KOLMAS NÄYTÖS.
Näyttämö: Tupa Kelolan talossa.
Äiti istuu penkillä, pää käsien nojalla, nyyhkien; nenäliina on hänellä kädessään, johonka silloin tällöin pyyhkii silmiään. — Kalle istuu penkillä ikkunan kohdalla. Hänen kalpeilla kasvoillaan kuvastuu häpeä, omantunnon tuska ja katumus.
Syvin hiljaisuus vallitsee tuvassa, ainoastaan äidin nyyhkytykset sitä häiritsevät.
Hetkisen kuluttua alkaa pihalta kuulua aisakellon ääni ja hevosen seisaus portaitten eteen.
ÄITI (Hypähtää kiireesti ylös; epätoivoisesti.) Jumalan tähden…! Nyt ne tulevat…
KALLE (Kalpenee entistään kalpeammaksi, heittää hätäisen katseen äitiin ja ikkunasta ulos ja istuu jälleen entiseen asentoonsa.)
ÄITI (Painautuu jälleen istumaan, huokaa kuuluvasti hoih! ja jää katsomaan, tylsästi tuijottaen, oveen.)
(Hetkinen taasen hiljaisuutta.)
NIMISMIES (Virkapuvussaan, astuu sisään.) Hyvää päivää!
(Kumpikaan ei vastaa. Äidin itku käy yhä äänekkäämmäksi).
NIMISMIES (Mahtipontisesti.) Lain käsi on ankara ja ikäväkseni tulee minun käyttää sitä teitä kohtaan. Te tiedätte mitä on tapahtunut ja sinä Kalle, tunnustatko, että tappelussa eilenillalla Kukkolan Alitalossa löit talon poikaa Jeremiasta halolla niin, että hän saamastaan lyönnistä heti kuoli.
(Kalle ei vastaa, on kuin ennenkin.)
NIMISMIES: Tunnustatko?
KALLE (Hetkisen vaitioltuaan, vitkaan.) Tunnustan.
NIMISMIES: Tiedätkö myös mikä on seuraus rikoksestasi, joka kamaluudessaan ei ole viime aikoina vertojaan nähnyt; rikoksesta, jolla olet rikkonut Jumalaa, esivaltaa, lähimmäisiäsi ja vanhempiasi vastaan?
KALLE (Katse yhä alas luotuna, hitaasti.) Vankila.
NIMISMIES: Niin; vankilassa tulee sinun sovittaa tämä kauhea rikoksesi.
Sen vuoksi siis seuraa minua.
(Astuu askeleen Kallea kohti).
ÄITI (Herää yht'äkkiä tajuntaansa, heittäytyy nimismiehen eteen sanomattomassa tuskassa.) Ei, ei! Jumalan tähden älkää tehkö sitä, älkää koskeko häneen, älkää viekö minulta ainoata poikaani, turvaani! — Oi! Te ette voi tuntea äidin sydämen kärsimyksiä kun hänen lapsensa viedään häneltä. Mutta minä ne tunnen … tunnen tällä hetkellä ja voin vakuuttaa, että ne ovat hirveitä… Oi! Säälikää minua, säälikää meitä, Jumalan tähden, säälikää…!
NIMISMIES: Emäntä hyvä, minä tiedän teidän tuskanne, mutta minä en voi tehdä mitään lieventääkseni sitä. Olen esivallan palvelia ja esivalta vaatii ankaraa kuuliaisuutta. Poikanne on tehnyt kamalan rikoksen ja laki vaatii sen rankaisemista.
ÄITI: Mutta hänhän ei ollut täydellä järjelläkään tuota tekoa tehdessään. Hän oli viinasta hurjistunut.
NIMISMIES: Sitä pahempi; asiaa se ei laisinkaan lievennä. Onhan hän jo siksi ijäkäs, että pitäisi ymmärtää varoa itsensä väkijuomista.
ÄITI: Oi poikani! (Heittäytyy Kallen rinnoille. Itkien.) Oi Kalle, Kalle! Mikä saattoikaan sinut niiden kehnojen ja kurjien juomarien joukkoon? Mikä saattoi sinut tekemään näin kauheata tekoa? Niin … (Hetkisen ajatuksissaan; pontevasti) viina, viina, tuo kirottu viina. Viinan vaikutuksesta sinä teit rikoksesi, tuon rikoksen, jota sovittamaan sinua kärsimiselläsi vaaditaan. (Kääntyen nimismiehen puoleen, toisella kädellä pidellen Kallea kädestä, toinen uhkaavasti ojennettuna nimismiestä kohden.) — Ja kuka se on, joka vaatii tätä kärsimystä? — Esivalta, se sama esivalta, joka sallii valmistaa, vapaasti myydä ja nauttia tuota kirousta tuottavaa nestettä, sitä nestettä, joka tekee siivon, säyseän nuorukaisen villipedoksi, joka yllyttää ihmiset toisiansa vastaan, joka saattaa tuhoa, enempi kuin mikään mahti maailmassa aikaan.
NIMISMIES: Emäntä hyvä, älkää kiivastuko. Älkää soimatko esivaltaa, se on kyllä kaikki parhaaksemme säätänyt. Poikanne on tehnyt rikoksen, hänen tulee siis myös rangaistuksensa kärsiä.
KALLE (Irroittaa kätensä äidin kädestä.) Niin äiti, minä olen tehnyt rikoksen, tahdon sen seuraukset myös kärsiä. Lohduttakaa te äiti itseänne sillä tiedolla, että te ette ole syypää tähän. Kunnollisesti olette minua kasvattanut, hoitanut ja vaalinut, mutta kunnottomasti olen itse käyttäytynyt. Antakaa se minulle anteeksi äiti, minulle kurjalle, kiittämättömällä pojallenne…
ÄITI (Itkee, nenäliina silmien edessä; koko ruumiinsa tuskasta vavahtelee.)
NIMISMIES: (Astuu Kallen luokse, joka ojentaa kätensä, ja pistää niihin käsiraudat.)
KALLE: (Tekee lähtöä. Katsoo äitiin anteeksianovasti, murtuneena.)
Hyvästi äiti! — Hyvästi — — —
(Menee nimismiehen keralla.)
ÄITI. (Ottaa nenäliinan silmiltään.) Oi Kalle, Kalle! (Astuu pari askelta, ojentaa kätensä Kallen jälkeen; epätoivoisena, sydäntä särkevällä äänellä.) Oi! Minun poikani!
(Vaipuu taintuneena lattialle.)
Esirippu laskee.