XIX.
Näin minä tuskailin silloin. Siitä on jo kolmattakymmentä vuotta.
Siihen tapaukseen olen aina katsonut nuoruuteni päättyneen. Ja siihen siis nuoruuteni muistelmatkin päättykööt.
Paljon on minulla tosin tarinoita koottavana myöhäisemmiltäkin ikäkausilta, mutta ne erkanevat siitä lähtien pitkiksi ajoiksi lapsuuteni kukkivien saarten kuninkaasta, ja senvuoksi niiden liittäminen samaan jaksoon rikkoisi sen kokonaisuuden, jonka hänen armas olentonsa on nuoruuteni muistelmiin luonut.
Katson myöskin kirjan alussa tekemäni lupauksen jo täytetyksi. Niille lukijoille, jotka pienen torpantytön sydämestä läksivät hakemaan avainta avaruudessa vaeltavan maapallomme perimmäiseen olemukseen, on tämä sydän puolestaan auennut, ja kysyy vain, eikö heidänkin mielestään tämän tähden oleellisin ominaisuus ole ihmisten hirmuinen, eheytymätön kahtiajako, josta kaikki verisimmät vihat, raskaimmat kärsimykset ja suurimmat onnettomuudet siihen syntyvät?