VII LUKU.
Vasta kotimatkalla alkoi Henrikille selviytyä, että kaikki mitä Johannes oli puhunut koulunsa johdosta historiasta, maantieteestä ja uskonnosta oli todella Henrikin omia ajatuksia, vähän vaan toisilla sanoilla esitettyinä.
Hän oli kirjoitellut uudenlaista historian oppikirjaansa vaan enemmän kokeena, ja usein epäillyt sen merkitystä, se kun niin arveluttavasti ja yhä suuremmassa määrässä alkoi poiketa tavallisista. Nyt hän sai uutta luottamusta ja vauhtia aatteellensa, ja itsekseen istuessaan tärisevässä vaunussa hän innostui suurenmoisiin laajennus- ja täydennysaikeihin. Myöskin hän rupesi ajattelemaan uskonnon oppikirjaa, — eli Johanneksen mielestähän sen siis pitäisi tulla maantieteen oppikirjaksi, ja tavattomalla selvyydellä hänelle kuvautui semmoisen teoksen suunnitelma. Hän päätti heti Helsinkiin tultuansa sukeltua yliopiston kirjastoon ja lukea siellä löytyvät kirjat, ja myöskin hän tunsi muutamia teosoofeja, joilla tiesi olevan tätä alaa koskevia kirjoja.
"Kuinka äärettömän suuret työalat aukenevat senmukaan kun vapaudun leipätyöstä," — ajatteli Henrik, nauttien yksinäisyydestä vieraiden matkustajien keskellä.
Myöskin ajatteli Henrik käydä heti kaupunkiin tultuaan lääkäriystävänsä luona.
Keskustelut Johanneksen kanssa olivat tässäkin suhteessa paljon selventäneet hänen ajatuksiansa.
Erittäin oli hänelle selvinnyt, kuinka Johanneksen täydellisyyden ihanne todella sopi ihanteeksi mitä erilaisimmilla kehitys asteilla. Ensin hänestä oli näyttänyt ihan mahdottomalta ruveta neuvomaan tätä ihannetta onnettomalle lääkäritoverilleen, joka eli porttojen kanssa. Hänelle oli ollut epäselvänä, kuinka niin laskeutunut ihminen voisi yhtäkkiä muuttua täydelliseksi. Mutta nyt hän ymmärsi, että löytyy lukemattomia asteita alhaalta ylöspäin, ja että ihminen kyllä voi nähdä ylimmän asteen yhdellä katsahduksella, mutta tulla sinne hän voi vaan astumalla jokaiselle erityisesti, alimmasta alkaen, jokaiselle vuorotellen yhä ylemmäs ja ylemmäs. Toverinsa suhteen hänen siis piti menetellä niin, että saisi hänelle yhtaikaa sekä näytetyksi ihanteen että myöskin osoitetuksi mikä oli lähin aste ylöspäin siitä asteesta, millä hän oli. Siinä asiassa piti tarkkaan punnita, ennenkuin saattoi ryhtyä toimeen. Huono on se kelloseppä, joka suurilla hohtimilla tonkii hienon hienoissa pyöräsissä. Sitä varovammin ja huolellisemmin täytyy katsoa eteensä sen, jonka pitäisi virittää jälleen ihmissydämmen. Mutta mitä kauemmin Henrik ajatteli onnetonta ystäväänsä, sitä rakkaammalta jo kuvautuivat tämän piirteet hänen mieleensä ja hänen epäilyksensä sen mukaan väistyivät.
Oli vaan yksi ainoa seikka, joka kovasti painoi Henrikin sydäntä.
Hän oli Johanneksen luona saanut ihan odottamattaan kuulla sen uutisen, että Gabriel oli jo aikaa sitten viettänyt häänsä Ingridin kanssa. Kun muut puhuivat siitä iloisesti ja hänen tietysti olisi myöskin ollut syytä iloita, seisoi hän erillään murretuin mielin. Tietysti tämä asia todisti, että Gabrielilla oli yhä muistissa Henrikin silloinen sydämmetön neuvo, jonka Gabriel tietysti oli kertonut Ingridille ja he nyt olivat jättäneet ilmoittamatta Henrikille häistänsä.
Ensin, kun Henrik läksi Johanneksen luota, valloittivat iloiset ajatukset ja työsuunnitelmat hänen mielensä, mutta mitä kauemmas hän tuli, sitä painavammin kalvoi häntä taas tämä suru, josta hän ei voinut keksiä mitään pääsyä.
"Mutta se taitaa kuulua minun tasapainooni, että minulla aina on elämänilon rinnalla myöskin joku suru painamassa. Ja varmaan se niin pitää ollakin, koska se niin on," — ajatteli hän ja tyytyi taaskin rangaistukseensa eikä miettinyt miten vapautua siitä.
Henrik oli juuri innokkaasti antautunut töihinsä, juuri saanut kaiken huomionsa hereille ja uponnut kirjoihin, kun hän muisti, että hänenhän piti käydä ystävänsä luona. Ensin hän yksinkertaisesti vaan jätti asian tuonnemmaksi, mutta hän muisti uudestaan, ja niin se asia alkoi häntä siihen määrään häiritä, että hän vihdoin väkisin irtautui mieluisasta työstä, ja läksi kuin läksikin ystävänsä luokse.
"Kun nyt vaan osaisin olla kyllin näkymätön", — ajatteli hän koettaen koko sielullaan asettua uudestaan siihen tehtävään, jossa hänen sielunsa oli jo kerran elänyt. Hän kokosi muistosta kaikki ne ajatukset, jotka hän silloin oli synnyttänyt.
"Niin, niin se oli, ja niin minun on menetteleminen: yhtaikaa siis sekä korkein ihanne että myöskin lähin ja luonnollisin askel sitä kohden. Ei mitään alempaa ihannetta, kuten minä ennen neuvoin, vaan täydellisyyden ihanne ja lähin askel sitä kohden. Niin, niin se oli."
Kun Henrik lähestyi rappusia myöten ystävänsä ovea, kuuli hän jo kaukaa sieltä iloisia, epäillyttäviä ääniä — naisääniä, ja huomasi, ettei asianomainen ollutkaan siis yksin. Henrikin tuumat menivät hukkaan, sillä mahdotonta oli tällä kertaa ottaa puheeksi semmoisia monimutkaisia asioita, kuin hän olisi tahtonut, — jos sinne ollenkaan nyt sopi mennä.
Mutta hän ei enää uskonut tämmöisiä omia epäilyksiä, vaan ajatteli, että tottapa näin pitää olla, koska se kerran näin on. Ja koputti.
Äänet heti vaikenivat, ja syntyi kuolonhiljaisuus. Hetken kuluttua kuului eteisestä kopinata ja aivan oikein: tohtori avasi oven.
Henrik huomasi, jo eteisen ja sisäoven välitse, että pöydällä oli pullo, — suuri, keltaista viiniä sisältävä.
— Suo anteeksi, hyvä mies, minulla on täällä pari tyttötuttavaa, mutta ellet välitä, niin tule vaan sisälle.
Huoneessa oli yhä täydellinen hiljaisuus.
— Miksen minä tulisi.
— No tule sitten.
Tavallisella gentlemanisuudella hän auttoi Henrikiä ripustamaan palttoon naulaan, ja kumarteli hänet edellänsä sisälle.
Kaksi hyvinpuettua naista oli asettunut ikkunaan päin seisomaan, selin tulijaan.
Tohtori tuli tyttöjen luo ja rupesi toimittamaan esittelyä, puoleksi piloilla ja puoleksi tosissaan.
— Tässä on hyvä ystäväni, — esitti hän Henrikiä tytöille, ja tässä on —
Toinen tytöistä löi häntä kädelle, mutta hän jatkoi:
— Jaa, sukunimeä ei minulla ole kunnia tietää, vaikka jo kahdeksan vuotta olen sinua tuntenut. Henrik, kahdeksan vuotta me olemme tunteneet toisiamme, tämä tyttö ja minä.
Nyt vasta Henrik huomasi, että se oli sama tyttö, jonka hän oli nähnyt Alppilassa tämän toverinsa ja muiden seurassa, ja jota hän sitten oli kadulla puhutellut.
— Ympäri käydään, yhteen tullaan, — sanoi Henrik hänelle naurahtaen.
Tyttö oli tuntenut hänet jo ennen ja katseli häneen vähän arasti.
Sitten he supattivat jotain toisen tytön kanssa ja rupesivat yhtäkkiä lähtemään.
— Älkää minun tähteni menkö, — sanoi Henrik, mutta he rupesivat nauraa hihittäen tunkeutumaan pois ovesta.
Toinen tyttö pääsikin pujahtamaan pois, mutta toisen, sen, joka oli
Henrikille tuttu, sai isäntä kädestä kiinni ja veti sisälle takaisin.
Heidän ilonsa oli nähtävästi juuri ollut alkamassa silloinkuin Henrik tuli, sillä huoneessa oli verrattain vähän savua ja muutenkin oli jotenkin siistiä. Pullo oli juuri alotettu.
— Ei tämä minun ystäväni publikaaneja halveksi, — sanoi Henrikin toveri tytölle ja retkahti sohvalle istumaan, vetäen tytön mukaansa. — Kaadappas sinä Henrik meille.
Mutta ennenkuin Henrik ennätti mitään tehdä, nousi tyttö seisaalleen ja kaatoi lasit täyteen, ja istui uudestaan, yhä enemmän ujostellen Henrikiä. Hänen ohimonsa punottivat ja hän aina käänsi silmänsä pois, kun Henrik katsoi, mutta katsoi itse herkeämättä Henrikiin, silloin kuin tämä ei katsonut.
Isäntä koetti ylläpitää leikkisää ja vapaata suhdetta ja kiirehti juomista. Henrik ei juonut omaa lasiansa, vaan istui hajareisin tuolilla, kädet selustimella.
— Tämä minun ystäväni, — sanoi isäntä tytölle, osoittaen Henrikiä, — kehoittaa aina minua naimisiin.
Näistä sanoista Henrik nyt selvästi näki neuvoneensa ennen väärin. Ei hänen olisi pitänyt neuvoa naimisiin, vaan siihen mitä Johannes ja mitä Henrikkin piti ylimpänä itselleen. Ainoastaan se seikka, ettei hän ollut antanut toverilleen täyttä arvoa, saattoi hänet neuvomaan tälle jotakin muuta kuin mitä itselleen piti ylimpänä.
Tyttö nousi, aivankuin pinteestä päästen, istualtaan, ja täyttäen taas lasit sanoi rohkealla ja huolettomalla äänellä:
— Tietysti naimisiin. Värner, enkös minäkin ole sitä sanonut sinulle: mene sinä naimisiin. — Kippis! — sanoi hän sitten nostaen lasiansa, Henrikin kanssa juodakseen.
Henrik otti lasinsa, kilisti tytön kanssa ja vei huulillensa.
— Ei, ei, — sanoi nyt hänen ystävänsä hätääntyneenä, estäen häntä.
— Nosh! — pani Henrik, työntäen hänen kättään pois, ja joi.
— Mikäs nyt on? — sanoi tyttö muka kummastuneena.
— Eihän hän juo, — sanoi tohtori tytölle nuhtelevasti.
Tyttö käännähti korollaan ympäri.
Henrik pani suunsa selustinta vasten ja katsoen silmäkulmiensa alta sanoi toverilleen totisesti:
— Kuka on sinulle sanonut, että minä neuvon sinua naimisiin?
— Kuinkas muuten? Tietysti olet neuvonut.
— Ehkä olen ennen, mutta en nyt neuvo, enkä pidä edes hyvänä.
— He-he, et suinkaan sinä luule, että minä voin tulla viattomaksi kuin enkeli!
— Et ehkä ihan yhtäkkiä. Etkä sinä yksin, mutta yhdessä hänen kanssaan. — Henrik viittasi tyttöön.
He ensin äimistyivät, mutta sitten keksivät ruveta molemmat nauramaan.
— Jassoo että me menisimme naimisiin? ha-ha-ha-ha.
Mitään sen hassumpaa ei Henrik olisi voinut sanoa.
Mutta eivät he kumpikaan nauraneet luonnollisesti loppuun asti, vaan nauru keskeytyi ja molempien suut jäykistyivät.
Ainakin tyttö punastui. Toinen taas, tietämättä mitä sanoa, sihisteli nolona hengitystään, ja hieroi kiivaasti keskisormellaan sohvapuuta.
Syntyi epämiellyttävä äänettömyys, ja kun he eivät voineet nauraa, otti Henrik tällä ajalla kaikki ohjat käsiinsä. Huomattuaan molemmat kyllin nöyrtyneiksi, jatkoi hän samalla rauhallisella äänellä:
— Enhän minä tarkoita, että te menisitte vihille eli että noin oikein papin kanssa —, mutta vaan että päättäisitte olla elämättä kenenkään muun kanssa.
Tohtori istui punaisena ja äänetönnä eikä kehdannut katsoa minnekään. Heidän viinipullonsa seisoi avattuna, siitä oli vaan vähän juotu. Pullon suusta otettu tinatötterö makasi rutistettuna vieressä, ja siinä oli suuri, pinnistyksen jälkeen paisunut ja murentunut korkki. Tyttö istui sohvan toisessa päässä ja katseli pois syrjään, toisella kädellään hermollisesti repien sohvapäädyn tupsua.
— Mitäpä se siitä paranisi, — sanoi tohtori vihdoin, liikahtaen, ja katsomatta Henrikiin.
— Ei muuta, mutta ajattelen, että te koettaisitte toistenne avulla päästä vapaaksi liikanaisuudesta, — ja ehkä sitten kokonaankin vapaiksi toisistanne.
Tohtori veti yhtäkkiä pari kertaa omituisesti ja kuuluvasti henkeensä, ikäänkuin itkun purskahdusta hillitäkseen. Tyttö taas kavahti pystyyn ja tahtoi mennä heti pois.
— Katso nyt, hän itse jättää minut, — sanoi tohtori.
— Ei, ei, älkää lähtekö, — sanoi Henrik: — minä lähden.
Ja hän noustessaan pidätti kädellään tyttöä, ja rupesi itse panemaan päällystakkia ylleen.
— Niinkuin sanottu, enhän minä tarkoita avioliittoa, — sanoi hän uudestaan, — vaan että päättäisitte molemmat, ettei kenenkään muun kanssa. — Ei mitään muuta.
— Sitten olisi parempi — koetti tohtori sanoa, mutta hytkytyksiltä ei taaskaan voinut.
Henrik arvasi hänen tarkoituksensa ja kiirehti sanomaan:
— Tietysti on paras kokonaan vapautua, — tietysti. Mutta jos ette aluksi voi, — kuten sanoit, ja kuten minä luulenkin, — niin ainakaan ei kenenkään muun kanssa.
Tyttö meni nyt tohtorin luo ja peittääkseen tämän liikutusta asettui neuvotonna ja hämillään hänen eteensä. Sitten hän pyyhkäsi kädellään ylös hänen otsatukkaansa ja sanoi hiljaa:
— No, — Värner!
Henrik sillävälin poistui, pani hiljaa oven kiinni, kuunteli vähän aikaa ja hiipi sitten, koko sielullaan vielä eläen jääneiden kanssa, rappusia myöten alas kadulle.