VI.
Schillerin laulu kellosta.[7]
Vivos voco. Mortuos plango. Fulgura frango.
Maahan vankkaan vahvistettu
Kaava seisoo kuopassa,
Valu on kellon valmistettu.
Työhön, poiat, joutukaa!
Hien otsalta
Täytyy tippua.
Työmme meillen arvon tuopi,
Siunauksen Herra suopi.
Kuin alamme nyt oiva työtä,
Täss' oiv' on sanat paikallaan;
Kuin kelpo lause työss' on myötä,
Niin juoksee työmme helpompaan.
Siis tässä tarkoin tutkikamme,
Min heikko voima aikaan saa,
Ja sitä miestä moittikamme,
Ken työnsä suotta alottaa.
Se onkin lahja ihmisellä
Ett' ensin miettii mielessään
Ja mittaa järjen mittehellä,
Mink' aikoo tehdä työllähän.
Tuokaa puuta, kuusipuuta,
Kuivaa, jota liekki sois!
Lähemmäksi haudan suuta!
Että helteen horniin lois.
Vask' jo pehmeni.
Tuokaa tinaki!
Että syntyis kellon aine
Sitkeä ja kaikuvainen.
Se, jonka taito maassa alla
Nyt valkealla valmistaa,
Se kirkon yllä korkealla
On meitä kiittäin kaikuva;
Se polvien vast' ilmauvaisten
Käy monta korvaa koskemaan,
Käy huolta soimaan huolivaisten.
Ja hurskaat templiin huutamaan.
Ja maassa täällä ihmisparkaa
Jos mitkä vaiheet saavuttaa,
Sen laidasta siell' ääni karkaa
Ja kansalle ne ilmoittaa.
Valkoisia vaskestamme
Kuplia jo kumpuaa,
Lipeällä ainettamme
On nyt aika luikentaa.
Puhdas vaahdostaan
Myös se olkahan,
Että soinnon selvän antais,
Sekä kaiun kauas kantais.
Sill' riemuisella soitollansa
Se lapsikultaa tervehtää,
Jok' alkaa maalla matkoansa,
Leväten unta lempeää;
Tään osat matkan kohtalossa
On vielä onnen kainalossa;
Nyt äitinrinnan hellä lempi
On heikon armas aamuhempi —
Vaan vuodet joutuin vierähtää.
Ja viskaten pois tyttöin vauvan
Jo poika syöksee maailmaan,
Ja lähtee kanssa matkasauvan
Nyt maata, merta tuntemaan. —
Hän taas kuin synnyinmaansa kohtaa,
Niin niinkuin tähti taivahan
Siell' impi ruusuposkin hohtaa
Ujoinen hälle vastahan.
Niin toivo, tuska vaihetellen
Nyt hällä mieltä ahdistaa,
Ja yksinänsä käyskennellen
Hän kyyneleitä vuodattaa.
Ja milloin neittä seuraellen
Hän hältä silmänluonnin saa,
Niin silloin mieli leimahdellen
Jo kohta aaltoo onnea.
Oi armaita ja autuaita
Ens'-lemmen kulta-aikoja,
Kuin silm' ei nää kuin taivaanmaita,
Ja sydän juo vaan hekkumaa;
Oi, jospa aina kestää taitais,
Ens'-lempi, armas riemuaikais!
Kas, kuin piippu ruskettuvi!
Pistän puikon taikinaan,
Jos se siitä lasittuvi,
Saamme käydä valamaan.
Poiat, koetelkaa
Valinainetta,
Tokko hauras norjan kanssa
Ottaa yhteen puuttuansa.
Sill' missä vahva vienoon ryhtyy,
Miss' ankaruus ja lempeys yhtyy,
Niin siinä syntyy sointoisuus.
Siis tutkikaan, ken liittoon lähtee,
Jos taltuu luonto luontoon yhteen,
Niin ett'ei tulis katumus.
Hempeä on morsiamella
Päässä kukkaseppele,
Koska kellon soimisella
Häntä viedään vihkille.
Vaan tää elonjuhla päättää
Ilon kukka-aianki,
Lakki ynnä huntu säätää
Neidon nuoren vaimoksi.
Kuin himo on pois,
On rakkaus jäävä;
Ja kukkanen on
Nyt heelmän tuova.
Ja mies elämään
Nyt vieraasen lähtee,
Hän liikkuu ja hankkii,
Ja liehuu ja riehuu,
Hän riistää ja raastaa,
Hän uhkaa ja puhkaa,
Kuin onnea etsii.
Näin kasvavi lahjoja, karttuen hiljaa,
Ja aitat ne täytyvät runsasta viljaa,
Niin perhe karttuu kuin kartano myös;
Tuo kelpo vaimo
Ja lapsien äiti
Siell' toimella holhoo
Ja lemmellänsä
Hän perhettänsä;
Ja tyttöjä neuvoo
Ja poikia ohjaa,
Ja päivällä, yöllä
Hän aina on työllä,
Ja voittoa vaan
Hän järjellä saa,
Ja paisuvin aartehin täyttävi aitan,
Ja hyrräten rukkia kehrätä taitaa,
Ja arkkunsa ahtavi välkkyävää
Hän villaa ja kangasta kiiltelevää,
Ja hyödylle kiillon ja kirkkauden lainaa,
Ja liikkuu aina.
Isä kartanoportaaltaan
Ilomielellä ympäri katsoo
Sekä laskevi onneaan,
Nähden niityt ja notkuvat pellot,
Kuullen kaukoa karjansa kellot,
Nähden aittoja, lakkoja monta,
Täynnä viljoa laskematonta,
Kerskuen naurahtaa:
Vahva kuin vankka maa
On minun onneni,
Huoneeni, voimani!
Vaan ei liioin kiittämistä
Ole onnen kestämistä;
Pian rientää vahinko.
Nyt on valmis ainehemme,
Valamaan jo käydä saa,
Nyt kuin torven aukasemme,
Herran puoleen huoatkaa:
Kaitse huonetta!
Tappi auaiskaa!
Savuten ja kuumin lainein
Hyökää kaavaan kellonaine.
Kuink' arvoinen on valkea,
Jok' ihmisen on vallassa!
Hänt' aina töissään, taidoissaan
Täm' auttaa lahja taivahan.
Vaan hirmuinen on valkea,
Kuin kahleistansa karkoaa,
Ja entisille juonilleen
Kun joutuu luonnon neitonen.
Päästyänsä valloillensa
Katuloissa kaidoissa,
Lyö se kaikki leimujensa
Vimmatulla voimalla.
Sillä työtä ihmiskätten
Luonnon voimat vainoovatten.
Pilvi antaa
Sateen, kasteen,
Maalle nesteen,
Pilvest' ukko myös
Nuolen lyö.
Kuulkaa, vaikk'ei tulta näy,
Kellot käy!
Taivaskin
Ruskottavi:
Päivän rant' ei hohda niin!
Kansa kiljuu:
Auki tie!
Vettä vie!
Tuli patsain läikkyy, liekkuu,
Paikoin viihtyy, toisin kiihtyy.
Piiput horjuu, hirret jyskää,
Maahan sortuin pylväät ryskää,
Pylväät ryskää, räystäät särkyy,
Äitit tyskää, lapset parkuu,
Karja vinkuu,
Hyppii, sinkuu:
Kaikki liehuu, laahaa, liikkuu,
Kantamusten alla kiikkuu,
Kätten kautta kiitävillä
Ämpärillä
Vettä saadaan ruiskun juoda,
Kaarin korkein liekkiin luoda.
Ulvoin joutuu myrsky siihen
Tulen voimaa auttamaan,
Liekki lentää aittahan,
Tarttuu siellä kuiviin orsiin,
Seinähirsiin, paksuin parsiin,
Kiitää, telmää sillä pohdin,
Että luulis vievän maan
Vakavilta juuriltaan,
Töytää taivaankantta kohdin,
Vallatoin.
Toivotoinn'
Ihminen ei luonnon kanssa
Tohdi koettaa voimiansa,
Paeten hän ahkeran
Näkee työnsä hukkuvan.
Tyhjät on
Jääneet seinät,
Ikkunoista tyhjät reiät,
Joista tuulet kaikki käyvät;
Suoraan aivan
Pilkistävät pilvet taivaan
Huoneesen.
Ihminen tuo
Hukkuneellen
Onnellehen
Silmän kerran vielä luo —
Sitt' tyyneest' ottaa matkasauvan:
Muu kaikk' on mennyt, mennä saa,
Vaan kalliint' ei tok' liekki tiennyt,
Ei lapsia, ei vaimoo vienyt,
On perhe kaikki tallella.
Siell' on vask' nyt valmis maassa,
Muottihinsa mahtunut;
Tokkohan se lähtee maasta,
Onko työmme palkinnut?
Valu ehk'ei luontunut?
Tai lie muotti haljennut?
Monta kertaa toivostamme
Kovan onnen ottaa saamme.
Tääll' ihmislapsi mustan mullan
Maapeittoon uskoo töitähän,
Maamieskin kylvää kylvöään,
Ja toivoo siitä viljakullan,
Kuin aika joutuu, niittävään.
Myös tiedämm' itse joutuvamme
Me kaikki mustaan peittoon maan,
Vaan nousevamme arkuistamme
Ijäiseen riemuun taivahan.
Kirkon päältä
Verkalleen
Kaikuu kellot
Hautaisten.
Surukelloin ääni saattaa siellä
Matkamiestä viimeisellä tiellä.
Puolisoa, sen uskollisen,
Ah, sen hellän lasten äitin
On nyt Tuoni temmannunna,
Omiltansa ottanunna,
Mieheltä ja lapsiltai,
Joita hälle monta sai,
Joita itse kasvatti,
Hellästi myös hoiteli.
Valo on nyt perheen, huoneen
Ijäksensä sammunut,
Kuin on perheen äiti Tuoneen
Majansa nyt muuttanut:
Hänen kaipaa huoliansa
Lapsiparvi äititön,
Siassansa, toimissansa
Liikkuu vieras lemmetön.
Kunne kello jäähtynevi,
Työ nyt raskas seisokoon,
Niinkuin lintu laulelevi,
Kukin jouten olkohon.
Koska kirkkahat
Tähdet tuikkavat
Ja kuin iltakellot soivat,
Irti työst' on miehet oivat.
Askelilla ahkerilla
Metsämiesi kiirehtivi
Kodon kullan lämpimille.
Kotiin käyvät määkyin lampaat,
Paksurintaa,
Puhdaskarvaa nautakarjaa
Ammuin astuu
Navetoihin pitkä sarja;
Kulkee myös
Lyhdekuorma,
Lyhtehill' on
Kirjavainen
Kiehkurainen
Kukkia;
Nuoret niittomiehet käyvät
Tanssimaan.
Tiet ja raitit raukenevat;
Tulen reiman ympärille
Talon rahvas tunkeuvat.
Portit hiljan sulkeuvat.
Vaippa tumma
Vaipuu maalle;
Vaan ei rauhanmiestä kumma
Haahmo yön
Hämäräinen hämmästytä:
Lain voima poistaa pahatyön.
Laki kallis, viljavainen,
Luojan luoma taivahainen,
Side yksi ylhäisille,
Hyville ja halvimmille;
Kansakunnat liität, laitat,
Vallattoman mielen taitat;
Villit ihmistöille ohjaat,
Siveyden vallan pohjaat,
Itsekkään myös valjun saatat
Muistamahan isänmaataan!
Kaikki, toivoin työstä riistan,
Auttaat toinen toisiaan,
Koetella kilvan, kiistan
Saavat kaikki voimiaan.
Isäntä ja palvelija
Vapaudessa suojan saa,
Kaikilla on varma sija
Vastustella sortajaa.
Työ on miehen kunnia,
Viljan vaivannähnyt saa;
Ruhtinaalle arvo antakaa,
Arvo meille työmme vaivasta.
Rakas rauha,
Sulo sopu,
Olkaa, olkaa
Tässä meidän maassakin!
Älköön päivä moinen tulko,
Jolloin sodan julmat joukot
Tätä maata raatelevat,
Jolloin taivas,
Jonka hellä illan rusko
Kaunistaa,
Kylien ja kaupunkien
Palostakin heijastaa!
Särkekää nyt kellon kuori,
Tarpeens' on se täyttänyt,
Että silmää miellyttäisi
Kalu siinä syntynyt.
Vasaralla kolhikaa,
Kunne kuori halkiaa.
Kuinka kello ilmoin saadaan,
Ell'ei rikota sen kaavaa!
Työn taitaa irti kuorestansa
Vaan mestar' itse irtauttaa;
Oi surkeutta, jos virtanansa
Tulikuuma vaski vallan saa!
Se seinät vahvat maahan lyöpi,
Ja kiehuin, paukkuin virtoaa,
Ja ahnain nieluin kaikki syöpi.
Tult', onnettuutta oksentaa.
Kuin raaka voim' on vallan saanut,
Niin järjestys on varsin laannut,
Kuin tyhmä kansa ohjiin käy,
Niin siin' ei järjen tointa näy.
Voi maata, jossa hiljallensa
On kertynyt paloainetta,
Ja kansa katkoin kahlehensa
Se itse ottaa oikeutta!
Pahanki kellon lieriin tarttuu,
Se vaikk' ois soipa sopua,
Ja pauhu paisuu, kansa karttuu.
Ja kello ulvoo kapinaa!
Vapaus, veljeys! ääni raikuu;
Nyt rauhanmies käy miekkahan.
Ja torit täytyy, kadut kaikuu,
Ja ryöstää, tappaa aljetaan;
Ja ilvehillä hirmuisilla
Myös vaimot leikkiä nyt lyö,
Ja raatelijan hampahilla
He vastustajan syömen syö.
Ja Herran pelko aivan taukoo,
Myös säätyisyys on voimaton,
Ja konna kahlehensa laukoo,
Ja kaikki hurjuus irti on.
Julm' ompi kyllä sutten vimma,
Terävä hammas leijonan,
Vaan hirmuisimpa hirmuisimman
On ihmispeto vimmassaan.
Voi niitä, jotka sokeille
Tuon taivaansoihdun antavat!
He sill' ei nää, vaan kaupungille
Ja maille palon kantavat.
Kiitos, luoja lempeäinen!
Niinkuin taivon kuu
Kello kirkas, välkkyväinen
Kuorestansa paljastuu,
Aina kannasta
Asti laitahan
Tekijätä kiittää kirjat,
Laidan lehdet, lehvät, marjat.
Tänne, tänne
Työmiehet kaikki! vihkikämme
Ja uusi kello ristikämme,
Concordia sillä nimi on,
Se sopua vaan aina soikoon
Ja mielet yhteen saattaa voikoon!
Se olkoon sillä aina työ,
Nyt mestari sen siksi lyö.
Maast' ylhäällä se riippukohon
Kumussa sini-taivahan,
Ja ukon kanssa kaikukohon
Se läsnä tähtimaailman;
Se sieltä ääni ihmisille,
Kut maassa täällä matavat,
Ja oppi olkoon syntisille,
Ett' luojoansa muistavat.
Tuo vakaisia virkkakohon
Ja pyhiä sen vaskisuu,
Ja hetket lyöden lausukohon
Kuink' armon aika karkoittuu.
Se vaiheist' onnen vankukohon,
Vaikk' itse ompi tunnoton,
Ja kumeasti kaikukohon
Maanmatkaajitten kohtaloon.
Ja niinkuin ääni, korvaan käynyt,
Jo kohta hiljenevi taas,
Se neuvokoon: kuin pysyväistä
Ei ole luotu maailmaan.
Nuorin vahvoin nostakatte
Kellomme nyt kuopastaan,
Äänten maahan auttakatte,
Ylös taivaan ilmahan.
Nosta, nostakaa!
Jo se kohoaa!
Riemun kaupungille kantaa,
Rauhast' ensi äänen antaa.