IX.
Isän sopiminen äitipuolen kanssa sen jälkeen kuin hän oli tätä kirveellä uhannut, selvensi minulle paljon asioita. Minä näin, että äitipuoli piti isää vallassaan, ja ymmärsin millä keinoin hän sen teki. Sanna nimitti kaikki nämä asiat oikealla, häikäilemättömällä nimellä, jota ei voi paperille kirjoittaa. Se hallitsee koko maailmaa, rivoili hän, ikäänkuin ylpeänä siitä, että mekin hänen kanssaan saatoimme ruveta hallitsemaan samalla lailla koko maailmaa, jos minä vain suostuin kaikessa noudattamaan hänen neuvojaan. Johanssonia me jo hallitsimme, mutta me tulisimme hallitsemaan tuhat kertaa miellyttävämpiä herroja! Ja hänen kuvatessaan, mitä kaikkea me vielä tulisimme saavuttamaan tuolla salaperäisesti vetävällä, intohimoja sytyttävällä voimallamme, minunkin silmäni suurenivat ja poskeni hohtivat varmaan niinkuin hänenkin.
Johansson piti todellakin huolen, että tuo voimani tunto ei jäänyt vain mielikuvitteluun, vaan antoi olemassaolostaan elävän todellisuuden vakuutuksia. Hän tavoitteli minua kaikkialla, missä vain muiden silmä välttyi. Ja Jos minä olisin häneltä pyytänyt mitä tahansa, hän olisi kaiken täyttänyt, sillä hän näytti onnelliselta vain jo siitäkin, että pyysin, saati siitä, että sai tehdä jotakin mielikseni. Hänen vetinen katseensa ikäänkuin rukoili armoani — minun, mitättömän tyttösen armoa! — Silmänrypistykseni oli hänelle musertava rangaistus ja hymyni parhain palkinto, — voiko sitä kukaan uskoa! — Olinhan minä itse eniten hämmästynyt, mutta totta se oli, ja sekin on totta, että minä suuresti viehätyin uudesta voimastani. Tästä ajasta asti tuli suureksi arvoitukseksi minulle oma ulkomuotoni, jota tutkimalla ja peiliin katselemalla en mitenkään viisastunut: miksi viehättivät tätä tämänkesäistä ihmistä kasvoni niin, ettei hän ollenkaan osannut silmiänsä niistä irroittaa, kun taas joku toiskesäinen ei niihin kertaakaan katsahtanut, ei vaikka olisin aivan eteen asettunut? Oliko ulkomuodossani ehkä joku vika, jota Johansson ei ollut huomannut? Ja saattoikohan Sannan konsteilla mitenkään päästä tuosta virheestä, ettei se toinenkaan olisi sitä huomannut, vaan yhdellä lailla ihastunut?
Kun kerroin Sannalle syksympänä, mimmoisiksi asiat olivat Johanssonien keittiössä kehittyneet, ei hän ensin uskonut, vaan luuli minua yhtä lapsekkaaksi kuin olin alkukesästä ollut. Mutta minä toimitin niin, että hän sai itse nähdä Johanssonin temput.
Vastoin odotustani ei Sanna ollut asiasta ollenkaan hyvillään. Päinvastoin hän kovasti huolestui, kun näki, että puheessani oli perää. Ennen kaupunkiin lähtöämme hän oli hyvin ajatuksissaan, melkeinpä vihoissaan. Hän tuntui tehneen jonkun päätöksen, josta ei minulle puhunut. Välistä näytti siltä kuin hän olisi miettinyt suuria muutoksia suunnitelmiimme, jopa ollut valmis jättämään koko matkamme toiseen kertaan. Sitä minä jo kovasti pelkäsin.
Mutta ajan tultua näytti lähtömme sittenkin onnistuvan hyvin.
Johanssonit ostivat II luokan junaliput ja kiipesivät kampsuineen ja lapsineen viheriäiseen vaunuun, minut sijoitettiin punaiseen kolmannen luokan vaunuun. Sannaa ei näkynyt lähimaillakaan, hän ei ollut tullut edes asemalle saattamaan, en ollut häntä tavannut koko viimeiseen vuorokauteen, en kotoa heidän saunastaan enkä kylästä, vaikka minulla olisi ollut juuri silloin äärettömän paljon kyseltävää ja neuvoteltavaa. Se oli aivan käsittämätöntä. Junamatkalla olin ensikertaa elämässäni. Outo kolina ja hirmuinen vilinä ikkunoissa oli saattaa aivoni sekaisin, kun päässäni jo ennestään olivat kaikki asiat mullin mallin: tuntematon tulevaisuus, etenevä koti, lähestyvä kaupungin kummitus. En ollut milloinkaan Sannaa niin kipeästi kaivannut kuin tällä hetkellä. Olin ypöyksin vieraiden ihmisten seassa, Johanssonska oli vain pari kertaa ilmestynyt ovessa olevan lasin taa, hakenut minua silmillään ja huomattuaan minut jälleen kadonnut. Vielä ihmeellisemmäksi ja sekaisemmaksi kävi päässäni kaikki, kun päivän pimettyä kaksi pientä valoa sytytettiin kattoon. Lopulta en ymmärtänyt enää mitään, en muistanut minne minua vietiin, en käsittänyt hurjaa kolinaa allani, ylläni ja sivuillani, enkä osannut ajatella mitään.
Tämmöisestä kauhun ja sekapäisyyden huumauksesta minut herätti Sanna, joka äkkiä ilmestyi eteeni kuin jokin pelastava kiinnekohta keskelle painajaisen pyörryttävää sekamelskaa.
Tietämättä missä oltiin ja mitään ymmärtämättä tai edes ihmettelemättä, miten Sanna oli ilmestynyt kulkevaan junaan, minä vain ojennetuin käsin syöksyin hänen syliinsä ja rupesin hillittömästi itkemään.
Sannalla ei ollut aikaa hellyyksiin. Hän otti hyllyltä alas minun myttyni ja käski seuraamaan perässään.
Me tulimme ulos vaunusta pimeyteen, jossa kolina ja pauhu olivat hirmuiset. Pidellen hänen hameestaan ja kauhusta ummistaen silmät minä seurasin häntä huojuvan rautalevyn ylitse toisen vaunun sillakkeelle, jonne jäimme seisomaan minun voimatta pauhun vuoksi kysyä mitään.
Junan pysähdyttyä Sanna hyppäsi nopeasti maahan ja veti minut mukaansa, käskien kiiruhtamaan. Näin valaistun aseman ja ihmisten rientävän, toiset junasta ja toiset junaan. Mutta Sanna saattoi minut syrjään kellastuneen vaahteran alle, missä oli pimeä. Minä aloin tiedustaa, olimmeko perillä kaupungissa, mutta hän tuuppasi minua varoittavasti ja vaati olemaan vaiti.
Sade rapisi hiljaa vaahteran lehdissä. Asemalta päin tuli jotakin maukasta paistin käryä, joka äkkiä ilahdutti ja lohdutti minua: ehkä olemmekin jo kaupungissa! Ja leikilläni nipistin Sannan käsivartta. Mutta hän löi vieläkin käteni pois, kuin olisin häntä häirinnyt, kun hän vaanien vilkui milloin sinne milloin tänne, ja tuuppi minua selkänsä taa yhä pimeämpään.
Sitten kuului kimakka vihellys ja minun sanomattomaksi hämmästyksekseni ihmiset, jotka istuivat junan valaistuissa ikkunoissa, liukuivat pois junan mukana. Näin selvästi Johanssonistakin vilauksen, kun hän seisaaltaan puhui jonkun kanssa, ja Johanssonska istui nukkunut Einar sylissään. Mitä ihmeitä tämä oli, ajattelin levottomana. Mutta Sannalta ei saanut mitään selitystä.
Junan lähdettyä Sanna huokaisi pois jännityksensä ja heittäysi iloiseksi. Kyllä me ilman Johanssonnejakin toimeen tullaan, sanoi hän, otti minua kädestä ja sitä reipastuttavasti heilutellen vei minut pienen putkan eteen, jossa syötti minulle makeata vehnästä ja juotti limonaatia.
Hänellä oli ihmeen paljon rahaa, jota hän ei säästellyt, vaan olisi vaikka maalle viskellyt, kun ei löytänyt mitä ostaa ja minä en enää jaksanut syödä vehnästä enkä juoda mehuvesiä.
Sitten menimme aseman odotussaliin ja siellä huomasin, että olimme vain jollakin väliasemalla, sillä kuulin ihmisten ostavan matkalippuja Helsinkiin.
Kyllä Sanna tietää mitä tekee, ajattelin, ja kysymättä häneltä mitään jätin turvallisena kaikki huolet hänen haltuunsa. Missä tulisimme olemaan yötä, kohtako aamusta hän veisi minut tupakkatehtaaseen, käytäisiinkö ollenkaan enää Johanssonien luona, kirjoitettaisiinko äitipuolelle? — ne olivat kaikki Sannan eikä minun asioitani.
Pian tuli uusi juna asemalle ja me nousimme siihen.
— Me menemme yöksi Lottenin luo ja jos miehet siellä juopottelevat, niin älä siitä välitä, ei siellä kauan olla, sanoi Sanna ja hyräili laulua, vaikka vaunu oli täynnä vieraita ihmisiä.
Hänen huoleton vapautensa tarttui minuun. Nyt vasta oli tämä matkustus minusta hauskaa, hauskaa oli puhua kolinaa ja jyskettä kovemmin, hauskaa tuntea olevansa samassa matkustamisen hommassa niin monen vieraan ihmisen kanssa, mutta hauskinta se, että olimme kaikki kuin vanhoja tuttuja noiden vieraiden kanssa. Yksi tuli aivan viereeni istumaan ja minä — vähän Sannaa matkien — vastasin huolettomalla naurulla hänen kysymyksiinsä, suotta valehdellen jos jotakin kotoperästämme, nimistämme ja iästämme, sanoen olevamme päälle 40:n ikäisiä. Hän puolestaan valehteli olevansa vasta kolmannellatoista, vaikka oli aika liuhuparta. Toinen veitikka käski Sannan väistyä ja istuutui väliimme, kumartui minun puoleeni ja kellonvitjojaan kierrellen alkoi kuiskutella korvaani hölynpölyä, josta en mitään ymmärtänyt enkä tiennyt mitä vastata. Mutta Sanna, vaikka ei miehen kuiskutuksesta mitään kuullut, vastasi minun puolestani ylimielisillä pilkkasanoilla, joiden tarkoitusta en myöskään tajunnut, ja sai kaikki vaunussa olijat nauramaan.
Junan pysähdyttyä Helsingin asemalle eksytti Sanna kaikki uudet tuttavamme meistä. Me odotimme tyhjän vaunun sillakkeella, kunnes matkustajat olivat melkein kokonaan hälvenneet junan luota. Silloin Sanna kävi käteeni ja — niinkuin minusta näytti — kovin kiihoittuneena sanoi: — Tule nyt! — Hän oli taas niin omissaan, ettei pannut mitään huomiota tiedusteluihini ja ihastuksen huudahduksiini, kun me kuljimme pitkin aseman lautaista lattiaa humisevan kaupungin suurta ovea kohden.
Sydämeni sykki kiivaasti ja minä pitelin turvaa hakien Sannan hameesta. Hän kielsi minua pelkäämästä ja sanoi, että kohta pääsen ajamaan oikein hienoilla ajurin vaunuilla, ja käski vain kiiruhtamaan.
Mutta ennenkuin tulimme aseman ovelle, pysähtyi hän äkkiä suuren valkean lampun alle. Hokien minulle jotakin epäselvää ja katkonaista hän kääntyi eteeni, poispäin ovista. Lampun huikaisevassa valossa näin Sannan kasvojen jokaisen piirteen enkä voinut olla huomaamatta, että hänen huulensa olivat kovasti kalvenneet ja värisivät pystymättä sanomaan mitään selvää, silmäin levottomina hakiessa ikäänkuin jotakin pakopaikkaa, niinkuin rotan silmät, joka on joutunut satimeen.
En voinut puolestani huomata mitään vaaran uhkaa, vaikka kuinka ympärilleni katselin. Matkustajia ei näkynyt enää juuri missään, suurella ovella vain seisoi kaksi pitkäkasvuista miestä, jotka näyttivät odottavan, että mekin jo menisimme, sulkeakseen oven.
— Älä sano huomanneesi minulla mitään käsilaukkua, muista! — sanoi Sanna ankarasti rypistäen silmäkulmiaan ja uhkaavasti puristaen käsivarttani. Samassa hän äkkiä muutti koko sävynsä, alkoi vallattomasti tuuppia minua ja nauraa ääneensä aivan tavallisille sanoilleen, joissa minun käsittääkseni ei ollut mitään järkeä eikä naurun aihetta. Minusta näytti kuin hän olisi tahtonut, että nuo kaksi pitkää miestä tuolla ovella olisivat hänen iloisuutensa huomanneet.
Ja aivan oikein, ne näyttivät olevankin hänen tuttujaan.
Meidän lähestyessämme nuo herrat tulivat meitä vastaan yhtyen seuraamme.
Toinen kulki Sannan kanssa edellä ja toinen alkoi jutella minun kanssani, hidastuttaen askeleitaan niin, etten voinut enää pysyä Sannan kintereillä, kuten pelkoni olisi vaatinut, vaan jäimme heistä jälkeen.
Herra tuntui minusta ystävälliseltä ja pian osasin olla ujostelematta.
Hän kyseli minulta kaikenlaista vähäpätöistä, tiedusteli nimeäni, tuttavuuttani Sannan kanssa, kotiolojamme, matkamme vaiheita.
Minä en lopulta osannut enää kuunnellakaan häntä, kun koko huomioni oli kääntynyt ympärilläni oleviin ihmeellisiin näkyihin, ja hänen täytyi tuon tuostakin vetäistä minua hihasta, etten pysähtyisi paikoilleni.
Rankkasateesta huolimatta näin kohta, että kaikki oli kaupungissa juuri niinkuin Sanna oli minulle useasti kertonut: ajurit ja jalankävijät sateenvarjoineen tulivat sikin sokin ohitsemme ja vastaamme, ihmeelliset, hevosetta kulkevat kojeet ja huikaisevasti valaistut pitkät vaunut liukuivat editsemme kimeästi kelloa soitellen tai peloittavasti mörähdellen.
Me kävelimme ensin pitkin vieriviereen ladottuja pyöreitä pikkukiviä, mutta pahimmasta vaunujen ja ihmisten sekamelskasta selviydyttyämme pääsimme väljemmälle käytävälle, joka oli niin tasaisen sileä, etten ollut vielä milloinkaan niin sileällä astellut, ja siinä minun rintaani hipaisi hurja riemun repäisy, sillä olihan tämä unelmieni unelman toteutumista! Näillä samoilla sileillä käytävillä oli ehkä minunkin poikani jalka astellut, ja vaikka hän olikin vielä ties missä tuon melun, loppumattoman ihmisvirran ja huikean korkeiden kivirakennusten keskellä, hän oli ainakin lähellä, aivan, aivan lähellä! Minusta oli kaikkityyni hauskaa tällä hetkellä, ja erittäinkin riemastutti katsella, kuinka Sanna kulki edellämme tuttunsa kanssa ja kuinka he molemmat kuvastuivat käytävän sadevesiin loistavien lyhtylamppujen valossa.
Me kuljimme pitkät matkat korkeiden rakennusten keskellä aina vain uusille valaistuille kaduille, kunnes näin Sannan ja hänen toverinsa poikkeavan muutaman kivimuurin ovesta sisään. Kohdalle tultua mekin menimme samasta ovesta ja aloimme nousta kaikuvia kivirappusia myöten aina vain ylemmäs ja ylemmäs. Siellä tuli eteemme niin monia ovia ja sokkeloita, että kadotin Sannan kokonaan näkyvistäni. Minne hän seuralaisineen oikeastaan katosi, en voinut ymmärtää, mutta en saanut häntä enää ollenkaan nähdä, vaikka olisin kuinka pyytänyt.
Minulta kysyttiin, halusinko syödä, mutta minulla ei ollut nälkä vehnästen ja limonaatin vuoksi, joita Sanna oli tarjonnut.
Uninen mies avasi lukitun pienen oven monen samanlaisen keskeltä ja käski minun mennä sinne nukkumaan. Ja lukitsi minut sinne.
Se huone se vasta pieni oli! Ja pilkkosen pimeä!
Mutta minuun oli tullut sellainen väsymys, että ajatukseni kokonaan sekaantuivat heti, päästyäni pitkälleni kovalle ylävuoteelle. Kuulinhan minä alavuoteesta jotakin kuorsaamista ja tunsin pahaa viinan löyhkää, mutta ei mikään voinut estää minua vaipumasta sikeään uneen. Rauhattomaksi en ollenkaan ymmärtänyt tilaani tuntea, sillä otaksuin, että kaikki oli näin järjestetty Sannan toimesta ja tahdosta. Olimme kaiketi "Lottenin luona", niinkuin Sanna oli sanonut, ja olihan hän kieltänyt juopuneita pelkäämästä.
Aamulla herättyäni kurkistin alavuoteeseen. Kuorsaaja ei ollutkaan mikään mies, vaan vaimoihminen, varmaankin Lotten itse. Hän nukkui yhä yhtä sikeästi.
Tuossa kahdeksan aikaan minut saatettiin pienten ovien ohitse huoneeseen, jossa olivat molemmat eiliset herrat ja lisäksi yksi, joka kirjoitteli pienen pöydän ääressä ja toinen, joka istui suuremman pöydän takana. Mutta Sannaa ei nytkään näkynyt missään. Sen sijaan näin hämmästyksekseni Johanssonin astuvan sisään heti minun jälkeeni. Hän oli hyvin punainen ja näytti kovin kiihoittuneelta.
Minulta kyseltiin taas nimeäni, syntymävuottani ja -päivääni, samoin vanhempaini nimiä ja vuosipäiviä. Sitten se isomman pöydän ääressä istuva herra kysyi yhtä tarkasti kaikki Sannan asiat, mitä vain tiesin. Kerroin, milloin Sanna oli tullut junaan ja että hän oli tahtonut hankkia minulle paikan tupakkatehtaasta, kerroinpa limonaatista ja vehnäsistäkin.
Herrat naurahtivat. He näyttivät minusta hyvin suopeilta ja pilapuheisiin taipuvaisilta, joten minäkin uskalsin vastatessani naurahdella.
Aivan kuin sivumennen he sitten vielä kysäsivät, oliko Sanna maksaessaan limonaadin ja vehnäset ottanut rahoja kukkarosta vai käsilaukusta.
Minä vastasin: — Käsilaukusta. Muistin sen hyvin, koska olin pannut merkille tuon laukun, jota en ollut milloinkaan ennen Sannalla nähnyt, ja vielä, koska minusta näytti, että Sanna oli uuteen junaan astuessamme antanut sen pudota käsistään ja vihaisesti riuhtaissut minua tulemaan, kun minä pysähdyin katsomaan mitä oli pudonnut.
Vasta kun herrat kysyivät, oliko käsilaukku ollut Sannalla jo hänen tavatessaan minut edellisessä junassa, muistin äkkiä Sannan kiellon ja hätkähdin. Ilmi elävänä olivat muistissani hänen kalvenneet, värähtelevät huulensa seistessämme aseman lampun alla.
Katsahdin ympärilleni, ikkunoihin, seiniin, kiihoittuneeseen Johanssoniin, ovella seisoviin eilisiin miehiin, ison pöydän ääressä istuvaan herraan, joka kynä suussa vaijeten odotti vastaustani, ja kamala aavistus syöksähti mieleeni: minä olin kuulustelussa! Tuo mies odottaa vastaustani saadakseen Sannan todistetuksi syypääksi varkauteen! Ja minä onneton olin jo ilmaissut Sannan, syössyt hänet turmioon!
Veri tulvahti kasvoihini. Minun täytyi, täytyi pelastaa Sanna, pelastaa millä hinnalla tahansa! — Olihan se hänellä, sanoin, mutta kun hän ei löytänyt sen omistajaa, heitti hän sen käsistään; näin sen itse, sillä juuri astuessamme junaan hän sen heitti pois.
— Där har vi det! — sanoi kuulustelijani ottaen kynän suustaan ja ruveten kirjoittamaan. Ja kaikki naurahtivat tyytyväisinä, niinkuin olisivat juuri minun sanojeni kautta tarkoituksensa saavuttaneet.
Johanssonille annettiin lupa viedä minut pois ja käskettiin — ruotsiksi, jota minun ei luultu ymmärtävän — vakavasti nuhdella ja ojentaa minua, etten vastaisuudessa tekisi itseäni syypääksi varkaiden kanssa seurustelemiseen.
Me tulimme Johanssonin kanssa suurelle torille. Vastapäätä oli korkea kirkko kivisten portaiden päällä ja sen tapuleista soi korviahuumaava kellojen pauhu. Ihmiset kapusivat kiviportaita ylös yksitellen ja parvittain. Tämä näky on jäänyt mieleeni niinkuin jostakin unesta, sillä silloin en osannut nähdä mitään silmilläni enkä tehdä mitään havaintoja.
Melkein mahdotonta on sanoin kuvata, mitä sielussani tapahtui.
Johanssonin suu kävi koko ajan, mutta en erottanut hänen puheestaan mitään, osaksi kellojen hälinän ja osaksi omien ajatusteni tähden.
— Missä Sanna on? — kysyin vihdoin.
— Sanna viedään huomenna vankilaan, oli hänen vastauksensa; muuta en kuullut enkä kuunnellutkaan.
Ensi ajatukseni oli livahtaa Johanssonin vierestä karkuun, juosta takaisin sinne, mistä olimme lähteneet, ja rukoilla herroja, että päästäisivät Sannan pois; mutta kun käännyin taakseni, olivat kaikki kadut ja risteykset sekaisin silmissäni kyyneleiden vuoksi, joita en voinut estää vuotamasta, enkä tiennyt, minne olisi ollut mentävä.
Johansson kielsi itkemästä. Hän otti oikein toruakseen minua. Enkö minä ymmärtänyt, sanoi hän, että Sanna oli varas, paha ihminen, jota ei tarvinnut surra? Hyvä olisi, sanoi hän, ettei Sannaa enää milloinkaan päästettäisi vankilasta.
Ja kun minä itkin vain sitäkin katkerammin, sanoi Johansson, että oli suuri synti itkeä varasta ja että minun pitäisi hävetä ihmisten edessä.
Minä kuivasinkin kyyneleeni esiliinaan, mutta vain voidakseni vihdoinkin nähdä, mihin suuntaan olisi juostava.
Kauempaa näkyi rykelmä kelloja helisteleviä vaunuja ja paljon ihmisiä niiden ympärillä. Sinne asti ehdittyämme päätin käyttää väen vilinää hyväkseni ja pujottautua näkyvistä. Panin mennessämme talot ja risteykset tarkasti mieleeni, että olisi kaikki selvänä, kun perille päästyä lähden juoksemaan.
Päätin selittää herroille, että Sanna oli maailman paras ihminen, ja tämän väitteen todistukseksi ilmaista heille sen, mikä minulle itsellenikin juuri nyt vasta täydelleen selvisi; Sanna oli hankkinut rahat minun tähteni, etten joutuisi Johanssonin kynsiin. Tahdoin kertoa heille, mitä Johansson minulle teki, salaamatta mitään, ja pidin varmana, että he saatuaan tietää sen ymmärtävät Sannan menettelyn ja päästävät hänet irti. Tahdoin myös ilmoittaa, etten mitään rahoja tarvinnut ja että käsilaukku voidaan palauttaa sille, jolta se oli otettu ja jolle myöskin olin valmis asian oikean laidan selittämään, kunhan vain saan tietää kuka se on. — Sanna raukka, Sanna raukka, minä ajattelin, ja juuri lähestyessämme määräpaikkaa kyyneleet taas tulvahtivat silmiini, etten nähnyt eteeni mitään. Varmaan en olisi voinut suurempaa kauhua ja repivämpää tuskaa tuntea, vaikka oma äitini olisi minulta temmattu ja vankilaan teljetty. Ja niinkuin äkkiä äidittömäksi joutunut lapsi ei voi nähdä mitään elämisen mahdollisuutta, ellei saa äitiänsä takaisin, en minäkään tuntenut mitään muuta mahdollisuutta koko olevaisuuden tai suorastaan oman hengittämiseni jatkamiseen, kuin suinpäin rientää Sannan läheisyyteen, puhkaista väliltämme kaikki muurit tai sitten itse menehtyä.
Missä määrin suureen tuskaani vaikutti osaltaan myöskin se tieto, että ilman Sannaa ei koko tällä kohtalokkaalla kaupunkimatkallani ollut mitään merkitystä, koska minä ilman häntä en milloinkaan tule löytämään sitä poikaani, jota kaikki ajatukseni tarkoittivat, en voi varmasti päätellä. En luule sillä hetkellä mitään sellaista ajatelleeni, vaan yhtä vähän kuin rakkaus äitiin johtuu siitä, onnistuuko hän toteuttamaan mitä pitää parhaana vai tuottaako hän minulle vaikkapa suoran turmion yrittämällä palvella minua, yhtä vähän rakkauteni Sannaankaan johtui hänen onnistumisestaan. Ja minun hurja yritykseni palata takaisin kauheaan yökortteeriin tavoittaakseni siellä Sannan vaikkapa seinäin läpi, oli kokonaan tämän sokean, vastustamattoman rakkauden aiheuttama: minä rakastin häntä ilman mitään aineellista vaikutinta, niinkuin tosirakkaudessa onkin, ja olisin arvelematta mennyt hänen tähtensä vaikka tuleen.
Kyynelistä huolimatta antauduin toivottomaan yritykseen, katujen risteykseen päästyämme jäin Johanssonista syrjään ja väentungosta hyväkseni käyttäen tempauduin hänestä erilleni. Ei ollut aikaa katsella suuntia. Juoksin minne sattui ja pian huomasinkin olevani aivan uudella kadulla, jota myöten emme olleet tulleet.
— Missä, missä … kyselin vastaantulevilta, mutta en osannutkaan nimittää paikkaa, jota hain. Toiset naurahtelivat, toiset kääntyivät taakseen katsomaan, mutta vain hetkiseksi, sitten jatkaakseen kiireistä käyntiänsä, minusta välittämättä. Muutamille taisin jotakin selittää, mutta asiani kuultuaan he muuttuivat huolestuneen näköisiksi, niinkuin pyydettäissä liikaa vaivautumista, ja hekin jättivät minut. Kivestä olivat kaikki ihmiset täällä! Eivätkö he välittäneet siitä, että ihminen, samanlainen kuin hekin, oli joutunut niin kauheaan onnettomuuteen, vai enkö minä osannut selittää!
Yksi ainoa vanha vaimoihminen, jolla oli suuri vihanneskori kainalossa, kallisti korvansa minun rukouksilleni. Hän erotti minut ympärilleni kerääntyneestä väkijoukosta.
— Tule pois tyttö minun kanssani, taidat olla ensikertaa kaupungissa, älä itke, mennään meille, niin kerrot asiasi.
Näin puhellen hän lykkäili minua edellänsä ja me aloimme kulkea kapeampaa katua pitkin, joka kohosi jyrkkänä rinteenä. Siinä mennessämme kerroin hänelle niinkuin vain nyyhkytyksiltäni osasin asian alusta loppuun, mutta mitä hän sanoi lohdutuksekseni, oli minusta hyvin vähän lohdullista, sillä tuskin ollenkaan saatoin sitä käsittää, ja vain hänen oma varmuutensa herätti minussa luottamusta. Hän selitti minulle, ettei poliisikamarista ollut toivoakaan saada ketään pois, puhui kansan verenimijöistä ja ennusti aikaa, jolloin loppuu jokin yö, sanoi hän, (arvatenkin hän lienee puhunut "köyhälistön sorronyöstä", vaikka tätä lausepartta en silloin ymmärtänyt). Jokin toivonkipinä minussa kuitenkin välähti, kuten sanoin, hänen puheensa innon ja varmuuden vuoksi.
Mutta juuri kun olimme poikenneet portista pienelle, korkeiden kivimuurien ympäröimälle pihalle ja olimme astumassa — kuten minusta näytti — alas kellariin vieville rappusille, joiden yläpuolelle valkoiselle seinälle oli maalattu musta käsi ja kirjoitettu: "Talonmies", juuri siinä käänteessä tavoitti Johansson minut, tempaisi kädestäni ja alkoi raastaa kadulle.
Saattajani nousi kiivaasti vastustamaan, pui Johanssonille nyrkkiä, jopa kiivastuksissaan kiroilikin, taas jotakin ennustellen, mutta mitään apua ei ollut.
Näin minä jouduin kuin jouduinkin Johanssonien perheeseen palvelustytöksi.
Mutta Sanna, jonka minä sittemmin vielä näin, ei ollut enää luonani. Luulin hänet iäksi kadottaneeni. Se oli elämäni ensimmäinen syvä haava, joka ei ole milloinkaan voinut aivan arvettomaksi parantua.