1 LUKU.
Pompeijin tori. — Ensimäiset oireet liikkeestä, joka alottaa uuden ajanjakson ihmiskunnan historiassa.
Oli varhainen aamu, jo forum oli täynnä touhun ihmisiä ja tyhjäntoimittajia. Niinkuin nykypäivien Parisissa niin senajan Italian kaupunkien asukkaat elivät enimmäkseen kotiensa ulkopuolella. Julkiset rakennukset — forum — pylväskäytävät — kylpylät — temppelitkin olivat heidän oikeita kotejaan. Ei siis ihme, että he näitä mielipaikkojaan niin upeasti koristelivat — nehän herättivät heissä sekä kotoista tunnetta että ylpeyttä julkisesta toiminnastaan. Ja tuona aikana oli pompeijilainen forumelämä todella vilkasta. Suurista marmorilaatoista tehdyllä kivityksellä hääräili ihmisryhmiä, puuttuneina tuollaiseen vilkkaaseen keskusteluun, jossa jokaisella sanalla on oma elemerkkinsä ja joka muutenkin on niin luonteenomaista Etelän kansoille. Tuossa, seitsemässä kojussaan pylväskäytävän kyljessä istuivat rahanvaihettajat kiiltävät rahapinot edessään, ja heidän koppiensa ympärillä tungeskeli kauppiaitten ja merimiesten monikirjava joukko. Torin toisella laidalla nähtiin muutaman pitkätogaisen[32] miehen kiiruhtavan komeaan rakennukseen, jossa julkiset oikeusistunnot pidettiin — ne olivat viranomaisia — touhukasta, iloista, haastelevaa, leikkisätä joukkoa, jommoista vielä nytkin tapaa Westminsterissä. Forumin keskellä oli useita kuvapatsaita jalustallaan, huomattavin niistä oli Ciceron komea pylväs. Avointa toria ympäri säännöllinen ja symmetrinen, dorilaistekoinen pylväskäytävä; täällä ne, jotka työ oli saanut aikasin jalkeille, nauttivat laihaa italialaista aamiaistaan vilkkaasti haastellen viimeöisestä maanjäristyksestä ja aina välillä kastaen leipäpalasensa laimennettuun viiniin, jota heillä oli kulhoissa mukanaan. Avopaikalla nähtiin myöskin rihkamakauppiaita tavaroitaan tarjoomassa. Tuossa muuan kauppasi kirjonauhoja somalle maalaisnaiselle; tässä toinen kehui eräälle kelpo maatilanomistajalle kenkiensä tukevuutta; tuolla taas muuan kolmas, jonkinlainen kojuravintoloitsija, jommoiset vieläkin ovat niin tavallisia Italian kaupungeissa, tyydytti nälkäisiä vatsoja pienen, kuljetettavan katukeittiönsä lämpimillä annoksilla, ja sillaikaa — mikä outo vastakohta ja luonnehtiva piirre sen ajan pyrkimyksille yhdistää aineellinen ja älyllinen toisiinsa — muuan koulumestari selitti oppilasjukureilleen latinan kieliopin alkeita.[33] Eräällä pylväskäytävää ylempänä olevalla gallerialla, jolle noustiin kapeita puuportaita myöten, tungeskeli myöskin joukkoa; mutta koska täällä solmittiin kaikki suurehkot kaupat, olivat joukot täällä aika lailla rauhallisempia ja vakavampia kuin alhaalla.
Kaikkialla joukko antoi kunnioittavasti tietä jollekin senaattorille, joka oli matkalla Jupiterin temppeliin — (se täytti yhden forumin sivun ja oli senaatinkokouspaikka) — he tervehtivät alentuvasti tuttaviaan tai klienttejään, jotka he joukosta tunsivat. Arvokkaampien joukossa nähtiin myöskin naapurikylien komearyhtisiä maatilanomistajia; jotka suuntasivat askelensa valtion jyvämakasiineille. Aivan temppelin vierestä kohosi triumfiportti, jonka aukosta näkyi ihmisvilinää täynnä oleva, pitkä katu. Riemukaaren syvennyksestä viskasi suihkukaivo vesisäteensä aurinkoiseen ilmaan; ja sen kamanalta katseli Kaligulan pronssinen ratsuripatsas alas muodostaen jyrkän vastakohdan valoisalle ympäristölleen. Rahan vaihettajain kojujen takana oli se rakennus, jota nyt kutsutaan Pantheoniksi, ja köyhää pompeijilaisrahvasta tungeskeli sen ahtaassa eteishallissa, josta päästiin rakennuksen sisäosaan; heillä oli korit käsivarsilla ja he työntyivät kahden pylvään väliselle tasokkeelle, jolta heille papit kauppasivat uhritoimituksista jälelle jääneitä ruokatavaroita. Erään julkiseen tarkotukseen määrätyn rakennuksen keskeneräisellä salvoksella oli miehiä työssä, pylväitä viimeistelemässä, ja heidän moukariensa iskut kuuluivat selvästi joukon synnyttämän melun ylikin. — Ne pylväät ovat vielä nytkin keskentekoisia.
Monikirjava oli tuo joukko vaateparsineen, arvoineen, tapoineen, toimineen; tuskinpa mikään on sen eloisampaa, iloisempaa, vilkkaampaa kuin tuo vilske ja touhu forumilla. Siinä näkyivät kaikki tuhannet merkit kuumeisesta sivistysmuodosta — jossa huvittelu ja toiminta, laiskottelu ja työ, ahneus ja kunnianhimo kulkivat vuolaina, mutta sopusointuisina virtoina suureen mereen.
Jupiterin temppelin portaikon edessä seisoi muuan viisissäkymmenissä oleva mies kädet ristissä ryntäillä ja piirteissä halveksiva ja ylpeä ilme. Hänen pukunsa oli silmiinpistävän yksinkertainen — ehkei juuri vaateaineksiltaan kuin siten, että siitä puuttuivat ne koristukset, joilla kaikensäätyiset pompeijilaiset itsensä somistivat, osaksi tavallisesta turhamaisuudesta, osaksi koska nuo koreudet yleensä oli tehty senmuotoisiksi, että ne mainiosti tehosivat noituutta ja »pahan silmän» vaikutusta vastaan. Hänen otsansa oli korkea ja sileä; hänen harvat kiharansa takaraivolla peitti huupantapainen päähine, joka oli osa hänen puvustaan ja jonka mielin määrin saattoi laskea ja kohottaa ja joka nyt peitti melkein koko pään auringonsäteiltä suojaksi. Hänen pukunsa väri oli ruskea, vähän viljelty väri Pompeijissa, sillä tulipunaisen ja purppuran välimuotoja tarkoin vältettiin. Hänen vyöstään riippui mustetolppo, piirrin ja pieniä vahatauluja. Omituisinta oli, ettei miehellä ollut lainkaan rahakukkaroa, joka poikkeuksetta riippui jokaisen vyössä, olkoonpa että se onnettomuudeksi oli tyhjä!
Harvoin nuo iloiset ja omaansa ajavat pompeijilaiset vaivautuivat tarkastelemaan naapuriensa esiintymistä ja toimia. Mutta tuon seisoskelijan katseesta ilmeni niin voimakasta katkeruutta ja halveksintaa, kun hän seurasi sitä uskonnollista juhlakulkuetta, joka paraikaa nousi temppelin astuimia ylös, että monien huomio pakostakin häneen kiintyi.
»Kuka tuo kyynikko on?» muuan kauppias kysyi toveriltaan kultasepältä.
»Se on Olintus», tämä vastasi, »kuuluu olevan natsarealainen.»
Kauppias kauhistui. »Hirveä uskonlakko!» hän virkkoi kuiskaten ja pelokkain äänin. »Sanotaan heidän yöllisissä kokouksissaan alottavan menot murhaamalla vastasyntyneitä lapsia. He tunnustavat kaikkien jumalien yhteyden — nuo kirotut! Jumalien yhteys! Mitä tulee kauppiaista ja kultasepistä, jos sellainen uskonto pääsee levenemään?»
»Se on totta», kultaseppä sanoi. »Eivätpä he jalokiviä ostakaan — he mutisevat loihtulukuja käärmeen nähdessään ja Pompeijissa ovat kaikki koristukset käärmeenmuotoisia.»
»Katsohan», muuan kolmas, pronssinvalaja huomautti, »kuinka pilkallisesti hän hymyilee tuolle hartaalle uhritoimitukselle. Hän varmaankin kiroo itsekseen koko temppelin. Tiedäpäs, Celcinus, että mennessään toissa päivänä kojuni ohi ja nähdessään minun muovailevan Minervan kuvaa tuo mies virkkoi minulle vihaisena, että hän olisi iskenyt palasiksi tekeleeni, jos se olisi ollut marmoria; mutta pronssi oli liian tukevaa hänelle. 'Tuhotako Jumalatar!' minä huudahdin. 'Jumalatar!' tuo jumalainkieltäjä virkkoi, 'demoni hän on — pahahenki'. Sitte hän meni manaten tiehensä. Voiko sellaista sietää! Onko ihme, että maa viime yönä niin uhkaavana järisi heittääkseen kamaraltaan pois tuollaisen ateistin — Sanoinko ateistin — pahempi hän on — kaunotaiteitten raastaja! Mikä onkaan meidän pronssinvalajain kohtalona, jos tuontapaiset miehet pääsevät luomaan lakeja yhteiskunnalle?»
»Ne ovat niitä samoja murhapolttajia, jotka Neeron aikana sytyttivät
Rooman tuleen», kultaseppä tiesi sanoa.
Samaan aikaan kun tällaisia ystävällisiä huomautuksia lausuttiin natsarealaisen käyttäytymisestä ja uskosta, tunsi Olintus itsekin, että hän oli herättänyt huomiota. Hän katsahti ympärilleen ja huomasi kuiskivan, häntä tirraavan, liikkelehtivän joukon; ja tarkastettuaan sitä hetken, ensin halveksien sitten säälien hän veti vaippansa tiukemmalle ja lähti kuuluvasti mutisten: »Teitä, petettyjä epäjumalanpalvojia! Eikö viimeyön maanjäristyskään teitä varottanut? Ah! Kuinka kestätte, kun viimeinen hetki lyö?»
Joukko, joka kuuli nämä uhkaavat sanat, tulkitsi ne omalla tavallaan, kukin oman tietämättömyytensä ja pelkonsa mukaan niitä punniten; mutta kaikkien mielestä ne sisälsivät hirveän kirouksen. He pitivät tuota kristittyä ihmiskunnan vihollisena. Ne haukkumasanat, joita he hänelle syytivät ja joista »ateisti» oli suosituin ja tavallisin olkoot varotuksena meille, joilla on sama, nyt jo voitokas usko, ettemme ryhtyisi uskonvainoihin ja ettemme kohtelisi niitä, joiden mailmankatsomus eroaa omastamme, samoinkuin uskomme esitaistelijoita kohdeltiin.
Päästyään joukosta erilleen ja saavuttuaan eräälle forumista vievälle, autiommalle uloskäytävälle huomasi Olintus kalpean ja vakavan miehen, joka tutkivasti katseli häntä, ja jota hän ei ollut tuntea.
Kääriytyneenä »palliumiin», joka osaksi peitti hänen papillisen asunsa, nuori Apekides tarkasteli tuon uuden ja salaperäisen uskon apostolia, uskon, jonka tunnustajia hänkin jo miltei oli ollut.
»Onko tuokin petturi? Onko tuossakin miehessä, joka elintavoiltaan,
asultaan, esiintymiseltään on yksinkertainen — onko hänessäkin kuten
Arbakeessa vakavuus vain aistillisen verhona? Piileekö tuossakin,
Vestan hunnun takana rappeutunut pahe?»
Olintus, joka oli tottunut seurustelemaan kaikenkarvaisten joukkojen kanssa ja jolla paitsi uskoninnoitusta oli tarkka ihmistuntemuskyky, arvasi ehkä papin piirteistä osan siitä, mitä hänen sisässään kiehui. Hän kesti puhtain ja avoimin otsin Apekideen tiukan katseen.
»Rauhaa sinulle!» hän virkkoi tervehtien Apekidesta.
»Rauhaa?» pappi toisti niin kaiuttomalla äänellä, että natsarealaisen sydäntä kouristi.
»Siihen toivomukseen», Olintus jatkoi, »on kaikki hyvä yhtynyt — hyveettä et löydä rauhaa. Sateenkaaren lailla rauhaa kyllä on maassa, mutta kaari itse pysyy korkealla taivaissa. Taivas kirjoo sen väriloistoin — se syntyy pilvien ja kyynelten aikana — se on ikuisen auringon heijastusta — se on rauhan vakuutta — se on merkki suuresta, ihmistä ja jumalaa välittävästä olennosta. Sellainen rauha, oi nuori mies, on hengen hymyilyä. Se on ikuisessa valossa kulkevan etäisen auringon säteilyä. Rauhaa toivotan sinulle!»
»Ah!» Apekides alotti, mutta hän huomasi samassa joukon uteliaita, jotka mielellään olisivat kuulleet, mitä vihatulla natsarealaisella ja Isiksen papilla oli toisilleen sanottavaa. Hän vaikeni äkisti ja lisäsi sitten matalalla äänellä: »Emme voi tässä keskustella. Seuraan sinua joen rantamalle. Siellä on lehtokuja, joka tähän aikaan on autio ja tyhjä.»
Olintus hyväksyi ehdotuksen. Hän kulki nopein askelin, mutta terävin ja pälyilevin silmin pitkin katuja. Tuontuostakin hän tervehti puhuvin katsein ja erikoisin merkein joitakuita vastaantulijoita, jotka useimmiten asusta päättäen olivat syvien rivien miehiä. Sillä kristinuskossa näemme saman ilmiön, minkä kaikissa vähäpätöisemmissäkin vallankumouksissa — uskonvoima valtaa ensin suuren joukon sydämet. Sillä suurella kymellä, jonka laineet sittemmin huuhtelivat kaupunkeja ja palatseja, oli alkulähteensä köyhyyden ja ahkeruuden majojen lähellä.