IV
Matias Niiles tervailee ahkion pohjaa torpan pihalla. On tullut kevät, kirkas Lapin kevät. Hanget heloittavat. Niiden loiste ihan pistää silmään. On kuin tanssisi niillä lukemattomia hohtavia pisteitä. Matias Niiles varjostaa kädellä silmiään, tarkastellen alempana olevaa nimismiehen taloa. Puutarha-aidan takana liikkuu joku. Matias Niiles tietää kyllä, kuka se on. Siellä Iida pudistaa mattoja.
Matias Niiles tarttuu suttiin ja kastaa sen tervapönttöön. Terva on hiukan kohmehtunutta, mutta ahkion pohjalla se notkenee. Siksi kuumasti paistaa jo Lapin kevätaurinko.
Olipa siitä aikaa, kun hän oli Iidaa viimeksi oikein kunnollisesti puhutellut. Hän ei osannut äkkiä sanoa, kuinka monta viikkoa. Hän oli tavannut häntä kirkossa sunnuntaisin ja kerran pari kauppiaan puodissa, mutta monta sanaa ei silloin tavallisesti ehditty kuiskata. Kerran oli Iida pujottanut paperilipun hänen käteensä. »Minua vartioidaan ankarasti», oli siinä seisonut. Hm! Se oli ankara herra se nimismies. Piti vankina omaa tytärtäänkin.
Hän oli kerran käynyt tarjoutumassa rajamieheksikin. Viimeiselle rajamatkalle kolme, neljä viikkoa sitten. Isä oli kyllä kiellellyt, mutta hän oli mennyt. »Mitäpä sinä sinne… ei hän meikäläisiä ota…» Hän oli kuullut, että poliisi oli sairastunut, — poliisi, nimismiehen kengänheinittäjä. Päästäpä nimismiehen keittiöön herra lensmannin kenkiä heinittämään. Oh, hän kyllä olisi osannut sen perusteellisesti. Olisihan hän silloin saanut nähdä Iidan, ehkä kuiskatakin hänelle jonkun hellän sanan.
Mutta — Mäkitalon Aapo oli ollutkin jo siinä toimessa parhaillaan, kun hän oli astunut nimismiehen keittiöön. Niin oli työntänyt heinää kallokkaaseen kuin säkkiin ihan. Häntä oli harmittanut.
Ei tietysti oltu huolittu. Poliisin sijalle oli jo mies otettu.
Se hyöty siitä käynnistä sentään oli ollut, että hän oli saanut nähdä Iidan ylimääräisen kerran. Tämä oli pysähtynyt keittiön ovelle ja katsahtanut hiukan hätääntyneenä Matias Niilekseen, jonka otsaa sillä kertaa oli varjostanut pilvi.
Olipa Iida ollut kaunis, oli, oli!
Matias Niiles huokasi pitkään ja veteli ahkion pohjaan tervaa. Taipuisipa lensmannikin, niinkuin tuo terva… yhtä notkeasti. Mutta ei taipunut. »Vai niilesläiset pyrkivät rajoille… Joko on ruvennut käymään ikäväksi siellä ylhäällä?»
Siinä oli nimismies kerrankin oikeassa. Ikäväksi, ikäväksi oli ruvennut käymään, kun ei saanut viikkokausiin sydämensä valittua nähdä.
Siellä heilui Iida puutarhassa, mutta menepäs lähelle. Heti seisoisi nimismies salin ikkunassa. »Eikö puutarhan aita kelpaa?» Niin hän oli kerran kysynyt, kun hän oli yrittänyt puhutella Iidaa aidan yli.
Mutta olipa vielä keinot. Matias Niiles vihelsi ja oikaisi varttaan. Oliko Iida vielä paikoillaan? Oli… siellä pudisti mattoa niin, että lumi pölisi.
Hän muisti muutaman laulun, jonka Iida oli hänelle opettanut. Sen avullahan sopi lähettää tervehdyksensä.
— Jo vieri viikko toinen, armasta nähnyt en. Oi, kerro aurinkoinen, kuin jaksaa kultanen,
lauloi Matias Niiles, niin että tunturin rinne raikui. Joku poromies, joka parastaikaa vedätti puukuormaa torpan sivu, pysähtyi töllöttelemään ylös torppaan päin. Mutta Matias Niiles lauloi entistä voimakkaammin:
— On päivä pitkä mulle ja syöntä kaihertaa. Lie eihän kaivatulle vain tullut kuolemaa —?
Kaiku vastasi tunturiseinämästä. Laulun viimeinen sana kiiri laaksoon, kajahtaen takaisin nimismiehen puustellin seinästä.
Matias Niiles pysähtyi kuuntelemaan.
— Ei syytä siihen huoleen. Ma kerron, kuinka voi sun kultas: aamupuoleen hän itki, vaikeroi.
— Iida! huusi Matias Niiles. — Onko jotakin tapahtunut?
Suuri tuska valtasi hänet. Tyttö oli laulanut säkeistön aivan toisin kuin miten se laulussa kuului. Siinähän kerrottiin kesäyöstä ja sulhasvyön neulomisesta.
— Mut siit' on huoli hällä: Sa tokko lemmitkään, kun kirkon käytävällä pois äsken käänsit pään?
koetti Matias Niiles ohjata laulajaa. Mutta surullinen tytön ääni jatkoi itsepintaisesti:
— Mut siit' on murhe hällä: Kun Mittumaari jää, ei kirkon käytävällä hän kohtaa ystävää.
Nyt ei Matias Niiles enää jaksanut itseään hillitä. Jotakin oli ilmeisesti tapahtunut. Hän huusi tytölle ja viittasi Riihiautiolle päin. Nyt käyköön kuinka hyvänsä, hänen täytyi saada tavata Iidaa.
Tyttö heilautti kättänsä ja vilkaisten ikkunoihin hävisi rakennuksen taa.
Suuri tuska velloi Matias Niileksen povessa. Jotakin oli tapahtunut… jotakin aivan varmaan. Mutta mitä —? Sen hän kuulisi kohta.
Hän tempasi suksensa ja lasketti laaksoon. Maa oli jo paikotellen pälvessä, jotenka sukset töksähtelivät pahasti. Pari kertaa hän lensi silmälleen, mutta hyppäsi jälleen pystyyn. Häntä ajoi eteenpäin epätoivoinen kiire.
Tiellä, tunturin juurella, saattoi jotenkuten hiihtää. Se oli korkeammalla oleva, talvituulten ylistämä tie, joten kevätaurinko ei ollut ehtinyt sitä vielä kokonaan lopettaa. Huohottaen poikkesi hän vuoman rannassa tieltä, lähtien oijustamaan vanhaa, ränsistynyttä taloa kohti. Sehän oli heidän rakas kohtauspaikkansa.
Matias Niiles silmäili ympärilleen, näkyisikö ketään. Ei näkynyt. Oli keskipäivän aika, mutta pappilan olivat luultavasti jo heinänsä vedättäneet. Tie vuomalla pudotti jo pahasti.
Hän saapui aution rakennuksen luo, hyppäsi suksiltaan ja istahtaen vanhoille portaille jäi odottelemaan Iidaa. Sydän löi kiivaasti. Jotakin oli auttamattomasti tapahtunut.
Hetken päästä saapui Iida. Mutta — kuinka hän olikaan muuttunut! Posket olivat kuopalla ja silmänalukset mustat. Hän oli ilmeisesti valvonut koko edellisen yön ja itkenyt. Matias Niiles näki, että hän oli itkenyt.
— Iida, mitä on tapahtunut?
Tyttö nojasi itkien päänsä pojan povea vasten. Hänen surunsa oli suuri ja väkevä. Matias Niileksen täytyi tukea häntä.
— Iida, mitä on tapahtunut? Kerro, kerro pian! Minä en voi kestää…
— Matias Niiles, me muutamme pois. Isä on hakenut ja päässyt.
Juhannuksen jälkeen me lähdemme.
Matias Niiles tuijotti vanhan ränsistyneen navetan seinään pihan toisella puolen. Hänestä näytti, kuin olisi vinoon vääntynyt ikkuna nauranut. Hän ei voinut käsittää mitään. Hän pusersi tyttöä kiihkeästi kädestä.
— Muutatte pois —? Onko siinä ainakin perää? Isä oli kyllä kuullut kauppiaassa kerran… mutta sehän oli jo tammikuulla.
— Niin… silloin isä haki ja nyt saapui tieto… eilen illalla.
Matias Niiles seisoi kuin salaman iskemänä. Hänestä näytti, ettei auringon kimmellys leikkinyt enää hangella yhtä kirkkaana kuin äsken. Vuomalla kuulsi suuria mustia lautumia, — aivan kuin olisivat jotkut suuret kalpeat kasvot olleet kuolleella verellä paikoittain. Oliko hanki romahtanut alas, vai hämärsikö hänen silmiään?
Iida painoi päänsä pojan olkapäätä vasten ja nyyhkytti sydäntä särkevästi.
— Kuule… mennään sisään… Saamme rauhassa keskustella.
Matias Niiles talutti itkevän tytön vanhaan, autioon pirttiin.
Oli vielä vähän heiniä jäljellä pirtin lattialla, ruko, toista arviolta. »Kirkkoherra moittii aina, että Nilsa jättää periä», vilahti Matias Niileksen päässä. Ja… oikeassapa näkyi olevankin… kirkkoherra. Mutta että nimismies muutti pois paikkakunnalta… se oli tavaton isku, jonka vastaanottaminen kysyi voimia enemmän kuin mitä Matias Niileksellä tänä hetkenä tuntui olevan.
He istuivat hetken hiljaa. Matias Niiles katseli puoleksi sortunutta takkaa. Sen ääressä oli kerran häärinyt nuori, kukkea vaimo kohennellen tulta. Hänen miehensä oli istunut penkillä, katsellen vaimonsa puuhia, sydämessä sykähtelevä onnen tunne.
Nyt oli takka raunioina ja kukkea vaimo miehineen haudassa. Niin katosi elämä…
Hänen sydäntänsä puristi raju tuska. Teki niin kipeätä, kuin olisi veitsellä vihlottu sydänalaa. Hän räpytteli silmiään, jotka täyttyivät kyynelistä sitä mukaa kuin hän räpytteli. Oliko tämä totta?… Muuttivat pois… Kutka? Nimismiehen, joiden tytär oli tämä tässä… tämä Iida, joka itki hänen vieressään.
Aurinko heloitti ruuduttomasta ikkunasta sisään. Sen tehtävänä oli kullata kyyneliä, jotka vuolaina valuivat molempien poskia pitkin. »Yhtä kauniit, yhtä kauniit kummallakin», sanoi se vain.
Jossakin lähellä viserteli lintu. Sen laulu soi raikkaana, onnentäyteisenä ja kirkkaana. Matias Niiles tunsi sen: peipponen! Aikaiseenpa se oli nyt tullut.
— Iida, kuule, ensimmäinen peipponen! Hänen äänensä värisi. — Ehkäpä se ennustaa onnea.
Mutta tyttö itki vain. Hänen kyyneleensä vuotivat yhä vuolaammin. Hän kuuli peipposen laulussa onnen sävelen, jota hän ei uskaltanut itsellensä omistaa.
Mutta — hetken päästä hän tyyntyi. Kyyneliään kuivaten hän katseli poikaa hellästi ja koetti hymyillä.
— Tiedätkö, Matias Niiles, minä tulen vuoden päästä takaisin. Minä en jää alas. Minä haluan ylös tunturin rinteelle… sinne, missä teidän torppanne on. Sinne minä haluan. Ja minä tulen, Matias Niiles, kuule, minä tulen!
Hän painautui poikaa vasten, kietoi käsivarret tämän kaulaan ja hymyili kyyneltensä lomasta.
Mutta miksi ei Matias Niiles nyt saattanut tarttua noihin sanoihin kiinni? Äsken hän oli riemastunut peipposen laulusta; hän oli pitänyt sitä toivon merkkinä. Mutta — miksi häipyi toivo nyt pois, vaikka tyttö tuossa vakuutteli palaavansa?
Ei hän osannut sitä sanoa. Hän puolestaan kuuli nyt peipon laulussa onnen sävelen, jota hän ei uskaltanut itselleen omistaa. Hän oli vain torpanpoika.
Älä puhu, Ida, minä tunnen, ettet sinä koskaan palaa. Älä puhu! Sinä et itsekään tiedä, mitä sanot.
Tyttö painoi huulensa pojan huulia vasten.
Matias Niiles, minä juon epäuskon pois sinun huuliltasi!
— Niin — juot sen itseesi.
— Matias Niiles, minä juon sen niinkuin käärmeen myrkyn ja sylkäisen sitten pois.
Hän sylkäisi. Hän oli herttainen sitä tehdessään.
Nyt valtasi pojankin riemu. Käärmeen myrkky — niin se oli tappavaa niinkuin epäuskokin. Ei saanut vaipua toivottomuuteen. Ehkäpä Iida palaisikin. Kuinka hän saattaisikaan ystäväänsä unohtaa, — häntä, joka rakasti niin, että aurinkokin taivaalla toisinaan näytti pysähtyvän paljaasta ihmettelystä.
— Iida, rakastathan minua?
Tyttö puristi häntä kiihkeästi kaulasta. Hänen kasvoillaan häivähteli lapsen ilme, — lapsen, joka on tarrautunut isäänsä kaulaan.
— Matias Niiles, kuinka voit epäillä! Minä rakastan sinua äärettömästi!
Uskoihan Matias Niiles sen… Hänen täytyi se uskoa tänä hetkenä, jolloin hän ehkä viimeistä kertaa istui yhdessä Iidan kanssa. Ilman sitä uskoa hän olisi sortunut.
— Uskon minä. Ja minä rakastan sinua viimeiseen hengenvetooni asti, nimismiehen Iida!
— Miksi sanot niin? »Nimismiehen Iida». Miksi et sano vain »Iida»?
— En tiedä, kuinka se nyt sattui.
He keskustelivat tulevaisuudesta. Iida kertoi, mihin he muuttaisivat. Se oli kaunis paikka jossakin Keski-Suomessa. Isä oli asunut siellä nuorena ylioppilaana. Siellä hän oli tutustunut äitiin.
— Mutta minä olen tutustunut sinuun täällä, Matias Niiles. Ymmärrätkö?
Kyllähän Matias Niiles sen ymmärsi. Tietysti tulisi Iida muistamaan entistä kotipaikkaansa… ehkä useinkin. Mutta — olisiko hänellä rohkeutta palata, — sitä mahdollisuutta täytyi Matias Niileksen yhä uudelleen epäillä.
— Ja tiedätkö, mitä me teemme? Minä ajattelin sen valmiiksi viime yönä valvoessani… Me menemme juhannusyönä yhdessä hautuumaalle ja istutamme kumpikin koivun. Ne ovat vertauskuvia meidän rakkaudestamme. Ne kasvavat rinnakkain ja kerran niiden oksat koskettavat toisiaan.
Niin… siihen kuluisi aikaa. Jos Iida vasta silloin palaisi, olisi hän jo vanha mies. Hän ei jaksaisi odottaa niin kauvan.
Tyttö näytti hämmästyneeltä. Puna kohosi hänen poskilleen. Tuntui, kuin olisi hänkin ajatellut samaa. Hetken kuluttua hän jatkoi entistä lämpimämmin:
— Ja tietysti minä kirjoitan.
— Tietysti.
— On vain niin ikävä, ettet sinä voi kirjoittaa minulle.
Niin — ikävähän se oli. Matias Niiles tunsi sen kyllä sanomattakin.
— Mutta minähän tulen takaisin.
Miksi hän sitä yhä uudelleen vakuutti? Eikö hän ollut itsekään varma?
Tyttö katseli ovensuuseinää, jossa oli vielä paikoillaan pitkä puutappi.
— Eikö tuossa ollut sinun verkkojesi paikka, Matias Niiles? Muistatko?
Kyllähän Matias Niiles sen muisti. Se oli sanottu sinä iltana, jolloin hän oli ehdottanut pakoa. Silloin paistoi kuu ja nyt aurinko; silloin oli talvi ja nyt kevät. Mutta Matias Niiles olisi halunnut saada takaisin sen illan, sen talven. Sehän oli viime talvi.
— Ja tuonne sinä aioit panna reenjaluspuusi. Muistatko, Matias Niiles?
Kyllähän Matias Niiles senkin muisti. Tuntui vain kovin surulliselta, kun Iida nyt siitä puhui. Hän silmäsi mustuneita orsia. Pirtin poikki juokseva oli hiukan vääntynyt kallelleen, niin että pitkittäin kulkevan päitä kannatti vain poikittain juoksevan alareuna.
— He voivat pudota minä hetkenä hyvänsä, sanoi hän.
He siirtyivät vaistomaisesti toiseen paikkaan.
— Mutta kuule, mistä otamme ne koivut, joista äsken mainitsin? Teidän rinteellänne, siellä navetan takana, on kaksi oikein kaunista. Otetaan ne, Matias Niiles.
Poika tiesi paremman paikan.
— Otetaan joen rannalta, hautuumaan kohdalta, niin on helpompi kuljettaa.
Tyttö nauroi ja pudisti päätään.
— Kas… sinä lasket jo vaivoja.
— En, sanoi Matias Niiles. — Minä ajattelin vain, että ne ovat parempaa lajia. Ne ovat solkikoivuja jotavastoin nuo meidän rinteellämme kasvavat ovat vain hieskoivuja. Solkikoivu on kauniimpi.
Se täytyi Iidankin myöntää. He sopivat siis siitä, että otettaisiin
Matias Niileksen ehdottamasta paikasta.
He keskustelivat vielä pitkän aikaa ja tulevaisuus rupesi kirkastumaan. Eron katkeruus ei tuntunut enää niin pistävältä. Istuivathan he vanhassa, rakkaaksi käyneessä paikassa, jossa olivat lukemattomia kertoja toisensa kohdanneet ja kuiskineet toisilleen helliä sanoja. Kaikki nämä monet hellät sanat heräsivät taas eloon. Se oli heidän ääntensä sointu, tuo nuori ja riemuitseva, joka herätti ne henkiin, ja entisten suudelmien kanssa ne karkeloivat nyt heidän ympärillään. »Armas! armas! rakas! rakas!» Eivätkö he olleet sanoneet niin? Olivat kyllä. Nämä tänä hetkenä lausutut tuntuivat jollakin tavoin väsähtäneiltä. Niissä ei ollut entistä välittömyyttä, tuota purkautuvan sydämen kuohuvaa voimaa. Siltä ainakin Iidasta tuntui. Ne muuttuivat karstaksi, jota tuulen henkäys silloin tällöin pudotteli heidän päälleen, — tai heinänhelpeiksi, joita oli sikin soitin lattialla. — Täällä oli käynyt pappilan Nilsa, se pahkaposkinen, ruma mies, joka aina mulkoili ympärilleen pahaenteisesti, ja jota kyläläiset pitivät noitana. Täällä olivat hypelleet papin lapset, nuo iloiset velikullat, jotka eivät surreet huomispäivästä. Ne olivat huhtoneet täällä, syytäen sekaisin kaikki heidän hellät ja rakkaat muistonsa. Täällä oli loikonut pappilan maisteri tyynen ja kylmän näköisenä ja tuijottanut naurettaviksi heidän entiset elämyksensä. Kyllähän koko kylä tiesi, että nimismiehentyttärellä ja Näköala-Niileksen pojanpojalla oli vispilän kauppaa keskenään. Täällä oli joskus istuskellut kauppiaan poika pappilan kotiopettajattaren kanssa ja sanonut: »Goodbye!» Eikö se merkinnyt samaa kuin että kyllä tunnetaan se tavara. Sitä on maailmassa eniten ja se on sangen helppohintaista, vaikka sitä kehutaankin.
— Pappilan Nilsa on taas jättänyt suuren joukon periä, lausui Matias
Niiles yht'äkkiä, katkaisten Iidan mietteet.
Se tuntui pahalta. Oli aivan, kuin olisi Matias Niiles ajatellut, että heinää kasvoi joka kesä. Ei väliä siis, vaikka sitä hiukan haaskattiinkin…
Mutta ei, ei! Hajuheinä tuoksui yhtä väkevänä kuin ennenkin. Niin kauvan kuin hän, Iida, eläisi, muistaisi hän aina tämän tuoksun. Se toisi hänelle mieleen tämän hetken, jonka hän nyt istui tässä Matias Niileksen vieressä, puhellen paluustaan. Tuo tuoksu ei antaisi hänelle rauhaa, ennenkuin hän palaisi. Ja hän palaisi, siitä hän nyt taas oli varma.
Hän sitoi heinistä seppeleen ja laski sen Matias Niileksen päähän.
Kas, näin minä kruunaan sinut, Matias Niiles! lausui hän.
Mutta pojan otsaa pistivät kuivat korrenpäät. Hän otti seppeleen käteensä ja pyöritteli sitä syviin mietteisiin vaipuneena.
— Mikset antanut sen olla, Matias Niiles? Se sopi sinulle hyvin. Tiedätkö, ketä sinä muistutit? Erästä kuuluisaa italialaista runoilijaa, Dantea, josta luimme koulussa. Sinulla on samanlainen otsa kuin hänellä. Ja leuka. Niin… leuka etenkin…
Ei Matias Niiles ollut sellaisesta miehestä ennen kuullut. Iida oli lukenut kaikki… italialaiset runoilijat ja muut… Tantte? Niinkö se Iida sanoi?
— Dante.
Kyllähän Matias Niiles sen nyt osasi lausua. Heillä, niilesläisillähän oli helppo lausua d — ja siitähän kyläläiset heitä pilkkasivat.
— Sinun olisi pitänyt saada käydä koulua, Matias Niiles. Sinusta olisi voinut tulla vaikka runoilija.
Miksi Iida nyt noin puhui? Ennen hän oli aina nauranut koulunkäynnille. Hänelle oli riittänyt vain se, että hän, Matias Niiles, tunsi poronmerkit ja osasi heittää suopunkia. Sitäpaitsi hänellä oli kuulemma sydäntä enemmän kuin monella oppineella, oli Iida kerran sanonut. Miten lie, mutta sittenkin tuntui pahalta, että Iida nyt… tänä hetkenä puhui koulunkäynnistä.
— Miksi olet niin surullinen, Matias Niiles? Loukkasiko sinua se, mitä sanoin koulunkäynnistä? En minä totta tarkoittanut. Kuule, Matias Niiles, en minä totta tarkoittanut. Sinä olet minulle kyllin hyvä sellaisena kuin olet.
Hän kiersi käsivartensa pojan kaulaan ja painoi poskensa tämän poskea vasten.
Niin, niin, tässä oli sitten loppu. Matias Niiles tunsi sen. Mutta — siitä huolimatta hän kyllä saattoi tulla istuttamaan koivuja hautuumaalle.
— Juhannusyönäkö sinä sanoit?
— Niin… juhannusyönä.
Hän oli käynyt niin kumman turtuneeksi.