Suomen yliopiston perustamisesta Ison-vihan loppuun asti vv. 1640–1721.
[§ 17. Yleinen katsaus.]
Turun yliopiston perustaminen vuonna 1640 ja samaan aikaan tapahtunut Suomen hallinnollisten ja kirkollisten asiain tarkempi järjestäminen muutti monessa suhteessa meidän maan sivistys-olot. Yliopisto levitti tieteellisyyttä ja sivistystä; mutta sen ohessa tuli Suomeen paljo Ruotsalaisia sekä yliopistoon että hallintovirkoihin, ja Ruotsin sen-aikuinen mahtavuus kohotti muutoinkin ruotsalaisen kansallisuuden arvoa suomalaisen rinnalla. Sekä siitä syystä että käytöllisen hyödyn vuoksi Suomenmaan korkeammat säädyt yhä enemmin koettivat perehtyä Ruotsin kieleen, ja mainittu kieli rupesi yhä laajemmalle tunkeutumaan keskuus-elämään. Ei ainoastaan aateliset, vaan myös papit ja porvarit, vieläpä varakkaat talollisetkin hankkivat lapsillensa tilaisuutta oppia tuota valtakunnan pääkieltä. Kristiina kuningattaren koulujärjestyksen johdosta sai Ruotsin kieli Suomenmaan oppilaitoksissakin tärkeän sijan. Suomalaisuuden syrjäytyminen huomataan sukunimistäkin. Siltä ajalta ovat enimmät noista meidän maassa niin yleisistä latinan- ja kreikanperäisistä, us- ja ander-päätteisistä nimistä; sitten, ruotsalaisuuden yhä varttuessa, sukunimet tavallisesti saivat ruotsalaisen muodon[7]. Mutta toiselta puolen Suomalaisten osallisuus Ruotsin sotamaineessa loi valonsa meidänkin kansaamme ja virkisti kansallistuntoa. Niin esim. Johannes Paulinus (aateloittuna Lillienstedt) innokkaana lauloi Suomalaisten urostöitä kreikankielisessä runoelmassa (”Suomen kunnia” 1678). Että suomalaisuus tällä aikakaudella vielä pysyi jokseenkin vankkana, sen todistaa tänne muuttaneiden muukalaisten pikainen mukaantuminen Suomen kansallisiin oloihin. Piispa Eskil Petraeus, joka 35 vuoden iällä tuli Ruotsista Suomeen, perehtyi kieleemme siihen määrään, että toimitti ensimmäisen tunnetun Suomen kieliopin ja johti Raamatun-käännöksen lopullista suoritustyötä. Vasta Ison-vihan jälkeen Suomenmaan sivistyneet rupesivat varsinaisesti ruotsalaistumaan. Korkeamman opin kannattajana tälläkin aikakaudella pysyi latinankieli.
Aikakausi ei ollut runoudelle suosiollinen. Kaikki henkinen toiminta, tiede, uskonto, valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä, oli jäykkiin kaavoihin kangistunut, jotka eivät suoneet mielikuvitukselle vapaata liikuntoalaa. Sen-aikuiset runoelmat ovat sentähden yleensä pitkäveteiset ja ikävät sekä jokseenkin innottomat sisällykseltään. Oikeata runollisuutta ei tajuttu; sen luultiin olevan ainoastaan ulkomuodossa. Sentähden suosittiin kaikenlaista tyhjää koristetta ja turhaa lapsimaisuutta; niin esim. tehtiin runoja, joissa säkeiden alkukirjaimista muodostui tekijän tai runossa ylistettävän nimi. Runoelmissa koetettiin erittäin osoittaa kielitaitoa; Suomenmaassa niitä kirjoitettiin suomeksi, latinaksi ja ruotsiksi, vieläpä joskus kreikaksi, saksaksi tai jollakin muulla kielellä. Melkein kaikki sen ajan runouden tuotteet ovat joko hengellistä laatua tai tilapää-runoja; jälkimäisiin sopii myös lukea useat niistä historiallisista runoelmista, jotka syntyivät aikakauden loppupuolella. Kielen ja runomuodon puolesta ne enimmiten ovat sangen kankeita, semminkin kuin useimmissa käytetään Turun murteen katkonaisia sananmuotoja.
[§ 18. Suorasanaista kirjallisuutta.]
Vuonna 1638 oli asetettu uusi toimituskunta Piplian kääntämistä varten (vrt. § 16), ja painosta ilmestyi Raamatun suomennos vuonna 1642. Näin päättyi tämä tärkeä, työ, joka hyvin pitää paikkansa muiden sen-aikuisten Raamatun-käännösten rinnalla. Toimituskunnan esimiehenä oli, niinkuin ylempänä mainittiin, Eskil eli Aeschillus Petraeus (synt. Vermlannissa 1593, jumaluus-opin lehtori Turun koulussa, sittemmin ensimmäinen jumaluus-opin professori Suomen yliopistossa, viimein Turun hiippakunnan piispa 1652; kuoli 1657). Muut jäsenet olivat professori Martti Stodius, Maskun kirkkoherra Henrik Hoffman ja Gregorius Favorinus, Piikkiön kirkkoherra. Sittemmin Henrik Florinus, Paimion kirkkoherra, alkukielten mukaan paransi Raamatun käännöksen (1685).
Eskil Petraeus toimitti, niinkuin jo sanottiin, Suomen kieliopin; hänen teoksensa, joka on kirjoitettu latinan kielellä, ilmestyi vuonna 1649. Paitsi Suomen kieleen rupesi silloin huomio kääntymään myöskin Suomen kansan muinaisiin hengentuotteisiin. Niin yllämainittu Florinus, Raamatun suomennoksen korjaaja, julkaisi ensimmäisen sananlasku-kokoelman 1702, nimeltä Vanhain Suomalaisten tavalliset ja suloiset Sananlaskut.
Lisäys. Eskil Petraeuksen kirja Linguae finnicae brevis institutio on, ajan tieteellisiin oloihin katsoen, varsin ansiollinen teos, vaikka se tosin on vielä hyvinkin vaillinainen esitys Suomen kielestä, jonka runsaita muotoja koetetaan pinnistää latinan kieliopin kaavoihin. Toisen kieliopin, joka oikeastaan on lisätty ja parannettu laitos äsken mainitusta, toimitti Mattias Martinius, Viipurin lukion lehtori (Hodegus Finnicus, 1689). Uudelle uralle joutui Suomen kielen tutkimus Bartholdus Vhael’in kieliopin kautta, joka varsinkin edellisiin teoksiin verrattuna osoittaa tarkkaa ja oikeata käsitystä Suomen kielen luonteesta (Grammatica fennica, painettu tekijän kuoleman jälkeen 1733). Vhael oli syntynyt Oulussa 1667 ja tuli kirkkoherraksi Ilmajoelle vähää ennen Ison-vihan alkua, jonka kestäessä hän joutui Venäläisten vangiksi, vaan sitten kenraalikuvernööri Galitsin’in käskystä määrättiin Pohjanmaan provastiksi. Vhael kuoli äkkiä 1723, ollessaan Tukholmassa valtiopäivillä.
Tieteellinen elämä oli ylipäänsä vielä heikonlainen. Turun yliopiston opettajissa oli kuitenkin muutamia mainioita tiedemiehiä, joista. Petraeuksen rinnalla mainittakoon Ruotsalainen Mikael Wexionius (sittemmin aateloittuna Gyldenstolpe), historian ja valtio-opin tutkija, filosofi ja lakimies, joka muun muassa antoi ensimmäisen laveamman maantieteellisen kertomuksen Suomenmaasta (eräässä latinankielisessä teoksessa, joka koski Ruotsin valtakuntaa: ”Epitome descriptionis Sueciae, Gothiae, Fenningiae et subjectarum provinciarum” 1650) ja Suomalainen Antti Thuronius, ensimmäinen itsenäinen filosofian tutkija meidän maassa, logiikan ja metafysiikan professori († 1665).
Suorasanaista kirjallisuutta ei ilmestynyt Suomen kielellä juuri muuta kuin hengellistä. Saarnakirjoja ulos-antoivat Laurentius Petri, Tammelan kirkkoherra, (katso edempänä) ja Tuomas Rajalenius, joka oli kirkkoherrana Tyrväässä. – Hartikka Speitz julkaisi asetusten suomennoksia (Kustaa Aadolfin sota-artikkelit ja vuoriteollisuus-säännöt) ja käänsi myös suurimman osan laista suomeksi, vaikk’ei hänen lainsuomennoksensa tullut painetuksi.
[§ 19. Runoutta.]
Puheena olevan aikakauden runous oli, niinkuin jo ylempänä huomautettiin, melkein yksinomaisesti kolmea laatua: hengellistä, tilapäistä ja historiallista; sen lisäksi tulee muutamia muita runoteoksia.
Hengellistä runoutta. Paras runollinen tuote tältä aikakaudelta on Ilolaulu Jesuksesta (1690), jossa Jesuksen syntymää, elämää ja kuolemaa kuvataan 29 runossa vanhalla suomalaisella runomitalla. Kuvaus on välistä sangen elävä ja voimallinen, kieli hyvää ja runomitta melkein virheetön, joka on varsin harvinaista sen-aikuisissa runoelmissa. Ilolaulu Jesuksesta onkin ollut Suomen kansan mieluisimpia luettavia, jonka tähden sitä on yhä uudestaan painettu[8]. Sen tekijä oli Mattias Salamnius, joka luultavasti oli kotoisin Pohjanmaalta, harjoitti opintoja jossain vieraassa yliopistossa (ehkä Tartossa), sitten sotapappina oleskeli Inkerinmaalla ja kuoli Paraisissa (Turun saaristossa) vuonna 1691.
Vuonna 1701 ilmestyi suomalaisen virsikirjan laitos, joka vasta 1886 vuoden kirkolliskokouksessa vaihdettiin uuteen virsikirjaan. Vaikka nykyajan vaatimusten mukaan sangen puutteellinen, oli se kuitenkin entisestään suuresti parantunut, etupäässä, niinkuin arvellaan, Turun koulun konrehtorin, sittemmin Kronoby’n kirkkoherran, Eerik Cajanuksen toimesta. – Tuon tunnetun kauniin virren Katoovaisuudesta (”Etkös ole, ihmisparka, aivan arka”) on kirjoittanut Juhana Cajanus, ylimääräinen filosofian professori yliopistossa. Hän syntyi Paltamossa 1655, vaan kuoli vallan nuorena jo 1681, tyhjäksi tehden ne toiveet, jotka hänen runsaat luonnonlahjansa olivat herättäneet. Yllämainittu runo, joka jo ennen oli painettu, otettiin sitten vähän muutettuna virsikirjaan.
2. Tilapää-runoutta. Kaikenlaisia juhlatiloja varten oli tapana sepittää runoelmia, vieläpä monella eri kielellä; niin kirjoitettiin joukottain hää- ja hautajaisrunoja, jälkimuistoja vainajain kunniaksi, onnentoivotusrunoja kirjantekijöille tai yliopistollisissa väitöstiloissa, juhlarunoja kruunauksissa j. n. e. Samaa laatua ovat ne kiitos- ja ylistysrunot, jotka tehtiin jonkun voiton tai muun valtiollisen tapauksen muistoksi, vaikka ne vähän vivahtavat historialliseen runouteen. Melkein kaikki nämä sepustukset ovat runollista arvoa vailla.
Mainittavin tilapää-runoilija on Eerik Justander, runoustaiteen professori ja virallinen suomentaja, † 1678 kirkkoherrana Mynämäellä. Justander kirjoitti niin-ikään ensimmäisen suomalaisen näytelmän ”Tuhlaaja-pojasta”, joka esitettiin rehtorin-muutoksessa Turun yliopistossa 1650, mutta ei ole säilynyt meidän päiviimme.
3. Historiallista runoutta. Suomalaisen riimikronikan, nimeltä Ajantieto Suomen maan menoist ja uscost, toimitti julkisuuteen (1658) Tammelan kirkkoherra Laurentius Petri (Aboicus eli Tammelinus), muutoin tunnettu saarnakirjoistaan (vertaa ed. §, lis.). Mainittu teos viljelee loppusointua, mutta on muutoin kokoonpantu muinais-aikuisella Suomen runomitalla. – Tietty on, ett’eivät Ison-vihan tuottamat surulliset tunteet voineet olla runoihin puhkeamatta; siltä ajalta onkin säilynyt useita runoelmia, jotka elävästi kuvailevat noita kauheita aikoja. Etevin niistä on Bartholdus Vhael’in (kieliopin-tekijän, katso § 18, lis.) vanhalla runomitalla suoritettu, liikuttava Valitusruno, ”runo raudalla rakettu”[9]. Siinä kuvaillaan sodan hävitystä ja kansan kärsimisiä; runoilija kääntyy Kaarlo kuninkaan puoleen, pyytäen häntä kotia palaamaan ja tuomaan rauhaa tullessansa:
|
”Carle cuuluisin cuningas, Tule cullainen cotihin, Tuoppas rauha tullessansi!” |
Varsin huomattava on niin-ikään Gabriel Calamniuksen kuvaus Ison-vihan hirmutöistä ja muista tapauksista, Sururunot suomalaiset (vrt. § 21).
Lisäys 1. Historiallisten tilapää-runojen tekijöistä mainittakoon Anterus Aschelinus (kappalainen Askaisissa, † 1713), jonka tekemiä ovat ”Virsi suuresta nälästä 1697”, ”Suomen Ilo-ääni Narvan voitosta” ja ”Uron uhri Jumalalle Kahdennentoista Kaarlen edestä”, sekä Sakari Lithovius († 1743 Oulun kirkkoherrana), joka on kirjoittanut monta runoa ajan tapausten johdosta.
Muista puheena olevan ajan runoteoksista tulee vielä ottaa huomioon Huoneen-peili, eräs riimillinen, kuivanlainen opetusrunoelma, jota kuitenkin uudempiin aikoihin asti on tullut kymmenen eri painosta, ja Veisu talonpojille kunniaksi (painettu arkkiveisuna 1703), mukaelma eräästä ruotsalaisesta runosta, jonka tekijä oli Alatornion kirkkoherra Gabriel Tuderus, tunnettu lähetyssaarnaajana Lappalaisten kesken. Mahdollista on, että etevä taiteilija ja muinaistutkija Elias Brenner, joka painatti mainitun ”veisun”, on antanut sille suomalaisen muodon.
Lisäys 2. Sekä tältä että edelliseltä aikakaudelta on muutamia historiallisia kansanrunoja, joissa ajan tapauksia esitetään kansan mielikuvituksen valossa. Ne on painettu Kantelettaren III osaan. Semmoisia ovat Kaarle herttuan sotaretki Suomeen (u. 52), Puntuksen sota eli Jaakko Pontus (v. 11, u. 53) sekä Kaarlo XII:tta tarkoittavat runot Kaarlon sota eli Kaarlo kuningas (v. 12, u. 55) ja Sota Narvan tienoilla (u. 56). Onpa nykyisemmältäkin ajalta muutamia historiallisia lauluja.