VIIDES LUKU.
Cecilia loi aran katseen Kenelmiin, kun molemmat astuivat kivikosta ulos pihalle. Hänen kasvonsa miellyttivät tyttöä. Cecilia luuli keksineensä salaisen hyvyyden noissa kylmissä ja suruisen näköisissä totisissa kasvoissa; ja kun hän luuli nuorukaisen olevan hämmästyksissänsä siitä, että hänen tuntemattomuutensa näin tuli ilmi, ja että hän sentähden oli vallan ääneti, koetti hän naisen hienotunteisuudella poistaa hänen luultua hämmästystään.
"Te olette valinnut hupaisen tavan katsellaksenne maata tänä kauniina kesänä, Mr Chillingly. Minä oletan että tällaiset jalkamatkat ovat hyvin tavalliset ylioppilaiden kesken lupa-ajoilla."
"Ne ovat hyvin tavalliset, vaikka ylioppilaat tavan mukaan kuljeksivat isoissa parvissa niinkuin kesyttömät koirat tahi australilaiset dingoit. Ainoastaan kesy koira kulkee itsekseen tietä myöten; ja jos se ei käytä itseänsä siivosti, niin on melkein varma, että se kivitetään hulluna koirana."
"Mutta minä pelkään, siitä päättäen mitä olen kuullut, että te ette ole kulkenut erittäin hiljaisesti."
"Siinä olette oikeassa, Miss Travers, ja minä olen ikävä koira, vaikk'en ole hullu koira. Mutta suokaa anteeksi, me olemme nyt tanssikentän lähellä; nyt aletaan soittaa, ja minä en olekaan tanssiva koira."
Hän laski Cecilian käden irti ja kumarsi.
"Istukaamme sitte tänne hetkeksi," sanoi tyttö ja meni erään penkin luo. "Minua ei ole pyydetty ensimmäiseen tanssiin ja kun olen vähän väsyksissä, niin on hyvä saada hiukan levätä."
Kenelm huokasi ja istui kreivikunnan kauneimman tytön viereen niin onnettoman näköisenä kuin marttyyri, joka pannaan kiristyspenkille.
"Te olitte yliopistossa Mr Belvoiren kanssa yhdessä?"
"Niin olin."
"Hän katsottiin varmaan siellä hyväpäiseksi?"
"Sen kyllä uskon."
"Tiedättehän, että hän aikoo ensi vaalissa ruveta meidän kreivikunnan kandidaatiksi? Minun isäni toivoo hänelle menestystä ja luulee hänestä tulevan kunnon parlamentin jäsenen."
"Siitä olen varma. Viitenä ensimmäisenä vuotena häntä sanotaan tyhmänrohkeaksi, lavertelijaksi ja itserakkaaksi: hänen ikäisensä miehet pilkkaavat häntä paljon ja juhlallisissa tilaisuuksissa häntä yskimällä mykitetään. Viitenä seuraavana vuotena häntä katsotaan kelvolliseksi mieheksi valiokuntiin ja välttämättömäksi henkilöksi väittelyssä; näiden vuosien lopussa hän on oleva alasihteeri; vielä viisi vuotta ja hän on oleva ministeri ja yleisen mielipiteen edustaja: hän on oleva nuhteeton yksityisen luonteensa puolesta ja hänen vaimonsa on kaikissa suurissa pidoissa käyttävä perheen timantit. Hänen vaimonsa on harrastava valtio-asioita ja uskontoa; ja jos hän kuolee ennenkuin hänen miehensä, on tämä osoittava käsitystänsä aviollisesta onnesta valitsemalla toisen vaimon, joka yhtä taitavasti voi käyttää perheen timantit ja ylläpitää perheen kunniaa."
Cecilia nauroi, mutta kävi kuitenkin vähän huolelliseksi, sillä Kenelm lausui näitä oraakelin tapaisia mietelmiä hyvin juhlallisella äänellä ja tämä ennustus näytti hänestä vallan yhtäpitäväiseltä hänen oman ajatuksensa kanssa sen luonteen suhteen, jonka kohtalo täten pääpiirteissänsä oli kuvattu.
"Oletteko ennustaja, Mr Chillingly?" kysyi hän hiljaa ja hetken aikaa vaiti oltuansa.
"Olen, yhtä hyvä kuin moni muu, jonka ennustuksia te palkitsisitte muutamalla pennillä."
"Sanotteko minulle elämäni kohtalon?"
"En; minä en milloinkaan vaimoille ennusta, sentähden, että teidän sukunne on niin herkkäuskoinen ja lady ehkä uskoisi mitä hänelle sanon. Ja kun uskomme, että kohtalomme on sellainen tai sellainen, niin voimme kehittää elämäämme niin, että se todella todistaa tämän uskon olleen oikean. Jollei Lady Macbeth olisi uskonut noitia, niin hän ei milloinkaan olisi kehoittanut miestänsä murhaamaan Duncania."
"Mutta ettekö voi ennustaa minulle iloisempaa kohtaloa kuin tämä teidän traagillinen kuvauksenne näyttää minulle uhkaavan?"
"Tulevaisuus ei milloinkaan ole iloinen niille, jotka katsovat asian pimeää puolta. Mr Grag on liian ylevä runoilija, meidän päiväin ihmisten luettavaksi, muuten neuvoisin teitä lukemaan nämät rivit hänen ode'stansa Eton College'lle:
"Jos ympärillämme seisovat
Palvelijat kohtalon harmajat
Ja seurue mustan turmion.
"Kuitenkin on hauskaa nauttia nykyisyyttä. Me olemme nuoret — me kuuntelemme soittoa — ei yksikään pilvi ole kesä-yön tähtiä peittänyt — meidän omatuntomme on puhdas — meidän sydämemme rauhalliset; miksi katsoa eteenpäin onnea hakeaksemme? — tulemmeko milloinkaan onnellisemmiksi kuin tällä hetkellä olemme?"
Mr Travers tuli heidän luoksensa. "Muutaman minuutin kuluttua lähdemme illalliselle," sanoi hän; "ja ennenkuin me eroamme toisistamme, Mr Chillingly, tahtoisin vakuuttaa teitä siitä siveellisestä seikasta, että yksi hyvä työ on toisen vertainen. Minä olen teidän toivoanne noudattanut, ja nyt teidän täytyy noudattaa minun toivoani. Viipykää muutama päivä meillä ja pitäkää huolta siitä että teidän hyväntahtoiset aikomuksenne toimitetaan."
Kenelm oli kahden vaiheilla. Miksi hän ei nyt, kun hän oli tunnettu, voisi olla pari päivää vertaistensa luona? Yhtä hyvin hän taisi tutkia todellisuutta ja valhetta tilanomistajain kuin vuokramiestenkin piireissä; sitä paitsi hän oli mielistynyt Mr Travers'iin. Tämä viehättävä, solakkavartaloinen ja hienosti kasvatettu entinen rajupää oli vallan erilainen kuin tilanomistajat maalla yleensä. Kenelm oli hetkisen vaiti, ja sanoi sitten suoraan:
"Minä tulen teille. Mutta sopiiko teille, että tulen teille nousevan viikon keskipaikoilla?"
"Kuta pikemmin sitä parempi. Miks'ei huomenna?"
"Huomenna minä lähden Mr Bowles'in kanssa matkalle. Viivyn kenties pari kolme päivää tällä matkalla ja kaikissa tapauksissa minun täytyy kirjoittaa kotiin ja pyytää toisia vaatteita kuin nämä, joissa olen valepuvussa."
"Tulkaa minä päivänä vaan tahdotte."
"Suostuttu."
"Suostuttu; ja kuulkaa, illalliskello soi."
"Illallinen," sanoi Kenelm ja tarjosi Miss Travers'ille käsivartensa, "illallinen on todella miellyttävä, todella runollinen sana. Se saattaa meitä ajattelemaan vanhain kansain huvituksia — Augustus keisarin aikakautta — Horatiota ja Maecenasta; — uuden ajan ainoata loistavaa, vaan liian sukkelaan kulunutta aikakautta — ylimyksiä ja viisastelijoita Parisissa, silloin kuin Parisissa vielä oli viisastelijoita ja ylimyksiä; — Molierea ja tuota hyväsydämistä herttuaa, joka sanotaan olleen Molieren 'Misanthropin' originaalina; — Madame de Sévignea ja Racine'a, jolle tämä verraton naispuolinen kirjeenkirjoittaja ei myöntänyt runoilijan arvoa; — Swift'ia ja Bolingbroke'a — Johnssonia, Goldsmith'ia ja Garrick'ia. Aikakausia, jotka ovat kuuluisat atrioidensa puolesta. Minä kunnioitan häntä, joka jälleen nostattaa illallisten kultaista aikakautta." Hänen kasvonsa kirkastuivat hänen tätä puhuessansa.