KAHDESTOISTA LUKU.
"Kyllä, sir, Mr Melville on kotona, atelierissaan."
Kenelm seurasi piikaa porstuan läpi huoneesen, joka ei vielä ollut rakennettu silloin, kun Kenelm viimein oli tässä talossa käynyt: taiteilija, joka Lilyn kuoleman jälkeen muutti asumaan Grasmereen, oli rakennuttanut sen sille autiolle paikalle, jossa Lily oli häkissä pitänyt "ristimättömäin lasten sielut."
Se oli korkea huone, jossa oli yksi ikkuna pohjaiseen päin; seinällä oli joukko maalauksia ja suunnitelmia; vanhanaikaisia roikeloisia huonekaluja ja kallisarvoisia italialaisia silkkikankaita oli hujan hajan ilman järjestystä huoneessa; etäällä staffliilla oli iso peitetty kuva; toinen yhtä iso, keskieräinen, jonka edessä maalaaja seisoi. Hän kääntyi äkkiä, kun Kenelm ilmoituttamatta astui sisään, pani pensselin ja palletin kädestänsä, riensi innokkaasti häntä vastaan, tarttui hänen käteensä, nojasi päätänsä Kenelmin olkapäätä vasten ja sanoi syvää liikutusta ilmoittavalla äänellä:
"Mikä suru, mikä murhe siitä kuin erosimme!"
"Minä tiedän sen; minä olen nähnyt hänen hautansa. Älkäämme puhuko siitä. Mikä hyöty siitä on että turhaan uudestaan herättää teidän suruanne? Niin — niin — teidän hartaat toiveenne ovat tulleet täytetyiksi — maailma on vihdoin viimein tunnustanut teidän ansionne oikeiksi. Minä kuulin Ewlyniltä että olette maalannut varsin kuuluisan kuvan."
Kenelm oli puhuessansa istunut. Maalaaja seisoi vielä surullisessa asennossa keskellä laattiaa ja vei pari kertaa kätensä kyyneleisille silmilleen ennenkuin hän vastasi: "Niin, mutta odottakaas hiukan, älkää vielä maineesta puhuko. Säälikää minua, tämä äkkinäinen jälleentapaaminen on minulta voiman vienyt."
Taiteilija istui hänkin vanhalle madonpanemalle götiläiselle arkulle ja kurtisti ja repi rikki kulta- tai hopea-langat kalliissa ja kuluneessa silkkikankaassa, joka oli heitetty kalliille ja madonpanemalle kirstulle.
Kenelm katseli taiteilijaa, ja hänen huulensa, joilla ennen näkyi teeskennelty ylönkatse, puristettiin nyt yhteen. Melvillen taistelussa koettaa salata liikutustansa näki voimakas mies toisen voimakkaan miehen — näki, ja ihmetteli ainoastaan, ihmetteli kuinka sellainen mies, jonka vaimoksi Lily oli luvannut ruveta, voi näin pian Lilyn kuoleman jälkeen maalata kuvia ja välittää siitä kiitoksesta, jota annettiin kangaskyynärälle.
Muutaman minuutin kuluttua alkoi Melville taas kanssapuhetta — ja osoitti niin vähän huomiota Lilyä kohtaan, kuin hän ei milloinkaan olisi ollut olemassakaan. "Niin, viimeinen maalaukseni on todella kiitosta saanut, se on täydellisesti palkinnut minua, vaikka myöhään, kaikesta katkeruudesta ennen turhaan taistelemissa otteluissa, kaikesta kärsimästäni vääryydestä, tuskasta, jota ainoastaan taiteilija tuntee, kun kelvottomia kilpailijoita pidetään häntä etevimpinä.
"'On viholliset herkät moittimaan
Ja ystävät ei kiittää uskalla.'
"Se on totta että minulla on vielä paljon voitettavaa, klickit koettavat vielä minua vahingoittaa, mutta minun ja klickin välillä on kuitenkin yleisön jättiläismuoto, ja arvostelijat, jotka ovat klickejä etevämmät, ovat myöntäneet minulle vieläkin korkeamman arvon kuin yleisö vielä antaa. Ah! Mr Chillingly, te ette pidä itseänne arvostelijana maalauksiin nähden, mutta, suokaa anteeksi, lukekaa tämä kirje. Minä sain sen eilen illalla etevimmältä taiteeni tuntijalta, mikä löytyy Englannissa, kenties koko Europassa."
Melville otti takkinsa syrjätaskusta kirjeen ja antoi sen Kenelmille. Kenelm luki sitä haluttomasti, ja rupesi yhä enemmän ylönkatsomaan taiteilijaa, joka turhamielisyyden tyydyttämisessä sai lohdutusta rakkaan olennon kadottamisesta. Mutta vaikka hän lukikin kirjettä välinpitämättömyydellä, vaikutti kuitenkin sen sisällön suora ja innokas ihastus häneen, ja allekirjoitetun nimen etevä auktoriteeti oli kieltämätön.
Kirje oli kirjoitettu sen johdosta että Melville hiljan oli valittu kuninkaallisen akademian jäseneksi erään etevän taideniekan sijaan, jonka kuoleman kautta oli jäänyt avonainen paikka akademiaan. Hän antoi kirjeen takaisin Melvillelle ja sanoi: "Tämä on se kirje, jota minä näin teidän lukevan eilen illalla, kun kurkistin teidän ikkunastanne sisään. Sellaiselle miehelle, joka panee arvoa muiden ihmisten mielipiteesen, on tämä kirje hyvin imarteleva; ja sille maalaajalle, joka rahoista välittää, on hyvin hauska tietää kuinka monella guinealla joka tuuma hänen kankaassansa peitetään." Kenelm ei enää voinut hillitä vihaansa, ylönkatsettansa ja tuskaansa, vaan purskahti sanomaan: "Mies, mies, jonka minä kerran otin opettajaksi inhimilliseen elämään katsoen, opettajaksi lämmittämään, valaisemaan ja innostuttamaan minua omasta välinpitämättömyydestäni, uneilemisestani ja kylmäkiskoisuudestani! eikö se ainoa nainen, jonka valitsit tästä liiaksi kansoitetusta maailmasta tulemaan luuksi sinun luustasi ja lihaksi sinun lihastasi, ainaiseksi ole maan päältä kadonnut — eikö vähää enemmän kuin vuosi sitten hänen äänensä ole vaiennut, hänen sydämensä herennyt tykyttämästä? Mutta kuinka vähäpätöinen sellainen suru on sinun elämällesi verrattuna sen kiitoksen arvoon, joka turhamielisyyttäsi mairittelee!"
Taiteilija nousi seisoalleen suutuksissaan. Mutta vihan puna katosi hänen poskiltaan, kun hän katseli soimaajansa kasvoja. Hän meni hänen luoksensa ja aikoi tarttua hänen käteensä, mutta Kenelm sieppasi ylönkatseella kätensä pois.
"Ystävä-raukka," sanoi Melville suruisesti ja lempeästi, "minä en uskonut että te niin hartaasti häntä rakastitte. Suokaa minulle anteeksi!" Hän nosti tuolin lähelle Kenelmin tuolia ja vähän aikaa vaiti oltuansa sanoi hän totisella äänellä: "Minä en ole niin tunnoton, enkä niin välinpitämätön suruuni nähden kuin te luulette. Mutta muistakaa että te nyt vasta olette saanut tietää että hän on kuollut, te kärsitte nyt surun ensimmäistä tuskaa. Minulla on ollut enemmän kuin vuosi oppiakseni vähitellen nöyrtymään Jumalan tahdon alle. Kuunnelkaa minua ja koettakaa rauhoittua. Minä olen monta vuotta vanhempi teitä, minun pitäisi paremmin tuntea ne ehdot, joilla elämää voi ylläpitää. Elämä on monipuolinen, luonnollinen, eikä kauan salli yhden ainoan intohimon itseänsä hallita tai, täydessä voimassa ollessaan, yhden ainoan surun itseään kalvata. Katselkaa sukumme suurta joukkoa, joka harjoittaa erilaisia ammatteja, toiset alhaisempia, toiset ylhäisempiä, ja jotka toimittavat maailman työtä — voitteko täydellä syyllä halveksia köyhää pikkukauppiasta tai mainiota valtiomiestä tunnottomina, kun kauppias avaa puotinsa tai valtiomies tulee virkahuoneesensa kukatiesi muutamia päiviä sen jälkeen kuin joku hänelle mitä rakkahin henkilö on kuollut? Mutta minussa, taiteen harjoittajassa, minussa näette ainoastaan tyydytetyn turhuuden heikkoutta, kun se toivo minua ilahuttaa, että taiteeni tulee voittamaan ja että isänmaani on paneva minun nimeni niiden nimiluetteloon, jotka ovat sen mainetta edistäneet; missä ja milloin on löytynyt taiteilijaa, jolle ei tämä toivo ole ollut tukena hänen yksityisessä elämässään, taudissa, suruissa, joita hänen täytyy jakaa sukunsa kanssa? Tämä toivo ei myöskään ole naisellisen turhamaisuuden herättämä, tai kiitoksen halun vaikuttama, se on samaa laatua kuin mainehikkaat palvelukset isänmaallemme, kansallemme, jälkeläisillemme. Taiteemme ei voi päästä voitolle, nimemme ei voi elää, jos emme toimita mitään, jonka tarkoitus on kaunistaa tai jalostuttaa sitä maailmaa, jossa me vastaanotamme yhteisen työn ja surun perinnön siitä luodaksemme tuleville suvuille virkistystä ja iloa."
Taiteilijan näin puhuessa loi Kenelm hänen kasvoihinsa kyynelten vallassa olevat silmänsä. Ja kasvot, jotka leimuelivat, kun taideniekka koetti puolustaa itseänsä nuoren miehen katkeraa syytöstä vastaan, kävivät varsin lempeän näköisiksi tämän jalon puolustuspuheen loppupuolella.
"Kyllä," sanoi Kenelm ja nousi istualta. "Teidän puheessanne on paljon totta. Minä kyllä käsitän sitä että taiteilija, runoilija vetäytyy pois tästä maailmasta, kun kaikki siinä on kuolemaa ja talvea, ja menee siihen maailmaan, jonka hän oman mielensä mukaan luopi ja koristaa kesän väreillä. Minä myöskin käsitän kuinka se mies, jonka elämä on ankarasti sidottu kauppiaan ammattiin tahi valtiomiehen velvollisuuksiin, pakoitetaan tavan voimasta kauas niin lyhyestä lepopaikasta, kuin hauta on. Mutta minä en ole runoilija, enkä taiteilija, enkä kauppias, enkä valtiomies; minulla ei ole mitään ammattia, minun elämäni ei ole sidottu sellaisiin velvollisuuksiin. Hyvästi!"
"Odottakaa hetkinen. Kysykää itseltänne, ei nyt, mutta myöhemmin, voiko sallia minkään olennon liikkua avaruudessa toisista olennoista irroitettuna monaadina. Sen täytyy ennemmin tai myöhemmin tarttua johonkin ja alistua tottelemaan luonnon lakeja ja edesvastausta Jumalan edessä."