Viides Kirja.
Ardatov'assa, Simbirsk'in lääniä 25 p. tammik. 1857.
Sylvesterin päivän iltana, europalaista lukua, sanoin huokeat jää-hyväiset Kasan'in oppineelle Tatarilais-kaupungille. Edellisten päivien leudot ilmat olivat vaikuttaneet sen, että Volgan jää oli syvän uve-veden vallassa ja että maan-tiellä reen kulkea oli vaan iljanne talvesta jälellä, vaan metsä eli paremmin sanoen läpi-matkattavat niityt, pelto-lakeat ja ahot (metsää on tässä seudussa hyvin vähän) olivat aivan paljaat. Tämäkö jako myös illan sumeus lienevät minussakin saman mieli-alan synnyttäneet se vaan on varmaa, että mielestäni ei tahtonut luopua se ajatus, kuinka nyt olisi ollut soveljaampi istua Suomessa ystävien keskessä ja höyryävien maljojen ääressä latturia laskea kuin kököttää yksinänsä pimeässä niini-koppelissa, Tschuvaschilaisen kyyti-miehen surullista laulun-jonotusta kuunnellen. Tämmöinen mieli-ala, ehkä kyllä milt'ei välttämätöin oudolle matkalle ja tuntemattomalle tielle lähtiessäsi, varsinkin kuin lähtöpäiväsi sattuu olemaan semmoinen, jona halvinkin toivoo lepoa ja riemua, haihtuu kaikeksi onneksi pian, jos sitä ei itse tahallasi viljele ja uudet kuultavat, nähtävät, tutkittavat ja miettieltävät asiat antavat mielellesi pian entisen pinteytensä. Jos rekesi aika-välistä vierähtelee raviin ja tärähyttelee päätäsi laitaan ja toiseen, jos kyyti-miehesi matkaa muka oiastaksensa eksyy lavealle niitylle, josta hän pimeässä ei osaa muuten pois kuin siten että hevoset kuorminensa päivinensä ajaa syvän-laisen avonaisen puron poikki, jos tämmöisessä tilassa helmasikin vähän kastuvat, niinkuin se kaikki tänä iltana minulle tapahtui, niin hälvenee viimeinenkin hempeä-mielisyytesi, ja luontosi käypi vielä niinkin pinteäksi, että silloin tällöin kirouskin karskahtelee hampaitesi välissä.
Tyynellä mielellä otin kuitenkin, puoli-yön ohitse mentyä, yhden muassani olevan portteri-putelin seurassa uuden vuoden vastaan eräässä posti-paikassa. Minä olin nyt menemässä uutta, sekä minulle että muillenkin tuntematointa Mordvan kieltä tutkimaan, jonka työn kyllä tiesin täysin määrin kysyvän voimausta, tarkkuutta ja ahkeruutta. Mutta Tschuvaschin kieli oli antanut minulle hyvän koulun ja sen ohessa on Mordvan kieli suomalaista peri-sukua ja kaikista Volgan ja Uraalin seudussa löytyvistä suomalaisista murteista lähin meidän kieltämme, niin että vaikeukset tulevana aikana eivät minusta näyttäneet niinkään suurilta kuin tähän asti voittamani vastukset, ja se teki mieleni rauhalliseksi milt'ei iloiseksi. Kiitollisuudella muistelin myös kotomaata ja niitä monia rakkaita ystäviä, jotka sekä työllä että sanalla ovat minua eteenpäin auttaneet ja minulle monta raskasta askelta keventäneet.
Pohjaisesta päin katsoen alkaa Mordvan kansaa suuremmissa ryhmissä löytyä Simbirsk'in läänissä. Minulla oli aikomuksena pariksi kuu-kautta asettaa olo-paikkani heidän maassansa löytyvään tähän Ardatov'an piirikunnan-kaupunkiin, mainittua lääniä. Mutta kuin matkani Kasan'ista tänne tässä läänissä juoksi noin 120 virstan pituudelta halki Tschuvaschien maan, ja monelta haaralta olin kuullut että täkäläisessä Tschuvaschin murteessa oli eroitusta kasanilaisesta, päätin vielä menettää muutamia viikkoja sen tutkinnossa, ja Buinsk on sen piirikunnan-kaupungin nimi, jossa eli jonka liki-seudussa Simbirsk'in läänin Tschuvaschia Kasan'ista päin tullen ensi kerran tapaat.
Tähän kaupunkiin jouduin seuraavana päivänä hyvissä ajoin. Siinä elää noin kaksi tuhatta Venäläistä ja yhtä paljon Tatarilaista, ollen kummallakin vaan yksi jumalan-huoneensa kaupungissa, joka todistaa venäläisen kansan-aineen heikkoutta eli nuoruutta näissä tienoin, sillä useasti nähdään pienissäkin kaupungin rähjissä, jotka ovat peri-venäläiset, puoli-kymmentä ja kymmenkuntakin kirkkoja. Buinskin ulko-näöstä en tahdo sanoa muuta, kuin että yksin Kosmodemjansk'kin, josta ennen olen kirjoittanut, on Buinsk'in rinnalla Moskova, vieläpä Pietarikin. Vaan vaikka kylä olisi kahta vertaa huonompi ollut, olin minä lujasti päättänyt siinä viettää pari viikkoa, virka-miehiltä ja muilta ymmärtäviltä asujilta tietoja keräten täkäläisten kansojen olletikin Tschuvaschien elannosta, ja jonkun tolkullisen apulaisen kanssa näiden kieltä tutkien. Tämmöisenä apulaisena olen suurella menestyksellä käyttänyt niin kutsuttuja kylän-kirjoittajia (selskie pisarjá), pienet virka-miehet maalla, joiksi niissä tienoin, missä kansa on ei-venäläistä, kernaasti valitaan itse-kunkin paikan eri-sukuisesta kansasta otettuja poikia, jotka koulitaan siksi, että osaavat hyvästi puhua, lukea ja kirjoittaa venäjän kieltä, ja jotka tämän tietonsa tähden kielen-tutkijalle ovat sanomattomasti suuremmasta arvosta kuin pelkkä talon-poika, joka harvoin ymmärtää tavallisintakaan puhetta venäjäksi ja pian hämmentyy, kysellessäsi ja monin mutkin käännellessäsi kielen taivutuksia ja lauseita. Kaikkein ensimäiseksi oli kuitenkin korttieri saatava, ja sitä vasten suorittauduin pian gorodnitschin (ordnings-mannin) tykö paperineni. Suomessa tapaat useasti semmoisia nimis-miehiä, jotka ovat lihavat ruumiiltansa, kernaasti istuvat lasin ääressä, nauravat mahdottomasti, noituvat, pauhaavat ja uhkaavat, jos mikä ei käy heille mieltä myöten, vaan sen ohessa tarkoin katsoen ovat lempeät ja hyvä-sydämiset miehet. Melkeen tätä laatua oli Buinsk'in gorodnitschij, kukaties kuitenkin sillä eroituksella, että viimeksi mainitut omaisuudet ovat hänelle vähemmässä määrässä luettavat. Tähän tekään oli hän pahemmalla puolella tuulta, johon, niinkuin jälkeempäin sain kuulla, syynä oli se, että hän joku aika takaperin eräissä häissä oli tanssinut niin mahdottomasti, että hänen ja tanssitettavansa lihavan rouvan alla silta-palkki oli katkennut ja molemmat vyötäistänsä myöten hurahtaneet sillan alla olevaan kurkku-pönttöön. Tälle tapaukselle nauroi vielä koko kaupunki, ja gorodnitschij, joka vasta muutamia kuukausia takaperin oli tänne muutettu muualta Venäjältä, moitti hyvin kaupunkiansa huonoksi ja sanoi minua mieheksi sanovansa, jos minulla olisi niin paljon kärsivällisyyttä että kaksi viikkoa malttaisin tässä muka tatarilaisessa kylässä viettää.
Juuri hän itse oli kuitenkin se, joka ensimäiseksi pani tämän kärsivällisyyteni koetteesen, sillä hän antoi minulle sopimattoman korttierin. Se oli nim. erään tatarilaisen kauppa-miehen talossa. Huone kyllä oli lämmin josko ei kovin puhdaskaan, vaan sillä oli se vika että se oli isännän harem'in (nais-huoneen) vieressä, tästä eroitettu vaan ohuella lauta-laipiolla, joka vielä ei edes lakeen asti ylettynyt. Paitse sitä että täältä kuului alinomainen lapsien itku ja rähinä, keräytyi sinne pian koko joukko kylän Tatarittaria, jotka ensin harem'in ja minun huoneeni välillä olevasta ovesta kurkistelivat katsoaksensa, minkä-lainen minä muka olin, vaan salvattuani tämän kapusivat laipion päälle, jossa rauhassa tyydyttivät esi-emonsa Eevan pää-himoa uteliaisuutta ja toinen toisellensa vakuuttivat minusta: jakschi, jakschi (hyvä, hyvä). Sitten rupesivat teetä juomaan, ja kaiken aikaa kävi kaikki kahdeksan eli kymmenen suuta, jotka heitä siellä oli, semmoisella pulpatuksella, että kovempi-liutaisemmankin kuin minun poloisen korvat pian olisivat lumpeihin menneet. Mutta kruunauksen teki tämä seura istunnollensa ja lopun minun kärsivällisyydelleni siten, että kaikki rupesivat pähkinöitä pureksia raksuttelemaan. Muistaen että sen-edellisenä yönä en ollut silmää ummistanut ja kaiken päivää pitkin kylää juossut yhtä ja toista virka-miestä etsien, ei kukaan paheksune jos nyt viimein suutuin ja venäjäksi akka-seuralle kiljasin että jos eivät silmän-räpäyksessä laittautuneet pois huoneesta, heille jokaiselle tulisi dvatsat-peät (kaksikymmentä viis nim. lyömää kepillä, tavallinen rangaistus-määrä pienemmistä syistä). Tämän uhkauksen mahdottomuuden tuntuivat he kumminkin ymmärtävän yhtä hyvin kuin minäkin, sillä koko seura rähähti nauramaan, vaan heillä oli kuitenkin sen verran älyä että muuttivat pähkinöinensä päivinensä toiseen huoneesen ja jättivät minun viimeinkin unen kanssa taistelemaan.
Vaikka isäntä, vanhan-lainen, lihava ja hyvä-sävyinen Tatari, joka yöllä oli matka-tieltä tullut kotiin, seuraavana aamuna tuli puheilleni, anteeksi-pyytämään illallista rauhattomuutta ja lupasi perheeltänsä eteenpäin hiljaisuutta, näin kuitenkin hyvin, että minun tässä maja-paikassa oli mahdotoin toimittaa työtäni, menin sentähden gorodnitschijn tykö ja vaadin toista korttieria. Hän alkoi vedellä verukkeita, ja kuin niiltäkin harvoilta, joiden kautta edellä-selitetyn-lainen kielen-kääntäjä oli saatava, myös olin nähnyt kylmä-kiskoisuutta ja tylyyttä, päätin molempien pää-miehiltä Simbirsk'istä hankkia itselleni kirjat, jotka tekisivät nämä pienet suuret-herrat notkeammiksi.
Pian olin siis reessä, ja ne 70 virstaa, jotka matka Buinsk'in ja Simbirsk'in välillä tekee, olivat lentävillä troikilla pian kuletut. Sekä kuvernyöri että keisarillisten tilusten (apanage) hallitus-mies Buinsk'in ja Simbirsk'in piirikunnissa, totinen valta-neuvos Gl., kohtelivat minua suurimmalla hyvyydellä ja antoivat minusta suorittaa alamaisillensa virka-miehille ne käskyt, joita heiltä anoinkin. Jälkimäinen varsinkin, nyt jo ikä-mies, oli minulle hyvin lempeä, johon syy oli se, että hän oli ensimäiset askelensa valtakunnan palveluksessa ottanut Suomessa ja että minun suomalaisuuteni vanhuksen mieleen johdatti koko joukon suloisia nuoruuden muistoja, joista pää-osa näkyi koskevan sen-aikuisia kaunottaria Suomessa. Suomalaiselle, joka Venäjällä matkustaa, on lohduttava kuulla, kuinka kaikki täkäläiset ihmiset, jotka hänen maassansa ovat olleet eli sen tuntevat, siitä ja sen asujista kunnioituksella puhuvat. Sota-mies kiittelee meidän viinan hyvyyttä ja huokeata hintaa, upsieri neitostemme kauneutta, kauppa-mies rehellisyyttämme, ja kaikki kokevat heidän maahansa eksyneelle Suomalaiselle osoittaa, että hyvä kohtelu meiltä ei ole unohtunut heidän mielestänsä. Niin teki kerran Aunuksessa palveluksesta laskettu sota-mies minua vasten pienet pidot, varsin alkaen sentähden että häntä Suomessa oli hyvästi pidetty, ja niin kaasi herra Gl. nyt Simbirsk'issä omalla todellisen valta-neuvoksen kädellään minulle kahvia, ei minkään muun kuin sen vuoksi että Haminan neitoset, noin neljä-kymmentä vuotta takaperin, mielellänsä olivat tanssineet hänen kanssansa.
Simbirsk'in kaupungissa kyllä on muutamia kauniita rakennuksia ja eläjiä päälle 20:n tuhannen, vaan liikunnossa ja sivistyksen väli-kappaleissa ei se näy paljon eroavan isosta maa-kylästä. Eräällä sen torilla seisoo muisto-patsas Venäjän kiitetylle historian-kirjoittajalle Karamsin'ille, joka on syntynyt joko tässä kaupungissa eli tässä läänissä. Muisto-patsas kuvaa historian hengetärtä ja Karamsin'ista on vaan pieni rintakuva sen jalka-kiveen onnennetussa loukossa. Minua kulettava isvossikka tiesi rinta-kuvan erään Karamsin'in kuvaksi, vaan sanoi sitä useasti ihmetelleensä, että se oli niin pieni eikä mitään merkinnyt tuon toisen rinnalla, jota hän päätti Karamsin'in vaimon kuvaksi.
Simbirsk'issä yhdytti minun tapaus tavallansa merkilliseen mieheen. Ollessani nim. eräässä kauppa-puodissa, jonka isäntä, Saksalainen, on muutaman Volgan höyry-alus-seuran asia-mies, tulee hänen tyköönsä hyvän-laisesti vaatetettu mies, jonka lakissa on pieni ankkurin kuva ja joka tästä merkistä tunnetaan viimeisessä sodassa otetuksi englannilaiseksi vangiksi. Mies tolkuitsi asiatansa kauppa-miehelle niin huonosti että sitä oli vaikea ymmärtää, jonka tähden jälkimäinen kysyi häneltä, eikö hän osannut puhua muita kieliä. Hänen tähän vastattuansa, osaavansa sekä engelskaa että ruotsia ja suomea, käännyin minä mieheen päin ja kysyin häneltä suomeksi, kuka ja mikä hän oli. Hän sanoi olleensa ja olevansa englannilainen meri-mies nimeltä John Johnsson eli Juliana Juhananpoika Koivisto. Jälkimäinen nimi, jonka muistelin viime sodan aikana kerran nähneeni mainitun Helsingin Sanomissa, saattoi minun hänestä enemmän kyselemään elämänsä vaiheita, ja nyt kertoi hän olevansa syntyisin Haaparannasta ja olleensa useampia vuosia englannilaisen Itä-Indian komppanian palveluksessa, josta hän sodan alettua oli mennyt Englannin kruunun palvelukseen. Matroosina seurasi hän nyt Napier'iä Itämereen 120-tykkisellä linjalaivalla S:t Georg, jolla tämä itsekin useasti oli kuleskellut. Niin kerran teki Napier'in Räävelin tienoossa mieli tuoretta lihaa, ja hän lähetti sen tähden kymmenkunnan miestä pienellä venheellä maalle, ostamaan, mitä voisivat saada: vasikoita, lampaita, hanhia j.n.e., ja näiden tulkiksi pantiin Koivisto. He olisivat, tämän puhetta myöten, kukaties onnellisesti toimittaneet asiansa, ell'eivät olisi, niinkuin ruotsalainen sana-lasku sanoo: tagit öl för ärende (pitäneet olutta asiana) ja vähän liiaksi viivähtyneet eräässä virolaisessa kapakassa, jossa kasakit ottivat heidät vangiksi. Koivisto tuotiin kohta sen jälkeen tänne Simbirsk'iin, jossa hän koko vankeutensa ajan on saanut 50 kop. hop. päivässä muonaksi, hänen kaupungin sisällä on annettu liikkua vapaasti ja häntä yleisesti on kaikin puolin hyvästi kohdeltu. Kuitenkin oli hän hyvin laiha ja huonon-näköinen, ja näytti niin hengellisesti kuin ruumiillisestikin murretulta, sanoi sairastaneensa ja ikävissänsä useasti ryypeksineensäkin. Hän aikoi nyt päästä edellä-mainitun höyvy-laiva-seuran palvelukseen ja oli juuri päivää ennen tehnyt Venäjän alamaisen valan.
Buinsk'iin palattuani hankittiin minulle pian niin hyvin korttieri kuin kielen-kääntäjäkin, ja toisena Venäjän joulu-päivänä olin jo täydessä työssä. Korttieri ei tosin nytkään ollut hyvä; ei sen vuoksi huono, että se nytkin oli Tatarilaisen talossa, sillä vaikka tätä kansaa täällä syytetään suuriksi varkaiksi ja muiksi pahan-tekijöiksi, olen minä kohdaltani heissä löytänyt varsinkin yhtä paljon rehellisyyttä kuin heidän syyttäjissänsäkin. Vaan korttieri oli siitä paha, että uuni savusi lämmittäessä, ja sen tähden täytyi silloin aina pariksi kolmeksi tunniksi paetani ulos, jolla pään-kivistäjästä en kuitenkaan täysin määrin päässyt, sillä oikean puun puutteessa lämmittävät täkäläiset ihmiset huoneensa joko olella eli kruunun metsistä karsituilla tammen oksilla, ja molemmat antavat hyvin häkäisen lämpimän. Toinen vaikeus korttierissa oli se, että huoneeni alla oli lämpeämätöin aitta, josta kylmä alituisesti kävi jalkoin. Vaan kuin kielen-kääntäjäksi satuin saamaan sangen ymmärtävän ja taipuvaisen Tschuvaschin, viraltansa kirjoittaja keisarillisten tilusten hallituksessa, niin viivyin kuitenkin Buinsk'issa kolmatta viikkoa, jotka itse katsoessani toimelleni olivat erinomattain hyödylliset.
Mutta joulu se jäi pitämättä niin suomeksi kuin venäjäksikin, ja tässä surkeassa asiassa oli lohdutuksenani vaan se ajatus, että ehkähän jouluni vasta ovat riemullisemmat, jos ikää pitennetään. Joulu-iloa oli minulla vaan se, että uuden vuoden päivän vietin muutaman lähellä Buinsk'ia elävän hovin herran tykönä. Tuttavaksi hänen kanssansa tulin erään kasanilaisen rohvessorin kautta, jolla hänen kaksi poikaansa oli opetettavana, ja joka nyt oppilaisinensa oli näiden kotona joululla.
Venäjällä on lasten kasvatus herras-säädyssä merkillisellä kannalla. Ymmärryksen viljeleminen ja tahdon puhdistaminen ei tässä kasvatuksessa ole minäkään siihen nähden että lapset oppisivat kaikellaisia loistavia taitoja, joista olletikin vieraat kielet varsinkin Ranskan ovat rakastetut. Tämän tähden ei lasten opettajiksi kelpaakaan koti-maiset miehet, vaan niiksi pyydetään saada synnynnäisiä Saksalaisia eli Ranskalaisia, jotka muka voivat heille kielensä oikean puhe-laadun antaa. Vaan kuin vanhemmat itset harvoin kykenevät tutkimaan niiden miesten tietoa ja arvoa, joita heille tämmöisiksi guvernööriksi on tarjona, niin tapahtuukin useimmin, että niiksi saavat maata-maailmaa hyleksineitä herrakkoja, jotka tosin puhuvat vieraita kieliä, vaan jotka säädyllisen arvonsa puolesta eivät ole tengan väärtit ja oikeassa tiedossa eivät seiso paljon korkeammalla kannalla kuin kengän-puhdistajat heidän koti-maissansa. Minä olen nähnyt ja tavannut useamman näitä miehiä; ne ovat minusta kaikki olleet hyvin vähä-arvoisia ja minä en heitä olisi suonut pahimman vihollisenikaan lapsia kasvattamaan. Eräs paraimmia näkemiäni kappaleita tätä laatua oli kotoisin Pyömin-maasta ja kansaltansa Tschechi (Pyömin Slavjani). Hän oli talon-pojan poika ja kotonansa läpi-käynyt kansan-opettajan koulun, jossa hän myös oli oppinut soittamaan. Muutamia vuosia oltuansa kylä-koulun opettajana koti-maassansa pisti hänen päähänsä lähteä onnea etsimään täällä Venäjällä, jonka tähden hän lyöttäytyi erääsen tänne lähtevään soittaja-seuraan, jonkalaisia Pyömistä vaeltaa ympäri maa-ilmaa. Suuren puutteen kanssa kamppaillen tuli tämä seura Riikaan, jossa sen jonkun ajan perästä täytyi hajota. Meidän opettaja sai kuitenkin musikantin paikan tässä kaupungissa ja vasta täällä oppi hän Saksan kielen, jota hän vielä minunkin tavatessani ei puhunut oikein selvään. Tämä oppinsa saattoi hänen kumminkin erään rikkaan hovin-herran tykö Vähässä Venäjässä lasten-opettajaksi, jona oli viisi vuotta ja sai yli kahden tuhannen paperi-ruplan vuodelta palkkaa. Tämän ajan kuluttua tuli hänen taas ottaa matka-sauva käteensä, ja kauan ajelehdettuansa pitkin Venäjää ja paljon kurjuuttakin kärsittyänsä, sillä huokeasti ansaitut saaliit olivat yhtä keveästi menneetkin, löysi hän viimein taas opettajan paikan Kasan'issa, jossa hänellä tuloja on kaikkiansa toista tuhatta hopea-ruplaa. Ett'ei tämmöinen herras-mies ole soveljain lasten-opettaja, on silmin-nähtävä. Mutta jos täkäläisiksi koto-opettajiksi harvoin saadaan kelvollisia miehiä, niin ei niiksi kelpo-mies rupeaisikaan. Koto-opettajan pitää paitse oppiansa olla hyvä kortin-lyöjä, ymmärtää asettaa pieniä lystäyksiä niinkuin maskeraadia j.n.e. isännän ja emännän nimi- eli syntymä-päivänä, osata lääkitä edellisen jahti-koirat milloin ne joutuvat ummelle eli muuhun tautiin, osatapa auttaa jälkimäistäkin, jos tämä niin tahtoo ja jos opettaja itse on siihen kykenevä ja kelvollinen.
Mutta näin unohtuu Koslofka, se oli paikan nimi jossa uutta vuotta pidin, ja sen isäntä kokonansa mielestämme. Liittäen puheen hänestä sen kanssa yhteen, mitä tässä lausuin koti-kasvatuksesta Venäjällä, saan sanoa että hänellä näytti lastensa kasvatuksessa olevan kokonansa toinen laatu kuin se, joka täällä yleisesti tavataan, joka näkyi siitäkin että hän niitä ei pitänyt koti-sämpylöitä syömässä, ja joka seikka todisti hänen suurempaa sivistystänsä. Olikin hän lääkitys-taidon tohtori ja oli useampia vuosia ollut palveluksessa, vaan sittemmin, isänsä vanhettua, itse ottanut perintö-omaisuutensa hallituksen käteensä. Lääkitys-taitoa harjoitti hän nyt vaan auttaaksensa ympäristön asujia, joita hän aina kuului olevan valmis avittamaan, olipa avun-tarvitseva Venäläinen, Tschuvaschi eli Tatarilainen, ja katsomatta voiko tämä sitä hänelle palkita eli ei. Kuitenkaan ei hän ollut rikas, sillä hänellä oli omaisuudellansa vaan noin 100 "sielua" s.o. hänelle pantua miehen-puolta, jonka-laisen omaisuuden isäntä pikemmin on luettava köyhän puolelle, sillä vasta 500 ja 1000:n sielun omistajaa voipi rikkaaksi sanoa, josko muutamia semmoisiakin löytyy, joilla niitä on kolmin, nelin ja viisin kymmenin tuhansin. Orjiansa näytti hän kohtelevan hyvällä puheella ja hiljaisella nuhteella, missä sitä tarvittiin, ja ne puolestansa eivät näkyneet hänessä muistavan sitä, jonka kädessä heidän maallinen onnensa eli onnettomuutensa on.
Meillä on se luulo yleinen, että Venäjän aateli hoviloissansa elää hyvin hyvästi milt'ei hekkumallisesti ja että sillä ei ole muuta tekemistä kuin
voita syödä, voita juoda,
voissa vuotensa virua,
joten renki-mies eräässä, muistaakseni Poppiuksen tekemässä, viisussa kuvailee hekkumallista elämää. Vaan tämä niinkuin moni muukin niin hyvä kuin pahakin luulo meillä täkäläisestä elosta ja olosta tarvitsee oikasua. Ensinkin ei mainittu sääty voi elää kovin pulskasti, sillä se on pikemmin köyhä kuin rikas, ja harva lienee enää se hovin-haltija, jonka maa ei ole panttauksessa isommasta eli pienemmästä velasta, joka intressinä syöpi ison osan hänen tulojansa. Sen ohessa maksaa herroiksi-eläminen täällä enemmän kuin muissa Europan maissa, ei ainoastaan sen vuoksi että kolonia- ja koreus-tavarat täällä ovat kolmea ja neljää kertaa kalliimmat kuin esim. meillä, vaan myös sentähden, että vähempi sivistys teki kaiken-kaltaisen mitättömän tuhlauksen herras-miehelle kunniaksi ja välttämättömäksi asiaksi. Ja toisekseen ei täkäläinen herras-sääty tahdokaan elää siihen laatuun hyvästi kuin muissa maissa, jos nim. hänen hyvä elantonsa ei hyvin loista muille, sillä ulko-näyn tähden uhraa Venäläinen viimeisenkin paitansa, ja ranskan-hansikkaissa ollakseen naapurinsa pidoissa voipi hän neljä päivää viikossa kotonansa suolaa-leipää syödä. Vaan itseänsä vasten vaatii hän sangen vähän, ja useasti on minulla ollut tilaisuus ihmetellä venäläisten herras-miesten kovuutta esim. nälkää vastaan, kuinka he matkoillakin vuorokaus-määriin eivät nautitse paljon muuta kuin teetä ja silloin tällöin puolikannuisen viinaa.
Kaikki tämä yhteensä tekee, että mitä sivistyneesen elantoon ja sen aineellisiin väli-kappaleihin tulee, matkustaja niitä tapaa paljoa runsaammin meidän, maalla elävien virka-miesten, niinkuin voutien, tuomarien, kirkko-herrain kodissa kuin venäläisten aatelis-miesten hovissa, ja että edelliset niin hengellisesti kuin ruumiillisestikin elävät paljoa paremmin kuin isoin osa jälkimäisiä. Hyvin vähäiseksi, vaan kuitenkin selittäväksi esimerkitsi tälle vertaukselle mainitsen vaan sen, että kuin köyhä lukkarikin eli silta-vouti Suomessa voipi yhdelle vieraalle antaa puhtaan ja kelvollisen makuu-tilan, Koslofkan herra, vaikka kyllä koki osoittaa minulle kunnioitustansa, panetti minun makaamaan lakanalla katetulle paljaalle sohvalle, jossa lutikat mieluisesti maistoivat vierasta hipiää, ja jossa pään-alaista oli lisätty isonlaisella latiskaisella kirstulla.
Buinsk'ista lähdettyäni viivyin matkalla tänne Ardatov'aan, jota väliä on vaan noin 140 virstaa, lähes kokonaisen viikko-kauden, kuin tschuvaschilaisissa kylissä lisäilin ja ojentelin vähän kussakin entistä saaliitani heidän tietessänsä. Niistä vasta enemmän.
Kuudes Kirja.[14]
Ardatov'issa, Simbirsk'in lääniä, 19 p. helmik. 1857.
Koska tänä päivänä on juuri ummellensa vuosi takaperin siitä kuin tälle matkalleni Helsingistä läksin, saan nyt antaa toisen kertomuksen matkoistani ja niillä olleista toimistani.
Annettuani tämän-edellisen elikkä ensimäisen matka-kertomukseni, joka tapahtui Kosmodemjansk'in kaupungissa Kasan'in lääniä 6 p. elok. mennä vuonna, askaroitsin syys-kuun viimeisiin päiviin asti tämän kaupungin tienoossa olevien Mäki-Tscheremissien kielen kanssa, josta ajasta kolme viikkoa vietin tscheremissiläis-kylissä Juljal ja Jelasovo, jälkimäisessä paikassa suurimmalla kohteliaisuudella autettuna seurakunnan papilta Krokovskij, joka kauan on tutkinut mainittua kieltä ja siitä myös kookkaan sana-kirjan käsi-kirjoituksena lähettänyt Pietarin Tiede-Akateemialle. Kuin tämmöistä sana-kirjaa eli edes suurempaa sana-luetteloakaan, kuin se mikä Castrén'in kieli-opissa on, ei löydy koko Tscheremissin kielestä, oli minun pää-tarkoitukseni tältä puolelta lisätä niitä aineita tämän kielen tuntemiseen, jotka jo ennen löytyvät niin hyvin mainitun maan-miehemme kuin Wiedemann'in kieli-opissa, ja onnistuikin tämä aikomukseni niin hyvästi, että minulla nyt on koossa luotettava tscheremissiläinen sana-luettelo, sisältävä kolmatta tuhatta sanaa. Kuin se on koottu samoilla perustuksilla kuin sen-edellinen luetteloni tschuvaschilaisia sanoja, niin antaa se myös sana-kirjallisessa katsannossa helposti saatavan selityksen siitä, mikä näissä kielissä on yhteistä (josta jälempänä enemmän). Samalla aikomuksella tein, Kasan'iin palattuani, edellisessä kertomuksessani mainitun Mullan avulla samallaisen sana-luettelon sen tienoon tatarilaisesta kielestä. Vaikka nim. tästä kielestä jo kyllä löytyy sana-kirjoja, joista venäläisen papin Aleksanteri Trojanskin tekemä, noin 30 eli 40 vuotta takaperin painettu, lienee täydellisin, ei tätä työtäni kuitenkaan katsone liika-naiseksi kukaan, joka tietää että arapialaisella kirjoituksella, jolla Trojanskinkin sana-kirja muun tatarilaisen kirjallisuuden mukaan on tehty, on mahdotoin ylös-ottaa ja kertoa kaikkia Turkin kielten omaisuuksia, jommoisista mainitsen vaan äänikkäiden sointuvaisuuden (vokalharmoni), jonka merkitsemistä tämä kirjoitus ei voi tehdä ja joka viime aikoihin asti on ollut niin laimin-lyöty turkkilaisessa kieli-tutkinnossa, että yksin kiitetty kieli-opin kirjoittaja Kasem Beg'kään ei siitä tiedä paljon mitään, ja että sitä vasta suomalaisen kielen-tutkinnon tutummaksi tultua on näissäkin kielissä ruvettu tarkastamaan. Jokainen arvaa hyvin että työt, joissa tämmöiset kielten pää-lait eivät ole vaariin-otetut, eivät suuresti kelpaa tarkemmassa kielen-tutkinnossa, jolle kelvollisina Ural-Altaisten kielten ääniä ei voi muuten kirjoittaa kuin sillä lisätyllä latinaisella kirjoituksella, jota Castrén ja muut näiden kielten paraat tutkijat ovat käyttäneet, ja jolla siis minunkin niin tatarilaiset kuin suomalais-kielisetkin kokoelmani ovat ja tulevat olemaan kirjoitettuina.[15] — Paitse tätä oli minulla niinä kolmena kuu-kautena, jotka Kasan'issa olin, työnä tschuvaschilaisten kieli-opillisten saalisteni järestäminen, ja Yli-opiston kirjastoa ahkerasti käyttämällä koin myös lisäillä tietojani esineeseni kuuluvissa aineissa.
Viimeisenä päivänä mennyttä vuotta, uuden luvun jälkeen, läksin Kasan'ista matkalle tännepäin, viivyin Buinsk'in kaupungissa, joka sieltä tullen on ensimäinen tätä lääniä, ja sitten matkalla Buinsk'ista tänne useammissa tschuvaschilaissa kylissä jonkun ajan, niin että tähän kaupunkiin tulin vasta viimeisinä päivinä tammi-kuuta. Syy tähän viipymiseen oli se, että täkäläiset Tschuvaschit, jotka luetaan Ala-Tschuvascheiksi (jota vastaan isoin osa tätä kansaa Kasan'in läänissä on Ylä-Tschuvascheja, ollen nämä nimitykset otetut Volgan juoksusta) puhuvat vähän toisen-laisella murteella, kuin se osa tätä kansaa, jonka tähän asti olin tullut tuntemaan, ja tämä murre-eroitus oli tällöin tutkintoni aineena. Liiallista olisi kuitenkin siitä tässä ruveta puhumaan, koska se tulee paikallansa löytymään tekeillä olevassa tschuvaschilaisessa kieli-opissani. Sen vaan sanon, että sen-kaltainen lisäys tschuvaschilaiselle tiedolleni oli hyvin hyödyllinen tälle teokselleni, ja että jälkimäistä en voi ennen täydellisenä pitää ennenkuin olen myös Samaran ja kukaties ehkä Saratov'ankin lääneissä löytyvät Tschuvaschit tullut tuntemaan, johon tulevana kesänä mordvalaisilla matkoillani on hyvä tilaisuus. Tätä nykyä olen viimeksi-mainitun kielen ja sen Ersä-nimisen murteen kanssa toimessa, ja luulen sentähden tässä kaupungissa ja sen tienoissa tulevani viipymään vähintäsäkin venäjän pääsiäiseen asti eli ylehensä noin kolmen kuu-kauden ajan.
Vilahdukselta katsahtaen takasin Tscheremissin kieleen ja kansaan, täytyy minun ennen kaikkea muistuttaa lukijalle merkillinen seikka, jota tuskin kukaan useampia suomalaisia kieliä tunteva lienee jäänyt havaitsematta, nim. se suuri sana-kirjallinen eri-laisuus, joka näissä kielissä keskenänsä havaitaan. Indo-europalaisesta kielikunnasta ottaen vertauksia näemme esim. Slavjaanein murteissa niin suuren eroituksen, että kuin näiden kansojen kirjoittelijat ja oppineet v. 1848 Prag'in kaupunkiin tulivat kokoon muka oikein veljestymään ja tämän veljeyden edestymistä tuumittelemaan, eivät he ymmärtäneet toinen toisensa kieltä, vaan heidän täytyi keskustelu-kieleksi ottaa se kaikille tuttu Saksa. Vaan tämän ohessa on kuitenkin Adriatin meren rannoilla oleskelevan Slavjaanin kielellä paljoa enemmän sana-kirjallista yhteyttä Jää-meren rannoilla elävän Slavjaanin kielen kanssa kuin semmoista löytyy esim. Volgan ja Laatokan tienoissa, ei niin kaukana toisistansa, elävien Suomalaisten kielissä. Erittäinkin on Tscheremissin kieli tässä katsannossa semmoinen seka-sotku, että sen sana-luvusta hyvin kolmannen osan voipi sanoa tatarilaiseksi, kuudennen osan venäläiseksi ja ainoastaan puolet olevan suomalaista peri-juurta. Tämmöinen seikka suomalaisissa kielissä todistaa osiksi näiden kansojen aikaista eroamista toisistansa, osiksi myös ja enimmiten sitä, ett'ei yksikään tämän-sukuisista kansoista ole voinut varjella kansallista itseyttänsä, vaan kaikki ovat joutuneet mikä minkin väkevämpien naapuriensa valtaan ja niiden kielestä lainanneet sanojakin, niin tarpeellisia kuin tarpeettomiakin, joten kukin on alku-peräisestä juuresta poikennut kauemmaksi ja kauemmaksi. Tämä on seikka Tscheremissienkin kanssa, sillä ennen Venäjän valtaa heidän tienoissansa kuuluivat he Kasan'in tatarilaiseen valtakuntaan, ja sen edestä yhtä uskollisesti kamppailtuansa edellistä vastaan kuin Suomalaiset Suomessa Ruotsin vallan edestä, joutuivat he Tatarilaisten kanssa Venäläisten alamaisiksi, jona sitten ovat pysyneetkin, ehkä kyllä jokainen meteli ja rauhattomuus näissä tienoin on heissä aina löytänyt kiivaat osan-ottajat.
Mitä Tscheremissien historiaan ennen tatarilaisen vallan perustamista Kasan'iin (13:ssä vuosi-sadassa) tulee, niin on se yhtä surkea eli, toisin sanoen, yhtä hämärä kuin Suomalaisten ennen Ruotsin valtaa maassamme. He elivät metsissänsä ilman valtakunnatta ja ilman muutta hallituksetta kuin mikä isän-valtaa löytyi kussakin perhekunnassa. Heidän elatus-keinonsa niinkuin muidenkin suomalaisten kansojen näyttää paraasta päästä olleen karjan-hoito, vaikka maan-viljelykään ei liene ollut aivan tuntematoin heille. Missä muita tietoja puututaan kansojen muinaisuudesta, siinä voipi vielä kielen-tutkinto antaa joita-kuita päätteitä ja osviittoja. Niin nähdään Tscheremissien kielestä, että he vasta Tatarilaisiin yhdyttyänsä tulivat tuntemaan laveamman pellon-viljelyksen. Esineille: lehmä, maito, voi, juusto, hevonen, koira, jousi, venhe, sukset, reki, lusikka on heillä nim. omituiset nimet kielessänsä. Myös esineille: ohra, mylly, jauho, sirppi löytyvät alku-peräiset tscheremissiläiset nimensä, joka osoittaa, minkä ikään sanoimme, että maan-viljely ennen mainittua aikaa ei mahtanut olla aivan tuntematoin tälle kansalle. Ihmeempi on se, että useammilla metalleilla niinkuin: rauta, vaski, tina, kulta, hopea tässä kielessä on alku-peräiset nimensä, joka myös osaltansa osoittanee sitä Suomalaisten vuoren-kaivannon taitoa, jolta heidän naapurinsa niin Aasiassa kuin Europassa kiittivät heitä. Mutta sitä vastaan ovat nimitykset lainatut enimmäksi osaksi Tatarin kielestä semmoisille esineille kuin: ruis, kaura, vehnä, papu, herne, omena, lyökki, kurkku; edellensä esineille: aura, rattaat, ruuna, sika, kili, kissa, kirves, kolme viimeistä Venäjän kielestä. Esineelle villa on tscheremissiläinen nimi, vaan ei esineelle lammas, jolle nimitys on otettu tatarilaisesta kielestä. Hampulla on niin ikään oma nimensä, vaan ei pellavaalla, jonka se on saanut viimeksi-mainitusta kielestä. Saran, palttinan ja kutomisen tunsivat nämä heimolaisemme myös itset nimittää. Sitä vastaan mainitsevat he tatarilaisilla sanoilla kaupungin, kaupan, rikkaan, rahan (kopeikka nimitetään Tscheremissin kielessä sanalla ur, joka vielä nytkin merkitsee myös oravaa), edellensä paperin, lasin, kirjoittamisen. Ja Venäjän kielestä ovat he ottaneet semmoiset sanat kuin: talrikki, malja, pöytä, aitta, kauppa-puoti, ja edellensä: vieras-mies, vala, oikeus, tuomari, lahja, luusiminen, petturi, varas. Ymmärtävä lukija arvaa hyvin, minkätähden nämä sanat olen tässä luetellut ja niiden peri-juuren Tscheremissin kielessä maininnut; semmoiset sanat osoittavat usein paremmin kuin mikään muu, mistä ja minkälaisen sivistyksen yksi kansa on lainannut toiseltansa. Ja jos meidän Suomenkin kieli olisi tarkoin tutkia, niin miks'emme mekin joutuisi samaan tilaan kuin se, jossa Tscheremissit ovat, s.o. näkisimme kaikki semmoiset sanat, jotka nimittelevät maan-viljelyksen ja yleisesti sivistyneemmän elämän kaluja ja aineita, kieleemme saaduiksi naapureiltamme, niinkuin lukija jo havaitsee tässä luetelluista Suomen kielen sanoista, jos tahtoo niiden peri-juurta tarkemmin tutkia. — Vaan jääköön tämä asia ja Tscheremissitkin tällä kertaa tähän.
Jos nyt käännymme takaisin entisiin tuttaviimme Tschuvaschiin ja muistamme, että jo edellisessä kertomuksessani koin heidän nykyisestä elostansa ja olostansa antaa jonkun-laisen kuvauksen, niin olisi tässä nyt vähän puhuttava heidän muinaisuudestansakin. Vaan se on vielä hämärämpi kuin Tscheremissien. Jälkimäiset tuntee jo Nestor, vaan vaikka hänen kansa-luettelossansa löytyy kaukaisempiakin kansoja kuin Tschuvaschit, esim. Jäämit (Hämäläiset) ja Permiläiset (joilla hän varmaan merkitsee nykyistä Syrjääniä), ei hän ole tuntenut kysymyksessä olevaa kansaa, ja nykyisellä nimellänsä mainitaan sitä ensi kerran vasta v. 1551, kuin Venäläiset kävivät valloittamaan Kasan'ia. Kysymys on nyt se: millä nimellä kulkivat Tschuvaschit Nestor'in aikaan, sillä varmaan löytyivät he jo silloinkin maa-ilmassa? Tämän kysymyksen kanssa liitäksen yhteen toinen vielä painavampi kysymys: Ketä olivat Bolgarit? Yhdeksännestä eli vähintäsäkin 10:nestä vuosi-sadasta alkaen tiedetään nim. Volgan keski-kohdilla löytyneen Bolgar-nimisen valtakunnan ja kaupungin, joka oli kauas sekä itään että länteen päin kuuluisa kauppansa, rikkautensa ja sivistyksensä tähden, ja jota sen-aikuiset kirjoittajat, olletikin Arapialaiset, useasti muistelevat. Tämä kaupunki, joka Mongolilaisten se valloitettua v. 1236 alkoi hävitä ja hävisi niin lopen että siitä nyt ei ole jälellä muuta kuin jäännöksiä, ei kaukana Volgan vasemasta rannasta, nykyisessä Spask'in piirikunnassa Kasan'in lääniä, — ketä olivat sen ja siihen kuuluvan vallan asukkaat? Tätä kysymystä on moni kirjoittaja kokenut vastata ja merkillistä on se menetys, jolla Venäläisten kansallinen ylpeys, ei tyytyvä siihen, mitä heillä oikeutta myöten on, vaan pyytäen joka haaralta anastaa vierastakin maata ja kunniaa, koetti todellisia tapauksia ja historiallisia asioita vääristellen tehdä Volgan Bolgareja yksiksi kuin Tonavan Bulgarit, jotka muka olivat Slavjaania. Tämä todistamatoin miete on nyt vähitellen hylätty ja totuudelle annettu sen verran kunniaa, että tunnustetaan Slavjaaneilla ei olleen mitään muuta yhteyttä Volgan Bolgarein kanssa kuin se, että heidän kanssansa kävivät milloin kauppaa milloin sotaa. Ja Bolgar'in jäännöksistä löydetyt rahat ja hauta-kirjoitukset todistavat paremmin kuin mikään muu, että sen asujat olivat Mahometin uskoa ja kansaltansa ei muita kuin Tataria. Mutta tässä tatarilaisessa valtakunnassa olivat alamaiset monen-laista peri-juurta; niin kuuluivat siihen Mordviinit eli vähintänsäkin osa heistä; niin oli varmaan joku osa Votjakkeja sen alamaisuudessa samoin kuin sen valta ei liene tuntematoin ja tuntumatoin ollut Tscheremisseillenkään. Enimmän tietävät kuitenkin sen-aikuiset kirjoittajat puhua Burtassein tähän valtakuntaan kuuluvasta kansasta. Heitä myöten asui tämä kansa pitkin Volgaa, sen oikealla puolella, noin 20 päivän-matkan pituudelta, Ehazarein maan ja Bolgar'in välillä s.o. nykyisissä Saratov'an ja Simbirsk'in lääneissä, ja sanovat he kädestä pitäen Burtasseilla olleen oman kielensä, eroava niin Ehazarein kuin Bolgareinkin kielestä. Ja tässäpä kansassa ovatkin nykyisten Tschuvaschien esi-isät etsittävät; sillä vaikka Tschuvascheja nyt ei enää löydy siinä maassa, jossa Burtassit elivät muuta kuin sen pohjais-osassa, niin on kuitenkin koko entisten Burtassien ala täynnä tschuvaschilaisia paikan-nimiä, ja ompa tällä alalla vielä sinne tänne säilynyt tschuvaschilaisia kyliäkin muiden asujanten sekaan, jotka seikat epäilemättä todistavat tämän kansan niillä seuduin ennen eläneen. Mongolilaisten päälle-ryykäyksen ja heidän kauttansa syntyneiden myllyjen voipi luulla luonnollisesti Tschuvaschit pakoittaneen siirtymään pohjemmaksi ja heidän näin joutuneen nykyisiin olo-paikkoinsa. Tälle päätteelle, jota on Kasanilaisen rohvessorin W. Sbojev-vainajan (kirjassansa: Исследавания oб инoрoдцах Кaэaнскoй губeрнии, jota hän ei kerinnyt kirjoittaa kuin ensimäisen vihkon nimellä: Zametki o tshuvaschah, painettu ensin Kasan'in läänin-sanomissa ja sitten v. 1856 erittäin), luettelee hän useampia todistuksia, joista vaan mainitsemme, paitse mitä jo paikannimistä Burtassein entisessä maassa virkoimme, sen seikan, että jos Tschuvascheja ja Burtasseja ei pidetä yhtenä kansana, niin kysytään: mihin katosivat siis Burtassit niin peri-häviöön ett'ei heistä ole rahtuakaan jälelle jäänyt, ja mistä ilmestyivät sitä vastaan Tschuvaschit yht'äkkiä ja ikäskuin pilvistä?
Tässä tulee tunnustaani, että tämän-edellistä kertomusta kirjoittaessani minulla, niinkuin siitä näkyy, oli halu Castrén'in mukaan päättää Tschuvascheja tataristuneiksi Tscheremisseiksi, johon päätteesen jouduin katsoessani näiden kahden kansan suurta yhtäläisyyttä tavoissa, elannossa, ulko-näössä ja, mikä painavampi on, kielissä. Edellinen yhtäläisyys voipi kuitenkin olla pitkällisen keskeyden ja kauallisen yksissä-elannon vaikuttama, ja mitä kieli-yhteyteen heidän välillänsä tulee, niin supistuu se, tarkemmin tultua tuntemaan molemmat kielet, vaan siksi, että Tscheremissin kielessä kyllä löytyy hyvin paljon sanoja, jotka ovat aivan yhtäläiset vastaavien tschuvaschilaisten sanojen kanssa, mutta että semmoiset sanat eivät ole suomalaista peri-juurta, vaan turkkilaista (eli tatarilaista), jota koko Tschuvaschin kielikin on, ja jonka kautta tämä yhtäläisyys on selitettävä. Tämä seikka ei kuitenkaan kiellä jota-kuta vaikutusta suomalaistenkin kielten puolelta viimeksi-mainitussa kielessä, jonka osoittavat siinä löytyvät suomalais-peruiset sanat.
Tämän kielen luonteesta yleisesti voipi sanoa, että sen sointu on sangen äänellinen ja lauseiden rakennus siinä ihmeellisen supea ja sukkela, jotka omaisuudet ansaitseisivat paremman onnen kuin ian-kaikkisesti kadota eli vaan säilyä jonkun kieli-opin lehtiin. Tschuvascheille emme nim. voi ennustaa parempaa tulevaisuutta kuin niille muillenkaan pienille kansakunnille Venäjän-maassa, jotka jo ovat hukkuneet eli paraillaan ovat hukkumassa kuin pisara mereen. Tosin tavataan tässä kansassa vielä harva miehen-puolikaan, joka välttävästi osaisi valtakunnan kieltä; tosin eivät vaimon-puolet, joiden vaikutus kansallisen kielen säilytyksessä on niin sanomattoman suuri, vielä yksi sadasta taida sanaakaan mainittua kieltä; ja tosin on Tschuvaschien ala yhdessä jaksossa ja he elävät niin erillänsä muista kansoista, että heidän kylissänsä harvoin tavataan yhtäkään Venäläistä, eli jotka tavataankin, nim. papisto ja ympäri-matkustelevat kaupitsijat, suurimmaksi osaksi hyvästi osaavat Tschuvaschiksi puhua. Vaan tässä onkin kaikki se, joka jonkun ajan voipi pitentää tämän kielen eloa. Kirjallisuus, opetus ja kansan asioiden hallitseminen sen kielellä eivät voi tulla kysymykseen. Sillä kirjallisuutta ei Tschuvaschin kielellä löydy, ja nekin puoli-kymmentä kirjaa, jotka sillä ovat painetut, ovat niin kelvottomasti käännetyt, että Tschuvaschi tavallisesti sanoo pilmästip (en ymmärrä), kuin mitä hänelle koetat lukea. Oppi ja opetus tosin olisivat tarpeen, vaan niitä ei vielä kuulu, ja kuin ne kerran tulevatkin, niin ovat ne puhuvat sitä valta-kieltä, jolla jo tähänkin asti tehdyt opetuksen yritykset ovat tapahtuneet. Samaten ei se rahtu lakia ja oikeuden-hallintoa, joka Tschuvaschien keskuudessa tavataan, ole tähänkään asti puhunut heidän kieltänsä ja puhuu sitä tästä lähtien arvattavasti vielä vähemmän. Näin ei tällä kurjalla kielellä ihmisen katsoessa näytä olevan muuta tulevaisuutta kuin unhotuksen, ja ynseä-mielinen voipi tätä miettiessään johtua kysymään: mitä on se maa-ilmassa toimittanut, vai sitäkö vasten sen Luoja vaan on luonutkin, säännöillänsä täyttämään muutamia lehtiä tarkistelevan kielen-tutkijan säilyissä? —
Lopuksi panen tähän näytteeksi muutamia tschuvaschilaisia arvoituksia ja yhden sadun.
Tschuvaschilaisia arvoituksia.
Yhdessä tynnörissä kahden-laista olutta? — Muna.
Sillan alla keltainen ori hirnuu? — Olut.
Sillan alla sota-joukko marssii? — Kalat jään alla.
Uunin alla alottamatoin voi-astia? — Lehmän nänni.
Kädetöin, jaloitoin, paidan pukee päällensä? — Tyyny.
Kukkoa matalampi, hevoista korkeampi? — Satula.
Pitempi puuta, matalampi ruohoa? — Tie.
Talvella alasti, kesällä vaatteessa? — Puu.
Ukko tuvassa, parta tuulessa? — Retikka.
Puoli humalassa, toinen selvänä? — Tynnörin tappi.
Lastu lensi tänne Kasan'ista? — Kampa.
Palttina valkea, kirjat mustat? — Paperi ja kirjoitus.
Pohjatoin pönttö, lihaa täynnä? — Sormus.
Tatarilaisten kanssa Tscheremissit sekaisin? — Sekali (ohra ja kaura yhteen kylvetyt).
Yksi puoli metsää, toinen puoli peltoa? — Turkki.
Valkeata syö, mustaa sittuu? — Tuli päreessä.
Ylös astuin, munan tein? — Humala.
Tschuvaschilainen satu.
Kerran teki Tscheremissi kaskea metsään; karhu tulee hänen tyköönsä, sanoo: "nyt syön sinun." Tscheremissi rukoilee häntä, sanoo: "elä ohtoseni syö, rupeamme ystävyksiksi, teemme yhdessä tähän huuhdon, kylvämme ohran, ja minulle ja sinulle tulee kylläksi syödä." Karhu totteli häntä, ei syönyt. Tscheremissi kysyy häneltä jakoa, sanoo: "kummanko puolen ohraa otat, latvatko vai juuret, ohtoseni? itse otan toisen puolen, jonka jätät." Karhu vastaa: "olkoon sinulle latvat, minä otan juuret." Niin päättivät. Tscheremissi kylvi ohran, ohra kasvoi hyvä, leikattua otti hän latvat, ja juuret eroitettuansa karhua vasten kantoi ne karhun pesään, talven tultua muka karhun syödä. —Tscheremissi ohralla elää hyvin, talvi menee ilman hädättä ja huoletta. Karhu talvella nälästyttyänsä pesässään yrittää syömään ohran juurta, maistaa, makua ei ole niin minkäämlaista. "Katso, Tscheremissi petti minun," sanoi hän, "vasta en ota juuria, otan latvat"
Kevään tultua Tscheremissi taas tekee halmetta metsään. Karhu tulee taas hänen tyköönsä ja sanoo vihassa: "nyt täytyy sinut syödäni menneen-vuotisesta petoksestasi." Tscheremissi sanoo: "ohto, setäseni, kerran ystävänä oltuasi, ole vastakin ystävä, tänä kesänä arvelen kylvää nauriin huhtaan; sinä ota osa, mikä sinulle mieleistä on, juuret eli latvat." Karhu sanoo: "nyt et petäkään minua enää niinkuin mennä vuonna, tänä vuonna otan itse latvat, sinä pidä juuret."
Tscheremissi kylvää nauriin; syksyllä nauriin jouduttua, hän kokoaa kaalikset, kaikki kantaa karhun pesään puhetta myöten, vaan nauriit vei kotiinsa. Talven tullen alkavat kaalikset karhun pesässä märätä; hän siinä niillä kuin rypi, alkoi itsekin märätä, ja kuin nälissään silloin tällöin otti lehden suuhunsa, sylkäsi hän sen ulos, kuin oli märännyt, ja jäi niin koko talveksi nälkää näkemään.
Taas tulevana keväänä Tscheremissi tekee huuhtoa, karhu tulee hänen tyköönsä hyvin vihassa ja aikoo hänen syödä. "Elä, veikkonen, syö minua, minä tästä lähtien syötän sinua omalla ruoallani," sanoo Tscheremissi; "auta minua työssäni, yhdessä kasken raivaamme." Karhu vielä ei syönyt.
Tscheremissi otti suuren juurikon, löi siihen kiilan, halaistaksensa muka, ja kuin raon sai niin suuren että karhun etukäpälät siihen sopivat, sanoi hän karhulle: "ohto, setäseni, sinä pistä käpäläsi tuohon rakoon ja halkaise juurikko, minä kiilan vetäisen ulos." Karhu tunki etu-käpälänsä rakoon, ja kuin Tscheremissi kiilan vetäsi ulos, kävikin käpälistänsä kiini. Tscheremissi siihen hänen tappoi. — Satu tuonne, minä tänne.