I.
ISÄNMAALLISIA LAULUJA.
Herää, Suomi!
Suomeni, kansani, synnyinmaa!
Äitini kurja ja kallis!
Kärsinyt ain' olet sorrantaa;
Vieläkö kärsisit kauvempaa,
Vieläkö luontosi sallis?
Suottako, kansani, keskeen jään
Raivasit maan ihanimman,
Suottako suojasit suojas tään,
Suottako välkytit peitses pään
Keskellä taisteluvimman?
Turhanko kantelo soinut lie
Väinämön tenhosa, raikas?
Turhanko synnyt kaikk' opit sie,
Turhako Sammon nou'anta-tie,
Turha sun muinainen taikas?
Vieras sun runteli ruumistas,
Suomeni suur', jalopeuran',
Sorti sun äänes ja valtas kaas,
Ilkkuen kuolon-taisteluas,
Niin kuni isketyn teuraan.
Poikas myös, moni kunnoton, oi,
Pöyhkänä päätäsi tallaa,
Maidon, jonk' utaristas joi,
Pilkoin palkiten, min vain voi —
Rintansa täynnä on hallaa.
Herää, Suomi, niin loppuu yö,
Nouse jo pois, jalopeura!
Ken sua kieltävi, sortaa, syö,
Luotasi luo, tahi maahan lyö!
Suuri on lastesi seura.
Vasta kun leijona valveutuu,
Loppuvi kärsimys Suomen;
Kun, ken kansoa halveksuu,
Sortuvi niin kuni juureton puu,
Silloin on Suomessa huomen.
Suomeni, kansani, synnyinmaa!
Äitini kultainen, kallis!
Kyllin jo kärsit sä sorrantaa,
Ellös kärsikö kauvempaa,
Ei sitä Luojasi sallis!
1881.
Karjala.
Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö,
Kuss' Imatran innot raukes,
Kuss' uurtaa vaaroja Pielisvyö:
Siell' ensin silmäni aukes,
Siell' leikin lasna ma rantamalla,
Siell' lepää heimoni nurmen alla,
Ja siellä neitonen Karjalan
Sai lempeni leimuamaan.
Siell' elää kansa niin sitkeä
Kuin vaahteren latva nuori;
Se kyllin saanut on itkeä,
Mut vankkana on kuin vuori;
Se orjana ollut on ounaan herran,
Se vaivaa nähnyt on toisen verran
Kuin Suomi muu, mut murtumaton
Ja hilpeä vielä se on.
Se soittaa vieläkin kanneltaan —
Sit' usein lasna ma kuulin —
Ja vanhoja Väinön-laulujaan
Se laulavi partahuulin;
Ja urhoot astuvat kumpuin yöstä
Ja kertovat muinaiskansan työstä
Ja neuvovat polvea nousevaa —
Oi Karjala, muistojen maa!
Siell' ensin lempimähän mä sain
Tätä Suomen kansoa oivaa,
Ja puolueetuutta Ruotsin lain,
Jok' orpoisintakin hoivaa,
Ja puhdast' uskoa Lutheeruksen,
Mi mielen vaativi uudistuksen,
Ei tyydy paastohon, tuohuksiin,
Ei suitsutus-uhreihin.
Ja siell' opin ensin kammoamaan
Sit' inhaa oppia uutta,
Ett' ihminen on vain muodos maan,
Ett' ei ole kuolottomuutta:
Se tarjovinaan on tiedon kultaa
Eik' anna muuta kuin kalman multaa
Ja ympäristönsä saastuttaa —
Ole valpas, Karjalan maa!
Ja siellä näin minä murheeksen',
Kuin kärsiä kansa saapi,
Jok' ei ole vaan sopusointuinen,
Vaan kahtia raukeaapi:
Kuink' alla kauhean veljesvainon
Ja alla vierahan vallan painon
Oot, Karjala, kauvan värjyillyt —
Yksmielinen olkosi nyt!
Kun oikeuttasi, uskoas
Ja Väinön-kieltäsi hoidat,
Ei pelkoa sull' ole kateistas,
Ei voittaa voi sua noidat:
Sä keväin kukkiva vanha tuomi;
Sä jälleen nuortuva vanha Suomi,
Sä talvet vihreä vanha kuus,
Sä Suomi Vanha ja Uus!
1889.
Kalevala,
Suomen kruunu.