ENSIMMÄINEN LUKU.
On vähän yli puoli toista vuotta siitä kun Kenelm Chillingly lähti Englannista, ja näyttämö on nyt London, sillä aikaisemmalla ja enemmän seurallisella säsongilla, joka käy pääsiäisjuhlan edellä — säsongi, jolloin sivistyneen seuran viehätys ei vielä ole täpötäysien huoneiden kuumassa ilmassa rau'ennut — säsongi, jolloin ei tarvitse pelätä että parhaimmat ystävämme meitä laiminlyövät heidän vieraampien tuttaviensa suurempien vaatimuksien tähden.
Oli niin sanottu "conversazione" yhden noista whigylimyksien huoneessa, joka vielä säilyttää tuon miellyttävän taidon tuoda hauskaa väkeä yhteen ja ko'ota ympärillensä todellista aristokratiiaa, joka yhdistää tieteiden ja taiteiden tuntemista perinnöllisen arvon ja valtiollisen etevyyden kanssa. Lord Beaumanoir itse oli iloinen, oppinut mies, hyvä taiteen tuntija ja hauska puhuja. Hänellä oli herttainen vaimo, joka rakasti häntä ja lapsiansa, mutta joka kuitenkin rakasti yleistä kiitosta kyllin tehdäksensä itsensä rakastetuksi ylhäisten piirissä, ikäänkuin hän sen iloissa olisi hakenut turvaa kotielämän ikävästä.
Beaumanoir'in vieraiden joukossa tänä iltana oli kaksi miestä, jotka istuivat pienessä huoneessa erikseen, puhellen tuttavallisesti keskenään. Toinen oli noin neljänkuudetta vuoden ikäinen; hän oli pitkä, ko'okas mies, mutta ei lihava, vähän kaljupää; hänellä oli mustat silmäkarvat, mustat vilkkaat silmät, ja liikkuvat huulet, joilla väliin näkyi kamala ja ivallinen hymy. Tämä herra, korkeasti kunnioitettu Gerard Danvers, oli hyvin etevä parlamentin jäsen. Hän oli nuorena ollessaan päässyt korkeaan virkaan; mutta — osaksi syystä että viran vaivat olivat hänelle vastenmieliset; osaksi sentähden että hän oli niin ylpeä luonnoltaan, että hänen oli mahdotonta osoittaa sitä kuuliaisuutta, jota tulee päällikölle osoittaa; osaksi senkintähden että hän tavattomasti harrasti epikurista filosofiiaa, ollen yht'aikaa iloinen ja raaka ja katsoen elämän iloa pää-asiaksi ja kunniaa varsin vähäpätöiseksi — hän oli vakaasti kieltänyt uudestaan virkamieheksi rupeamasta, ja puhui ainoasti erinomaisissa tilaisuuksissa. Vaikka hän oli kunnianhimoa vailla, niin hän tavallansa rakasti valtaa — hän tahtoi hallita niitä ihmisiä, joilla oli valta; ja valtiollisesta juonesta hänen kavala ja toimelias järkensä oli huvitettu. Tällä hetkellä hän tarkasteli saman puolueen eri osastojen johtajain tekemää uutta ehdoitusta, jonka mukaan muutamat vanhat miehet eroaisivat ja muutamat nuoremmat miehet otettaisiin virkakuntaan. Hänen luonteensa hyviä puolia oli se, että hän suositteli nuorisoa, ja oli auttanut parlamenttiin, niin hyvin kuin virkoihinkin, muutamia taitavimpia henkilöitä myöhempää sukupolvea kuin hän itse oli. Hän antoi heille viisaita neuvoja, oli mielissänsä kun he menestyivät hyvin, ja rohkaisi heitä kun he hairahtuivat — aina ollen varma siitä että heissä oli kykyä kyllin hairahdusta sovittamaan; jos niin ei ollut, hän lempeästi herkesi pitämästä heitä uskottuinansa, mutta pysyi kuitenkin kyllin tuttavalla kannalla heidän kanssansa, ollaksensa varma siitä, että hän sai heitä äänestämään mielensä mukaan, jos hän tahtoi.
Se herra, jonka kanssa hän nyt puhui, oli nuori, noin viidenkolmatta vuotias — ei vielä parlamentissa, mutta erittäin halukas saada paikkaa siellä; hänellä oli sellainen maine, jonka nuorukainen tuo mukaansa koulusta ja yliopistosta, ja joka on todeksi näytetty, ei paljaan akademiallisen kunnian kantta, vaan vakuutuksen kautta siitä, että hänellä oli taitavuutta ja kuntoa, jota hänen aikalaisensa olivat hänessä herättäneet ja hänen vanhempansa oikeaksi vakuuttaneet. Hän oli tehnyt hyvin vähän yliopistossa — paitsi sitä että hän Kiista-Seurassa tuli kuuluisaksi erittäin sukkelana ja taitavana puhujana. Yliopistosta tultuansa hän oli kirjoittanut yhden tai kaksi valtiollista kirjoitusta erääsen aikakauskirjaan, jotka olivat huomiota herättäneet; ja vaikka hänellä ei mitään virkaa ollut, ja hänen tulonsa olivat vähäiset, mutta itsevaraiset, niin seurapiiri oli hyvin kohtelias häntä kohtaan, sillä hän katsottiin mieheksi, joka kerta voisi saavuttaa aseman, jossa hän voisi vahingoittaa vihamiehiänsä ja palvella ystäviänsä. Tämän nuoren miehen kasvoissa ja käytöksessä oli jotain, joka lisäsi sitä taitavuuden ja toiveen mainetta, minkä hän oli saavuttanut. Hänen kasvonsa eivät olleet kauniit, hänen käytöksensä ei ollut viehättävä. Mutta hänen kasvonsa sävy osoitti voimaa — pontevuutta — rohkeutta. Hänen otsansa oli leveä, mutta matala, ja koroituksia oli niissä otsan elimissä, jotka osoittivat tajuamista ja päättämiskykyä — ominaisuuksia, jotka jokapäiväisessä elämässä ovat tarpeellisia; hänen silmänsä olivat siniset, pienet, hiukan sisään painuneet, vilkkaat, terävät; ylähuuli oli pitkä ja ilmoitti uskaliaisuutta; hänen suussansa kasvojen tutkija olisi huomannut vaarallista suloisuutta. Hymy oli miellyttävä, mutta se oli teeskennelty ja paljasti valkoisia, pieniä, hyviä, mutta harvassa olevia hampaita. Tämä hymy olisi näyttänyt luonnolliselta ja vilpittömältä niiden mielestä, jotka eivät huomanneet että se ei sopinut yhteen tutkistelevan otsan ja kovan katseen kanssa — että se näytti olevan erillänsä muusta kasvojen osasta, ikäänkuin kasvot, jotka ovat osansa oppineet. Pään takaosassa oli tuota ruumiillista voimaa, joka on tavallinen miehissä, jotka raivaavat itselleen tien elämässä — taistellen ja hävittäen. Kaikilla gladiatoreilla on sellainen voima; niin on väittelijöillä ja parantajilla — se on, parantajilla, jotka voivat hävittää, mutta ei välttämättömästi uutta sijaan laatia. Niin myöskin miehen käytös osoitti uskaliasta itseensäluottamista, joka kuitenkin oli niin yksinkertainen ja teeskentelemätön, ett'ei hänen pahin vihollisensakaan olisi voinut sitä itsensäpettämiseksi sanoa. Hänen käytöksensä ilmoitti että hän tiesi miten tulee ylläpitää persoonallista arvoa näyttämättä että siitä välittää. Ei milloinkaan orjallinen ylhäisiä kohtaan, ei milloinkaan ylpeä alhaisia kohtaan; niin vähän ylen-sivistynyt, ett'ei milloinkaan tuntunut jokapäiväiseltä — kansanmieleinen käytös.
Huone, jossa nämä herrat istuivat, oli eroitettu tavallisista huoneista vierashuoneen kautta, ja oli Lady Beaumanoir'in kammari. Se oli kaunis huone, mutta huonekalut olivat yksinkertaiset ja poimutelmat olivat indian karttuunia. Seiniä koristi vesivärillä maalatut kuvat ja kallis-arvoiset posliini-kalut, jotka olivat omituisilla seinäpienoilla. Yhdessä kulmassa, eteläänpäin olevan ikkunan luona, jonka ulkopuolella oli avara balkongi, joka oli ikkunoilla varustettu ja täynnä kukkia, oli yksi noita korkeita, ristikolla varustettuja varjostimia, joita luullakseni ensin keksittiin Wienissä ja jonka ympärille murattia pujotetaan niin, että se muodostaa lehtimajan. Tämä näin varustettu yksinäinen huone, joka oli vallan erillään muista huoneista, oli emännän lempi kirjoitus-huone. Nuo kaksi miestä istuivat lähellä varjostinta, eivätkä varmaankaan voineet aavistaa että joku voi sen takana olla.
"Niin," sanoi Mr Danvers, joka istui huoneen toisessa nurkassa olevalla sohvalla, "minä luulen että Saxboro'lle pian tulee tyhjä paikka. Milroy tahtoo kuvernöörin virkaa jossakin siirtomaassa; ja jos voimme järjestää kabinetin minun ehdoitukseni mukaan, niin hän saapi sellaisen. Saxboro' tulee silloin avoimeksi. Mutta, rakas veikkoseni, Saxboro' on paikka, jota tulee kosia rakkaudella ja jonka voittaa ainoastaan rahalla. Se vaatii kandidaatiltansa vapaamielisyyttä — kahdellaista vapaamielisyyttä, jota harvoin voi yhdistää: vapaamielisyyttä mielipiteiden suhteen, joka on kyllä luonnollista hyvin köyhälle miehelle, ja menojen vapaamielisyyttä, jota tuskin kukaan muu kuin hyvin rikas mies voi osoittaa. Voitte laskea että teiltä menee 3,000 puntaa Saxboro'n kandidaatiksi pääsemiseen, ja noin 2,000 puntaa lisäksi paikkanne puolustamiseen petitionia vastaan — voitettu kandidaati melkein aina petitioneeraa. 5,000 puntaa on suuri rahasumma, ja pahin kohta siinä on se, että ne mielipiteet, joita Saxboro'n edusmiehen tulee edistää, vähentävät hänen virallista menestystänsä. Kiivaat valtiomiehet eivät ole parasta raaka-ainetta, josta valmistetaan hyviä virkamiehiä."
"Mielipiteet eivät paljon asiaan vaikuta; toisin on menojen laita. Minä en voi hankkia 5,000 puntaa, en edes 3,000 puntaa."
"Eikö Sir Peter voisi teitä auttaa? Te sanotte että hänellä on yksi ainoa poika, ja jos tälle pojalle jotain tapahtuu, olette te lähin perillinen."
"Minun isäni oli riidassa Sir Peter'in kanssa ja vaivasi häntä mielettömällä ja ikävällä oikeudenkäynnillä. Minä pelkään ett'en voisi häneltä pyytää rahaa saavuttaakseni paikkaa parlamentissa demokraatisella puolella; silla vaikka hyvin vähän tunnen hänen valtiollisia mielipiteitänsä, otaksun kuitenkin varmana asiana että maalaisaatelismies vanhasta suvusta ja 10,000 punnan vuotuisilla tuloilla ei juuri voi olla demokraati."
"Siinä tapauksessa oletan ett'ette olisi demokraati, jos te serkkunne kuoleman kautta tulisitte Chillingly'ein perilliseksi."
"En ole varma siitä, mitä siinä tapauksessa olisin. On aikoja, jolloin demokraati vanhasta suvusta ja suurilla tiluksilla voisi saavuttaa hyvin korkean aseman ylhäisten piirissä."
"Rakas Gordon, teistä tulee vielä etevä mies."
"Minä toivon sen. Kun vertaan itseni minun ikäisiini miehiin, en näe monta, jotka voisivat minua panna takalaitaan."
"Minkälainen mies on serkkunne Kenelm? Minä näin hänen pari kertaa silloin kun hän vielä oli aivan nuori ja luki Welby'n edessä London'issa. Siihen aikaan sanottiin että hänellä oli erittäin hyvä pää; minusta hän oli hyvin omituinen."
"Minä en ole milloinkaan häntä nähnyt; mutta siitä päättäen mitä olen kuullut, niin hän, olkoonpa hän hyväpäinen tai kummallinen, varmaankaan ei tule mitään toimittamaan tässä elämässä — hän on uneksija."
"Kentiesi hän kirjoittaa runoja?"
"Hän voisi, luullakseni, sitä tehdä."
Samassa tuli muutamia muita vieraita huoneesen, niiden joukossa nainen, joka oli erittäin kunnioitettava ja miellyttävä, pitempi kuin naiset tavallisesti ovat ja käytöksensä puolesta sanomattoman ylevä ja jalo. Lady Glenalvon oli London'in ylhäisen maailman kuningattaria, eikä yksikään tämän maailman kuningatar ole ollut enemmän maailman kokenut tai enemmän kuningattaren kaltainen. Hänen rinnallansa kävi Mr Chillingly Mivers. Gordon ja Mivers nyykäyttivät ystävällisesti toinen toisillensa, ja edellinen meni pois ja katosi pian muutamain muiden nuorten miesten joukkoon, joiden lemmikki hän oli, sentähden että hän taisi hyvin ja hauskasti puhua heidän kanssansa asioista, jotka heitä miellytti; hän ei kuitenkaan ollut heille harras seurakumppani. Mr Danvers vetäysi läheisen vierashuoneen nurkkaan, jossa hän ilahdutti Franskan lähettilästä ilmoittamalla hänelle mielipiteensä Euroopan tilasta ja kabinetin uudistamisesta yleensä.
"Mutta," sanoi Lady Glenalvon Chillingly Mivers'ille, "oletteko vallan varma siitä että minun nuori ystäväni Kenelm on täällä? Siitä asti, kuin sen minulle kerroitte, olen turhaan häntä hakenut kaikkialla. Minä tahtoisin hyvin mielelläni häntä jälleen tavata."
"Mutta varmaan näin hänen vilaukselta puoli tuntia sitten; mutta ennenkuin voin päästä geoloogistani, joka vaivasi minua siluurisella järestöllänsä, oli Kenelm kadonnut."
"Ehkä oli se hänen haamunsa!"
"No, me todella elämme herkkäuskoisimmassa ja taikauskoisimmassa aikakaudessa mikä olla voi; ja niin moni kertoo minulle puhelevansa kuolleiden kanssa pöydän alla, että ehkä näyttää liian rohkealta kun sanon ett'en kummituksia usko."
"Kertokaa minulle jotain noista käsittämättömistä tarinoista pöydän-nakutuksesta," sanoi Lady Glenalvon. "Meillä on erittäin hyvä loukko tuolla varjostimen takana."
Tuskin oli hän ehtinyt lehtimajaan, ennenkuin hän vetäysi takaisin päästäen hämmästyshuudon. Nuori mies istui lehtimajan pöydän ääressä; hän nojasi leukaansa kättä vasten ja oli vaipunut uneilemisiin. Hänen asentonsa oli niin hiljainen, hänen kasvonsa osoittivat niin suurta tyyneyttä ja surua, hän näytti olevan niin vieras sille kirjavalle, mutta loistavalle vilinälle, joka liikkui sen yksinäisyyden ympärillä, jonka hän oli itselleen luonut, että vallan hyvin olisi voinut luulla että hän oli yksi noita kävijöitä toisesta maailmasta, jonka salaisuuksia sisääntulija toivoi saavansa tietää. Hän nähtävästi oli tiedoton sisääntunkijan läsnä-olosta. Kun tämä tointui hämmästyksestään, hiipi hän Kenelm'in luo, pani kätensä hänen olkapäällensä ja lausui hiljaisella ja lempeällä äänellä hänen nimensä. Tätä ääntä kuullessansa Kenelm Chillingly katsoi ylös.
"Muistatteko minua?" kysyi Lady Glenalvon. Ennenkuin Kenelm ehti vastata tuli Mivers, joka oli seurannut markisinnaa lehtimajaan, ja sekaantui puheesen.
"Rakas Kenelm'ini, kuinka voitte? Milloin tulitte London'iin? Miks'ette ole minun luonani käynyt; ja miksi ihmeen te piiloitatte itsenne näin?"
Kenelm oli nyt jälleen saavuttanut mielen malttinsa, jonka hän harvoin muiden läsnä-ollessa kauaksi aikaa menetti. Hän vastasi sydämellisesti sukulaisensa tervehdykseen ja suuteli tavallisella ritarillisella suloudella sitä kaunista kättä, jonka lady otti pois hänen olkapäältänsä ja ojensi hänen puristettavaksensa. "Muistaa teitä!" sanoi hän Lady Glenalvon'ille, ja loi häneen mitä suloisimman katseen lempeistä, mustista silmistään; "minä en ole tullut niin kauas elämän puolipäivää kohti, että unohtaisin päiväpaistetta, joka sen aamua valaisi. Rakas Mivers, teidän kysymykseenne on helppo vastata. Minä tulin kaksi viikkoa sitten Englantiin, viivyin Exmundham'issa tämän päivän aamuun saakka, olin tänään päivällisillä Lord Thetford'in luona, jonka kanssa tutustuin ulkomailla, ja hän kehoitti minua tulemaan tänne tullakseni esitellyksi hänen isällensä ja äidillensä, Beaumanoir'eille. Tämän juhlamenon läpikäytyäni säikähdin minä nähdessäni niin monta vierasta ihmistä. Minä tulin tähän huoneesen hetkellä, jolloin se oli vallan autio, ja päätin vetäytyä yksinäisyyteen varjostimen taakse."
"Te olette siis tavannut serkkunne Gordon'in tässä huoneessa."
"Mutta te unohdatte ett'en tunne häntä ulkonäöltä. Täällä ei kuitenkaan ollut ketään huoneessa kun minä tänne tulin; vähän myöhemmin muutamia muita tuli sisään, sillä minä kuulin hiljaisen jupinan, niinkuin kaksi ihmistä olisi keskenään kuiskannut. Minä en kumminkaan kuunnellut, niinkuin varjostimen takana istuva henkilö tekee näyttämöllä."
Se oli totta. Vaikka Gordon ja Danvers olisivat puhuneet korkeammalla äänellä, niin Kenelm oli niin omissa ajatuksissansa, ett'ei hän sittenkään olisi sanaakaan kuullut heidän puheestansa.
"Teidän täytyy oppia tuntemaan nuorta Gordon'ia; hän on hyvin taitava mies, ja hän pyrkii parlamenttiin. Minä toivon ett'ei mikään vanha perhekiista hänen karhumaisen isänsä ja rakkaan Sir Peter'in välillä saata teitä epäämään tapaamasta häntä."
"Sir Peter on enin anteeksi antavainen kaikista ihmisistä, mutta hän tuskin antaisi minulle anteeksi, jos minä kieltäisin tapaamasta serkkuani, joka ei milloinkaan ole häntä loukannut."
"Hyvin puhuttu. Tulkaa tapaamaan Gordon'ia aamiaisella huomenna — kymmenen aikana. Minä asun vielä vanhoissa huoneissani."
Sillä välin kuin sukulaiset näin puhelivat, oli Lady Glenalvon istunut
Kenelm'in viereen ja katseli ääneti hänen kasvojansa. Nyt hän puhui:
"Hyvä Mr Mivers, te saatte monta tilaisuutta puhua Kenelm'in kanssa;
älkää nyt kadehtiko että minä viisi minuuttia puhun hänen kanssansa."
"Minä jätän teidän arvonne yksin hänen erakkomajaansa. Kuinka kaikki miehet tässä seurassa tulevat erakkoa kadehtimaan!"