VIIDES LUKU.
Tästä puoleksi nukkuvasta, puoleksi tiedottomasta tilasta Kenelm herätettiin hitaasti ja vastenmielisesti. Jotakin kosketti hiljaa hänen poskeansa — vielä kerta, vähän kovemmin; hän aukaisi silmänsä — ne kohtasivat ensin kaksi pientä ruusunuppua, jotka olivat sattuneet hänen kasvoihinsa, sitten pudonneet hänen rinnallensa; ja sitten, katsellessaan ylös, hän piste-aidan aukossa näki tytön nauravat kasvot. Tytön käsi oli vielä ylösnostettuna ja siinä oli vielä ruusunuppunen; mutta tämän lapsen takana näkyivät toiset kasvot, yhtä viattomat mutta paljoa suloisemmat — ensi nuoruudessansa olevan tytön kasvot, jota piste-aitaa koristavat kukkaset kehyksenä ympäröivät. Kuinka hyvin nämä kasvot sopivat yhteen kukkaisten kanssa! Ne näyttivät olevan niiden haltiattaren henki.
Kenelm säpsähti ja nousi seisoalleen. Lapsi, sama, jonka luota hän niin epäkohteliaasti oli hiipinyt, juoksi piste-aidassa olevasta pienestä portista hänen luokseen. Sen kumppani katosi.
"Tekö se olitte?" sanoi Kenelm lapselle — "tekö minua niin julmasti kohtelitte? Kiittämätön olento! Enkö minä teille antanut parhaimmat mansikat mitä vadissa oli ja kaiken kermani?"
"Mutta miksi juoksitte pois ja piiloititte itsenne kun teidän olisi tullut tanssia minun kanssani?" vastasi nuori lady ja vältti siten, sukunsa vainun mukaan, vastata siihen soimaukseen, jonka hän oli ansainnut.
"Minä en juossut pois, ja selväähän se on, ett'en aikonut itseäni piiloittaa, koska niin helposti minun löysitte. Mutta kuka oli se nuori lady, joka oli teidän kanssanne? Minä luulen että hänkin heitti kukkanuppuja minun päälleni, sillä hän näkyy juosseen tiehensä piilottelemaan itsensä."
"Ei, sitä hän ei tehnyt; hän koetti estää minua, ja te olisitte saaneet päällenne vielä yhden ruusunupun — ja paljon isomman — jos hän ei olisi käsivarteeni tarttunut. Ettekö tunne häntä — ettekö Lilyä tunne?"
"En; vai on se Lily. Teidän pitää esitellä hänet minulle."
He olivat nyt astuneet pienestä portista, joka oli vastapäätä sitä polkua, jota pitkin Kenelm oli kulkenut sinne, ja tulivat suoraan puistoon. Täällä olivat lapset kokoontuneina vähän matkaa heistä, muutamat makasivat nurmikossa, toiset kävelivät edes takaisin tanssin lomahetkinä.
Piste-aidan ja lasten välillä olevalla aukealla paikalla käveli Lily yksin nopein askelin. Lapsi lähti Kenelmin luota ja riensi ystävänsä jälkeen, jonka se pian saavutti, kuitenkin saamatta häntä pysähtymään. Lily ei pysähtynyt ennenkuin hän saapui tanssipaikalle, ja täällä kaikki lapset kokoontuivat hänen ympärillensä ja kätkivät hänen suloisen muotonsa Kenelmin silmiltä.
Ennenkuin Kenelm ennätti paikalle, tuli Mrs Braefield hänelle vastaan.
"Lily on tullut!"
"Minä tiedän sen — olen nähnyt hänen."
"Eikö hän ole kaunis?"
"Minun pitää nähdä häntä likempää, voidakseni arvostelijan tapaan vastata kysymykseenne; mutta ennenkuin minua esittelette, sallitte kai minun kysyä kuka ja mikä Lily on."
Mrs Braefield oli hetken aikaa vaiti ennenkuin hän vastasi, ja vastaus oli kuitenkin kyllin lyhyt tarvitsematta pitkää miettimisen aikaa. "Hän on Miss Mordaunt, orpo lapsi; ja hän asuu, niinkuin jo teille kerroin, tätinsä, Mrs Cameron'in luona, joka on leski. Heillä on noin peninkulman päässä täältä mitä kaunein huvila, minkä näkee virran tai oikeammin joen varrelta. Mrs Cameron on hyvin hyvä ja suora ihminen. Mitä Lily'yn tulee, voin hyvällä omalla tunnolla kiittää ainoastaan hänen kauneuttansa, sillä koska hän vielä on lapsi — on hänen sielunsa vielä muodostumaton."
"Oletteko milloinkaan tavannut miestä, vielä vähemmin naista, jonka sielu on ollut täydellisesti muodostunut?" jupisi Kenelm. "Minä olen varma siitä että minun sieluni ei ole, eikä milloinkaan tulekaan siksi täällä maan päällä."
Mrs Braefield ei kuullut tätä, matalalla äänellä lausuttua muistutusta. Hän haki silmillään Lilyä; ja kun hän vihdoin hänen näki, häntä ympäröiväin lasten erotessa uudelleen tanssimaan ruvetaksensa, kävi hän Kenelmin käsivarteen, vei hänen nuoren ladyn luo, jossa säännöllinen esitteleminen tapahtui.
Niin säännöllinen kuin se voi olla tällä auringon-valaisemalla nurmikolla, kesä-ilon ja lasten naurun keskellä. Tällaisella paikalla ja tällaisissa oloissa tavanmukaisuudet eivät kauan kestä. En tiedä mistä se tuli, mutta muutamissa minuuteissa olivat Kenelm ja Lily herenneet olemasta muukalaisia toinen toisillensa. He istuivat erikseen leikkivistä lehmuksien varjostamalle penkille; mies kuunteli silmät alaspäin luodut, tyttö katseli vilkkain silmin väliin maahan, väliin taivaasen, ja puhui vapaasti, iloisesti — niinkuin hilpeän virran lirinä, hopeanheleällä äänellä ja säkenöivin, värähtelevin hymyin.
Tämä on kieltämättä vallan vastoin tapaa sivistyneessä seura-elämässä. Tämän tavan mukaan tulee miehen ehdottomasti puhua ja tytön kuunnella; mutta minä kerron asiat suoraan, semmoisina kuin ne olivat. Ja Lily ei tuntenut enemmän salongi-elämän tavoista kuin pesästään vastalentänyt leivo tuntee laulunopettajaa ja häkkiä. Hän oli vielä monessa katsannossa lapsi. Mrs Braefield oli oikeassa — hänen sielunsa oli vielä muodostumaton.
Mistä hän puhui, heidän ensi kerta puhellessansa toistensa kanssa, sitä en oikein varmaan tiedä, ainakaan en voisi sitä paperille panna. Minä pelkään että se oli hyvin itsekästä, niinkuin lasten puhe ylipäänsä on — hän puhui itsestään ja tädistään, ja kodistaan ja ystävistään, joiden joukossa Clemmy oli etevin. Clemmy oli sama tyttö, joka oli Kenelmiin mieltynyt. Ja kaiken tämän juttelemisen läpi vilahti terävän ymmärryksen, vilkkaan mielikuvituksen — jopa runollisen mielen ja tunteen säteitä. Se oli kyllä lapsen puhetta, mutta ei suinkaan typerän lapsen.
Mutta niin pian kuin tanssi oli päättynyt, kokoontuivat lapset taas Lilyn ympärille. Hän oli nähtävästi kaikkein lemmittyinen; ja koska hänen kumppaninsa nyt olivat väsyneet tanssimiseen, ehdoiteltiin uusia leikkejä, ja Lily vietiin pois "sokkosille."
"Minä olen hyvin iloinen siitä, että saan tehdä tuttavuutta teidän kanssanne, Mr Chillingly," sanoi suora, miellyttävä ääni; ja hyvin puettu, hyvännäköinen mies ojensi kätensä Kenelmille.
"Mieheni," sanoi Mrs Braefield, ja hänen katseensa osoitti hiukan ylpeyttä.
Kenelm vastasi sydämellisesti talon isännän kohteliaisuuksiin; tämä oli vastikään palannut konttooristansa kaupungissa ja jättänyt kaikki huolensa jälkeensä. Ei tarvinnut muuta kuin katsella häntä, huomataksensa että hän oli onnellinen ja ansaitsi sitä olla. Hänen kasvoistansa näki että hän oli järkevä ja hyvänluontoinen mies — ennen kaikkea toimelias ja ponteva luonteeltaan. Hänen otsansa oli leveä ja sileä, silmät vilkkaat ja ruskeat, huulet ja leukaluut vankat; hän oli erittäin tyytyväinen itseensä, kotiinsa, maailmaan yleensä, joka tyytyväisyys levisi yli hänen teeskentelemättömän hymyilynsä ja ilmaisi itsensä hänen äänensä metallintapaisessa helähdyksessä.
"Te jäätte tietysti päivälliselle meille," sanoi Mr Braefield; "ja jos ei teidän välttämättömästi tarvitse olla kaupungissa tänä yönä, niin toivon että pidätte hyvänä vuoteen täällä."
Kenelm epäsi.
"Viipykää ainakin huomiseksi," sanoi Mrs Braefield. Kenelm epäsi vieläkin; mutta evätessänsä hänen silmänsä lankesivat Lily'yn, joka nojasi keski-ikäisen ladyn käsivarteen ja läheni emäntää — nähtävästi jäähyväisiä sanomaan.
"Minä en voi niin houkuttelevaa kutsumusta vastustaa," sanoi Kenelm ja vetäytyi vähän Lilyn ja hänen kumppaninsa taakse.
"Paljon kiitoksia näin hauskasta päivästä," sanoi Mrs Cameron emännälle. "Lilyllä on ollut erinomaisen lysti. Minusta on vaan ikävä ettemme voineet aikaisemmin tulla."
"Jos menette kotiin jalkaisin," sanoi Braefield, "niin suokaa minun tulla kanssanne. Minä tahtoisin puhua puutarhurinne kanssa hänen orvokeistansa — ne ovat paljon kauniimmat kuin minun."
"Siinä tapauksessa minäkin saan tulla?" sanoi Kenelm Lily'lle.
"Kaikista kukista minä pidän orvokkeja suurimmassa arvossa."
Moniaita minuutia sen jälkeen Kenelm ja Lily kulkivat pienen joen reunaa pitkin, joka joki laski Thames'iin — Mrs Cameron ja Mr Braefield kävivät edellä, sillä polku oli niin kapea, että ainoastaan kaksi voi kulkea rinnakkain.
Äkkiä Lily juoksi hänen luotansa, harvinaisen perhosen houkuttelemana — luulen että sitä sanotaan Marokkon Keisariksi — joka keltasiipisenä kimalteli ruovostossa. Tytön onnistui saada tämä kuljeksija kiinni olkihattuunsa, jonka yli hän heitti silmikkonsa. Tämän erinomaisen pyynnin jälkeen hän ylpeänä palasi Kenelmin luo.
"Kokoiletteko hyönteisiä?" sanoi tämä filosoofi, niin hämmästyneenä kuin hän luontonsa mukaan voi jostakin olla.
"Ainoastaan perhosia," vastasi Lily; "ne eivät ole hyönteisiä, niinkuin tiedätte; ne ovat sieluja."
"Te tarkoitatte sielujen vertauskuvia — semmoisiksi ainakin kreikkalaiset kauniisti niitä esittelivät."
"Ei, todellisia sieluja — pienten lasten sieluja, jotka kuolevat kastamattomina kehdoissansa; ja jos niitä hoidetaan, ja ne eivät joudu lintujen syötäviksi, vaan saavat elää vuoden, niin niistä tulee haltiattaria."
"Se on hyvin runollinen ajatus, Miss Mordaunt, ja se perustuu yhtä järkeviin todisteihin, kuin muut väitteet yhden luodun olennon muuttumisesta toiseksi. Kenties te voitte tehdä mitä filosoofit eivät voi — kertoa minulle miten olette oppinut että uusi aate on järkähtämätön tosiasia?"
"En tiedä," vastasi Lily ja näytti hyvin hämmästyneeltä; "ehkä olen oppinut sitä kirjasta, tai kenties olen nähnyt unta siitä."
"Ette voisi viisaampaa vastausta antaa, jos olisitte filosoofi. Mutta te puhutte perhosten hoitamisesta; miten te niitä hoidatte? Pistättekö ne lasiseen laatikkoon pistettyihin neuloihin?"
"Pistääkö niitä! Kuinka voitte niin julmasti puhua? Te ansaitsisitte tulla haltiattareilta pistetyksi."
"Minä pelkään," ajatteli Kenelm sääliväisesti, "ett'ei kumppanillani ole sielua, jota voisi muodostaa; että hän on sellainen, jota niin kauniisti sanotaan viattomaksi olennoksi!"
Hän pudisti päätänsä ja oli vaiti.
Lily jatkoi:
"Minä näytän kokoelmani, kun tulemme kotia — ne näyttävät niin onnellisilta. Minä olen varma siitä että muutamat niistä tuntevat minua — ne tahtovat ruokaansa minun kädestäni. Yksi ainoa on kuollut minulta, siitä kuin viime kesällä rupesin niitä kokoilemaan."
"Ne on siis olleet teillä vuoden; niiden olisi jo pitänyt muuttua haltiattareksi."
"Luulenpa että moni niistä jo on siksi muuttunutkin. Minä tietysti päästän pois kaikki, jotka kaksitoista kuukautta ovat minun luonani olleet — tiedättehän ett'ei ne häkissä voi haltiattareksi muuttua. Nyt on minulla jäljellä ainoastaan ne, jotka tänä vuonna tai viime syksynä otin kiinni; kauneimmat eivät tule näkyviin ennenkuin syksyllä."
Tyttö painoi tässä paljaan päänsä olkihatun yli, ja lausui lempeitä sanoja vangille. Sitten hän taas katsoi ylös ja loi silmäyksen ympärilleen, ja seisahtui äkkiä, huudahtaen:
"Kuinka voivat ihmiset asua kaupungeissa — kuinka voivat ihmiset sanoa että heillä milloinkaan on ikävä maalla? Katsokaa," jatkoi hän vakaasti ja innokkaasti — "katsokaa tuota korkeata mäntyä, jonka pitkät oksat ulottuvat veden yli; katsokaa kuinka sen varjot vaihtelee, tuulen tarttuessa sen oksiin, ja kuinka varjo vaihettelee auringonsäteiden leikkiä veden kalvolla:
"Notkistakaa latvojanne, männyt,
Kuni kaikki kasvit, Herraa palvellen."
"Mikä musiikin vaihetusta mahtaa olla luonnon ja runoilijan välillä!"
Kenelm säpsähti. Tämäkö "viaton olento"! — tällä tytölläkö ei olisi sielua, jota voisi muodostaa! Hänen läsnäollessansa Kenelm ei voinut olla törkeä, hän ei voinut puhua luonnosta mekanismina, valheellisena humbug'ina niinkuin hän oli tehnyt runoilijan kanssa puhuessaan. Hän vastasi totisesti:
"Luoja on suonut koko luodulle maailmalle puhetaidon, mutta ne sydämet ovat harvat, jotka voivat sitä selittää. Onnelliset ne, joille se ei ole muukalainen kieli, jota huolella ja vaivalla on opittu, vaan paremmin äidinkieli, jota tietämättä on suuren äidin huulilta oppinut. Niiden mielestä perhosen siipi kyllä voi kohota taivaasen haltiattaren sielun kanssa!"
Kun hän herkesi puhumasta, kääntyi Lily ja katseli ensi kerran tarkasti hänen mustiin, lempeihin silmiinsä; sitten hän pani kepeän kätensä Kenelm'in käsivarrelle ja sanoi hiljaa: "Puhukaa enemmän — puhukaa niin; minusta on hauska kuulla teitä."
Mutta Kenelm ei enää puhunut. He olivat nyt saapuneet Mrs Cameron'in huvilan puutarhan portille, ja molemmat vanhemmat henkilöt, jotka kävivät edellä, pysähtyivät portilla ja kulkivat heidän kanssansa taloon.
Se oli pitkä, matala, säännötön rakennus, ilman rakennustaiteellisen kauneuden vaatimuksia, mutta erittäin soma — kukkatarha, jonka kukkalavoissa kukat olivat värien mukaan järjestetyt, ja joka vietti joen ruohoiselle rannalle päin; juuri sillä kohdalla joki muodosti järvenmuotoisen lammen, joka kumpaisessakin päässä kapeni sulkulaitoksien kautta, joista vaahtoiset vedenputoukset heittäysivät alas suloisesti kohisten. Joen rannalla oli yksinkertainen istumapaikka, jota ison halavan riippuvat oksat osaksi suojasi.
Rakennuksen sisusta vastasi kaikin puolin ulkonaiseen — se oli maalainen huvila, mutta ilmoitti silminnähtävää hienoa aistia huoneiden järjestämisessä, pieneen eteiseen saakka, jonka seiniä koristi pompejilaiset frescomaalaukset.
"Tulkaa katsomaan perhos-häkkiäni," kuiskasi Lily.
Kenelm seurasi häntä sen lasi-oven läpi, joka vei puutarhaan; ja pienen kasvihuoneen toisessa päässä oli näiden omituisten lemmityisten asunto. Se oli pienen huoneen kokoinen; kolme sivua oli hienoa rautalankaverkkoa, sillä täällä oli musliinista tai muusta ohuesta kankaasta tehtyjä poimutelmia, väliin sitä peitti, milloin sisäpuolelta milloin ulkopuolelta, kauniit kiertokasvit; keskellä oli vesisäiliö, josta taivaankaaren kaltainen vesisuihku kohosi. Lily nosti varovasti ylös oven, joka oli sysättävä ylös ja alas, ja meni sisään, sulkien sen jälkeensä. Hänen tulonsa pani joukon hienoja siipiä liikkeelle, muutamat liipotteli hänen ympärillensä, toiset olivat rohkeammat ja asettuivat hänen hiuksilleen ja vaatteilleen. Kenelmin mielestä hän ei ollut syyttä kehunut, sanoessansa että muutamat perhoista olivat oppineet häntä tuntemaan. Tyttö päästi Marokkon Keisarin hatustansa; se lensi pelkäämättä hänen ympärillänsä, ja katosi sitten kiertokasvien lehtien taakse. Lily aukaisi oven ja tuli ulos.
"Olen kuullut puhuttavan filosoofista, joka kesytti ampiaisen," sanoi Kenelm, "mutta en ole milloinkaan ennen kuullut että nuori lady kesyttää perhosia."
"Ei", sanoi Lily ylpeästi; "luulen olevani ensimmäinen, joka on sitä koettanut. Kenties en olisi koettanutkaan, jos minulle olisi kerrottu että toisien on onnistunut tehdä sitä ennen. En kuitenkaan ole täydelleen onnistunut. Mutta yhdentekevä; jos ne eivät minua rakasta, niin minä rakastan niitä."
He palasivat salongiin, ja Mrs Cameron kääntyi Kenelm'iin:
"Tunnetteko hyvin tätä seutua, Mr Chillingly?"
"Se on vallan outo minulle, ja se on enemmän maalainen, kuin moni kauempana Londonista oleva seutu."
"Se on onni enimmille kotiseuduillemme," sanoi Mr Braefield; "ne välttävät sen kautta tehdaskaupunkien savua ja melua, ja maanviljelys-tiede ei ole niiden lehteviä pensasaitoja hävittänyt. Viheriäin niittyjemme läpi kulkevain polkujen molemmin puolin kasvaa yhtä paljon kiertokasveja ja puna-apiloita kuin silloin kun Izaak Walton kuljeksi niitä myöten onkimatkoillansa virralle."
"Sanooko kansantaru hänen onkineen tässä joessa? Minä luulin hänen oleskelleen toisella puolella Londonia."
"Se on mahdollista; minä en paljon tiedä Walton'ista ja hänen taiteestansa; mutta tuolla salpauksen toisella puolella on vanha huvihuone, jonka seinään on leikattu nimi Izaak Walton, mutta onko hän itse sen tehnyt, tai joku toinen, sitä en voi sanoa? Onko Mr Melville hiljan täällä käynyt, Mrs Cameron?"
"Ei, ei moneen kuukauteen."
"Hänellä on ollut erinomainen menestys tänä vuonna. Toivokaamme että maailma vihdoin viimeinkin tunnustaa hänen neronsa. Minä aioin ostaa hänen maalauksensa, mutta en saapunut ajoissa — Manchesterilainen ennätti ennen minua."
"Kuka on Mr Melville? sukulainenko teille?" kuiskasi Kenelm Lily'lle.
"Sukulainen! — sitä en varmaan tiedä. Mutta minä luulen sen, koska hän on holhojani. Mutta minä en rakastaisi häntä enemmän, vaikka hän olisi likeisin omaiseni maan päällä," sanoi Lily innokkaasti; posket lensivät punaisiksi ja vedet nousi silmiin.
"Ja hän on taiteilija — maalari?" kysyi Kenelm.
"Niin, ei kukaan maalaa niin kauniita kuvia kuin hän — ei kukaan ole niin taitava, niin hyvä."
Kenelm koetti muistutella oliko hän kuullut puhuttavan maalarista, nimeltä Melville, mutta turhaan. Kenelm tunsi kuitenkin hyvin vähän maalareita — ne eivät hänen tiellensä sattuneet; ja hän myönsi itsellensä hyvin nöyrästi, että voi löytyä monta mainiota elämää maalaria, joiden nimet ja teokset olivat hänelle tuntemattomat.
Hän katseli seiniä. Lily käsitti hänen katseensa. "Täällä ei ole hänen kuviansa," sanoi hän; "minun huoneessani on yksi. Minä näytän sen teille, kun tulevalla kertaa tulette tänne."
"Ja nyt," sanoi Mr Braefield, nousten istualta, "täytyy minun puhua teidän puutarhurinne kanssa ja sitten menemme kotia. Me syömme päivällistä aikaisemmin täällä kuin London'issa, Mr Chillingly."
Kun molemmat herrasmiehet olivat ottaneet jäähyväiset ja menivät eteiseen, saattoi Lily heitä ja sanoi Kenelm'ille: "Mihin aikaan tulette huomenna kuvaa katsomaan?"
Kenelm käänsi päänsä toisaalle ja vastasi sitten, vaikka ei kohteliaasti, niinkuin hän tavallisesti teki, vaan lyhyesti ja jörösti:
"Minä pelkään, etten voi tulla huomenna. Minä olen auringon nousun aikana oleva kaukana täältä."
Lily ei vastannut mitään, vaan meni takaisin sisään.
Mr Braefield tapasi puutarhurin kukkalavaa kastelemasta, keskusteli hänen kanssansa orvokeista ja palasi sitten taas Kenelm'in luo, joka oli pysähtynyt muutaman kyynärän päähän puutarhan portista.
"Tämä on pieni kaunis paikka," sanoi Mr Braefield jonkinlaisella itsensä alentavalla sääliväisyydellä, joka sopi Braefieldvillen omistajalle. "Se on niin sanoakseni koristettu."
"Niin, koristettu," toisti Kenelm hajamielisesti.
"Niin on aina sellaisten rakennusten laita, jotka vähitellen lavennetaan. Olen kuullut äitini sanovan, että kun Melville tai Mrs Cameron ensin sen ostivat, oli se tuskin parempi kuin työmiehen mökki, siihen kuuluvan maatilkun kanssa. Ja pari kolme vuotta myöhemmin rakennettiin pari huonetta lisää, ja osa maatilkusta tehtiin puutarhaksi; senjälkeen rakennettiin koko se osa, jossa perhe nyt asuu, vanha rakennus tuli pesutuvaksi ja koko maatilkku laitettiin puutarhaksi niinkuin näette. Mutta minä en tiedä toimitettiinko nämä parannukset Melvillen tai tädin rahoilla. Luultavasti tädin. Minä en käsitä mikä vetovoima paikalla olisi Melvilleen nähden; hän ei usein siellä käy, minun luullakseni — se ei hänen kotinsa ole."
"Mr Melville näyttää olevan maalari, ja teidän sanoistanne päättäen, etevä maalari."
"Minä en luule hänellä olleen menestystä ennenkuin tänä vuonna. Mutta varmaankin te näitte hänen kuviansa näyttelyssä?"
"Minä häpeän sanoa, etten ole näyttelyssä ollut."
"Te saatatte minua hämille. Melvillellä oli kuitenkin kolme maalausta siellä; ne olivat kaikki hyvin hyvät, mutta se, jonka minä aioin ostaa, herätti suurempaa huomiota kuin toiset, ja on äkkiä korottanut häntä mitättömyydestä maineen kukkuloille."
"Hän näyttää olevan sukua Miss Mordauntille, mutta niin kaukainen, että hän ei edes voinut minulle kertoa miten he sukua olivat."
"En minäkään voi sitä sanoa. Melville on Miss Mordauntin holhoja, sen tiedän. Jos he ovat sukua, on tämä sukulaisuus, niinkuin sanotte, hyvin kaukainen; sillä Melville on alhaista sukua, jota vastoin jokainen voi nähdä että Mrs Cameron on täydellinen aatelisrouva, ja Lily Mordaunt on hänen sisarensa lapsi. Olen kuullut äitini kertovan että se oli Melville, silloin vielä aivan nuori mies, joka osti rakennuksen, kenties Mrs Cameronin rahoilla; hän sanoi ostavansa sen leskirouvalle, jonka mies kuollessansa oli jättänyt hänet hyvin vähiin varoihin. Ja kun Mrs Cameron tuli Lily'n kanssa, joka silloin oli pieni lapsi, oli hän suruvaatteissa ja oli itse nuori ja kaunis nainen. Jos Melville siihen aikaan usein olisi hänen luonansa käynyt, niin olisi se tietysti antanut aihetta häväistyspuheihin, mutta hän kävi hyvin harvoin, ja kun hän tuli, asui hän Cromwell Lodge nimisessä tuvassa, joen toisella puolella, väliin hänellä oli mukana kumppani — joku nuori maalari, luullakseni, joka tahtoi onkia. Siis ei voinut olla mitään syytä panetteluun, ja Mrs Cameron raukan elämä on niin moitteeton kuin olla voi. Minun äitini, joka silloin asui Braefieldvillessä, mielistyi suuresti sekä Lily'yn että hänen tätiinsä, ja kun maja vähitellen suureni kauniiksi huvilaksi, niin useat vallassäätyläiset naapuristossa seurasivat äitini esimerkkiä ja tulivat hyvin ystävällisiksi Mrs Cameron'ia kohtaan, jotta hän nyt kuuluu seurapiiriin täällä ja on hyvin rakastettu."
"Entä Mr Melville? — käykö hän yhä vielä ani harvoin täällä?"
"Totta sanoakseni, hän ei ole käynyt täällä siitä asti kuin minä Braefieldville'en muutin. Minun äitini omisti paikan eläissänsä, ja minä en paljon siellä oleskellut sillä ajalla, kuin hän asui siellä. Minä olin silloin meidän kauppahuoneemme nuorempi osakas ja hoidin osan toimista New York'issa, tullen Englantiin vaan noin kerta vuodessa, kun minulla oli lupa-aika. Kun äitini kuoli, oli vielä paljon järjestettävänä, ennenkuin voin muuttaa asumaan Englantiin, ja minä en muuttanut Braefieldville'en ennenkuin naimisiin menin. Minä näin Melvillen kerran käydessäni täällä muutamia vuosia sitten; mutta, olkoon se meidän kesken lausuttu, hän ei ole niitä miehiä, joiden kanssa mielellään tahtoisi likeistä tuttavuutta tehdä. Äitini kertoi minulle että hän oli laiska, kevytmielinen ihminen ja toisilta olen kuullut että hän on hyvin huikentelevainen. Mr —, tuo etevä maalari, kertoi minulle että hän oli oikein hurja veitikka; ja minä otaksun että hänen tapansa ovat estäneet häntä edistymästä, kunnes hän tänä vuonna, kenties onnellisen sattumuksen kautta, on maalannut kuvan, joka koroittaa häntä maineen kukkulalle. Mutta eikö Miss Lily ole ihmeen suloinen katsella? Kuinka suuri vahinko että hänen kasvatustansa on niin kovin laiminlyöty!"
"Onko sitä laiminlyöty?"
"Ettekö nyt jo ole sitä huomannut. Hänellä ei ole ollut edes soitannon opettajaa, vaikka vaimoni sanoo että hänellä on hyvä korva ja että hän osaa laulaa kauniisti. Mitä lukemiseen tulee, niin luulen ettei hän ole lukenut mitään muuta kuin satuja ja runoja ja muuta senkaltaisia loruja. Hän on kuitenkin vielä aivan nuori; ja nyt kun hänen holhojansa saa kuviansa myydyksi, voidaan toivoa että hän paremmin holhojatointansa hoitaa. Maalaajat ja näyttelijät eivät elä niin säännöllistä elämää kuin me jokapäiväiset ihmiset, ja heitä täytyy suuresti sääliä. Olettehan siinä yhtä mieltä kuin minä?"
"Kyllä," sanoi Kenelm innolla, joka herätti kauppiaassa kummastusta. "Se on ihmeen kaunis ajatus: se näyttää olevan vallan tavallinen, mutta kuinka usein se tuntuu meistä uudelta, kun se lausutaan. Velvollisuus voi olla hyvin vaikea asia, hyvin vastenmielinen asia, ja se on kumma kyllä, usein hyvin vähäpätöinen asia. Se on nykyinen — vallan edessämme, emmekä kuitenkaan sitä näe; joku huutaa korvaamme sen nimen: 'Velvollisuus,' ja se kohoaa eteemme hirmuisena jättiläisenä. Suokaa anteeksi että jätän teidät — minä en voi päivälliselle jäädä: Velvollisuus kutsuu minua johonkin. Pyytäkää minun puolestani Mrs Braefield'ilta anteeksi."
Ennenkuin Mr Braefield ehti hämmästyksestään tointua, oli Kenelm hypännyt porraspuun yli ja lähtenyt tiehensä.