KOLMAS KOHTAUS.
Sofia, Lisbeta.
LISBETA (ulkopuolelta): Mitä puhut, äiti? Minä jo pukeudun ja tulen tuossa tuokiossa: Mitä sinä laitat loistavaksi?
SOFIA (kangastuolilla): Häähameesi laitan valkeaksi ja loistavaksi kudon morsiushuntusi.
LISBETA: Päärlyillä ja helmillä koristat minun kaulani ja rannerenkailla minun käteni.
SOFIA: Ja sidon kruunun sinun päähäsi.
LISBETA: Kuinka kauan olen unissani jo kuullut sinun kutomisesi, ja se on tiedätkö minulle ihan kuin unijuomaa ollut, on niin turvallista ja nukuttaa niin hirveästi! (Tulee oikealta.) Tänään siis!
SOFIA: Lisbeta, aamurukous?
LISBETA: Ah, olin unohtaa.
SOFIA: Mitä rukoilevat hyvät lapset aamusin?
LISBETA: Isän edestä, äidin edestä ja Ruotsin valtakunnan edestä.
SOFIA: Niin, että kaikkivaltias suojelisi Kustaa Aadolf vainajan sotajoukkoja, jotka kaukana vieraalla maalla taistelevat meidän uskomme puolesta,—sitä rukoilevat joka aamu prinssit ja prinsessat ja kaikki valtakunnan ylimykset ja myöskin sinun Jöranisi.
LISBETA: Niin, äiti. (Menee oikean peräoven kautta.)
SOFIA (Laittaa ruokaa pöydälle, sitten istun jälleen kutomaan, hyräilee.): Jumala ompi linnamme j.n.e.
LISBETA (Tulee Sofian luo, joka suutelee häntä otsalle; istuu syömään.): Äiti, ajattele, jo muutaman tunnin kuluttua voi Jöran olla täällä! Minun sydäntäni vihlasee. Mitähän hän ajattelee tästä meidän yksinkertaisesta kodistamme, hän joka on niin hieno aatelismies ja aina elänyt Ruotsin pääkaupungissa! Eikö olisi paras siirtää nuo sarvet ja jouset ja isän matkakapineet pois; näkyy heti ettei meillä ole kyllin huoneita, kun on tämmöinen sekoitus.
SOFIA: Täällä on paljon, mikä ei ole niinkuin ylimyksillä. Ainoastaan nuo muutamat esineet vanhempieni kodista ovat todellisesti hienoja. Kaikki muu muistuttaa enemmän Viron saksalaisia kuin vanhaa Ruotsia. Mutta se saa kaikki olla toistaiseksi näin. Me emme muutu aatelisiksi, jos muutamme huonekalut. Ei, Lisbeta. Sillaikaa kuin sinä vielä nukuit, tein minä päätökseni. Minä matkustan itse Tukholmaan puuhaamaan isän puolesta.
LISBETA (riemastuneena): Äiti, äiti, sinä tahdot todellakin sen tehdä!
SOFIA: Vielä ei ole unohtunut vanhan perheemme mahti Tukholmassa ja minun vaikutukseni voi ulottua hyvin kauas.
LISBETA: Niin, äiti, en epäile hetkeäkään, että kaikki käy toivomme mukaan, jos sinä vaan itse lähdet. Sitten unelmamme toteutuvat, minä kelpaan Jöranille ja hänen sukunsa suostuu. Eikö meidän nimemmekin tule muutettavaksi. Ei suinkaan meidän nimemme tule olemaan enää Cröell?
SOFIA: Mitä sinä sanot nimestä Rosencröell?
LlSBETA: Rosencröell—Jöran Bjelke ja Lisbeta Rosencröell—minä luulen, että se on kaunis. Äiti, koska olet sen keksinyt?
SOFIA: Kun olen unetonna valvonut ja ajatellut sinun tulevaisuuttasi, niin ovat pienimmätkin seikat olleet tuhansin kerroin mielessäni. Tämä nimi tuli itsestään ajatuksiini, niinkuin olisi sen joku sanonut.
LISBETA: Ja kaikki on niin käyvä, kuin sinä olet ajatellut.
SOFIA: Ihmisten kohtalot ovat, lapseni, kaikkivaltiaan kädessä.
LISBETA: Äiti, minä tunnen, ettei voi käydä muuten kuin niin. Uskotko, se oli herran enkeli itse, joka kuiskasi sinulle tämän nimen. Se on minusta niinkuin jo kauan tapahtunutta ja vanha asia, että nimemme on Rosencröell. Se on unta että olemme Cröellejä.
Mutta äiti,—monta kertaa olen ajatellut,—sano minulle, kuinka sinä,
Gyllenstjernan tytär, tulit suostuneeksi aatelittomaan?
SOFIA: Kysy pikemmin, kuinka minä en vieläkään ketään muuta valitsisi kuin hänet. Naiset kadottavat oman aateliutensa, kun menevät naimisiin. Mutta heidän salainen tehtävänsä silloin on korottaa aateliseksi se mies, jonka kanssa he ovat vihityt. Kaikki aatelissuvut ovat täytyneet kerran syntyä. Se on vaimojen näkymätön työ. Ja sen työn minäkin aijon tehdä.
LISBETA: Mutta eihän jokaisesta voi kuitenkaan tulla aatelismiestä.
SOFIA: Niin näyttää ainoastaan ulkoapäin. Mutta minä sanon sinulle: melkein jokaisella on jotakin semmoista sydämmeen kätketty, josta voi synnyttää aateliuden. Ainakin Samuelissa on sitä. Se täytyy vaan oikein löytää. Ja minä olen löytänyt. Hänen käytöksensä on tosin hiomaton. Isänsä kanssa alituisilla kauppamatkoilla on hän aina elänyt vaan talonpoikien seuroissa ja heidän kömpelöt tapansa ovat häneen tarttuneet. Mutta se ei merkitse mitään. Kun Samuel Cröell kerran kasvaa suureksi, niin hänen kömpelyytensä muuttuu muodiksi ja sanotaan hienoksi. Hänen sydämmessään on aateliuden lunnassana.
LISBETA: En ymmärrä mistä se voisi näkyä.
SOFIA: Siitä tavasta, jolla hän kohtelee vihollisiansa, siitä tavasta, jolla hän säälimättä musertaa heidän aikeensa ja samalla antaa heille anteeksi kaikki parjaukset häntä itseänsä vastaan,—siitä, että hän on rohkea, että hän on leijonan rohkea.
LISBETA: Se on voinut näkyä vaan meidän pienissä oloissamme— raatihuoneen edessä ja pormestaria vastaan.
SOFIA: Se kaikki on samaa siellä suuressa valtakunnassa. Kysymys on vaan siitä, kuinka siirtää hänet pienistä oloista suuriin. Ja sinä näet, että hän nousee niinkuin kotka pilvien tasalle.
LISBETA: Isä?!
SOFIA: Yksi häneltä puuttuu. Hän ei tahdo tietää Luteruksesta eikä Kustaa Aadolfin sankaritöistä Saksanmaalla,—juuri siitä, joka täyttää kaikkien tosiylimyksien mielen.
LISBETA: Niin, ei Jörankaan puhu muusta. Aina hän kertoo minulle niistä heidän retkistään ja tappeluistaan. Vrangel on hänen ihanteensa.
SOFIA: Samuelin ihanteet eivät ole sielläpäin. Mutta olkoon, että hän osaa käyttää rohkeuttansa vielä vasta karhunpyynnissä. Ajattele, että sama rohkeus kerran palvelisi valtakunnan asioita! Se sytyke vaan on löydettävä, joka hänet sytyttää. Ja minä luulen, että kohta sen löydän. Ehkä olen jo löytänytkin.
LISBETA: Oi, äiti, kuinka paljon sinä olet ajatellut! Minua oikein pelottaa.
SOFIA: Sinun tähtesi päivin, sinun tähtesi öin, oma lapsukaiseni. Malttia vaadin vaan sinulta ja Jöraniltasi. Tässä tulee tapahtumaan suuria asioita, tai ei mitään, ja silloin kaikki jää entiselleen.
LISBETA: Kaikki jätän sinun haltuusi. (Kuuluu portinkolkutus). Ah, se on Jöran! (Ikkunalla): Se olikin vaan isä!
SOFIA (Ikkunalla.): Millä melulla he tulevat! Mikä ihme heillä on reessä?
LISBETA: Etkö näe, se on karhun nahka.
SOFIA: Mutta ei heidän pitänyt olla pyynnillä tällä kertaa.
LISBETA: Etkö näe, se on valmis talja, vuorilla peitetty.
SOFIA: Luulisi talon kaatuvan perusteiltaan, niin he meluavat!