ENSIMMÄINEN LAULU.
Päämaalitta vuonna seitsemäntenä purjehdin vesiaavikkoa, ja väistin rantaa houkuttavaista. Tulet joulun ma näin, helkavalkeatkin, mua viittoi ne oudoista maista,
toki vihreitä niittyjä, kultia vainion ei siintänyt silmään, en nähnyt kukkaa, en puuta; peninkulmaisen näin levävehmaston vain aalloissa keinuvan, nähnyt en muuta.
Kesä, laineiden kukka, mun mieleeni lohtua loi;
kera auringon sai kevätlintujen kerkeät parvet.
Sanan syksystä taivaan liikkuvat tähdet toi;
tuli talvi, ja ärtyi vanhojen haavojen arvet.
Ma vuonna seitsemäntenä — kohtalo määräsi niin —
sain purteni aavalta ohjata rantaan,
kiro kirkon, mi itse Roomasta singottiin,
mun laivani laineilta viskasi santaan.
Ma yöllä rannalle nousin; jouduin turulle kaupungin,
pyhän miehen näin, kohos vieressä tuomiokirkon muuri;
hän mulle haastoi — ma lauseensa muistankin —
kuva Neitseen yllämme, alla kaupunki suuri.
"Tie kärsimysten, poikani, jälleen aukeaa;
koetusten kauhut sun veresi jäähän saavat.
Hän, kaunein ja vienoin, min synnytti maa,
taas rintaasi raatelee hurmeiset haavat.
Miks emmit? Niin ikivallat säätäneet on;
sa pilkannut merta ja uhmannut taivasta olet,
sun uhkasi saa satakertaisen palkkion —
Omfalen orjana kangaspuita nyt polet."
Minut ohjasi sitten hän kujaan synkimpään, vei katoksen alle, Mariankaivolle johti — Oli nainen siellä… Sai rinnan hän liekehtimään, — oli munkkini poissa, kun käännyin häntä ma kohti.