I.

Viimeisen edellinen kellonsoitto helähti suuren, ulkomaille lähtevän laivan kannelta. Ihmiset liikahtivat laiturilla ja hätäisimmät rupesivat jo jättämään hyvästiä toisillensa.

Väkeä oli paljon, sekä lähteviä että erittäin niiden saattajia.

Ja näistä viimeisistä herätti suurinta huomiota joukko ylioppilaita ja silinteripäisiä nuoria-herroja, jotka saattoivat ulkomaille lähtevää toveriansa. He olivat tulleet suuressa joukossa, niinkuin tehdään mielenosoitusta varten, olivat asettuneet yhteen kokoon, melusivat, nauroivat ja puhuivat yhtaikaa, toinen toistaan kovemmin. He hyvin tiesivät olevansa pääasia koko laiturilla, eivätkä sentähden ollenkaan välittäneet siitä, että ihmiset katselivat heihin suu auki. He eivät olleet pääasia ainoastansa täällä laiturilla, vaan olivat tätä nykyä koko maassa. Heitä katsottiin joka paikassa samalla uteliaisuudella ja osanotolla. Sillä heillä oli—niin he sanoivat—uuden ajan avaimet käsissään, uudet aatteet ja uudet tehtävät.

Ei kukaan huomannutkaan heidän rinnallaan muita lähtijöitä laiturilla.

Mutta jos tarkasteli, niin olisi siellä ihmistulvassa kyllä nähnyt paljon semmoista, mikä tavallisissa oloissa olisi ihan ensimmäisenä huomiota puoleensa vetänyt.

Vasemmalla, laiturin toisessa päässä, teki näet lähtöä nuori pariskunta—häämatkallensa. He olivat tulleet sulhaspoikineen ja morsiustyttöineen ja koko hääväkineen, kaikki koristettuina kukilla, seppeleillä, sini- ja valkonauhaisilla rusettiloilla, loistavissa juhlapuvuissa, herrat frakeissa, pelkkää valkoista kaulassa ja rinnassa. Varmaan he kaikki olisivat käyttäneet vähemmän kukkia ja koristuksia, jos olisivat aavistaneet tätä väentungosta laiturilla ja laivalla. Sillä nyt rutistui ja lytistyi kaikki. Ja koko loistoa ei katsellut kuin joku piika siellä täällä ja nekin oikeastaan kääntyneinä sinne herroihin päin. Kaikki aikeet hurrata laivan lähtiessä—jäivät.

Laiturin oikeassa päässä, missä oli väljin tila, oli myöskin katseltavaa. Siellä seisoi joukko miehiä ja naisia mustissa puvuissa, muita hiljaisempina ja totisempina. Se oli joukko uskovaisia. He saattoivat matkalle nuorta uskonsisarta, jonka olivat kastaneet ja liittäneet kirkkoonsa. Seuraavana yönä, kuin kaste oli tapahtunut, oli Herran enkeli ilmestynyt hänelle unessa ja sanonut: "Friida, nouse ylös ja varusta itsesi matkalle, sillä ensimmäisellä laivalla, joka rannasta lähtee, tulee sinunkin lähteä; yhden päivän ja yhden yön kuluttua pysähdy sille laiturille, johon laiva silloin pysähtyy, mene kyliin ja julista siellä taivaan valtakuntaa!"—Tämän unen hän oli kertonut veljille ja sisarille, ja heidän joukossaan ei ollut kuin yksi mieli siitä, että Friidalle oli tapahtunut ilmestys, ja että hänen oli heti lähteminen. He katsoivat kaikki häneen hartaalla osanotolla, kuuntelivat hänen sanojansa ja panivat niihin suuren merkityksen. Ja hän näytti itsekin kuuntelevan itseänsä, ei ylpeänä omasta arvostaan, vaan niinkuin hän olisi kuullut korkeamman hengen puhuvan hänen omalla suullansa.

Oli myöskin paljon semmoisia, jotka lähtivät ilman saattajia. Ne oli pieni lauma siirtolaisia. Ne tulivat säkkineen ja kamsuineen, eivät huomanneet mitään tavattomampaa asiain tilaa laiturilla, tunkeutuivat eteenpäin rynnäten herrojen keskitse, joista useita raapasivat kirstuillaan tai tulivat töytäisseeksi, ja menivät jälekkäin, kukin käyttäen hyväkseen ensimmäisen tekemää vakoa väkijoukossa, suoraa päätä etukannelle.

Kun kolmas soitto lämähti, olivat ne jo kaikki siellä paikoillaan. Niitä oli kirjava joukko miehiä ja naisia, toiset nojasivat laivan laitaa vastaan, toiset kurkistivat takaa. Useimmat olivat humalassa, näyttelivät pulloja, melusivat, löivät kämmeniään yhteen ja asettelivat lakkejaan takaraivolle.

Keskikohdalla laivaa, etu- ja takakannen välillä seisoi jo Friidakin. Kääntyneenä pois kaikesta maailman hälinästä hän silmäili luopumatta vaan jääviä uskon veljiä ja sisaria, jotka seisoivat laivan ääressä ihan hänen allansa ja ääneti ja yhtä luopumatta katsoivat ylös häneen. Yksi ja toinen heistä puhutteli häntä, sanoen hyvästiksi jonkun mielilauseen Paavalilta tai psalmeista. Friida silloin, rauhallisesti hymyillen ja miettimättä hetkeäkään, vastasi samaten jollakin tekstillä, ja hänen vastauksensa oli aina niin sattuva ja niin paljon puhuva, että tyytyväisyyden humaus joka kerta levisi uskovaisten parveen. Mitä toiveita he kiinnittivät Friidaansa, mikä kallis Jumalan lapsi hän oli heidän silmissään, mikä maailmalta peitetty aarre liikkui hänen ujossa, nöyrässä ja vaatimattomassa olennossaan, joka katosi muun laivalla olevan väen rinnalla ulkonaisesti huomaamattomaksi ja merkityksettömäksi, mutta hengessä kohosi ruhtinaaksi tuhansien yli!——

Takakannella oli nyt nuori pariskunta anastanut huomattavimman sijan. He seisoivat vierekkäin, uppoutuneina kukkiinsa, nojasivat hiukan toisiinsa. Heidän silmänsä kiilsivät ja heidän poskipäänsä punottivat monivaiheisen hääpäivän tuhansista vaikutuksista. Sulhasen valkosen kaulahuivin oli matkalaukun remmi työntänyt ihan syrjään, hän ei sitä huomannut.

Urhoollisesti säilyttäen sulhaselle sopivan hymyilevän ilmeen kasvoillansa hän piteli vasemmalla kädellään morsianta vyötäisistä ja oikealla silloin tällöin heilahutti nenäliinaa, kun katse kohtasi jonkun saattajista. Välistä hän kääntyi puhumaan morsiamelle. He katsahtivat toisiinsa, vaihtoivat jonkun sanan, ja taas katsoivat saattajiin.—Morsian itki liikutuksesta ja kaipauksesta semmoisella sydämmellisyydellä, että olisi voinut ihmetellä, miksi hän ollenkaan läksi. Erittäinkin kun useat saattajista myöskin itkusilmin surivat tapahtuvaa eroa. Kuitenkin, sekä morsiamella että hänen omaisillaan kaiken surun alla tuntui olevan tieto, että niin sen piti olla. Mitä merkitsevät hellyyden tunteet ja kyyneleet silloin kuin on kysymyksessä niin tärkeä askel kuin avioliitto! Se on välttämätön, ja tunteilla ja kyyneleillä on paikkansa vaan siinä sivulla. Korkeampi maailman järjestys vaatii.

Ja kun kerran niin on, niin ei muuta kuin lähteä vaan pikemmin. Miksi se laiva viivyttelikään niin äärettömästi. Oli vaikea näin kauan katsoa silmiin jääviä, keksimättä mitä heille enää sanoisi tai huutaisi. Ja suu ja kaikki kasvot alkoivat jo väsyä ilmaisemaan eronhetken tunteita. Välistä katsekin pakeni ihmisistä ja kiintyi jonnekin syrjään, esimerkiksi vedenrajaan, missä pienet laineet hipoivat laiturin vihertynyttä kylkeä, ja ajatus takertui uteliaisuudella seuraamaan eikö yksikään laineista olisi niin korkea, että ylettyisi kostuttamaan tuota poikittain menevää hirttä;—"tuo laine ylettyy varmaan,—eipäs! no tuo nyt ihan varmaan,—eipäs!"—Erittäin sopivia ajatuksia, kun oli kysymys elämän tärkeimmästä hetkestä, uneksitusta, haaveksitusta häämatkasta ulkomaille!——

Se oli se ylioppilaiden saattama herra, joka aikaansai viivytyksen. Hänellä näytti olevan loppumattomasti sanomista heille ja heillä hänelle.

Ja kapteeni, sen sijaan että olisi suuttunut ja käskenyt vetää laudat sisään, tähysteli vaan lainkaan hätäilemättä alas korkealta komantosillalta, sääret hajalla, kumartuneena käsiensä varaan matalia kaidepuita vastaan.

Vihdoin hän kuitenkin oikasihe ja katsoi kultaketjuista, raskasta kelloaan.

—Hyvät herrat, aika on lähteä.

Mutta lähtevä toveri laiturilla käänsi miellyttävät kasvonsa ylös kapteeniin, ja, pannen leikillisesti kätensä sydämmelle, sanoi kuuluvalla äänellä:

—Herra kapteeni, te tiedätte, että minä olen tuomittu lähtemään,— säälikää maanpakolaista. Ainoastaan muutama minuutti!

Kapteeni naurahti ja kumartui taas kaidepuita vastaan. Mutta laivamiehet kärsimättöminä rupesivat vetämään lautoja sisälle.

Silloin hän hyppäsi ylös keskelle noususiltaa, kääntyi laiturille päin, ja sanoi kovalla, sytyttävällä äänellä:

—Karkoitettuuna minä lähden teidän joukostanne, minä olen viheltänyt julkisessa paikassa ja minä olen yllyttänyt teitä sopimattomiin mielenosoituksiin. Onko se muka minun poikamaisuuteni, joka on ollut heille niin vastahakoinen? Onko se tuo hetkellinen epäjärjestys, minkä me aikaansaimme, joka on herättänyt heidät talviunestaan? Ei. Syvemmällä ovat syyt, ja suurempi on meidän rikoksemme. Me olemme viheltäneet heille itselleen. Ja he ovat ymmärtäneet, että me olemme tyytymättömät heihin, tapaan, millä he kansamme julkisia laitoksia johtavat. Ystävät! he ovat erottaneet minut teidän seurastanne. Ja lähtiessäni ei minulla ole teille muuta sanomista kuin: älkää unohtako sillä välin viheltämisen taitoa…

—Hyvä, hyvä, hyvä! huusivat hänelle muut laiturilta.

… älkää unohtako, sanon minä, viheltämisen taitoa, niinkauan kuin on niitä, jotka paukuttavat heille käsiään! Te olette kansan pyhän tahdon palvelijat. Te tiedätte, mitä kansa tahtoo, te tunnette sen suonissanne, te tunnette sen sydämmenne sykinnässä! Te tiedätte, että te elätte tätä tahtoa toteuttaaksenne, ja sentähden, jos se vaatii teitä vastarintaan, niin te nousette vastarintaan, tottelevaisina sen käskylle, huolimatta mistään seurauksista teidän yksityiselle henkilöllenne, huolimatta siitä, että teidät karkoitetaan tai teiltä riistetään vapautenne. Hyvät herrat! Me olemme vannoutuneet kansan tahdon tulkeiksi, ja meidän yksityinen kohtalomme, meidän vähäpätöiset personalliset haittamme eivät saa hankaluuttaa tämän tahdon toteutumista!——

—Hyvä, hyvä! huusivat laiturillaolijat.

—Minä tiedän, etten ainoastaan minä yksin, vaan jokainen teistä, tuntisi ilon täyttävän sydämmensä, jos hän, karkoitettuna, veisi mukanaan tiedon, että hän kärsii vaan seurauksia uskollisuudestaan kansan tahdolle!

—Hyvä, hyvä, hyvä! räjähti taas kuin yhdestä suusta laiturilta.

Mutta kapteeni tuli nyt itse alas noususillalle, otti puhujan käsivarresta ja pakotti nauraen laivaan.

Laudat vedettiin siinä silmänräpäyksessä sisälle, köydet irrotettiin, ja laiva alkoi samassa verkalleen eritä laiturista.

Mutta puhuja oli jo ylimmällä kannella.

—Minä tulen takasin! huusi hän sieltä. Katsokaa, että silloin on ylhäällä oppositsionin puhdasvärinen lippu! Eläköön meissä kansan pyhä tahto, sammumatta, vähenemättä,—eläköön Suomen tulevaisuus!

—Eläköön! kajahti alhaalta vastaan valtavana äänivirtana. Eläköön— eläköön! sadoista suista.

Huuto kasvoi kasvamistaan ja tempasi mukaansa suuren joukon syrjäistä yleisöä. Laidempana harvat olivat kuulleet, mitä oli sanottu, tai selvään ymmärtäneet, miksi piti huutaa, mutta jokainen huusi täydestä innosta, niinkuin olisi hyvin hyvästi sekä kuullut että ymmärtänyt. Katupojatkin juoksivat joka haaralta paikalle ja yhtyivät kimakoilla äänillään. Laivassa huusi koko etukannen väestö, heilutellen lakkejaan. Naiset, sekä lähtevät että jäävät, alkoivat kaikkialla huiskutella nenäliinojaan, ja samassa kajahti laiturilla rivakka ylioppilaslaulu— "Jos sydän sulla puhdas on"—laivan edetessä hiljaa ulapalle.

* * * * *

Vasta sitten kuin laivasta asti ei enää voinut erottaa maalla olevaa väkijoukkoa ja kun käännyttiin aavalle, matkustajat huomasivat toisensa.

Kaikki melu oli yhtäkkiä vaijennut. Kuului vaan koneen säännöllinen, kumea jyskähteleminen jostakin syvältä jalkojen alta, veden tasainen kohina kokasta ja aaltojen läiskähtävä murtuminen sivuilta. Tässä äänessä oli selvä aikomus kuulua samallaisena monta vuorokautta yhtämittaa. Ja senvuoksi kaikki matkustajat, sen kuultuansa, heti heräsivät äskeisestä mielialasta rannalla, ja ymmärsivät, missä he olivat,—että oli erottu maasta, jätetty ystävät ja tutut, ja kuljettiin aukealla ulapalla,—että keskellä tätä aukeaa tyhjyyttä oli vaan pieni laivan pinta-ala, jossa he matkustajat nyt kaikki olivat, hyvin lähellä toisiansa, ihan sattuman yhteen tuomina, tuntemattomina ja vieraina toisilleen. He katsahtelivat toisiinsa jonkinlaisella epäluulolla ja epäluottamuksella: kuka sen tietää vaikka tässä vielä joutuisi riitaan hyteistä tai muista etuoikeuksista, ja kaikissa tapauksissa on parasta antaa heti itsestään se käsitys, ettei tässä nyt niinkään vaan nokalle hypätä. Kas, kas tuota muljosilmää kauppiasta, kuinka se levittelekse kaikkialle, aivan kuin olisi kotonaan. Tuonkin tuossa pitäisi tietää, että jos hänen tuttavansa hänelle siellä hurrasivat, niin täällä hän oli tuntematon, ja sai tyytyä tasa-arvoisuuteen. Entäs tuo pieni leveähousu, teyrenpilkkuinen niin että tuskin silmiä näkyy! Ja mikä nenä! Mikä kumma sattuma se on ajanut kokoon juuri tämän ihmisvalikoiman!

He tapasivat kaikki toisensa illallispöydässä, yläsalongissa.

Odottamatta toisiaan istuivat he pöytään pitäen huolta kukin itsestään. Ja vasta sittenkuin kapteeni saapui, muuttui väli tuttavallisemmaksi, sillä hänen kanssaan tahtoi jokainen olla hyvissä suhteissa. Äskeinen puhuja, joka ei tuntunut näkevän ketään ympärillään, rupesi istumaan kapteenin viereen, ja he näyttivät olevan keskenään tuttuja, luultavasti jostakin edellisestä matkasta. Tämä asia oli suureksi eduksi hänelle, sillä ainoastaan sentähden annettiin hänelle anteeksi hänen huolimaton hajamielisyytensä, jolla hän, korjaillen yhä putoavia prillejään, tarkasteli ympäristöään, aivan niinkuin kaikki muut olisivat olleet korkeintaan jonkun pikkukaupunkilaisen pakarin herrasväkeä.

Heitä vastapäätä oli asettunut nuori pariskunta, kuiskutellen jotakin keskenään ja pidätellen muka naurua. Kysymys taisi koskea joitakin huomautuksia voileipäpöydän laitoksista. Kukat olivat jo poissa heidän rinnoiltaan. Aviomiehellä oli päässä latuska matkalakki ja vaalean harmaat, uuden uutukaiset vaatteet, viimeisintä kuosia. Hän oli keskikokoinen, vähän lyhytkaulainen, mutta kauniskasvoinen mies. Parta oli leikattu ranskalaiseen suippomuotoon, kasvot hyvin herkästi ilmaisivat vaihtelevia mielialoja ja siniset silmät vähän levottomasti kiihtyivät milloin yhteen milloin toiseen, tietämättä mihin pysähtyä. Päälaki oli vähän kalju.—Nuori vaimo oli huomattavan kaunis, mutta vähän liiaksi koristettu rannerenkaisiin, sormuksiin, jalokivisiin solkiin ja tukkalaitoksiin. Hänellä oli häikäsevän komea vaippa, jonka hän oli heittänyt olalleen ihan kuin sattumalta. Pää oli suurissa suortuvissa, jotka olivat järjestetyt ikäänkuin eivät olisi kampausta tahtoneet totella; iho oli tasaisesti kalpea ja silmät vähän raukeina pitkällisistä mielenjännityksistä. Muutoin hänen sieluansa ei tullut ajatelleeksi paljon koreuden ja ulkonaisen viehättävyyden takia.

Ja sitten oli enin huomattavia vielä Friida.

Kun hän tuli pöydän ääreen, hän pani kätensä ristiin, katsahti ylös ja puoleksi niiasi ja puoleksi kumartui hartaudessaan.

Silloin pariskunta purskahti nauruun, koettaen samassa osoittaa, että he nauroivat vaan keskuisilleen asioille.

Mutta Friida ei näyttänyt edes huomaavan heitä, yhtä vähän kuin hän huomasi ketään muita. Hän ei muuttanut vähimmässäkään määrässä nöyrää käytöstänsä, mutta huomattavammaksi tuli ainoastaan se syvä maallisuuden halveksiminen, joka oli kaiken hänen nöyryytensä alla. Välimatka hänestä heihin oli ijankaikkisuuden syvä kuilu; mitäpä se häntä liikutti, mitä kuilun toisella puolen tehtiin. Ja niin ei yksikään sana, ei yksikään ajatus, mikä pöydässä lausuttiin, voinut herättää hänen huomiotansa tai uteliaisuuttaan. Kaikki oli hänelle ikäänkuin edeltäpäin tunnettua, semmoista, mikä ei kohonnut yli maallisuuden rajan. Hän söi syötävänsä, nousi sitten jälleen, kiitti, katsoi ylös ja katosi näkyvistä juuri silloin, kuin pahin kankeus alkoi kadota muiden matkustajien keskuudessa.

Kapteeni teki parastansa.

—No, maisteri Kröijer,—sanoi hän puhujalle ääneen, niin että kaikki kuulivat,—te olette nyt merellä ja saatte luvan oppia meritapoihin. Helan går!—Hän nosti ryyppylasinsa ilmaan ja nielasi sen sisällyksen, pitkään rykäisten mielihyvästä.

—Olipa tämä eropassi sentään tuntuva kolaus teille, tunnustakaa pois!

Kröijer katsahti vilkkaasti ympärilleen. Kaikki katsoivat häneen. Ja samassa hän lämpeni.

Yrittämättä tehdä vastaustansa vähemmän julkiseksi kuin oli kapteenin kysymys, hän sanoi:

—Yliopisto olisi tuskin voinut suurempaa palvelusta minulle tehdä, sillä se ajaa minut kahdeksi vuodeksi yksinäisyyteen,—se on juuri se aika, minkä minä tarvitsen lopettaakseni lainopillisen lukutyöni. Kuten tiedätte on elämä poliitisessa agitatsionissa semmoiseen tarkoitukseen vähemmin sopiva.

Kapteeni nauroi, niinkuin jotkut matkustajistakin.

—Minä en ole mikään fenomaani, sanoi hän, mutta kuitenkin täytyy tunnustaa, että rakastan tuommoisia mielenosoituksia, vai miksi niitä sanottekaan,—rakastan riivatusti!

—Te ette ole fenomaani? Kuka voi olla muuta tässä maassa?

—En ole svekomaanikaan, minä en ole sitä enkä tätä.

—Ettehän tahtone sanoa, että te olisitte kokonaan väritön.

Kapteeni nauroi.

—Ei, ei. Katsokaa minua naamaan ja sanokaa sitten olenko minä väritön. Punasempaa ihmistä ette ole nähneet, niin kasvoista kuin sydämmestä. Minä vaan sanon, etten ole fenomaani, enkä svekomaani, sillä minä pidän yhtä paljon sekä ruotsalaisista että suomalaisista.—Neljätoista vuotta olen kulkenut Tukholman ja Helsingin väliä. Olen ollut alituisesti asioissa sekä näiden, että noiden kanssa, ja minun täytyy sanoa käsi sydämmellä, että kaikki eturakkaus näihin tai noihin on minusta vähitellen kulunut pois. Minä näen selvään, että ruotsalainen on ihminen sellainen kuin suomalainenkin. Ja samallaiset ihmiset ne ovat ihmiset täällä kotimaassakin. Vielä suuremmalla syyllä pitää niiden täällä olla veljeksiä keskenään. Se nyt on minun ajatukseni.

Kröijer ei vastannut kohta, vaan silitteli kädellään suutansa, miettien mitä sanoisi.

Ja kaikki odottivat.

Kun ei mitään vastausta tullut, rupesi kapteeni lähemmin omaansa selittämään.

—Ja kun ovat veljeksiä, niin niillä pitää tietysti olla samat oikeudet, täysi tasa-arvoisuus,—siinä määrässä olen fenomaani. Kuitenkin luulen, ettei tasa-arvoisuuden saavuttamiseksi tarvita mitään sisällistä kansalaissotaa. Jokainen järki-ihminen tässä maassa myöntää, että suomalaisille annettakoon ne oikeudet, mitkä heiltä puuttuu. Mutta se asia menee luullakseni aikaa myöten itsestään.

Taas kapteeni lopetti ja jäi odottamaan Kröijerin vastausta. Ja Kröijer alotti verkalleen:

—On olemassa semmoinen käsitys, että innostus, joka nykyjään valtaa mielet, johtuisi vaan halusta toteuttaa oikeuden ja kohtuuden vaatimukset suomalaisiin nähden. Jos niin olisi, niin ehkä minäkin ihmettelisin tätä innostusta. Vääryyttähän tapahtuu kyllä paljon maailmassa; miksi juuri tämä vääryys olisi herättänyt erinomaisemman innostuksen vastaansa. Ei. Se, joka näin käsittää kansallisen herätysliikkeen, hän ei tule koskaan ymmärtämään sen voimaa ja henkeä; hän tulee aina tyytymään lohdutukseen, että vääryys kyllä vähitellen itsestänsä poistuu. Kysymys ei ole siitä, että tässä saataisiin jotakin tasatuksi tai oikeuden mukaan punnituksi kansalle, joka on herännyt itsetajuntaan. Kun leijona nousee, niin ei sen oikeudet riipu mistään kohtuullisuuden vaatimuksista. Sen oikeudet nousevat itsestään sen mukana. Jokainen tietää ja näkee, että leijonalla on leijonan oikeudet. Niin on kansankin. Ei kukaan jaa meille oikeuksia, meillä on ne. Meillä on täydet oikeudet, ei kenenkään kanssa tasatut, vaan täydet, ja jollei ole, niin me hankitaan,—ei vähitellen, vaan nyt heti, ilman mitään hienotunteisuutta tai arveluja, katsomatta siihen, että jotkut syrjäiset oikeudet sortuvat ja kukistuvat. Leijonan täytyy saada omansa. Kansallishenki, suomalaisuuden hegemonia, ei tunne mitään rajoituksia, se leviää kaikkialle, sulattaa itseensä kaikki vieraat ainekset ja jää yksinvaltiaaksi. Niin on suomalainen elementti tässä maassa sulattava itseensä kaikki, mikä täällä ei ole suomalaista! Ja oikeuksia ei suomalaiselle kukaan anna, sillä hän ottaa ne!

Matkustajien joukossa yksi ja toinen epävarmasti katsahteli naapuriinsa tietääkseen saiko nauraa vai pitikö kuunnella totisena. Mutta ei kukaan tuntenut asemaansa niin varmaksi, että olisi ensimmäisenä ruvennut nauramaan. Kaikki olivat siis totisina, ja puhujan henki jäi hallitsemaan mielialaa.

Kapteeni istui nojaten päätä nyrkkiinsä, silmät rypyssä, ja kovasti mietteissään.

—Ymmärtäkää, jatkoi Kröijer, että se on aate, joka meitä innostuttaa eikä mikään oikeuden ja tasa-arvoisuuden vaatimus,—aate, täynnä elämää ja luovaa voimaa. Se on aate siitä, että suomalainen ihmisrotu on kohoova itsenäiseksi kansaksi, itsemäärääväiseksi, luova oman sivistyksensä omalla kielellään. Te, jotka ette ole tämän aatteen lapsia, te ette voi ymmärtää meitä. Sillä kaikki riippuu siitä, että meillä on usko suomalaiseen kansaan ja sen tulevaisuuteen, meillä on rakkaus tähän kansaan, sen kieleen, sen entisyyteen—Kalevalan laulajiin, Kantelettaren runoihin, meillä on usko sen kulttuurivoimaan, usko siihen, että tämä voima on tarpeellinen ja välttämätön Euroopassa.—Te ette näe mitään siellä, missä me tunnemme koko elämämme olevan. Ymmärtäkää siis, että me elämme tästä aatteesta.——

Hän riuhtasi ruokaliinan rinnaltaan ja nousi seisaalleen, miehekkäästi katsahtaen koko vierasjoukon ylitse. Eikä kukaan ihmetellyt hänen käytöstään, kaikki kuuntelivat ja syönti oli useimmilta kokonaan unohtunut, niin että palvelijaneidit vihdoin neuvottomina kantoivat pihvivadit pois.

—Teille se näyttää mahdottomalta, ja te olette valmiit nauramaan koko ajatukselle; mutta meissä elää usko tähän ajatukseen, siinä koko erotus,—usko siihen, että kerran tämä meidän Suomi on itsetajuisena kansana liittävä uuden suomalaisen aineksen Euroopan kansojen perheeseen. Me kuulemme jo humua tämän ajan lähestymisestä. Me kuulemme tämän ajan enteet Suomen kielen rikkaissa soinnuissa, me näemme ne suomalaisen talonpojan valistumisen halussa, hänen vapaassa ryhdissään, hänen työkyvyssään—ja ei ainoastaan siinä!—Mitä puhuu se tuore eloisuus, joka seuraa kaikkia kansallisia sivistyslaitoksiamme, se uhkuva loppumaton voima, joka luo tyhjästä ja synnyttää kuin loihtimalla kaikki, mitä kansallista olemassaoloa varten tarvitaan?— Vielä sanon enemmän: mitä puhuu se tosiasia, että tuo meitä elähyttävä usko yhä kasvaa ja laajenee Suomen sivistyneessä väestössä; että se tempaa mukaansa yhä useampia kansalaisia, sytyttäen heidät niinkuin se on sytyttänyt meidät; että yhä useammat heräävät kansalliseen itsetietoon ja uskaltavat sanoa: minä olen ja tahdon olla tshuudi, minä olen suomalainen enkä mikään muu; kansani on tuntematon ja halveksittu, mutta minä tahdon astua sen riveihin, tahdon nostaa sen merkitykseen ja voimaan, kunniaan ja maineeseen!

—Tyttö, tuokaa pullollinen tokaieria! sanoi pöydän päästä lihava muljosilmä kauppias, joka oli syönyt kaiken aikaa, mutta kuunnellut tarkkaan joka sanaa ja nähtävästi hyväksynyt.

Joku toinen tilasi kokonaisen munkkia, moni nousi ylös eikä kukaan ajatellut enää syömistä.

Kröijerin ympärille, hänen sytyttäessään sikaria, kerääntyi koko lauma esittämään itseänsä.

Yksi tahtoi kiittää hänen miehekkäistä sanoistaan, toinen tahtoi ilmoittaa, ettei hän milloinkaan ennen ollut asiaa tältä kannalta ajatellut, kolmas puristi vaan hänen kättänsä ja kyynel silmässä tuijotti häneen merkitsevästi hetken.

Joku sanoi suoraan:

—Minä olen ollut tähän asti suomalaisuuden vastustaja. Nyt olen minä fenomaani!

Kröijer paiskasi hänelle kättä ja sanoi: terve tuloa! semmoisella voimalla ja vakaumuksen ponnella, että muita vähän kadutti, miksi eivät hekin olleet suoraan ilmaisseet olevansa nyt fenomaaneja.

Se ei olisi ollut mikään häpeä, sillä tunnettua oli, että tähän aikaan laumottain ihmisiä herätettiin uuteen fenomanian uskoon, yhtenä iltana saattoi kääntyä kymmenittäin. Kröijer oli ensimmäisiä puhujia, tunnettu yli koko maan. Ja muuttua fenomaaniksi hänen sanoistaan ei siis olisi ollut mitään tavatonta.

Mutta siihen tulisi kyllä vielä tilaisuus, sillä keskustelu asiasta ei suinkaan tähän loppunut, vaan päinvastoin sai vasta nyt oikean vauhtinsa. Juomat olivat tuodut, ja naiset katsoneet jo aikoja sitten parhaaksi vetäytyä hytteihinsä.

Kaikki olivat samassa kuin veljeksiä, huolimatta siitä, että seurassa oli ihmisiä ihan erilaisilta elämän aloilta ja eri ammateista. Kaikki unohtui, kaikki ammatit ja toimeentulon puuhat. Aate oli selvinnyt jokaiselle samalla tavalla. Yhtäkkiä ei ollut enää olemassa eri ihmisiä. Henki vaan oli vallan päällä ja se yhdisti kaikki erotuksetta.

Tottumattomina tämmöiseen mielentilaan nämä ihmiset innostuivat ja heidän innostukseensa samassa yhtyi hillitön ilo. He muuttuivat kuin lapsiksi. Vaihtaessaan uusia ajatuksia, jotka yhtäkkiä alkoivat heidän omina ajatuksinaan tulvata sydämmestä, he puristelivat toistensa käsiä niinkuin olisivat tahtoneet tehdä keskenään ikuisen liiton, ja katsoen toisiaan silmiin, toistivat toistamistaan: me olemme suomalaisia! se on meidän ylpeytemme, se on meidän kunniamme!

Kröijer oli väsymätön selityksissään.

Hän oli nyt sydän ja henki kaikessa.

Lämminneenä, hehkuvana innosta, hän piti puheen toisensa jälkeen.

Ja vihdoin tässä iloisesti valaistussa, tupakan täyttämässä laivan salongissa ei ollut yhtäkään, joka ei olisi täydestä sydämmestä, pyhän innon tulistamana huutanut eläköötä siihen maljaan, joka esitettiin suomenkieliselle ja suomenmieliselle Suomelle ja sen suurelle tulevaisuudelle.