V KUVAELMA
Fredrikstenin linnoitus Norjassa. Kauvimpana taustassa näkyy osa linnoituksesta. Katto muistuttaa isoa mustaa arkkua. Alapuolella penkereessä juoksuhautoja, rintavarustuksineen. Ensimmäisenä vasemmalla pöytä ja kaksi kenttätuolia; vieressä kuninkaan kenttäsänky sinikeltaisine silkkipeitteineen, telttakaton alla. Sängyn oikealla puolella leirituli. Sängyn vieressä sytytettyjä soihtuja.
Vasemmalla perempänä toinen leirituli ja tuoleja. Oikealla, perällä kolmas leirituli ja tuoleja.
Oikealla etualalla sihteeri Feifin pöytä, jolla on suuri lyhty.
On ilta, kuutamo, pilvet kiitävät ja on puoli kylmä.
GÖRTZ (istuu kanuunalla lähellä kuningasta).
KUNINGAS (lepää sängyssä viittaan puettuna ja tuijottaa tuleen).
HULTMAN (hoitaa tulella olevaa pataa kokkipoikien avulla).
FEIF ja SVEDENBORG (istuvat Feifin pöydän ääressä).
Taka-alalla käyskentelee upseereja, korkeampia ja alempia. Leiritulien ääressä näkyy kulkureita ja kuormastoväkeä. Alimpana oikealla, vallikuopassa istuvat MIES, TYYTYMÄTÖN ja KÄÄPIÖ.
SVEDENBORG (Feifille). Eikö tunnu aivan kuin kaikki odottaisivat jotakin?
FEIF. Kyllä. Aikovat kai hyökätä aamupuolella.
SVEDENBORG. Sitä en juuri tarkoittanut!… Onko Feif huomannut, miltä linnoituksen katto näyttää?
FEIF. Tämä maa on varmaankin voittamaton.
SVEDENBORG. Joku suojeleekin kai sitä?
FEIF. Joskin me saamme linnoituksen, niin mitä se meitä auttaa? Tuntureita ei voi ampua, ja, sitä paitsi, asuuhan puoli kansaa merellä!…
SVEDENBORG. Kuningas näyttääkin pitävän sotaa vain jonkinlaisena askartelemisena, odottaessaan jotakin…
FEIF. Ja Görtz odottaa pääsevänsä ilmaretkelle! Kas, miten hän istuu — kanuunalla! Moni tahtoisi pistää tulen sytykkeeseen! — Ja pääkortteerissa odottavat maakreivi ja herttua valtaistuinta. Arvid Horn odottaa maakreiviä ja vapautta. Gyllenborg odottaa herttuaa ja yksinvaltaa… Mutta mitä odottaa kuningas?
SVEDENBORG. Sanoppas se! — Katsos, miten hän makaa ja tuijottaa tuleen! Suuri rikas elämä kulkee ohi…
FEIF. On kulkenut ohi — suuren miehen!
SVEDENBORG. Suuri? Ei suuri! Voiko mitata ihmistä muutamilla niin pienillä sanoilla? — Onko Feif väsynyt?
FEIF. Väsyneitä olemme kaikki.
SVEDENBORG. Ehkäpä kyllä.
FEIF. Nyt on ensimmäinen adventti. Kohta tulee joulu.
SVEDENBORG. Ja uusi vuosi! — Görtz raukka!
FEIF. Hän pitää toista silmäänsä aivan kuin hän tähtäisi pyssyllä… Onpa merkillistä, että kuningasta viime vuosina ovat ympäröineet silmäpuolet.
SVEDENBORG. Eikö mitä!
FEIF. Onpa kyllä. Frölick, Müllern, Grothusen ja Görtz näkevät vain yhdellä silmällä.
SVEDENBORG. Olisipa naurettavaa, ellei tuossa piilisi salattua ajatusta.
FEIF. Hmh! Sattumusta!
SVEDENBORG. Ei, Feif… mutta sitä ette koskaan ymmärrä!
FEIF. Unia, Svedenborg, en minä ymmärrä!
SVEDENBORG. Hiljaa! Tuossa tulee suuria herroja…
FEIF (katsoo ympärilleen). Horn ja Gyllenborg!
(Horn ja Gyllenborg tulevat oikealta etualalle).
HORN (katsoo kuninkaaseen päin). Nukkuuko hän?
GYLLENBORG. Ei. Hänellä on silmät auki ja hän katsoo tuleen.
HORN. Gyllenborg! Me emme ole ystäviä, mutta isänmaan tähden täytyy meidän pitää yhtä.
GYLLENBORG. Aselepo, Horn! Kernaasti!
HORN. Ei ole mikään salaisuus, että kuninkaamme on ruumiillisesti ja henkisesti menehtynyt — kuten yhdellä sanalla sanotaan — loppu! Ja omituista on, ettei enää huomata hänen läsnäoloaan, eikä välitetä hänestä! —- Kulkeneeko leirissä huhuja, en tiedä, mutta kaikkien kesken näkyy olevan hiljainen suostumus, että täällä täytyy tapahtua jotakin, että tänne olemme tulleet, mutta emme mene etemmäksi. Odotetaan salamaa taivaalta, ennettä, maanjäristystä — niin, onpa niitäkin, jotka ovat uneksineet — laukausta!… Ja tämä on, ilman säällistä syytä, itsekullekin niin selviytynyt, että pääkortteerissa seisovat hevoset satuloittuina ja kuriirit valmiina nousemaan selkään, lähteäkseen matkalle.
GYLLENBORG. Minne?
HORN. Tukholmaan, ymmärrettävästi! (Huomaa puhuneensa liikaa, luo Gyllenborgiin terävän katseen). Gyllenborg! Älkää käyttäkö väärin minun luottamustani!
GYLLENBORG. En mitenkään! Käteni, sydämeni! — Jatkakaa!
HORN (ihastuneena kaunopuheisuuteensa). Tuo mies, joka makaa tuolla, odottaa hautaustaan, sillä hän on kuollut, oli kerran kaitselmuksen mies ja menestys seurasi häntä niinkauvan kuin hän kulki vanhurskauden tietä. — Mutta kun hän kahdeksantoista vuotta takaperin tahtoi kulkea omia teitänsä ja itse hallita ihmisten ja maitten kohtaloa silloin nipisti sallimus häntä korvasta ja rupesi sokkosille hänen kanssansa!…
Ja nyt seisoo hän — tai makaa, musertuneena omaa itseään vastaan! Hän on heittänyt pois kahdeksantoista vuotta täyttääkseen valansa: Venäjän Pietari ja Puolan August pitää maasta juuritettaman! Näitten kahden navan ympärillä on hänen elämänsä kiertänyt. Ja nyt: nyt hieroo hän sukulaisuutta Venäjän kanssa — toisena päivänä, ja ystävyyttä Puolan kanssa toisena — ja kaikkea tätä hommatakseen on hän makautunut Norjaan! Norjaan!…
Tämä paradoksi näyttää äärettömältä ilveilyltä. Hän tahtoi usuttaa
Puolan Venäjää vastaan. Mutta sitten hajoitti hän Puolan ja työskenteli
Venäjän kätyrinä! Tahtoi yhtä ja teki toista! Siten leikkii sallimus
niiden kanssa, jotka tahtovat leikkiä sallimusta!
GYLLENBORG. Eikö Horn, joka on niin puhelias, koeta esittää kuninkaalle tuota?
HORN (tarkastaa Gyllenborgia ja jatkaa). En! Minä en tahdo puhua hänen kanssaan. Hän on häväissyt minua ja on minulle vastenmielinen.
GYLLENBORG. Mitä Horn syyttää näistä kuninkaan ja maan onnettomuuksista?
HORN. Yksinvaltaa, ymmärrettävästi.
GYLLENBORG. Yksinvalta ei ole niinkään huono, kun se vain tulee oikeihin käsiin! Mitä?
HORN. Minä en ymmärrä…
GYLLENBORG (kavalasti). Ettekö?
HORN. En ollenkaan!
GYLLENBORG. Yrittäkää! Onhan Hornilla hyvä ymmärrys!
HORN. Joku on sanonut minulle: ei pidä olla Gyllenborgin vihamies, mutta piru olkoon hänen ystävänsä!
GYLLENBORG. Horn kiroaa.
HORN. Gyllenborgin seurassa!
GYLLENBORG. Hyvässä seurassa voi tunnustaa väriä!
HORN. Minä en pelaa korttia!
GYLLENBORG. Tapaammeko Tukholmassa?
HORN. Sen lupaan!… Kun vain tämä näytelmä loppuu!… Sellainen kuningas!
GYLLENBORG. Vait!
HORN. Hän häpee Görtziä; ei tahdo puhua hänen kanssaan! Mutta ei uskalla antaa hänen mennä!
(Näyttämö valaistuu, linnoituksesta silloin tällöin
heitetyistä tulipalloista.).
GYLLENBORG. Nyt aletaan taas kohta ampua!
HORN. Sepä hyvä!… Nyt hän liikahti.
(Horn ja Gyllenborg vetäytyvät perällepäin).
KUNINGAS (nousee sängystä. Ei huoli Hultmanin avusta. Menee näyttämölle ja tarkastelee linnoitusta. Lähestyy sitten Feifin pöytää ja istuu sinne. Väsynyt, välinpitämätön). Posti!
FEIF (antaa kirjeitä).
KUNINGAS (avaa niitä ja pysähtyy yhteen). Se on kurjaa!… Tuo hurja nainen, jonka isä tuli ammutuksi petturina laivan kavaltamisesta, on onnistunut vakuuttamaan Ranskan lähettilään… Eikö toisinaan tunnu aivan kuin valheella olisi suojelija! (Äänettömyys). Ja tässä! Katarina Leczinska väittää, että minä olen häntä kurittanut! (Äänettömyys). Ja prinsessa… koko matkan vain naisia!… Ne vihasivat minua sentähden, että minä en tahtonut tunnustaa heidän ylivaltaansa… Tämä on liikaa! (Äänettömyys). Tässä on hengenpelastaja! Kuuleppas Emanuel! Ajatteles, että minä päivittäin saan kirjeitä tuntemattomilta sotamiehiltä, jotka pyytävät rahaa sentähden, että ovat pelastaneet minun henkeni… Kun minä kuolen, kerskailee kai koko joukkio siitä, että ovat ottaneet minut hengiltä! (Lukee eteenpäin). Ei! Tämä on toki liikaa!… Kertomus Davidista, joka lähetti Urian sotaan… Uria on Emanuel!… Huh! (Käärii kirjeet palloksi). Koko elämä on aivan kuin tämä pallo, kudottu valheista, erehdyksistä, väärinymmärryksistä! Hyi saakeli! — Anteeksi, että kirosin! (Heittää pallon läheiseen tuleen). (Äänettömyys). En voi taistella valhetta ja valheen isää vastaan… Oma sisarenikin… (Äänettömyys). En ollut mikään enkeli, mutta noin helvetin musta en kai sentään ollut! Antaa joukkojen iloita! Sapatti loppui kello kuusi. (Sarabandia soitetaan). Kuka soittaa minun sarabandiani?… Joku on tuolla vallihaudassa?… Tule esiin, soittaja!
KÄÄPIÖ (tulee).
KUNINGAS. Luxembourg! Ei! Missä ihmeessä sinä olet ollut? Mitä? Sinä karkasit minulta Stralsundin jälkeen!
KÄÄPIÖ (polvillaan). Majesteetti, minä en karannut, minut eroitettiin…
KUNINGAS. En minä! Useasti olen sinua kysynyt, mutta silloin oli niin kiire! — Oletko luullut, että minä hylkäsin sinut?
KÄÄPIÖ. Olen, Majesteetti…
KUNINGAS. Siinä näet! — Kuitenkin olet luullakseni kierrellyt ympäri ja panetellut minua — ehkäpä vielä panit toimeen ilkivaltaisuudet minun asunnossani Lundissa?
KÄÄPIÖ. Armoa!
KUNINGAS. Se on kurjaa! — Mene nyt kuormastoon soittamaan, pikku lurjus!… Syllogismus perversicus: Minä en ole sinua karkottanut ja kuitenkin panettelet sinä minua! — Mars!
KÄÄPIÖ (yrittää puhua).
KUNINGAS. Ei! Sinä et saa puhua! Mars!
KÄÄPIÖ (menee taustalle).
KUNINGAS (Svedenborgille). Sellainen on elämä; millainen on kuolema?
SVEDENBORG. Luonto ei tee mitään hyppäyksiä.
KUNINGAS (katselee ympärilleen). Ammutaanko linnoituksesta, vai mikä suhisee korvissa?
SVEDENBORG. Yötuuli kai…
KUNINGAS. Nyt rikkui lyhdyn lasi… Kyllä kai ammutaan…
SVEDENBORG. Pitäisihän sen kuulua!
KUNINGAS (nousee tuskallisena). Luulenpa — että tekisi mieleni saada lasi viiniä! — Hultman!… Kas niin, nyt hän on poissa, kun häntä tarvittaisiin!… Ei, älä mene Feif!… Anna olla!…
AJUTANTTI (tuo kirjeen).
KUNINGAS (lukee ja masentuu; menee Görtzin luo, jolle näyttää kirjettä ja jättää sen).
GÖRTZ (tekee toivottomuutta osoittavia liikkeitä).
(Äänettömyys).
KUNINGAS (Svedenborgille). Hyvää yötä, Emanuel! Nyt menen ryntäämään!
SVEDENBORG. Majesteetti, taivaan nimessä…
KUNINGAS. Hyvää yötä!
(Tervehtii kädellään ja menee perälle oikealle ulos).
SVEDENBORG (Görtzille). Mitä se oli?
GÖRTZ. Minä en voi sitä sanoa!
(Häntä ahdistetaan kysymyksillä).
SVEDENBORG (menee Feifin luo). Mitä luulee Feif?
FEIF. Jotakin on taas hullusti!
SVEDENBORG. Mutta mitä?
FEIF. Kas nyt! Heti kun hän kääntää selkänsä, hajoaa kaikki! — Katsos vaan! Kuorma-ajureita ja kulkureita! Valtioneuvoksia ja kenraaleja!
SPARRE (ajutantin luo). Missä on kuningas?
AJUTANTTI. Hän meni tuonne ylös etummaiseen juoksuhautaan!
SPARRE. Herra Jumala!
(Menee oikealle).
DE LA GARDIE (ajutantin luo). Onko kuningas mennyt?
AJUTANTTI. Kuningas meni etummaiseen vallihautaan valmistamaan…
DE LA GARDIE. Mutta ammutaanhan linnoituksesta!
(Ulos oikealle).
MÖRNER (tulee). Missä, Jumalan nimessä, kuningas on?
AJUTANTTI. Hän on etummaisessa juoksuhaudassa! (Linnoituksesta ammuttu tulikuula valaisee taustan. Nyt näkyy kuningas juoksuhaudassa, viitaten keltaisella hansikkaallaan alaspäin). Tuolla näkyy kuningas!
MÖRNER. Taivaan Jumala armahtakoon meitä!
(Pois).
FEIF. Näetkö häntä?
SVEDENBORG. Näen. Hän makaa polvillaan, aivan kuin rukouksessa!
FEIF. Rukouksessa? Mitä etsii hän tuolta ylhäältä?
SVEDENBORG. Mitä hän etsii?… Tuo omituinen mies!
FEIF. Oletko milloinkaan ymmärtänyt hänen kohtaloansa?
SVEDENBORG. En. Emmekä saakaan sitä ymmärtää! En ole milloinkaan ymmärtänyt yhtään ihmiskohtaloa, en edes vähäpätöistä omaani.
FEIF. Huomaatko, että me seisomme puhumassa aivan kuin kuolleesta miehestä?
SVEDENBORG. Hän on kuollut!
(Tulipallo valaisee näyttämön ja sammuu pamahtaen. Näyttämöllä vallitsee kuolemanhiljaisuus ja kaikki katsovat linnoitusta kohden. Mies ja Tyytymätön seisovat vaanien Görtziä.).
FEIF. Nyt tunnen minäkin, että me odotamme jotakin.
SVEDENBORG. Ei kuitenkaan rynnäkköä?
FEIF. Ei!
SVEDENBORG. Tapahtukoon Jumalan tahto!
(Äänettömyys).
ÄÄNI (ylhäältä). Kuningas on ammuttu!
ÄÄNI (alhaalta). Kuningas on ammuttu!
MERIMIES. Ruotsin kaikkein suurin kuningas on kuollut! Jumala meitä armahtakoon!
MIES. Onko konna kuollut?
TYYTYMÄTÖN. On kuollut! Ja nyt annan minä hänelle anteeksi!
MIES. Ajatteles! Minä en voinut olla oikein vihainen sille miehelle!
Helvetinmoinen mies kaikissa tapauksissa!
SVEDENBORG. Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen! — Mutta mistä tuli tuo kuula?
FEIF (viittaa linnoitukseen päin). Tuolta ylhäältä!
SVEDENBORG (viittaa taivaaseen). Tuolta ylhäältä!
FEIF. Uskokaamme niin!
SVEDENBORG. Ja jos se ei sieltä tullut, niin olisi sen pitänyt tuleman sieltä!
(Kaikki hajaantuu. Mies ja Tyytymätön hyökkäävät Görtzin kimppuun ja raastavat hänet ulos. Kaikki ryntäävät sekasorrossa ulos. Leiritulet sammuvat. Soihdut ja lyhdyt viedään ulos. Näyttämöllä tulee pimeä. Mutta nyt näkyy iso lyhty ylhäällä vallihaudassa.).