VII.
Erään kerran — silloin oli jo talvi mennyt ja uusi kevät tullut — hiivin jälleen Sannan luo. Minun täytyi tehdä se salaa, sillä äitipuoleni oli ruvennut estelemään Sannan kanssa seurustelemista — pahojen puheiden vuoksi. Muistan puron olleen silloin niin tulvillaan, että minun piti sillan yli päästäkseni riisua kengät jaloistani. (En tiedä miksi mainitsen tämän vähäpätöisen seikan, mutta se on niin ehdottomasti yhteydessä silloisen asiani kanssa, että esitykseni tuntuisi minusta perin ontuvalta, jopa vajanaiselta, ellen sitä mainitsisi). Jätin kenkäni tervaleppäin lokeroisten juurien alle ja ylitse kahlattuani juoksin avojaloin riihien taitse saunalle.
Mutta Sannapa — vaikka äitinsä oli poissa ja tilaisuus olisi ollut mainio — ei ruvennutkaan tällä kertaa juttelemaan siitä, mitä varten tiesi minun tulleen. Sensijaan hän aivan odottamatta kysyi, olimmeko me hyvin köyhiä.
En osannut kohta sanoa. Sillä sellaiseen kysymykseen minun piti ensin etsiä itselleni vastaus. Olimmeko me köyhiä? Luullakseni vastaus johtuu siitä, keneen meitä vertasi. Muutamiin kaikkein köyhimpiin verrattuina, joita tunsin, olimme suorastaan rikkaita, toisiin nähden taas olimme hyvinkin köyhiä.
Kun minulta ei lähtenyt mitään vastausta, kysyi Sanna, eikö äitipuoleni usein tuskitellut ja kiroillut sitä, että meitä "kakaroita" oli liian paljon? Eikö hän ollut tahtonut saada ketään meistä kotoa pois, johonkin ansiotyöhön, että toimeentulo olisi käynyt helpommaksi?
Oli kyllä. Minun täytyi myöntää, että siitähän äitipuoli melkein alituiseen pauhasi. Entä isä? kysyi Sanna.
Isäkin.
Tunsin kuinka veri hyökkäsi kasvoihini, kun nämä perheemme suurimmat salaisuudet näin nyt paljastuivat. — Isä, milloin häneen semmoinen puhti tuli — saattoi kiroilla meidän köyhyyttämme paljon kovemmalla äänellä kuin äitipuoli konsanaan. Raivopäissään hän oli ajavinaan meidät kaikki ulos tuvasta, aivankuin olisi ikipäiviksi ahdistanut meidät kotoa. Mutta me tiesimme kaikki, että tuo oli vain pinnalta päin sellaista. Oikea isämme, joka oli syvällä hänen lämpimän takkinsa ja vielä liiviensäkin alla, tai vielä siitäkin syvemmällä hänen sisässänsä, ei milloinkaan ajatellut tehdä meille mitään sellaista. Päinvastoin me tiesimme hyvin, että juuri tuosta asiasta hänellä ja äitipuolella alituiseen syntyi kiivaita kinastuksia, ja minä itse olin omalta kohdaltani kerran salaa näkemässä kauhean ottelun heidän välillänsä, — minun täytyy sanoa — suoran tappelun, sillä äitipuoli alkoi lopulta viskellä isää meidän kengillämme ja isä puolestaan nosti pöydän ilmaan ja paiskasi sen kauhealla pauhulla permantoa vasten. (Jonka jälkeen pöydän jalkaa ei sen koommin tullut enää milloinkaan korjatuksi, vaan se jäi ainiaaksi rikkinäiseksi.)
Sannalle en kertonut mitään näistä perheemme salaisuuksista, sanoinpahan vain, ettei isä laske meistä ketään pois kotoa, vaikka mikä olisi, enkä puolestani ottanut hänen ehdotustaan edes totisesti ajatellakseni, sillä niin hullunkuriselta ja mahdottomalta se silloin minusta tuntui.
Mutta kylästä kotiin palatessani, kun jääsohjuisen puron yli kahlattuani kivellä istuen villasukilla kuivasin kylmästä kylvystä hohtavan punaisiksi käyneitä jalkojani, iski minuun mieletön ajatus, niinkuin iskee haukka korkealta pilvistä mitään pahaa aavistamattoman varpusen niskaan. Ei se ollut minun ajatukseni, vaan oikeastaan Sannan, mutta se vain tuli minuun nyt omanani. Tai voisin minä verrata sen myöskin salamaan, joka leimahtaa ja sammuu yht'aikaa, omin päin, hetkeä kysymättä. Sydäntäni hiipaisi tainnuttavammin kuin kylän keinussa juhannuksena, kun keinu kiikahtaa koivunlatvoja korkeammalle, ja lahti ja siintävät etäisyydet vilahtavat näkyviin. Tämä ajatus oli, että jospa minä todella joutuisin kaupunkiin ja se minun herraspoikani kerran näkisi minut sellaisena kuin olin nähnyt itseni saunassa Sannan peilistä!
Ja sydäntä hiipaisi joka henkäisyllä yhä tainnuttavammin ja ihmeelliset kuvat alkoivat kohta kulkea mielessä, painuen sinne ikiajoiksi.
Talvi ja kesä, päivä ja yö, kaikki sekaantuivat yhteen, kaupungin valkoiset lamput paistavat, tornien kultaiset kuvut loistavat aurinkoina, suuret ja pienet kellot kilajavat, reet suihkaavat ohi, kaksivaljakot kiitävät siniverkot ojona, — kaikki mitä Sanna oli minulle aikain kuluessa kaupungista kertonut, se elää ja henkii nyt. Ihmisjoukon loppumattomassa vilinässä kulkee minun poikani ympärilleen katsellen, löytämättä ketä hakee. Mutta kesäisen yön varjostosta, lehmuskäytävän pimennosta, astumme me nyt Sannan kanssa valkoisten lamppujen huikaisevaan kirkkauteen. Ja ihmisvirta pysähtyy ihmeissään ja hän näkee meidät, kun me hiljaa astelemme katse maahan luotuna, yllämme ihanat viitat, päässämme punainen vaate. Nyt hän katsoo meihin, katsoo ja lähestyy, minä näen sen ja tunnen, vaikka katseeni on alas luotuna. Voimatta kääntää silmiään minusta hän katsomistaan katsoo, tuo sama poika, tyranni, jonka katse ei vahingossakaan kääntynyt minuun päin kertaakaan koko kesänä, ja jolle vaivainen saha ja puupalikat ja naulat ja vasarat olivat olleet paljon tärkeämpiä käsiteltäviä, — jolle tämmöinen ihmislapsi ei ollut sammaltukon veroinen, että olisi siitä mitään katsoakseen hakenut! Nyt hän katsoo ja tahtoisipa ojentaa kätensäkin pyytääkseen meitä, että loisimme häneen edes vilauksen ylpeästä ihanuudestamme. Kärsi nyt sinäkin vuorostasi ja tunne, mitä on ihmisen puupalikaksi arvostaminen. Katsettamme maasta nostamatta me tasaisesti lipuen käymme hänen ohitsensa, ja autuuden voimakas virta valahtaa kaikkiin jäseniini, sillä hän jää huomaamattomaksi ihmisjoukkoon ja luulee ikuisiksi ajoiksi jäävänsä meistä pois, mutta minun sykkivä sydämeni tietää, että minä olen kerran kohottava armonkatseen häntä kohden ja me olemme molemmat ilosta itkevä!
Voi olla aivan käsittämätöntä, miten saatoin uskoa näin mahdottomaan tulevaisuudenkuvaan, mutta yhtä vähän kuin hetkeäkään epäilin, etteikö tuo metsien ja maiden takana kuhiseva ihmemaailma, jota Sanna sanoi kaupungiksi, ollut juuri tämmöinen taikamainen sekoitus talvesta ja kesästä, yöstä ja päivästä, auringosta ja valkoisista lampuista, reen alta pyryävästä lumesta ja kukkivista lehmuskäytävistä, yhtä vähän epäilin sitäkään, ettei unelmieni unelma toteutuisi ja poikani ja minun kohtalo päättyisi juuri tämmöiseen keskinäiseen nöyrtymyksen ja ymmärtämyksen autuuteen.
Samalla kotimatkalla minä jo olin moittivinani itseäni, että olin muka näin suureksi tytöksi elänyt enkä vielä kertaakaan todenteolla tullut ajatelleeksi sellaista, jota umpivieraat, kuten Sannakin, jo minun puolestani ajattelivat, että me nimittäin olimme perin, perin köyhiä, ja että aika oli muka laittautua kaupunkiin työansiolle, pois kotoa vanhempien taakkana olemasta!
Ja siitä saakka aloin hakea tilaisuutta, miten esittää asian äitipuolelle niin, ettei hän kohta toimittaisi minua omin päin piiaksi kauppiaalle tai teurastaja Karlsonille, vaan että minä pääsisin muuttamaan sinne, minne itse tahdoin, kaupunkiin.
Sanna käsitti kohta, ettei äitipuolelle saanut antaa vähintäkään vihiä hänen osallisuudestaan tähän asiaan, sillä silloin olisi paikalla ja suinpäin tehty sopimus viideksi vuodeksi jonkun paikallisen pikkupomon kanssa, ettei Sanna olisi päässyt viettelemään minua kaupunkiin.
Sanna esitti karkaamista, ja olisi siinä tapauksessa itse tullut mukana kaupunkiin ja siellä järjestänyt asiani.
Isän tähden en tähän voinut suostua, en edes ottanut ajatellakseni mitään niin kauheaa kuin isän pettämistä.
Ja niin rupesi koko homma kesän kuluessa jäämään jo mielestä, ja olisi ehkä jäänyt ainiaaksikin, ellei juuri sinä kesänä olisi maalaiselle taivaanrannallemme ilmestynyt uusia tulokkaita, entistäkin ihmeellisempiä, jotka ratkaisivat kohtaloni:
Nimittäin valuri Johansson perheineen ja sukuineen.