I.
Savolaisen laulu.
Mun muistuu mieleheni nyt
Suloinen Savonmaa,
Sen kansa kaikki kärsinyt
Ja onnehensa tyytynyt,
Tää armas, kallis maa!
Kuin korkeat sen kukkulat,
Kuin vaarat loistoiset!
Ja laaksot kuinka rauhaisat,
Ja lehdot kuinka vilppahat,
Kuin tummat siimehet!
Sen salot kuin siniset on,
Puut kuinka tuuheat,
Ja kuin humina hongikon
Syv' on ja jylhä, ponneton,
Ja tuulet lauhkeat!
Ja kussa tähdet tuikkavat
Kovalla talvella,
Ja kussa Pohjan valkeat
Suloisemmasti suihkavat
Kuin Savon taivaalla?
Tok' yhtä vielä muistelen,
Sen suihke armaampi,
Se silmä on Savottaren,
Johonka taivas loistehen
Ja sinens' yhdisti.
Me emme liioin kerskuko,
Sanomme kumminkin:
Muu Suomi, ellys ilkkuko,
Jos meill' on hoikka kukkaro,
Jos köyhiks' keksittiin.
Useinpa pelto kultainen
Se sulla kellerti,
Kuin meidän vaivan, viljehen
Kumohon löi vihoillinen
Ja poltti tuhkaksi.
Ja monta kertaa sattui niin,
Kuin meitä vainot löit,
Kuin vaimot, lapset kaadettiin
Ja miehet sortui sotihin,
Sä rauhan leipää söit.
Jos kielin voisi kertoa
Näkönsä vanhat puut,
Ja meidän vaarat virkkoa,
Ja meidän laaksot lausua,
Sanella salmensuut;
Niin niistäpä useampi
Hyv' ois todistamaan:
"Täss' Savon joukko tappeli,
Ja joka kynsi kylmeni
Edestä Suomenmaan!"
Siis maat' en muuta tietää voi
Savoa kalliimpaa,
Ja mulle ei mikään niin soi
Kaikesta, minkä Luoja loi,
Kuin: "armas Savonmaa!"
Suomen valta.
Nonse, riennä, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
Suomen kieli, Suomen mieli,
Niiss' on suoja Suomenmaan:
Yksi mieli, yksi kieli
Väinön kansan soinnuttaa.
Nouse, riennä, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
Suomalaisen kuokka, aura
Kyntäneet on Suomenmaan;
Kasvoi vehnä taikka kaura,
Maa on meidän perkamaa.
Kelläs täss' ois äänen vuoro
Meidän maata johdattaa?
Nouse siis sä, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
Suomalainen yksin kesti
Ruton, näljän aikana,
Yksin miekallansa esti
Vihoillisen maastansa;
Suomalain' siis yksin käyköön
Käsin ohjiin onnensa.
Nouse, nouse, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
Äänisjärvi, Pohjanlahti,
Auranrannat, Vienansuu,
Siin' on, Suomalainen, mahti,
Jok' ei oo kenenkään muun,
Sillä maalla sie oot vahti;
Älä ääntäs halveksu!
Nouse, riennä, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
Sotamarssi.
(Porrassalmen tappelun muistoksi.)
Syttynyt on sota julma,
Vihan liekki leimuaa;
Punainen on Pohjan kulma,
Verta, tulta ennustaa.
Rientäkäämme, Savolaiset,
Sekä poijat Pohjolaiset,
Myös sä, kansa Karjalan,
Vihollista vastahan!
Meidän hurraa kankaat kaikuu,
Niinkuin tuhat ääntä ois,
Vaarat virkkaa, rannat raikuu:
Väkivalta täältä pois!
Laukku selkään, miekka vyölle,
Tulikeihäs olalle!
Vihurina veren työlle
Rientäkäämme rajalle!
Rientäkäämme j.n.e.
Meidän tääll' on niityt, pellot,
Meidän lehdot, laaksot, puut;
Meidän karjain kuuluu kellot:
Meidän maata ei saa muut.
Rientäkäämme j.n.e.
Kas, kuin sotalippu liehuu,
Entäin kohti etelää!
Kohta kyllä rauta riehuu,
Verivirrat höyryää.
Rientäkäämme j.n.e.
Marssi päälle, Pohjan poika,
Vihollista varsin luo!
Hakkaa päälle, Pohjan poika!
Luoja sulle voiton suo.
Rientäkäämme Savolaiset,
Sekä poijat Pohjolaiset,
Myös sä, kansa Karjalan,
Vihollista vastahan!
Meidän hurraa kankaat kaikuu,
Niinkuin tuhat ääntä ois,
Vaarat virkkaa, rannat raikuu:
Väkivalta täältä pois!
Unelmia.
Kuin monta unta kullaista
On, kurja Suomi, sulle nähty,
Ja toivotusta harrasta
Kuin monta, mont' on sulle tehty!
Pois aavaan maahan Aasian
Sä täältä toivottiin takaisin,
Sun ratsus polki hiekkahan,
Ja tuuli jälkesi lakasi.
Siell' istuit luona karjaisi
Ja mietit huopasuojan alla,
Ja lapsesi ne viihdytti
Sua soittain, laulain, tanssimalla.
Ja toisen kerran lohkaistiin
Sä entisiltä juuriltasi,
Ja merten keskeen heitettiin
Näin nauttimahan onneasi.
Min suloisena saarena
Kohosit siellä lainehesta,
Ja palmut peitti varjollaan
Sua kuuman päivän polttehesta.
Omana siellä kansanas
Olostit tyytyväisin mielin,
Ei estetty siell' onneas
Ei miekoin, eikä vierain kielin.
Ja laajat lahtes ahtausi
Kaupungin, kansoin, laivoin ylpein,
Ja niin sun siell' ol' ollasi
Kuin neidon tyyntä merta kylpein.
Taas toisen kerran toivottiin
Sä kaukaisehen lännen maahan,
Ja palstat laajat lohkottiin
Kylvääsi korpeen viljavahan.
Sä maata läksit perkkaamaan
Vapautuneella voimallasi;
Maa siellä antoi antiaan
Sataisen viljan vaivastasi.
Näin hyödyit, kasvoit laajensit
Sä valtaas, maitas, mantereitas,
Ja suuret laulun sankarit
Sun helkyttävät kanteleitas.
Sun kuulus kulki maailmaan,
Ja onnen oksia sä taitoit;
Maan toista puolta ohjaamaan
Myös miehen suomalaisen laitoit.
* * *
Näin, Suomeni, on moni mies
Jo uniansa sulle nähnyt,
Ja toivotusta, ken ne ties,
Kuin monta onnellesi tehnyt.
Et koskaan näiden nähdä saa
Hourauksien totehen käyvän,
Tää köyhä maasi antamaan
On suotu sulle onnes päivän.
Tääll' olet vahvaks' varttuva,
Tääll' elos kauniiks' muutettava,
Tääll' on sun kieles karttuva,
Vapautes, valos voitettava.
Miksikä aina suret?
Immyt ainoseni, joka toivoni tähtenä tuikat,
Suomeni, miksikä niin suret ain', mitä silmäsi aina
Kylpevi kyynellen, virtana vuotavi vaan?
Miksikä mustin huntuisin sinä poskesi peität.
Silmäsi myös sulon et loistaa ilmahan suo?
Miksikä kuitenkin pimeälläkin yöllä mä aina
Kaipaus virsiä sun kuulen soittavasi?
— Surkea kohtalonen omp' armahaselleni luotu,
Riemu sen riutunut on, toivo on vaipunut myös.
Voipas, kuink' usehin kovan ankarat kuormat, Luoja,
Lapsilleis latelet, vienot he pois menehtyy!
Vienot he pois menehtyy, vaan vaipuinkin kätösensä
Nostavat taivohon päin, sielt' apuaan anoen. —
Jos rakkauteni kyllä vaan ois, niin kohtapa kaihot,
Piikani, poskiltais pilvinä pois pakeneis:
Jos vaan toivot nuo toteneisivat lämpimät, armaat,
Kohtapa kuultava ois sullekin aurinkonen;
Ei suinkaan idän ankarat tuulet pääsisi sulta
Kukkia kaatelemaan, ruusuja ryöstelemään,
Ei suinkaan suruvirtesi silloin särkisi syöntäin,
Lounas lauhkeasuu laulasi lempeä vaan. —
— Turhaan taidan toivoa, tyhjäpä tuskani lienee,
Uskoni pilveen käy, sammuu rakkauskin
Koitar oi, joka oot tulevaisien aikojen neito,
Virkko'os vienollen, lausuos, lempeä, nyt:
Onkopa sun sen armahan aamun poskia käsky
Kullin kultailla, käsky rusoin punata,
Aamun sen, jona sais tuhatvuotisen huolien itkun
Suomeni sammuttaa, uutt' elämist' alottaa,
Päivän sen, jona tyttöni tuskia-huokuva rinta
Pääsisi kerrankaan riemua laulelemaan?
Jos päivyt tämä valkenev' ois, niin kylläpä silloin
Maaliman hämmästäis Suomeni suur' sulosuus,
Hämmästäis ihanuus, ja se kullaistan' kumarrellen
Painusi polvilleen, sammusi sen sätehiin.
Mies polonen minäkin, jopa varmaan saattasi silloin
Riemuksi muuttauta mieleni murheet kai,
Pannen pois surusoittoni voisin ma huoleta huutaa:
"Laske, Luojani, nyt lapsesi pois lepohon!"
Suomalainen sonetti.
E\ tainnut vanha Väinämöinen luulla,
Ett' oisi kenkään laulajoista meillä
Soveltuva sonettien siteillä
Runon tekoon Kalevalaisten kuulla.
Ei istukaan käkömme mandelpuulla,
Ei Laurat meitä kohtaa kirkkoteillä; —
Ei ihme siis, jos Pohjolan rämeillä
Ei soi sonetti Arnolaisen suulla.
Suloneinen kuulla kuitenkin tuo oisi,
Ja siitä Suomalainen toivojensa
Tulelle uutta kiihoitusta toisi,
Jos kautta näiden lanlukahlettensa
Sen kieli, halvaksi havaittu, voisi
Siteistä muista päästä irrallensa.
Silloin saisi Tuoni tulla.
Milloin saisi Tuoni tulla,
Mua kuolema kohata?
Silloin saisi Tuoni tulla,
Sulo kuolema kohata,
Kuin tuo tyttö suuta soisi.
Ja silloin saisi Tuoni tulla,
Kova kuolema kohata,
Kuin loppuisi laulaminen,
Väsähtäisi virren virta.
Ja silloin saisi Tuoni tulla,
Armas kuolema kohata,
Kuin näkisin näännyksistä
Suomenmaani suoriavan,
Kuin kuulisin Suomen kielen
Suomen kaiken kansan suusta.
Tuopa tuopi tuiman tunnon.
Nurmell' on jo nukka päällä,
Päällä kaunis peittehensä,
Peittehellä päivän immet,
Aurinkoisen armahaiset,
Kukat kaikilla keoilla,
Lehti täysi jo lehoissa.
Jopa lammin lämmin laine
Likistävi rantaansa,
Iltavirttä veisoavi,
Kullallensa kuiskuttavi,
Kunne kulta nukkunevi,
Kaunis maa makaelevi,
Kunne itsekin ihana
Armas aaltonen nukahti,
Kullan vierehen väsähti.
Jopa linnut laulelevat,
Käköset kukahtelevat;
Mitä linnun laulaminen,
Mikä käellä kukunta?
— Toivon tult' on rinta täysi,
Lemmen liekkiä povensa,
Toivo kultansa tuloa,
Armahan alenemista,
Mieli muiskujen mehua,
Suloisuutta suuta-saannin.
Kaikki on riemu, kaikki rakkaus,
Kaikki kultien kujerrus,
Kaikki autuas ilonen,
Taivahan tulen palanta;
Missä toivo, siinä täyttö,
Missä laulu, siinä vastaus.
Tuota kuuntelin ja katsoin,
Katsoin kurja kaiken yötä,
Iloni alas aleni,
Aleni kuin allin mieli
Uiessa vilua vettä,
Toivoni tuli tukehtui,
Sammuivat suloiset suonnat,
Mieleni matala mustui,
Syämeni surkastihen,
Silmästä vetonen vieri,
Kyynel kulki kasvoilleni.
Mikä toi sen tuiman tunnon,
Mikä mustan mielialani?
Tuopa tuopi tuiman tunnon,
Tuo ainakin mustan mielen:
Milloinhan sulavi Suomi,
Milloin Suomessa syämet,
Konsahan kevät tulevi,
Konsa hanget lähtenevi
Suomen poikien povista,
Verestä viluisen kansan!
Uunna vuonna 1853.
Voi, kuinka usmat raskaat, summat
Nyt kaiken ilman täyttävät!
Voi, kuink' on taivaan tähdet tummat,
Ja pilvet päivän peittävät!
Näin Maa salaisten huoliensa
Sumuja huokuu yksinään,
Ja paljoutta vaivojensa
Välistä ratkee itkemään.
Juur' tällä lailla ihmisyyden
Nyt surun sumut peittelee.
Ken näiden arvannee syvyyden,
Luvun ja määrän laskenee!
Pimeyden valt' on joukkoinensa
Lihan ja muodon ottanut,
Pahuuden herra istuimensa
Isosti ilmi nostanut.
Sen istuimensa alaiseksi
Hän ihmisyyden kahlitsee,
Ja jalkojensa astuimeksi
Valosi, Herra, vangitsee.
Kuitenkin tiedän tarkoillehen
Ja toivon turvallisesti:
Et unhota unohduksehen
Ikuiseen ihmisyyttäsi.
Sä muistat kaikki kyyneleemme,
Kuin koston päivä valkenee,
Ja juotat ne vihoilliseemme,
Ken niille nyt myhähtelee.
Ja muistat, kuinka monta kertaa
Hän meihin miekan syösnyt on,
Ja vaikk' ei aina näykään verta,
Sydän se tyhjäks' juosnut on.
Kuin liian suuren huolten painon
Sä päällemme näät karttuvan,
Ja kuin vihoillistemme vainon
Näät meitä liioin sortavan;
Juur' silloin, silloin, Herra, Sulta
Jo loppuu pitkämielisyys;
Kovasti silloin isket tulta,
Ei kestä konnain ilkeys.
Kumohon silloin kaikki kaatuu
Valois pyhän vihoilliset,
Ja niiden neuvot maaksi maatuu,
Jos olkoot kuinka loistoiset.
Tät' aikaa meidän ootellessa
Sä meihin nöyrä mieli luo!
Ja maalla myrskyin raivotessa
Sä rauha Suomellesi suo!
Kuin 1734 vuoden laki tuli uudestaansuomennettuna ulos.
Yks' rengas kahleistasi
Nyt katkes', Suomi, taas:
Selvillä sanoillasi
Nyt lak' on lukeas,
Jok' oikean ja väärän
Eroittaa toisistaan,
Ja lausuu, minkä määrän
Vapauttas sallitaan.
Despootti saattaa sortaa
Lain vangiks' allensa,
Lain muurit rikki murtaa,
Oikeuden tallata;
Hän Themin alttarilta
Voi tulen temmata,
Sen viedä ihmisiltä,
Yöks' päivän tummentaa.
Vaan vaikka hän sen heittäis
Aluenjärvehen,
Ja vuorillakin peittäis
Maan paksuun mantereen;
Niin kipinäinen sielläi
Kytisi oikeutta,
Maailmaa ei hän vieläi
Vois ijäks' orjentaa.
Ois Deak-Väinämöinen
Tok' vielä silloinki,
Jost' aika tumma, öinen
Tukalaks' tuntuisi:
Se pyytäisi sen sieltä
Ja syttäis jällehen,
Ja kansalaisten tieltä
Pois loistais vääryyden.
Sä, Suomalainen, kulje
Lain tietä aina vaan;
Sä älä toista polje,
Äl' itsees poljeta!
Kuin kansa eksymättä
Oikeutta noudattaa,
Ehdotta, estymättä
Perivi oikeus maan.
Äitillä on nälkä.
(Kevättalvella v. 1868.)
Ah äiti armahani,
Sä, surkee Suomenmaa,
Kuin katson vaivojasi,
Sydäntän' kouristaa!
Kyll' usein uhkui ennen
Ravinto rinnoistas,
Runsaudell' äitinlemmen
Sä ruokit lapsias.
Nyt ompi kasvos kalvas,
Ja rintas tyhjät on;
Nyt silmäs, ennen valpas,
On tumma, tuikkeeton.
Sun sydäntäsi tuimaa,
Ja nälkä sull' on nyt;
Ja päätäsikin huimaa
Jo tuska yltynyt.
Oi äiti, tänne pääsi
Mun paina parmaillen',
Niin sua viihdyttääni
Ees laulan itkien!
Ees laulan, torjuks' Tuonen
Omalla kielelläs;
Jos auttais: sydänsuonen'
Puhkaisin mielellän';
Johtaisin suuhus johdon
Sulinta vertani,
Kuin tietäisin tään rohdon
Sun saavan terveeksi!
Eräs nälkätalven kuvia.
(1867 vuoden lopulla.)
Oli kolkko: mä kangasta kuljin
Lumi singoten silmihin lyö;
Jop' on päiväki maillensa mennyt,
Pian jontuvi jouluinen yö. —
Kuka tuo, joka hoippuvi tuolla
Maantietä mun eelläni päin?
Koto kaukana lienevi sillä,
Joka matkall' on tuiskussa näin!
Hepo joutuen juoksi sen kiinni.
Mitä? Vaimo! Ja lapsonen myös!
"Kuhun kuljet sä, onneton äiti,
Miss' arvelet vietellä yös?
Peninkulmalt' on kummankin puolen
Talotointa, ja ummessa tie;
Pyry, yö, vilu surmasi suuhun
Sinut, surkea vaimo, nyt vie!"
"Hyvin joudanki kuolla ma kurja.
Koto kuoltuan' mullakin ois!
Liki hiipasikin Manan siipi,
Tämän lapsen kun sammutti pois;
Kipuhuns' olis syönyt se rintaa —
Mitä vielä, kun läks' veri vaan!
Se jo pääsi! Nyt hankeen sen hautaan,
Nukun luo, menen myös Manalaan!"
Valtiollista.
(v. 1865.)
"Äl' usko Ruotsalaista,
Sä, suora Suomen mies;
Hän viekastaa ja pettää,
Vaikk' ystävyksiä on;
Hän kielen sulta sorti,
Ol' sortaa mielenkin;
Äl' usko Ruotsalaista,
Sä, suora Suomen mies!"
Kyykäärmehet näin kuiskaa
Nyt Suomen korvahan;
Min sadat vuodet liitti,
Sen syövät irralleen. —
Pois, väärät viettelijät!
Ei käy se koskaan niin!
Niin Suomen mies ei luovu
Vanhasta veljestään.
Ne on kuin kuus' ja koivu,
Jotk' yhteen kasvoivat:
Yks' tähti yltä tuikkaa,
Yks' juurten all' on maa;
Jos koivun lehvät liehaa,
Vaan kuusen humajaa,
Niin äänensä omansa
Se kuuluu kummaltai.
Yks' Kaarle meitä johti,
Yks' Kusta kumpaakin,
Yhteinen Lützin kenttä
Ja Narvan tanner on;
Ain yhdet virrat verta
Ne huuhtoi kummankin,
Ja vierekkäinpä viertiin
Pultavan hautaankin!
Niin miksi meidän kiistää
Vieraita syitä vaan!
Ei kiistä kaksi virtaa
Ves'jaosta alkaneet,
Kut kumpikin on lapset
Tään yhden lähtenen,
Vaikk' onkin äyräät toisin,
Tie toinen kummallai.
Jos Suomen kieli sortuis
Ja kansa hukkuis pois,
Ei Ruotsi rangaistusta
Ja syytä siitä sais;
Syy ois se Suomalaisten,
Jotk' itse torkkuvat,
Tai turhin syin ja mielin
Yks' toistaan sortavat.
Siis, veikko Ruotsalainen,
Sä, vanha ystävä,
Pois kiista keskeämme!
Ja liitto lyökämme:
Jos sulta taikka meiltä
Katoisi ystävyys,
Niin silloin sydämemme
Rinnasta ratketkoon!
Meidän vieraissa-käynnit.
Mikä kuuluvi kumina,
Mikä hurraus, humina
Tuolta länsituulen päältä,
Ylitse Itäisen meren,
Poikki suuren Pohjanlahden?
Sinne on joukkoja samonnut,
Tuhansia tulvaellut,
Norjanmaalta matkustanut,
Tasan tullut Tanskastakin,
Ruotsia anastamahan,
Väkevätä voittamahan;
Mutta ei nyt, niinkuin muinoin,
Entis-aikoina pahoina,
Sotimalla, sortamalla,
Ryöstämällä, raastamalla,
Vaanpa kättä antamalla
Velikansa veljellensä.
Pois on kaatunut käsistä
Sodan ankarat asehet:
Pikarit pivoiss' on heillä.
Sarkat suuret saapuvilla,
Joista juovat ystävyyttä,
Verestävät veljeyttänsä,
Kauan outoin' oltuansa,
Eksyksiss' elettyänsä
Veli toinen veljestänsä,
Heimos heimokunnastansa.
* * *
Samoinpa tuli sanomat,
Viestit vieri Venäjältä,
Kansaisesta kaupungista,
Moskovasta mahtavasta,
Jotta kulki joukko suuri
Venäläisten veljeksiä
Etelästä etempätä,
Slavilaisia samosi
Oppimass' omaisiahan,
Toisiansa tuntemassa.
Paljon piiruja pitivät.
Suuren joukon juhliansa,
Suunsa puhtaaksi puhuivat,
Sydämensä sytyksihin;
Ystävyydess' yhdistivät
Sulosanoilla sitoivat
Luojan luomaiset sitehet,
Kaikkivallan vahvistamat,
Joit' oli aika auki saanut,
Onnen retket ratkellehet.
* * *
Niin mihinkäs me menemme,
Suomalaiset suoriamme?
Onhan meilläkin omoa
Sukuamme sangen suurta,
Laajoa lajipereä
Yltäkyllin ympärimme,
Mennä vieraiks' vaikka minne.
— Lähdemmekö Lapinmaahan?
Lähtenemme Lapinmaahan.
Lappalainen, laiha poika,
Vesisilmä, vääräsääri,
Nokisella nuotiolla
Tuiman tunturin selällä
Pian laittavi pitonsa,
Joutuisasti juominkinsa:
Ulos veitsensä vetävi,
Pitkän puukon paljastavi.
Jolla juhdan teurastavi,
Poron kaulan katkaisevi;
Veren korjaa kaukalohon,
Taljan päältä tempoavi,
Lihat taiten leikkelevi,
Rasvat luopi lautaiselle:
"Syö nyt, serkku, juo nyt, serkku,
Pidä pitoja hyviä;
Syö tuota sydänytyä,
Munuaista maksan kanssa,
Tahi keuhko kelvanneepi,
Vaiko aivoista alotat,
Tahi tahtonet lihoa
Luun luota, liki kuvetta,
Tai takoa lautaiselta?
Sitten syötyäs lihoa,
Kuuta, muuta kyllältäsi,
Rasva ryyppeä lopuksi,
Veri varsin viimeiseksi:
Niin tulet tukeva poika,
Miesi muita muhkeampi!"
Ei tämä makuisa meistä;
Mennä muuanne pitävi.
* * *
Niin mihinkäs nyt menemme?
— Jos mennemme Inkerihin.
Inkeriss' isäntän' ompi
Venäläinen vieraskieli,
Vieraskieli, vierasmieli;
Vaan ei tuo pahoin pitele,
Ynseästi yllättele;
"Sdrastvui, matuschka Tshuhonets;"[1]
Meille virkkaa vastahamme;
Kupin kaalia panevi,
Tuopi tuopin vaassavettä:
"Kuschai kisluju kapustu[2]
Syö nyt, juo nyt, naapur kuoma!"
* * *
Ei tämä makea meistä;
Mennä muuanne pitävi.
Niin mihinkäs nyt menemme?
— Jos mennemme Vironmaalle.
Virolainen, vaivalainen,
Kallis kielikumppalimme,
Velikulta, veikkosemme!
Et ole itse isäntä
Viljavilla vainioillas,
Etkä itse vahtimassa
Rahaisia rantojasi;
Siell' on rannassa ritari,
Tuimasilmä Saksalainen,
Haarniskainen hartioilla,
Rautapaita parmahilla,
Rautakintahat käessä,
Rautakäsi kintahassa,
Jolla viittavi vesille,
Tuonnemmaks' jo, tullessamme,
Sekä huutoa huhuvi,
Kiivahasti kiljaisevi:
"Kann die Ehre gar nicht haben![3]
Poies täältä Pohjalainen,
Tuppisuinen Suomalainen!"
* * *
Niin mihinkäs nyt menemme,
Koetamme kostiloihin,
Kansapitoihin pyrimme,
Koska pois paeta täytyi,
Pois paeta pohjaisesta,
Tulla takaisin idästä,
Eteläst' evättyn' olla,
Luopua likisuvusta,
Heimo heitteä omainen?
Lähtenemme länttä kohden,
Rehevähän Ruotsinmaahan.
Ruotsi, Suomen valon juuri,
Sin' et, Suomen äiti suuri,
Laske kesken palaamaan;
Jos vaan voimme vieraiks' tulla
Luokses sun, niin äitikullan
Sylet suloiset on sulla
Meit' avoinna halaamaan!
Päivä koittaa!
Öinen huuru hälvenee jo taivahalle,
Levättyään lähtee tuuli kankahalle,
Siellä täällä lintunenkin laulahtaa,
Luonto, vielä yön sylissä, havahtaa;
Päivä koittaa.
"Päivä koittaa", äänet korvahani huutaa,
"Ei nyt enää ole tarvis tulta muuta;
Katsokaa, kuin ilman ranta valostaa,
Kynttilät ja lamput saapi sammuttaa;
Päivä koittaa!"
Minä heille vastaan: päivä kyllä koittaa,
Vaan ei taida yöltä valtaa vielä voittaa;
Katsokaa, kuin kaakkosesta uhkajaa
Paksu pilvi päivän rannan sammuttaa;
Päivän voittaa.
Meill' on vielä kesken paljo puhdetöitä,
Siksi älkää sammuttako kynttilöitä;
Mennä tulta lainaamaan ois hourun työ;
Pirttihimme pinttynyt pimeä yö;
Päivän voittaa.
Kuinhan haihtuu pilvi, nousee päiväkulta,
Ja kuin enää eroittaa ei taida tulta,
Vasta silloin sammutella aika ois,
Silloin laulella, kuin lamput pannaan pois:
"Päivä voittaa!"
Ilmarista tarvis.
Ilmarin, ihmetten herran,
Selvimmän seppien pään,
Soisin viel' käyväksi kerran
Ilmoilla maan pahan tään.
Tenhosan teettäisin miekan:
Silläkös silpoa vois
Päältänsä myrkkyisen, viekkaan
Kyyn kähykieliä pois!
Vieläpä teettäisin seulan,
Tietosan, taiteliaan,
Oikean ihmisten-seulan,
Kummaks' ja kammoksi maan.
Seula se puohdinna oisi
Patriotismin ja muun,
Ruumenten röykköhön loisi
Pois nämä pieksäjät suun!
Kreikkalaisen vala.
(Menneestä vuosisadasta).[4]
Kuin kauan. Palikarit, kuin kauan aiomme
Kuin karhut yksin käydä me rotkoiss' vuortemme?
Kuin kauan metsiss' olla ja piillä aina näin?
Ja vanhempamme jättää ja lapset, synnyinmaan,
Myös hellät mielenliitot ja tunnot unhottaa?
Yks' hetki kallihimpi on olla valloillaan,
Kuin vuotta viisikymment' on orjan kahleissaan;
Elo kurja se, kuin täytyy vaan aina peljätä,
Ett' eikö päätän' poikki jo kohta lyötetä!
Siis yhtykäämme kaikki! Jo aika tullut on!
Ja ristin päällä liitto lyökäämme vilpitön.
Niin nostakaamme kättä me kaikki vannomaan
Nyt Luojan vahvan kautta ja kaikkivaltijaan:
"Sen vannon sulle, Herra: ei hirmuhaltija
Mun niskoani koskaan voi maahan kuonnuttaa,
Mua pakko ei, ei pyyntö saa häntä kuulemaan,
Ei uhkaus eikä kulta, jos kaiken maailman.
Niin kauan kuin mä liikun ja allani on maa,
On mulla yksi toivo: tuo Turkki turmella.
Mä orjanluonnon murran ja kahleet synnyinmaan'
Ja tappelussa seison ain' läsnä johtajaan'.
Jos rikkoisin tään liiton, mua taivas rankase,
Ja luhdo luuni tuhkaks' ja tuuleen viskele!"
Virolaisen valitus.
(Mukaelma.)
Enpä tuohon tuskastuisi,
Pahastuisi pakkotyöhön,
Enkä kaskea kajoisi,
Palon polttoa pakene.
Vaan ma tuskastun talohon,
Pahastun hovin pahoihin,
Kajoan kovan kuria,
Kovan ilkeän isännän,
Suuta suuren Saksalaisen,
Kättä korkean komannon. —
Voi sinua, Virolainen,
Virolainen, vaivalainen!
Punaiset on herran portit,
Herran ukset hurmehiset
Verestä Viron urosten,
Viron poikien punasta.
Miehet rauoissa rujuvat,
Virot vertensä vilussa.
Pojat pauloissa pahoissa,
Toiset tyrmien tuhossa.
Immet itkien matavat,
Valittaen vanhat vaimot
Armoa anelemahan,
Huojennusta huutamahan
Herralta kovan kovalta,
Isännältä ilkeältä.
Isäntä ulos ajavi,
Herra heitti huonehesta,
Rengillänsä ruoskittavi,
Passarillansa panetti
Armojen anelijoita,
Hakijoita huojennuksen. —
Min kana munan munivi,
Se on syöä Saksalainen;
Minkä lammas lapsen saapi,
Se on paistiksi pahalle;
Lehmä vasikan valutti,
Herttaisen härän Heluna,
Ottipa, osasi senkin,
Riisti raukalta Virolta;
Tamma varsansa tekasi,
Orihin olille saatti,
Ori Saksan reen etehen,
Saksan suositeltavaksi;
Äiti poian tuuitteli,
Turvaksensa toivotteli,
Sinnepä sekin sekautui,
Orja olkosi pojiksi;
Päivät viettävi pelossa
Rukoellen ruoskijoita,
Yöt uuettomat vesissä
Rukoellen Luojoansa,
Luojalta lohutustansa,
Kullan kuoleman tuloa. —
Paha on päähän pääseminen,
Tuima aikahan tulenta;
Tulta tuoahan hovissa
Hovin leipänä etehen.
Itkua oluet siellä,
Viinansa haluvesiä,
Kipunoit' on kakkaransa,
Vitsoja veropalansa.
Jos ma pääsisin pahasta,
Pahan pauloista pahoista,
Pääsen tuimasta tulesta,
Hukan hirveän kiasta,
Pääsen karhun kainalosta,
Hauin suuren hampahista.
Jos ma pääsisin hovista,
Herran linnan liepeheltä,
Et sinä enämpi minua,
Koira kirjava, purisi,
Etkä päälleni enämpi
Kavahtaisi, koira musta.
Tehkös liitto, koiraseni,
Luja liitto laatikamme,
Ett' etten enämpi hauku,
Purisi kovan kovasti,
Niin minä lihoa toisin,
Kakut kantaisin eteenne,
Kainalossani Kokille,
Huivillani Hurttaselle,
Simolle hihan sisässä,
Pennulle poveni päällä.