III.
Lönnrot-Ilmarinen, joka kruunasit äitisi köyhän,
Katso, kansasi tää työtäsi siunaelee!
Lönnrot-Ilmarinen, tule maahan korkeudesta,
Kaikkiin kaihoaviin henkesi lempeä luo!
Lönnrot-Ilmarinen, opetelkosi kaikkia meitä
Suomea lempimähän, Väinöä vuottelemaan!
Eliaksenpäivänä 1884.
Väinölän lapset.
Kas Suomen lahdella hyrskyt
Ja laajat Laatokan ve'et
Ja vuolaan Tornion tyrskyt
Ja Maanselän harjanteet
Ne halkoo Suomea suurta,
Ne pilkkoo kansaa sen,
Ne katkovat Sammon juurta,
Ei juurru se uudelleen:
Vaan kaikki Väinölän lapset
Jo eksyi toisistaan,
Kuin tuulispäässä hapset
Ne kaikk' ovat hajallaan:
Ei Aunus, Vepsä tunne,
Kust' Eestein kulkee tie,
Ei Karjala tiedä, kunne
Jo Kainuu häipynyt lie.
Mut «jäljet Väinämön laivan»
Halk' aaltojen haimentaa,
Ja «viikatteens'» yli taivaan
Hän vieläkin kuljettaa;
Yli Maanselän kaskein sauhun
Hän nostavi harmaan pään,
Ja kautta kuohujen pauhun
Ikitietäjän kuuluu ään'.
Ja vanhan Väinämön haamu
Se silloin laulavi noin:
Vois sullekin koittaa aamu,
Sä kansani onnetoin;
Ei viel' ois aikas ilta,
Jos heimoushenkeä ois,
Vaan syntyä voisi silta,
Mi kansani yhteen tois.
1882.
Hakkapeliitta.
(Osaksi G. Moser'in mukaan.)
On usvast' astunut aamu
Jo Lützen'in aukeillen,
Kun mustempi, murheen haamu
Taas peittävi päivyen:
On poissa Kustavi suuri —
Hepo juoksee haltiaton —
Ja puhtahan uskon muuri
Hänen kanssaan murtunut on.
Eräs urhosa poika Suomen
On maassa, haavoissaan;
Ei koittane uusi huomen
Tuon silmähän milloinkaan.
Maa ruskovi rinnan alta,
Jo silmiä peittää yö; —
Mut kuolla hän viel' ei malta,
Kun kesken on kaikki työ.
Ja toivoen tuskissansa
Hän selvähän aistelee,
Kuin Ruotsin ja Suomen kansa
Taas eistyen taistelee.
«Gud med oss!»[1] kasvaen kaikuu
Taas puolelt' ystävien,
Ja «Hakkaa päälle!» jo raikuu
Kuin pauhina Pauvanteen.
Hän tempaa suitset ratsaan,
Taas säihkyvi säilän suu,
Ja lailla paatisen patsaan
Hän selkähän istautuu.
Ja kussa taistelu kuumin,
Etumaisna hän raivoaa
Ja johtaja-urhon ruumiin
Vihamiehiltä valloittaa.
Kun viimen on voitto saatu,
Ja tehtynä kaikki työ,
Hymysuin hän maahan kaatuu,
Ja silmät peittää yö.
Kustaa Aadolfin päivänä 1882.
[1] Jumala kanssamme!