SEITSEMÄS LUKU.
Maalaiset makaavat pyhäpäivinä kauemmin kuin työpäivinä, eikä yksikään ikkunanluukku vielä ollut auki sen tien varrella, jota myöten Kenelm Chillingly ja Tom Bowles kulkivat rinnakkain hiljaisena pyhäaamuna. Rinnakkain he astuivat laitumen poikki, jolla lehmä vielä unisena lepäsi kiiltävän kastanjan siimeksessä; sitten he tulivat kapealle polulle, joka suikerteli korkeain kukkulain välillä, joilla kasvoi ruusuja, tädykkeitä ja nurmikuismoja.
He kulkivat ääneti, sillä Kenelm oli pari kertaa turhaan koettanut aloittaa puhetta, mutta oli huomannut, että hänen kumppaninsa ei ollut puhetuulella; ja koska hän itse oli niitä olentoja, joiden sielut helposti vaipuvat unien monoloogiin, oli hänestä hauskaa saada häiritsemättä mietiskellä, huokuessaan sisäänsä kesä-aamun hiljaista iloa ja säihkyväin kastepisarain viileyttä, varhain heränneiden lintujen laulua ja selkeän ilman rauhallista tyyneyttä. Ainoastaan kun he tulivat uusille tienhaaroille matkallansa siihen kaupunkiin, johon aikoivat, niin Tom Bowles seisahtui kumppaninsa eteen ja osoitti viittauksella mitä tietä oli kulkeminen. Siten he matkustivat monta tuntia siksi kunnes aurinko sai voimaa ja vähäinen ravintola erään kylän lähellä saattoi Kenelmin ajattelemaan lepoa ja ruokaa.
"Tom," sanoi hän silloin, heräen unelmistansa, "mitä sanotte aamiaisesta?"
Tom vastasi tylysti: "Minun ei ole nälkä — mutta tehdään niinkuin tahdotte."
"Kiitoksia, siinä tapauksessa viivymme täällä vähän aikaa. Minä en voi uskoa ettei teidän ole nälkä, sillä te olette hyvin voimakas, ja on kaksi asiaa, jotka tavallisesti seuraavat ruumiillisen voiman myötä: toinen on hyvä ruokahalu; toinen on — vaikka ette kenties usko sitä, ja se ei ole yleensä tunnettu — alakuloinen mieli."
"Mitä?"
"Taipumus alakuloisuuteen. Te olette tietysti kuullut Herkuleesta puhuttavan — tunnettehan lauseen 'väkevä kuin Herkules'?"
"Tunnen."
"Hyvä, minä tulin ensin ajatelleeksi yhteyttä väkevyyden, ruokahalun ja alakuloisuuden välillä senkautta että lu'in vanhan Plutarko nimisen kirjailijan kirjoissa, että Herkules oli kummallisin todiste alakuloisesta mielestä minkä kirjailija taisi mainita. Se mahtoi olla muinaistaruinen käsitys Herkuleen kaltaisesta ruumiin- ja mielentilasta; ja mitä ruokahaluun tulee, niin koomilliset kirjailijat aina pilkkaavat Herkuleen ruokahalua: Kun lu'in tämän, niin tulin ajatelleeksi, että itse olen alakuloinen luonteeltani ja että minulla on erinomaisen hyvä ruokahalu. Ja kun aloin todisteita ko'ota, niin huomasin, että väkevimmät miehet, joita olin oppinut tuntemaan, kilpanyrkistelijät ja irlantilaiset ajuritkin lukuun otettuina, ennemmin katsovat elämää tien pilviseltä kuin sen valoisalta puolelta; lyhyesti, he ovat alakuloisia. Mutta hyvyydessänsä Jumala soi heidän iloita atrioistansa, niinkuin te ja minä nyt olemme aikeissa tehdä."
Lausuessansa näitä omituisia mietelmiä Kenelm oli hiljentänyt käyntiänsä; mutta nyt hän taas joudutti kulkuansa, astui pieneen ravintolaan ja, katseltuansa mitä kauppapöydällä oli, käski hän viedä kaikki, mitä sillä oli, lehtimajaan, jonka hän näki keiliradan kulmassa huoneen takana.
Paitsi leipää, voita, juustoa ja teetä, oli pöydällä kyyhkysenpaistia, häränlihaa ja lampaanlapa, jäännöksiä kemuista, jotka erään kuukausklubin jäsenet edellisenä päivänä olivat pitäneet. Tom söi alussa vaan vähäsen; mutta esimerkki vaikuttaa, ja hän alkoi vähitellen matkakumppaninsa kanssa kilpailla liharuokien vähentämisessä. Sitten hän tilasi viinaa.
"Ei," sanoi Kenelm, "ei, Tom; te olette minulle ystävyyttä luvannut, ja sitä ei sovi viinan kanssa yhdistää. Viina on pahin vihollinen mikä teidän kaltaisella miehellä voi olla; ja se saattaisi teidät riitaan minunkin kanssa. Jos tahdotte kiihoitinta, niin sallin teidän tupakoida; minä tavallisesti en itse tupakoi, mutta on ollut hetkiä elämässäni, jolloin olen tarvinnut jotakin rauhoittavaa, ja silloin olen huomannut, että piipullinen tupakkaa rauhoittaa ja viihdyttää aivan kuin pienen lapsen suutelo. Tuokaa tälle herralle piippu."
Tom jupisi jotain, mutta otti nöyrästi piipun ja muutaman minuutin kuluttua, jolla ajalla Kenelm antoi hänen olla rauhassa, selkeni hänen otsansa ja rypyt hävisivät siitä.
Hän tunsi vähitellen kuinka lievittävästi hänen mieleensä vaikutti päivä ja paikka, auringonsäteiden iloinen leikki puiden lehtien välissä, raitis haju nurmikosta ja lintujen lento sinne tänne ennenkuin ne vaipuivat hiljaiseen lepoon kesäpäivän sydännä.
Vihdoin hän nousi ja huokasi, sanoessaan Kenelmille: "Meillä on vielä pitkä matka käytävänä; meidän pitää lähteä."
Emäntä oli sitä paitsi antanut heille viittauksen siitä, että hän ja perhe aikoivat mennä kirkkoon ja että huoneet heidän poissa ollessansa olisi lukossa. Kenelm otti kukkaronsa esille, mutta Tom teki samoin, vetäen otsansa taasen ryppyyn, ja Kenelm näki, että hän loukkaantuisi kauheasti, jos häntä kohdeltaisiin niinkuin alhaisempaa säätyläistä, sentähden kumpainenkin maksoi osansa ja molemmat miehet lähtivät taas matkalle. Tällä kertaa he kulkivat syrjätietä viljavainioiden poikki, joka oli oikoisempi, kun heidän sitä ennen kulkema tiensä. He astuivat vallan ääneti siksi, kunnes saapuivat kapealle sillalle, joka vei vuolaan virran yli; virta ei ollut pauhaavainen, vaan lirisi hiljaa ja suloisesti ja oli epäilemättä sama joki, jonka reunalla, vaikka monen peninkulman päässä tästä paikasta, Kenelm oli puhunut laulajan kanssa. Juuri kun he tulivat tälle sillalle, kaikui kyläkirkon kellojen kaukainen ääni heidän korviinsa.
"Istukaamme tähän hetkeksi kuuntelemaan," sanoi Kenelm ja istui sillan kaidepuille. "Minä näen että otitte mukaanne piipun ravintolasta ja varustitte itsenne tupakalla; pistäkää piippuun vielä kerta ja kuunnelkaa."
Tom hymyili ja totteli.
"Oi, ystäväni," sanoi Kenelm totisesti ja kauan aikaa mietittyänsä, "ettekö tunne kuinka siunattu asia tässä elämässä on alituisesti saada muistutuksia siitä että teillä on sielu?"
Tom säpsähti, otti piipun suustansa ja jupisi:
"Hä!"
Kenelm jatkoi:
"Te ja minä, Tom, emme ole niin hyvät kuin meidän tulisi olla — sitä ei ole epäilemistä; ja hyvät ihmiset syyllä sanoisivat, että meidän nyt tulisi olla kirkossa, ennemmin kuin kirkon kelloja kuunnella. Se on selvä, ystäväni; mutta on kuitenkin hauskaa kuulla näitä kelloja ja tuntea meitä sen ajatusjuoksun kautta, joka alkoi viattomassa lapsuudessamme, kuin äidin polvilla luimme rukouksemme, ikäänkuin ylennetyiksi yli tämän näkyväisen luonnon, yli näiden vainioin ja metsien ja vesien, joissa, olkoot ne kuinka kauniit tahansa, te ja minä kaipaamme jotakin, joissa ette te enkä minä ole niin onnelliset kuin eläimet kedoilla, kuin linnut oksilla, kuin kalat vedessä — ylennetyiksi havaitsemaan tunnetta, joka on ainoastaan meille suotu, mutta ei eläimelle, linnulle ja kalalle — tunnetta, jonka kautta käsitämme, että luonnolla on Jumala, ja ihmisellä elämä tämän jälkeen. Kellot sitä meille sanovat. Vaikka niiden ääni olisi tuhat kertaa sointusampi, niin ne eivät voisi sitä eläimelle, linnulle ja kalalle sanoa. Ymmärrättekö minua, Tom?"
Tom oli kotvasen ääneti ja vastasi sitten:
"Minä en ole milloinkaan ennen sitä ajatellut; mutta niin kuin te sitä lausutte, ymmärrän sen kyllä."
"Luonto ei anna yhdellekään elävälle olennolle ominaisuuksia, jotka eivät käytännöllisesti tarkoita hänen parastansa ja hyötyänsä. Kun luonto antaa meille ky'yn uskoa, että meillä on luoja, jota emme milloinkaan ole nähneet, jonka olemisesta meillä ei ole mitään välitöntä todistetta, joka on arvollisempi, parempi ja hellempi kuin mikään olento maan päällä, niin tulee se siitä, että meidän kykymme käsittää sellaista olentoa täytyy olla meille hyödyksi ja hyväksi, se ei olisi hyväksemme ja hyödyksemme, jos se olisi valhe. Kun luonto vielä on antanut meille ky'yn käsittää että tulemme elämään toisessa maailmassa, huolimatta siitä että muutamat meistä eivät ota sitä uskoaksensa tahi koettavat väittää sitä vastaan, — niin itse tämä kyky käsittämään aatetta (sillä jos emme sitä käsittäisi, niin emme voisi väittää sitä vastaan) todistaa että se on meidän hyväksemme ja hyödyksemme; ja jos ei olisi mitään elämää tämän elämän jälkeen, niin me järjestäisimme elämämme ja kehittäisimme sivistyksemme totellen valhetta, jonka luonto itse on sepittänyt antamalla meille ky'yn uskoa. Ymmärrättekö minua vielä?"
"Kyllä; tosin se tuntuu vähän vaikealta, sillä, katsokaa, minä en ole pappien ystävä; mutta minä ymmärrän teitä kumminkin."
"Hyvä, ystäväni, koettakaa sovittaa sitä, mitä ymmärrätte, itseenne. Te olette jotakin enempää kuin Tom Bowles, seppä ja hevoslääkäri; jotakin enempää kuin tappelija, joka joutuu raivoon tytön tähden ja tappelee kilpailijansa kanssa: niin tekee härkä. Te olette henki, ja olette saaneet ky'yn käsittää luojaa niin jumalallisena, viisaana, suurena ja hyvänä, että Hän voi, vaikka yleisten lakien kautta toimien, sovittaa niitä kaikkiin yksityisiin kohtiin, niin että — jos otamme lukuun tulevaisen elämän, jota Hän suo teille ky'yn uskoa — kaikki, mikä nyt on meistä epäselvää, kerta on meistä oleva viisasta ja suurta ja hyvää joko tässä elämässä tahi tulevassa. Pankaa tämä totuus mieleenne, ystäväni, nyt, ennenkuin kellot herkeävät soimasta; muistakaa tätä joka kerta kuin kuulette kirkonkellojen soivan. Ja, Tom, te olette niin jalo —"
"Minä — minä! Älkää pilkatko minua!"
"Niin jalo luontoinen; sillä te voitte niin hartaasti rakastaa, te voitte niin hurjasti tapella ja kuitenkin te voitte, kun olette tullut vakuutetuksi siitä, että teidän rakkautenne olisi onnettomuus hänelle, jota rakastatte, luopua siitä; ja te voitte, kun tappelussa olette tappiolle joutunut, antaa voittajallenne anteeksi siihen määrään, että kuljette yksin hänen kanssansa niinkuin ystävän kanssa, vaikka tiedätte ettette tarvitse tehdä muuta kuin panna jalka hänen taaksensa voidaksenne malttamattomassa hetkessä hänen surmata; mutta ennen kuin te hänen surmaisitte, puolustaisitte te häntä koko sotajoukkoa vastaan. Luuletteko minun olevan niin tuhman, etten tätä kaikkea huomaa. Ja eikö se ole jalon luonteen todiste?"
Tom Bowles peitti kasvonsa käsillänsä ja hänen leveä rintansa kohosi.
"No niin, tähän jalon luonteesen minä luotan. Minä olen itse tehnyt varsin vähän hyvää tässä maailmassa. Kenties en koskaan teekään paljon, mutta suokaa minun uskoa, että en turhaan ole teidän tiellenne tullut, vaan olen jotain tehnyt teidän ja niiden hyväksi, joille teidän elämänne voi olla hyväksi tai vahingoksi. Koska olette väkevä, olkaa lempeä; koska voitte rakastaa, olkaa ystävällinen kaikille; koska teillä on niin suuri lahja ihmisenä — se on, korkein Jumalan teoista maan päällä, — muistakaa kaikissa toimissanne Häntä, jonka luokse kellojen ääni nyt kutsuu. Oh! kellot ovat vai'enneet; mutta ei teidän sydämenne, Tom, — se puhuu vielä."
Tom itki niinkuin lapsi.