SEITSEMÄS LUKU.
Kenelm olisi aivan hyvin voinut ehtiä Oxford'iin yöksi, sillä hän oli reipas ja väsymätön jalkamies; mutta hän lepäsi vähän aikaa kuun nousun jälkeen ja pani pitkäkseen vastalyödyn heinäru'on viereen, joka oli lähellä maantietä.
Hän ei nukkunut, vaan nojasi kyynärpäähänsä ja sanoi miettiväisesti itsekseen:"
"On kauan aikaa siitä kuin olen tyhjää kummastellut. Nyt kummastelen: voiko tämä olla rakkautta — todellista rakkautta — silminnähtävää rakkautta? Mitä vielä! se on mahdotonta; hän olisi viimeinen henkilö maailmassa johon rakastuisi. Miettikäämme asiaa — sinä ja minä. Aloitamme kasvoista! Mitä on kasvot? Muutaman vuoden kuluttua voivat kauneimmat kasvot käydä hyvin jokapäiväisiksi. Esimerkiksi Florencilainen Venus. Luo häneen henki; mene katsomaan häntä kymmenen vuoden jälkeen; valetukka, etuhampaat 'siniset tai keinotekoiset valkoiset', ruskeankehnäinen iho, kaksi leukaa. Kasvot, oh! Mikä järkevä mies — mikä Welbyn, realistin, oppilaisista voi kasvoihin rakastua? ja vaikka olisinkin kyllin tuhma sitä tekemään, niin kauniit kasvot eivät ole niin tavallisia kuin mäkikielot. Cecilia Traversin kasvot ovat säännöllisemmät, Jessie Wiles'illä on kauniimpi iho. Minä en ollut heihin rakastunut — en niin nimeksikään. Minä, sinulla ei ole mitään sitä vastaan sanottavaa. Hyvä, miten on sielun laita? Puhu sielusta, kun on sellainen olento kysymyksessä, joka mieluisimmin oleskelee perhojen kanssa ja kertoo minulle että perhoset ovat kastamattomien lasten sieluja. Mikä erinomainen kirjoitus siitä tulisi The Londoner'iin nuorien naisten kasvatuksesta! Mikä tyttö se olisi Miss Garrett'ille ja Miss Emily Faithfull'ille! Mutta heitetään sielu, niinkuin heitimme kasvotkin. Mitä on jäljellä? — ranskalaisen onnellisen avioliiton ideaali? yhdenvertaisuus sukuperään, varallisuuteen, mieleen ja tapoihin katsoen. Yhä huonompaa. Minäni, vastaa suoraan, etkö ole nöyryytetty?"
"Minä" mietti vertausta ja vastasi: "Oi sinä tyhmeliini! miksi olet niin onnellinen hänen läsnäollessaan? Miksi velvollisuus tuntui niin kauhealta, kun hänestä oli eroaminen? Miksi teet minulle tällaisia turhamaisia kysymyksiä tuon kuun kumottaessa, joka äkkiä on herennyt ajatuksillesi olemasta astronoominen kappale, ja on ainaiseksi sydämesi unelmissa tullut merkitsemään samaa kuin romanttisuus, runous ja ensimmäinen rakkaus? Miksi et, sen sijaan että tuijotat tuohon kolkkoon palloon, jouduta askeleitasi johonkin mukavaan ravintolaan ja hyvään illalliseen Oxfordissa? Kenelm, ystäväni, sinä olet joutunut kiinni. Älä totuutta kiellä — sinä olet rakastunut?"
"Minä tahdon tulla hirtetyksi, jos olen," sanoi toinen persoona Kenelmin dualistisessä hengessä; ja samalla hän repustansa teki pään-aluksen ja käänsi silmänsä pois kuusta, mutta ei sittekään saanut unta. Lilyn kasvot yhä olivat hänen silmäinsä edessä — Lilyn ääni kaikui hänen korvissansa.
Oi, lukijani! pyydätkö minun tässä kertoa sinulle minkänäköinen Lily oli? — Oliko hän tummanverinen, oliko hän vaaleaverinen, oliko hän pitkä, oliko hän lyhyt? Minulta et milloinkaan saa tätä salaisuutta tietä. Ajattele olentoa, jota kohti koko elämäsi, ruumiisi, henkesi ja sielusi vastustamattomasti pyrkii, niinkuin maneettineula pohjoisnapaa kohti. Olkoon hän pitkä tai lyhyt, tummanverevä tai valkeaverinen, hän on kuitenkin se, joka kaikista maailman naisista on sinulle tullut ainoaksi naiseksi. Onnellinen olet sinä, lukijani, jos olet sattunut kuulemaan tämän ainoan naisen laulavan tuon yleisesti tunnetun laulun "Kuningattareni," hänen, joka yksin voi laulaa sitä niin, kuin runo ja nuotti ansaitsee tulla lauletuksi! Mutta jollet ole kuullut runoa niin laulettavan ja säestettävän, niin sanat kumminkin ovat, tai ainakin niiden tulisi olla sinulle tutut, jos sinä, jota otaksun varmana asiana, todellista lyriikiä rakastat. Muistuttele silloin niitä sanoja, joita otaksutaan sen lausuneen, joka on käsketty suosittelemaan henkilöä, jota hän ei vielä ole nähnyt:
"Hän, jota mun tulee kunnioittaa,
Hän, jota ma odotan, ikävöitsen,
Mun kuningattarein, herttainen,
Hän jossain maan päällä asustaa.
Jos ompi hän kultakutrinen,
Vai mustatukkainen, tiedä en;
Jos siniset lienevät silmänsä,
Vai mustat, sitä en tiedä.
Se väri on tulevaisuudessa
Mun lempivärini oleva.
Hän olkoon nöyrä tai ylpeä,
Tai tyyni-luontoinen, lempeä,
Mun kuningatartani suosimaan
Oon valmis, tulkoon hän milloin vaan."
Oliko se mahdollista että se julma jumala, "joka hioo nuoliansa ihmissydämen kovasimeen," oli löytänyt sopivan tilaisuuden kostaaksensa hänen alttarinsa laiminlyömistä ja hänen valtansa pilkkaamista? Täytyykö tämän pelättävän kuljeksivan ritarin, tämän kertomuksen sankarin, vaakunassaan olevien kolmen kalan uhalla, vihdoin lyödä rintoihinsa, notkistaa polvensa ja jupista itseksensä; "Kuningattareni on tullut!"