XV.
Minun tehtäväni paronittaren keittiössä, alituiset, kolmesti päivässä uudistuvat tiskaukset ateriain jälkeen ja vielä kuppitiskit teen ja kahvinjuontien jälkeen sekä vesien kantamiset ja raaemmat siivoustehtävät aamuisin sisähuoneissa olivat kaikki sitä laatua, että aniharvoin tulin mihinkään yhteyteen itse herrasväen kanssa.
Kului koko ensimmäinen kuukausi palvelusajastani, etten kertaakaan tavannut nuoria herroja, sen kun vilaukselta heitä joskus näin ruokasalin pöydässä keittiöstä käsin, kun Klaara kantoi sisälle suurta tarjotinta eikä itse voinut ovia aukoa.
Mutta tämän perheen asemaan, asioihin, elämäntapoihin, iloihin ja suruihin ehdin silti jo tuon ensimmäisenkin kuukauden kuluessa perinpohjin tutustua.
He olivat joskus iltaisin kaikki poissa, nuoret herrat melkein aina, mutta joskus paronitarkin. (Vanha paroni, se koikkelehtiva, halvauksen lyömä, jonka näin lapsena maalla, hän oli jo kuollut). Sellaisina iltoina me kyökkiläiset vapautettuina vaeltelimme kaikissa huoneissa. Lihava keittäjä Sohvi tosin mieluimmin istahti aina samaan mukavaan vierashuoneen nojatuoliin, upoten sen pehmeisiin patjoihin, hän kun muuten alituisesti seisoskeli hellan ääressä eikä milloinkaan päässyt levähtämään, — ja vaati meitäkin Klaaran kanssa istumaan ja kertomaan historioitamme. Mutta me mieluummin liikuimme huoneesta huoneeseen ja vain huutelimme hänen kanssaan, ettei hän tuntenut oloaan yksinäiseksi. Hän tiesi herrasväen asiat perinpohjaisemmin kuin Klaara, mutta puheleminen ei käynyt häneltä helposti, hän vain oikaisi Klaaran erehdykset, kun tämä minulle kertoi, tarkisti tiedot ja vastasi Klaaralle, kun häneltä jokin tieto puuttui ja hän toisista huoneista huutaen kysyi jotakin sukulaisuussuhdetta.
Meistä oli Klaaran kanssa tullut hyvät ystävykset. Johan minä kohta alusta huomasin, etteivät tehtäväni sallineet minun uutta pukuani jokapäiväisenä käyttää, ja pukeuduin vanhaan. Kohta katosivat kaikki kaunat, ja nyt, vaikka olisin uudessakin ollut, ei hän olisi enää minua vihannut.
Klaara oli paronittaren erikoinen suosikki, johon hän rajattomasti luotti. Sentähden Klaaralle oli tässä talossa kaikki avoinna. Hän kulki huoneissa kuin kotonaan, istuutui tai heitti pitkäkseen minne tahtoi, aukoili mielin määrin laatikoita, jopa luki minulle paronittaren omakätisiä kirjeitä, joita kaivoi esille pienen pöydän lokeroista kannen alta.
Häneltä sain tietää, että tämä perhe ei vanhan paronin kuoleman jälkeen enää ollut niin hyvissä varoissa kuin suvun ylhäisyys olisi vaatinut. Jokin holhousjuttu oli lohkaissut ainakin puolet paronin omaisuudesta holhokin hyväksi, vieläpä heittänyt kevyen varjon paronin maineeseen — tietysti vain aivan suvun keskuudessa. Klaara sanoi, että paronittaren oma suku oli sentään vielä hienompi ja se asia oli kilpenä kaikkea syrjäyttämistä vastaan: hautajaisissa olivat ylhäisimmät merkkihenkilöt olleet ja hienostoa kävi paronittaren luona vielä enemmän kuin paronin aikana, vaikka ei mitään pitoja enää koskaan sen jälkeen pidetty, kaiketi varojen puutteenkin vuoksi.
Paronitarta itseään Klaara kiitteli maailman hienoimmaksi ihmiseksi.
Eikä hän sillä sukua tarkoittanut, vaan mielenlaatua.
Paronittaren aikoinaan vanhalle paronille osoittamista kirjeistä oli Klaara päässyt siihen käsitykseen, että nuorta paroni Holgeria pyysi vävyksi varakas ja ylhäinen suku, ja että Holger todella oli jo niin hyvin kuin kihloissa tuon neidin kanssa. Vielä syvemmältä pikku pöydän kirjesäiliöihin kaivautuessaan viisas Klaara oli taas vanhan paronin vaimolleen kirjoittamista kirjeistä päässyt perille, että tässä kysymyksessä heidän välillään vallitsi erimielisyys ja riita: paroni tahtoi naittaa poikansa siihen rikkaaseen sukuun, mutta paronitar vastusti poikansa naimisiin menoa.
Klaara näytti minullekin kaikkein merkillisimmät noista kirjeistä.
Minä en niistä paljoakaan ymmärtänyt, mutta ihmettelin vain kuinka kohteliaasti ja hienostellen nuo vanhat ihmiset toisilleen kirjoittivat, vaikka olivat keskenään vain mies ja vaimo. "Rakastettu vaimoni, paronitar Agathe se ja se, sydämeni iloitsee saada jälleen omistaa muutamat hetket ja kaikki ajatukseni Sinulle", — oli kirjeen alussa, enkä minä tahtonut siitä löytää mitään muuta asiaa kuin pelkkiä ystävyyden ja rakkauden sanoja joka paikasta, mihin vain katsoin.
— Älä sinä siihen katso, katso tuohon! — sanoi Klaara ja töykkäsi sormellaan muutaman sivun alareunaan.
Siinä oli näin:
"Mitä tulee huomautukseeni, että poikamme Holger ei ole siinä ruumiillisessa terveyden tilassa, joka saattaa olla — kuten sanasi kuuluvat — onnellisen avioelämän välttämättömänä ehtona, niin siinä asiassa, rakkaani, on mielipiteemme eriävä. Avioliitto on Kaitselmuksen asia, ei meidän ole siihen sekoittaminen puutteellisia käsityksiämme ja aineellisia laskujamme. Ja mitä sanoisit, jos juuri tämä avioliitto Korkeimman siunauksesta antaisikin Sinun pojallesi terveyden takaisin? Kuinka siis sitä vastustamalla otat kantaaksesi syyllisyyden siihen, että olisit ollut esteenä niin suuren onnen toteutumiselle? Sillä lääkäri, jota minä olen täällä Wiesbadenissa puhutellut, ei ole kieltänyt sellaisen käänteen mahdollisuutta."
— No? — sanoi Klaara tietääkseen, olinko ymmärtänyt.
Mutta minä en ollenkaan käsittänyt, että tuossa olisi erikoisemmin riidelty.
Vähän aikaa pöytälaatikossa kopeloituaan hän näytti minulle paronittaren vastauksen.
— Lue tuosta sitten, — sanoi hän, ja töykki taas sormellaan muudatta kirjeen kohtaa.
"Sinun puheesi Kaitselmuksesta, rakkahin Claus" —— kirjoitti siinä paronitar — "on antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta ja minä koetan omistaa sen, mikä siinä on hyvää ja totta. Mutta ethän pahastune, jos muistutan mieleesi Holgerimme suhteet varattomaan Jennyyn, jonka hyvää mainetta vastaan ei yhdelläkään ihmisellä ole ollut mitään muistuttamista. Avioliitto Jennyn kanssa olisi kuitenkin ollut sopimaton, myönsinhän sen silloin kyllä minäkin. Mutta kun me varattomuuden ja sukusyiden vuoksi syrjäytimme Jennyn, emmepä me silloin Kaitselmuksen pyhyyttä ajatelleet, vaan kylläkin ratkaisevalla tavalla sekoitimme siihen omia aineellisia laskelmiamme. Elämä on opettanut minulle, että mitä emme tahdo itsellemme tehtävän, sitä älkäämme tehkö muille, ja mitkä olisivatkaan tunteemme, jos joku ajatellen lapsensa terveyttä ja meille mitään hänen sairaudestaan ilmoittamatta koettaisi naittaa hänet meidän lapsellemme. Luulen, että pitäisimme sitä ei ainoastaan sovittamattomana vääryytenä lastamme kohtaan, vaan myöskin häväistyksenä koko suvullemme. Ei, rakkahin ystäväni, eivät mitkään tulevaisuuden kangastukset voi saada minua myötävaikuttamaan niin suuren vääryyden ja loukkauksen tuottamiseen lähimmäisilleni, joita vertaisinani kunnioitan ja rakastan. — Mitä taas tulee Wiesbadenin lääkärin mielipiteeseen, ja jos sellainen todellakin on Holgerin terveydelle välttämätöntä, niin sinä itse tiedät, ettei hän elä viattomuuden elämää, ja luulen voivani vakuuttaa sinulle, ettei hänen nykyinen tuttavuutensa anna aihetta minkäänlaisen vaaran pelkoon terveydellisessä suhteessa. Pääasia on, ja siinä olen sinun kanssasi lujasti samaa mieltä, että Holgerimme täytyy tulla terveeksi eikä meidän ole mitään varoja eikä mitään uhrauksia siinä asiassa säästettävä. Voi, rakas Claus, kunpa tietäisit, miten äidinsydän alituisesti vuotaa verta, kunpa voisit nähdä niitä unettomien öiden tuskia, joita minulle tuottavat ajatukset rakkaan poikamme onnettomuudesta! Miksi emme ajoissa ymmärtäneet, mitä nuori veri vaatii, vaan annoimme lapsemme kohtalokkaan sattuman uhriksi! Miksi nyt taivaat eivät ota ilmoittaakseen, mitä uhrauksia ne onnettomalta äidiltä vielä vaativat, jotta hän voisi antaa vaikka elämänsä rakastetun lapsensa hyväksi!"
Näiden kirjeiden käänteitä ja sanamuotoja, joita silloisella sivistystasolla ollen tuskin kaikkia ymmärsinkään, en tietysti olisi voinut muistaa. Mutta myöhempinä aikoina, paroni Holgerinkin jo kuoltua, sain noita kirjeitä käytettäväkseni hänen omalta tyttäreltään Hjördikseltä, eli Jöijeltä, niinkuin häntä perheen kesken nimitettiin, — samalta Jöijeltä, joka on yhtenä päähenkilönä "Onnelliset" nimisessä ennen julkaisemassani muistelmien sarjassa.
Luin kirjeen ainakin kolmeen kertaan alusta loppuun.
Kun katsahdin Klaaraan, oli hän kääntynyt minuun päin, suu kysyvässä hymyssä, niinkuin olisi tahtonut sanoa: — No, oletko nytkään ymmärtänyt?
Minun mielestäni ei tässä ollut mitään niin aivan erikoista. Koko huomioni oli kiintynyt niihin lauseihin, joista kävi ilmi paronittaren liikuttava rakkaus poikaansa, ja minä ajattelin vain, rakastikohan hän Bjarneakin yhtä paljon, jota asiaa ensin olin epäillyt.
— Pyh, pani Klaara, kun huomasi, ettei minulla ollut sen enempää sanomista ja siis olin mahdoton siihen korkeampaan herrasväkien tuntemiseen, josta hän oli aina niin ylpeä.
Jotakin sanoakseni minä kysyin häneltä, mitä tautia se Holger-paroni siis oikeastaan sairastikaan.
Klaara vastasi tähän pääasiaan teeskennellyn huolettomasti, jotakin albumia selaillen, pää kallellaan, silmäkulmat koholla, jotta olisin huomannut kuinka muka suurimmatkin merkillisyydet voivat tällä alalla olla hänelle pelkkiä vähäpätöisyyksiä. Mutta minä en ollut koskaan kuullut sitä vieraskielistä sanaa, jota hän käytti, enkä osannut siis hämmästyäkään, niinkuin hän ilmeisesti olisi tahtonut.
Hän huusi silloin vierashuoneeseen, jossa Sohvi istui, ja käski tämän selittää asian suomeksi.
Sohvikin tarvitsi siihen vain yhden sanan, joka kajahti monen huoneen läpi, raa'asti sipaisten niiden paksuja mattoja, kynttiläkruunuja, peilejä, koko niiden hienoa, vanhaa, pyhää arvokkuutta.
Se oli sama sana, jolla me pienet kylätytöt siellä maalla, kerskaten tiedoistamme, olimme toisillemme ilmaisseet Sannan sairauden.
Niinkuin kaksiteräinen tikari tämä sana nyt tunkeutui sydämeeni, kun minä huomasin näiden asiain todennäköisen, ilmeisen yhteyden.
— Oletpa sinä aika viaton pikkulapsi, — sanoi Klaara, kun näki minun mielenliikutuksesta herpautuneena laskeutuvan tuolille. Hän ei tietenkään voinut aavistaa, mikä puoli tästä asiasta teki minulle niin kipeätä.
Voi sinä, armas isäni, jota minä niin usein ikävöitsin, jonka alati, milloin vain silmäni ummistin, näin edessäni iltaan kallistuvan auringon valaiseman kotikuistin luona, — jonka lämmintä liiviä vasten olin painautuvinani, jonka sydämenlyöntiä kuuntelin, sinä kaivattuni, joka annoit meille aina kaiken anteeksi, joka rakastit äiti-vainajata, ja veljiä ja sisaria, ja erittäinkin Kalle-poikaasi, — kuinka saatoit naurusuin johtaa turmioon jonkun toisen pojan ja jollekin toiselle äidille tuottaa niin suuren murheen!
Siitä hetkestä asti ja mitä kauemmas siitä tulin, sitä syvemmäs painui tietoisuuteni omituinen tunto, että minun pitää isäni puolesta jotenkuten sovittaa paronittarelle tämä kauhea työ, — miten, siitä en voinut tehdä itselleni vielä selvää, ja niin koetin kaikin voimin ainakin jokapäiväisessä palveluksessani täyttää hänen tahtonsa ja edeltäpäin arvata hänen toiveensa.