IX LUKU.
Kun Henrik matkusti takasin Riihimäeltä, oli väentulva koululaisten tähden rautatiellä hyvin suuri. Ei ollut enää kuin muutama päivä lukukauden alkuun. Ja kuitenkaan ei Henrik ollut vielä varma tunneistaan. Asiat olivat kääntyneet niin, että hän saattoi mielensä mukaan joko jättää tai pitää entiset tuntinsa. Tahallaan hän oli jättänyt tämän asian ratkaisemattomaksi ja odotti, vanhan luontonsa mukaisesti, että jokin ulkonainen seikka sen ratkaisee hänen puolestaan. Mutta aika kului eikä mitään ulkonaista tapahtunut: Ja nyt oli niinkuin hänkin olisi matkustanut muiden mukana Helsinkiin lukukautta alkamaan.
Muuten ei koululaisten tulo pääkaupunkiin ollut tällä kertaa mitään riemullista. Suuria oli tapahtunut valtiollisessa suhteessa viime vuoden kuluessa. Ja lapsetkin vainusivat, että tähän aikaan täytyy olla tavallista hiljaisempina ja totisempina, niinkuin olivat heidän vanhempansa, jotka kävivät mustissa puvuissa, veivät surukukkia senaatintorille ja lauloivat virsiä kivipatsaalle.
Henrik tapasi matkustajien joukossa useita tuttuja opettajia ja näillä kaikilla oli pysyvänä sanana: — Pian tulee kai koulujenkin vuoro! Jäätyään itsekseen Henrik ei tiennyt pitikö hänen kiittää vai moittia itseänsä. Tunnustaaksensa olivat kaikki nämä suuret käänteet kansan kohtalossa tapahtuneet ikäänkuin ulkopuolella hänen sisäisintä tietoisuuttaan ja elämäänsä. Hän kyllä seurasi sanomalehtiä ja puhui ihmisten kanssa "päivän suurista tapahtumista", mutta ei se koskenut hänen ytimeensä. Hän eli yhtäällä ja nämät tapahtuivat toisaalla.
Kun hän siinä istui ja näki noita lapsia, jotka toisiinsa katsahdellen leikkivät totisia, — kun hän näki peltojen ja puutarhojen ja metsätilkkujen niinkuin ennenkin vilistävän vaunu-ikkunan ohi ja jo laskeneen auringon muuttumatonna ruskottavan pilvissä, ja kun hän ajatteli että koko tämän suuren maan tähänastinen elämä oli kohta entisyyttä ja tulevaisuus oli jokaiselle tuntematon, — silloin hän tunsi salaista iloa sydämmessänsä: koko kansan nykyinen tila oli niin kovasti hänen oman elämänsä näköistä. Hänellä oli ollut kuva omasta elämästänsä: kaikki siinä oli niin nättiä ja pientä ja hyvää; sen alku ja sen pää oli auringonpaisteinen kotipappila; siitä lähti kaikki elämä niinkuin säteet lähtevät keskuksesta. Mutta tuli aika, jollon tämä keskus hävisi. Sen kanssa kaikki säteet pimenivät, hajosivat, — kaikki sekaantui. Ei näkynyt mitään suuntaa enää, entisyys ei ollut tukemassa, tulevaisuudesta ei ollut mitään tietoa, se ammotti tyhjänä, pimeänä. Kunnes hän, erittäinkin sairautensa jälkeen, heräsi ihankuin unesta, ja iloisella hämmästyksellä tunsi, että kaiken keskus oli lähempänä kuin koskaan, — oli siirtynyt hänen omaan sydämmeensä. Kaikki elämä olikin ihan toista kuin hän oli ennen ajatellut. Kotipappila ja hänen entinen kuvansa elämästä oli vaan niinkuin rikkinakutettu munankuori, josta hän oli tullut ulos. Ja tuon ahtaan asumuksen jättäminen, joka ensin suretti, muuttui riemuksi, kun uuden kodin katto taivaan laeksi väljeni ja seinät eteni siniautereeksi.
Näin juuri ajatteli Henrik koko kansankin nyt siirtyvän vanhasta elämänmuodosta uuteen laajempaan. Vanha, iloisesti säteilevä elämänkuva autonoomisesta pienoisvaltiosta omine senaattineen ja eduskuntineen oli mennyt rikki, — oli käsissä hetki, jolloin näytti kaikki sekaantuvan, entisyys ei ollut tukemassa, tulevaisuudesta ei ollut mitään tietoa. Mutta hämmennys ja epätoivo syntyi vaan siitä, etteivät ihmiset, kotoiseen munankuoreen tottuneina, ja sen jätettyään, olleet vielä katsahtaneet ympärillensä eivätkä nähneet uuden elämänmuodon sytyttävää suuruutta.
Henrikistä näytti, että tämä aika oli suuri uudestisyntymyksen aika, suurin ylimenon aika, mitä maailmassa vielä koskaan oli ollut. Suuri oli tosin ylimeno muinoin, kun keskenään vihamieliset heimot tasoittuivat ja yhtyivät kansallisuudeksi: mutta vielä suurempi on ylimeno nyt, kun ihmisten on kansallisuuksista nouseminen maailmalliseen kokonaisuuteen.
Tosin jos ulkoapäin katsoi asioita, niin ajan merkit eivät viitanneet sinnepäin: Maailmallisen sovinnon sijaan ovat maailmalliset sodat syttyneet, maailman suurimpain kansain hallitukset ovat mahtavuutensa kukkuloilla, ja hävittävät tieltään kaikkea, mikä ei heitä kannata, hävittävät pienempien kansallisuuksien erikoishallitukset, ja omassa kansallisuudessaan verisesti sortavat kaikkea, mikä osoittaa uuden elon merkkiä. Mutta tätä tekevät vaan kansallisuuksien vanhentuneet hallitukset. Ihmiset ovat jokapaikassa jo paljon edellä, ja sillä aikaa kuin hallitukset meluavat, ihmiset niiden takana näkymättömästi yhtymistään yhtyvät. Niin että kun ylimielisten hallitusten puolelta nykyään sama sorto kohtaa erotuksetta kaikkia valoon pyrkiviä ihmisiä, kuuluivatpa pieniin tai suuriin kansallisuuksiin, niin se seikka juuri edistää näiden ihmisten keskinäistä yhdistymistä heidän kansallisesta eroavaisuudestaan riippumatta. Tämä tie ei ollut itsetietoisuuden, vaan "kärsimyksen".
Surra ja kärsiä muiden tavalla Henrik ei voinut myöskin siitä syystä, että juuri tähän aikaan hänessä puolestaan kuohui ennen tuntematon elämän ja toiminnan halu. Hän oli ennen kuvaillut olevansa vaan erilainen kuin kaikki muut ihmiset, niin ettei ollut voinut toisten tavalla ilman muuta valita toimialaansa ja ruveta esimerkiksi valtion virkamieheksi. Hän oli luullut tähän syyksi yksistään saamattomuuttansa. Mutta nyt hän ymmärsi olleensa tavallaan ihan oikeassa, — olkoon vaan, että oli saamatonkin. Sillä siinä uudessa valtakunnassa, jossa ei palvella mitään näkyvää hallitusta, ei hallituksen palveleminen eli virkamiehenä oleminen voinutkaan olla minään ihanteena, kuten se oli nykyisissä, nyt jo häviävissä kansallisvaltioissa. Uudessa valtakunnassa saattoi olla ihanteena ainoastaan se toimi, jota jokaisen oma henki piti tälle valtakunnalle kaikkein välttämättömimpänä.
Tämmöisen toimen oli Henrik omasta puolestansa löytänyt, ja mitä enemmän hän siihen oli perehtynyt, sitä tärkeämmältä se tuntui ja sitä laajemmalle etenivät sen äyräät. Sentähden hän ei voinut surra.
Näistä mietteistä Henrik heräsi, kun pimeän tähden ei enää näkynyt ulos ja lamput sytytettiin vaunuihin.
Juuri ennen Helsinkiin tuloa hän tapasi koulunsa johtajan, joka tuli vaimonsa seuraamana hakemaan koria siitä vaunusta, missä Henrik oli.
— No, sepä hyvä että teidät tapasin. Muistaakseni jäi päättämättä otatteko täksikin lukukaudeksi entiset tuntinne, — sanoi rehtori.
— Kyllä, mutta ainoastaan luonnontieteessä.
— Niin, katsokaas, mutta luonnontieteet ottaa haltuunsa maisteri V——. Teille aijoin tarjota historiatunnit yhä edelleen, ja myöskin kahdella korkeammalla luokalla.
— En luule olevani tilaisuudessa.
— Vai niin, sepä ikävä. Mutta saammehan vielä puhua — minun täytyy, — kuten näette, — suokaa anteeksi — näkemiin asti!
Johtajan vaimo kiirehti häntä koria hyllyltä nostamaan, nyki hihasta ja veti lopulta kesken puhetta pois.
* * * * *
Kulkiessaan rautatietorin yli Henrik yhtäkkiä pysähtyi. Hänen ympärillään ei ollut ketään. Sirius-tähden tenhoisa välkähteleminen korkean katonharjan päältä herätti ensin hänen huomionsa. Siitä silmä valahti yli koko taivaan. Siristen katsoivat miljoonat tähdet taivaanlaelta kohtisuoraan alas, ja Henrik huokasi keventyen, niinkuin olisi muistanut kauan sitten unohtuneen ilon. Siinä se oli taas, syvänä, äänetönnä, loppumatonna.
— "Enkös vaan pelästynyt, kun se kysyi minulta, ja pidätin ainakin luonnontieteen tunnit. Minun olisi pitänyt sanoa: en ota mitään tuntia vastaan."
"Ja minä sen vielä sanon, sanon huomispäivänä", — päätti hän yhtäkkiä, ja omituinen, sykäyttävä vapauden liekki leimahti hänen sydämmessänsä.
Hän asui eräässä Eläintarhan huvilassa, ja kulkiessaan sinne Pitkänsillan yli rupesi taas tähtiä katselemaan sekä muisti, kuinka hän aina ennen oli sieltä hakenut jumalaa ja sinnepäin rukoillut. Nyt hänelle sen sijaan oli pääasia, että keskus on ihmisessä, ja se tieto, että sama jumala on myöskin noissa tähdissä, ainoastaan lisäsi hänen iloansa. Se sama Isämeidän-rukous, jota hän oli ennen käyttänyt kaikellaisissa pikku tilaisuuksissa, ymmärtämättä sen sisältöä ja sentähden usein sekoittaen ja unohtaen sen eri lauseiden järjestystä, — se oli nyt osoittautunut hänen omien ajatuksiensa selvittäjäksi, hänen oman henkensä tulkiksi. Siinähän oli puhe juuri vaan tuosta hänen "uudesta valtakunnastaan". Vastakohdaksi kaikelle näkyvälle hallitukselle sanottiin: sinä meidän Isäntämme, joka olet näkymättömissä, Sinun nimesi yksin olkoon pyhitetty, Sinun valtakuntasi läkestyköön, Sinun tahtosi tapahtukoon meidän keskellämme, niinkuin se tapahtuu kaikkialla tuolla!
"Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme", — se lause merkitsi Henrikille nyt: opeta meitä olemaan pelkäämättä leipäkysymystä. Sekin oli siis käynyt koko hänen elämänsä läpi, ollut melkein hänen alituisimpana ajatuksenaan.
Mutta palavimpana rukouksena olivat Henrikille viimeiset lauseet, jotka merkitsivät hänelle: älä nyt vaan johdata meitä pois tästä sinun ymmärtämisestäsi takasin näkyvän valtakunnan palvelemiseen, vaan päästä meitä pahasta, sillä ainoastaan Sinun on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti.
Tultuaan kotiinsa, pieneen kamariin huvilan toiseen kerrokseen Henrik raapasi tulitikkuun tulen ja heti jo sen valossa huomasi pöydällään kirjeen, jonka päällekirjoituksen tunsi Johanneksen käsialaksi. Kun tuli oli siirtynyt kynttilään, pienennyt ja jälleen vakaantunut, istui Henrik uteliaana lukemaan kirjettä, riisumatta edes päällysvaatteita.
Mutta ensimäiset sanat luettuaan hän paheksui omaa uteliaisuuttansa, pani kirjeen pöydälle, riisui rauhallisesti päällysvaatteensa, peseytyi, harjasi tukkansa rautatien tomusta, kasteli ja kampasi ylöspäin, sytytti lamppunsa, asettui sitten säännölliseen asentoon istumaan pöydän ääreen ja luki kirjeen.
"Emme tule toimeen, rakas Henrik", — kirjoitti Johannes pohjanmaalta: — "koulun alotimme elokuun keskiväliltä, ja kylän lapsia tulvaa niin paljon, että meidän on ihan mahdoton suoriutua kunnolla. Tähän tulee vielä lisäksi se seikka, että olemme joutumaisillamme ihan sekasin siitä, mitä on opetettava ja kuinka on opetettava. Vaikka me jokainen olemme yhtä mieltä yleisestä suunnasta emmekä ole lakanneet innostumasta kaikista uudistuksista, joista sinunkin kanssasi puhelimme, niin tuntuu näiden käytännöllinen toimeenpaneminen tuskastuttavan vaikealta. Siihen on syynä etupäässä se, että käsilläolevat oppikirjat sekä historiassa että myöskin muissa aineissa joko vievät ihan päinvastaiseen suuntaan kuin me tahdomme, taikka eivät anna mitään johtoa peruskäsitteiden opettamiseen.
"Sentähden olemme päättäneet kääntyä sinun puoleesi ja pyytää sinun apuasi. Vastaa meille: voitko yhtyä meidän kanssamme ja antaa meille apuasi. Minä tiedän, että sinä olet työskennellyt juuri niillä aloilla, jotka meille ovat suurimpina kysymyksinä käytölliseen toimeenpanemiseen nähden. Etkö siis voisi tulla tänne? Ja etkö voisi tulla nyt heti?
Veljesi
Johannes."
Henrik otti vastaan tämän kirjeen kaksinaisella tunteella. Hän ei ollut nyt ajatellut matkustamista Johanneksen luo, vaan ajatteli ihan toista, — ajatteli, että nyt hän riippumatta leipäkysymyksestä ja valmiina äärimmäiseen köyhyyteen antautuu rohkeasti koko voimallaan niihin töihin, jotka hän tunsi tehtäväksensä, ja muuttaa myöskin maalle säännöllistä ruumiillista työtä harjoittamaan. Mutta hänen täytyi myöntää, että vaikka Johanneksen luo asettuminen veikin hänen aikeeltaan kaiken näkyvän puolen, niin ettei se enää tuntunut miltään urotyöltä, niin tämä asettuminen sitävastoin itse asialle saattoi olla vaan suureksi eduksi. Sillä jos hän jotain oli kaivannut, niin se oli juuri tilaisuutta uusien oppikirjojensa käytännölliseen sovittamiseen. Ja mitä muuta kuin asiaa oli hänen silmällä pitäminen!
Hän siis päätti kuin päättikin matkustaa Johanneksen luo — tällä kertaa asian tähden.
Ensimäinen paikka, mihin Henrik meni tämän uutisensa kanssa, oli hänen vanha hyyryemäntänsä, rouva Forsberg, jolla nyt oli Kaivopuistossa pieni myymälä.
Käytyään päivällä ensin rehtorin luona, Henrik meni kaivopuistoon illalla, jolloin lyhdyt jo olivat sytytetyt. Kiertäessään pimeää hiekkakäytävää myöten puiden ja pensaiden ohi huvilarakennuksen alakerran ovelle kahisivat hänen askeleensa pudonneiden lehtien suuressa parvessa. Tiilisessä kivijalassa, matalan oven kyljessä oli pieni, tuttu, tumma kyltti, jossa seisoi keltaisilla kirjaimilla: Matvaruhandel, ja sen alla hyvin pienillä valkoisilla: J. Forsberg.
Henrik tuli auki-olevaan eteiseen, kulki varovasti sinne pinottujen jauhosäkkien ohi, tunsi taas tuon tutun lamppuöljyn- ja sillinhajun, näki luukusta että sisällä oli valkeata, avasi kilahtavan oven ja astui puotiin.
Lamppu paloi tavarahyllyyn kiinnitettynä ja valaisi kirkkaasti ympäriltänsä hyllyn rihkamatavarat: paperirasioita ynnä näiden kiiltäviä nappeja, pientä 25 pennin peiliä, Rettigin paperossipuntteja ynnä muuta kirjavaa, sekä erihyllyllä leipiä ja vehnäsiä. Alhaalla tiskillä, vähemmässä valossa oli voita, suolalihaa, munia ja maitohinkka. Sivuhyllyillä ja maassa oli ruoka-aineita tynnyreissä ja laatikoissa. —
Kun ei kukaan tullut puotiin sisähuoneesta, meni Henrik tiskin ja joidenkin tynnyrien välitse peremmälle ja avasi oven.
Siellä istui Hilma lampun ääressä. Hän nousi ihmeissään ja iloissaan Henrikin tulosta. Kun hän nousi, valaisi lamppu alhaalta päin hänen poskiansa, leukaansa, silmäsyvennyksen yläpuolta, ja Henrik lämpeni hänen ystävällisestä hymyilystään.
Hilma sanoi luulleensa, että puodissa kävi mamma. Rouva Forsberg oli poissa Signen kanssa. Hilma istui taas paikallensa, rupesi ompelemaan, ja Henrik istui häntä vastapäätä, pani tapansa mukaan molemmat kyynäspäät pöydälle ja sormien selkäpuolet ohimoita vasten, sekä Hilman ommellessa kertoi missä oli käynyt ja minne nyt aikoi matkustaa, ja luki Johanneksen kirjeen.
— Kyllä se olikin parasta, että se niin kävi, — sanoi Hilma.
— Kuinka niin?
— Ei Henrik olisi kuitenkaan maalla yksin viihtynyt.
— Niin, niin, en tahdo koskaan enää mitään aikeita itseni suhteen pitää, vaan missä minua tarvitaan, sinne menen.
Henrik otti nyt taskukirjastaan esiin ne lehdet, jotka hän oli
Gabrielin luona kerännyt, ja antoi ne Hilmalle.
He katselivat niitä hyvän aikaa ja arvostelivat.
— Voi, voi, sentään, Hilma, kyllä minun tulee teitä kaikkia ikävä, — sanoi Henrik ikäänkuin hyvästiksi.
— No, ehkä Henrik vielä joskus tulee takasinkin, — sanoi Hilma, ja purtuaan pian rihman poikki alkoi valoa vasten sovitella sen päätä neulan silmään. Hän sovitteli sitä vähän liian kauan.
— Olen niin tottunut tähän kaupunkiin ja näihin tuttuihin välimatkoihin teiltä meille ja meiltä teille, — sanoi Henrik.
— No Henrik tietää, että näin minä aina tulen istumaan.
— Niin minäkin.
— Kuinka? — sanoi Hilma nauraen, ja selvisi rihmastansa.
Henrik rupesi myöskin nauramaan omaa vastaustansa ja alkoi tehdä lähtöä. Hän lupasi käydä vielä hyvästillä ennen matkaansa.
* * * * *
Ennenkuin Henrik matkusti pohjanmaalle, joutui hän taas tänäkin vuonna vielä Uunon tavallisiin herrain kutsujaisiin.
Mutta kuinka toisenlaista oli siellä tällä kertaa!
Tänä yhtenä vuonna oli kaikki mennyt nurinpäin Uunon laskuissa. Hänen puolueensa kadotti yhtäkkiä merkityksensä hallituksessa, ja se paikka, johon hän oli koko totutulla varmuudellansa tähdännyt, meni hänen ja hänen puolueensa käsistä. Kaikki oli mennyt rikki.
Ja tähän olivat syynä Uunon omat aatteet, joille hän oli pysynyt uskollisena viimeisiin saakka, — ne aatteet, joiden mukaan kaikki, mikä ei ollut suomalaista tässä maassa, oli suomalaisuuden edistymisen vuoksi painettava niin paljon kuin mahdollista alas. Nämät aatteet olivat nimittäin ajanmukaiset, ja olivat jo ennen kuin ne Uunoon tulivatkaan muuttuneet luuksi ja vereksi paitsi hänen vastapuoluessaan, joka samalla tavalla ajatteli ruotsalaisuudesta, — myöskin muualla, vielä mahtavammilla aloilla. Juuri sinä hetkenä kuin suomalaisen puolueen oli ruotsalaiselle puolueelle kuolinisku annettava, ilmaantui, että samat aatteet olivat nimittäin Venäjälläkin päässeet leviämään, ja, ensin oltuaan vaan intoilevan nuorison elähyttäjinä, tämän nuorison parroittuessa muuttuneet yhteiskunnalliseksi voimaksi, saaneet vihdoin jalansijaa hallituksessa ja täyttäneet sen kokonaan tulvallansa. Näiden aatteiden mukaan kaikki, mikä ei ollut venäläistä, oli niin paljon kuin mahdollista painettava alas ja yksikielinen ja yksimielinen Venäjä kohotettava valtiuteen.
Kaikki oli käynyt niin äkkiarvaamatta, niin pian, että yhden vuoden kuluessa näkyi jokapaikassa vaan pelkkiä raunioita.
Neuvotonna, harmistuneena, alakuloisena oli Uuno nyt päättänyt noudattaa muutamien henkiheimolaistensa kehoitusta ja käyttää tätä epätietoisuuden ja toimettomuuden aikaa perehtyäkseen venäjänkieleen ja Venäjän oloihin.
Hän oli matkalla Pietariin, ainakin vuoden, ehkä parinkin ajaksi.
Nykyinen koti hajoitettiin ja Pietariin oli muutettava koko perhe ja talous.
Nämä kestit olivat Uunon läksijäisiä. Järjestetty oli niin, että Uuno lähtee jo huomenna, edeltäpäin, ja Hanna tulee lasten ja kodin kanssa sittenkuin on saanut kaikki pakatuksi. Eivät he kuitenkaan kaikkea vieneet, sillä he aikoivat asettua siellä ihan vaatimattomasti eikä ylläpitää luonansa mitään seurusteluelämää.
Kun Henrik tuli kutsujaisiin, olivat vieraat jo kaikki kokoontuneet.
Uuno ja Hanna tulivat häntä vastaan tampuriin, ja heidän kolmen kesken syntyi siinä pieni keskustelu.
— No sinähän lähdet lopullisesti pohjanmaalle, — sanoi Uuno.
— Niinhän tuota lähden, en voi sanoa kuinka kauaksi.
— Saa nähdä emmekö mekin, Hanna, ensi kesänä pistäydy siellä.
Johanneksella on siellä suuri talo, — ja sitten vielä, — kääntyi hän
Henrikin puoleen: — minulla olisi kovin paljon puhumista sekä
Johanneksen että sinun kanssasi, Henrik.
— Mitäs muuta kuin tulette. Gabriel uhkasi myöskin lähteä Ingridin kanssa mammaa katsomaan.
— Gabriel, — sanoi Uuno hymähtäen ja nyykäyttäen mietteissään päätänsä.
Sitten hän pani kätensä Hannan olkain yli ja puristi hänet lähemmäksi itseään.
— Niin, niin, näin sitä on meille käynyt, — sanoi hän katsoen ihan läheltä Hannaan, ja he heiluivat yhdessä edestakasin.
Hanna koetti tehdä surullista ilmettä, mutta loisti onnesta.
Mutta Henrik ajatteli itsekseen:
"Et sinä Uuno rukka ole mistään korkeudesta alas pudonnut, sillä nyt sinä olet vasta niillä alkuasteilla, missä elämä opettaa miestä rakastamaan vaimoansa."
Sisällä olivat myöskin vieraat toisellaiset kuin ennen. Siellä oli monta entistä, Henrikille tuttua, ja näiden joukossa hän huomasi erittäinkin asianajajan: tämä oli omituisesti solakistunut, ja kaikki muutkin olivat sekä huomaavaisempia että kuuntelevaisempia, ja vähemmän äänekkäät.
Illan kuluessa Henrik teki huomion, että Uuno oli avannut sen laatikon sydämmessänsä, jonne hän oli lukinnut vanhan lapsuudenrakkautensa ruotsinkieleen. Hän lausui kyynelsilmin erästä Tegnérin runoa, ja puhkesi ihastuksiin eräästä "sovintopolitiikkaa" koskevasta sanomalehtikirjoituksesta. Kaikki muutkin myöntelivät.
Totien aikana, loppu-iltana, piti tämän johdosta eräs sanomalehtimies, — yleistä mielipidettä arvaillen, — innokkaan puheen jostakin uudenlajisesta isänmaasta, johon mahtui sekä suomalaisuus että ruotsalaisuus.
Henrik huomasi, että Uuno istui vähän kyllästyneenä eikä näyttänyt hyväksyvän. Samoin vaikenivat muutamat muut. Toiset taas huusivat ja jatkoivat puhetta yhä hehkuvammilla sanoilla, ylistellen kaikkien suomalaista "yhteistä" isänmaanrakkautta.
Henrik rupesi silloin taas istumaan nurkkaan.
Ei häntä tällä kertaa nukuttanut, päinvastoin, puheita kuunnellessa hänen omat ajatuksensa liikkuivat voimakkaina ja hillittömästi. Hänestä tuntui, että hänen ajatustapansa oli ainakin tärkeä osa siinä alkuaineiden äkkinäisessä temmellyksessä, joka arvaamatta oli maassa noussut ja kuvastui tässäkin pienessä seurassa.
Mutta hänestä oli aina tuntunut kummalliselta, kun kehuttiin omaa isänmaanrakkautta, — yhtä kummalliselta kuin jos joku olisi ruvennut kehumaan rakastavansa omaa äitiänsä ja veljiänsä enemmän kuin vieraita ihmisiä. Henrik oli päinvastoin kalliilla elämällä kokenut ja saanut tietää, että se todella oli puute hänessä, että hän ei rakastanut muita ihmisiä niinkuin äitiään ja veljiään. Ja niin hänestä nyt myöskin näytti puutteellisuudelta, jos hänellä ei ollut rakkautta muuhun kuin omaan kotimaahansa.
Tuo puhe oli kaikki sitä vanhentunutta elämänymmärrystä, joka katsoi olevansa kutsuttu hallitsemaan kansaa ja sen kohtaloa.
Niinkuin Henrikin asia ei ollut murehtia kenenkään ihmisen kohtaloa tai koettaa järjestää kenenkään asioita, ei mamman kohtaloa eikä Gabrielin asioita, vaan hänen täytyi uskoa, että heidän kohtalonsa oli yhtä hellässä kädessä kuin hänen omansakin, niin juuri ihmisen asia ei ollut järjestää ja johtaa isänmaankaan asioita. Jos oli olemassa suomenkieli, niin tottapa sillä oli merkityksensä ja tarkoituksensa: Miljoonien ihmisten täytyi sen kielen avulla päästä korkeimman totuuden tietoon, mikä on olemassa, ja antaa luotansa tämä totuus omalla omituisella tavalla valaistuna ja uudella tavalla selvitettynä. Tämä tehtävä on jumalan antama maailman hyväksi, eikä sitä mikään mahti tee tyhjäksi. Siihen ei voida koskaan panna edes mitään esteitä. — Jos ei voi ihminen johtaa edes omaa yksityistä kohtaloansa, niinkuin Henrik oli varmasti ja horjumattomasti kokenut, niin kuinka saattoi olla kysymystäkään koko kansan kohtalon hallitsemisesta. Ainoa, mitä Henrik saattoi ajatella tässä suhteessa mahdolliseksi, oli sitä samaa, mitä hän oli itsensä suhteen kokenut, kun oli tietämättänsä Heddiä puhutellut ja sitten saanut todistaa niin merkillisen kohtalonkäänteen: Hän ajatteli nyt, että jos ne, jotka pitävät itseänsä kutsuttuina menettelemään kansan nimessä, ottaisivat menetelläkseen oikein, ainoastaan siksi, että se on oikein, ja ihan kysymättä minne se viepi, niin ehkä tulisikin vastaan aavistamattomia kohtalon käänteitä, pimeimmällään ollessa ihan uusi valo koittaisi ja uudet näköalat aukeaisi. Mutta valtioviisaudella ei nykyaikaan voi enää johtaa muuanne kuin karille.
Yksi asia oli tässä suhteessa Henrikin mielestä ihan varma: se, että jos kohtalo kerran asetti jonkun henkilön, — kuten punatukkaisen Hilman — hänen viereensä, niin ei siitä päässyt muulla kuin perustamalla hyvät suhteet tämän henkilön kanssa. Ei auttanut valhe ja itsensä pettäminen: suhteen täytyi olla sydämmen pohjasta rakkaudellinen. Niin kansallisuuksienkin sijoituksessa toinen toisensa viereen, Henrik tunsi niin varmaan kuin hän näki päivän, ettei mitään muuta tietä päässyt eteenpäin. Hän tiesi, että jos koetti välttää, kiertää tai vastustaa kohtalon tahtoa, niin joutui "kärsimyksen tielle", jossa pakko vei sinne, mihin ei vapaaehtoisesti tahtonut mennä.
Sentähden Henrikin tuli oikein sääli Uunoa, kun hän ajatteli, että vähän ajan kuluttua Uunon pää ynnä sen suurenlainen takaraivo tärisee junavaunussa hänen istuessa selin Helsinkiin matkalla Pietariin — venättä oppimaan. Sillä näytti selvältä, että Uuno oli astunut kärsimyksen tielle, sen ensimäisille asteille: kadottanut entisen varmuutensa oman tulevaisuutensa suhteen ja näki kaiken sekaantuvan edestään eikä voivansa enää mitään hallita, ei edes omaa kohtaloansa.
Ja Henrik tiesi kokemuksesta, että ensimäiset askeleet kärsimyksen tiellä olivat tuskalliset.
Hän ihmetteli suuresti, kuinka sattuvasti myöskin Uunon kohtalo kuvasi koko kansan kohtaloa, ja kuinka kansakin oli yhtäkkiä kadottanut entisen varmuutensa, näki kaiken sekaantuvan edessään eikä voivansa enää mitään hallita.
Mutta hän lohdutti itseään sillä varmalla tiedolla, että kärsimyksen tieltä voi koska tahansa päästä oikealle tielle, ja silloin, ihankuin taikasauvan kosketuksesta, kaikki muuttuu.
Loppu.