7 LUKU.
Ione joutuu ansaan — hiiri koettaa nakertaa paulan poikki.
»Rakkahin Nydia!» Glaukus huudahti luettuaan Ionen kirjeen —, »siunattu lähetti, joka aina kuljet maan ja taivaan väliä, kuinka voin sinut palkita?»
»Minä olen ja palkkani saanut!» tessalitar parka sanoi.
»Huomenaamulla siis — huomenaamulla, kuinka kestän hetket siksi?»
Rakastunut Glaukus ei laskenut Nydiaa pois, vaikka tämä useaan kertaan yritti huoneesta mennä. Hän antoi Nydian yhä uudelleen ja uudelleen toistaa jokaisen tavun, joka oli hänen ja Ionen välisessä keskustelussa. Ehtimiseen hän uteli, unohtaen toisen onnettomuuden, minkälainen oli hänen rakastettunsa katse ja asenne ollut, ja huomattuaan erehdyksensä ja sitä kiireesti anteeksipyydettyään hän kehotti häntä jatkamaan katkennutta kertomustaan. Nydialle niin tuskalliset hetket kuluivat hänestä niin pian ja hämärä oli jo heidät verhonnut, ennenkuin hän Nydian lähetti takaisin Ionen luo uusin kirjein ja uusin kukin. Tuskin oli hän poissa kun Klodius ja jotkut muut hänen toverinsa tulivat häntä tapaamaan. He naureskelivat hänen koko päivän kestänyttä yksinäisyyttään ja hänen vetäytymistään pois tavallisista huvituksista. He kehottivat häntä seuraamaan heidän mukanaan tuon eloisan kaupungin huvittelupyörteeseen, jossa päivä ja yö tarjosivat niin nautittavaa vaihtelua. Sillä silloin kuten nytkin (tuskinpa on koskaan ollut maata ja kansaa, joka niin syvälle korkeudestaan vajonneena on säilyttänyt niin paljon vanhoja tapojaan) italialaisten oli tapana kokoontua hämärissä iltaa viettämään kaduille, ja kuljeskellen temppelien pylväistöissä tai puitten siimeksessä he nauttivat soitosta tai pysähtyivät kuuntelemaan jonkun taitoniekan puhujan esitelmää; he tervehtivät nousevaa kuuta viinimaljoin ja lauluin. Glaukus oli liian onnellinen ollakseen epätoverillinen. Hänen voimakas ilonsa tahtoi purkautua ilmoille. Hän suostui sentähden mielellään toveriensa ehdotukseen ja nauraen ja ilakoiden he pian kulkivat väkirikkaita ja elämää pursuavia katuja pitkin.
Sillävälin Nydia oli saapunut Ionen taloon. Ione oli aikoja sitten lähtenyt sieltä. Hän kysyi välinpitämättömänä, minne hän oli mennyt.
Vastaus kummastutti ja pelästytti häntä.
»Arbakeen — egyptiläisen taloon! Mahdotonta!»
»Totta se on, lapsukaiseni», virkkoi orja, joka oli hänen kysymykseensä vastannut. »Hän on egyptiläisen tuntenut jo kauan.»
»Kauan! Ja kuitenkin, jumalat auttakoot! Glaukus rakastaa häntä», Nydia puheli itsekseen.
»Ja onko hän», hän äkkiä kysäsi, »onko hän useinkin käynyt hänen luonaan?»
»Ei koskaan tähän asti», orja vastasi. »Ja mikäli huhuissa on perää, olisi ollut viisainta nytkin olla menemättä. Mutta hän, minun emäntä parkani, ei välitä juoruista. Vestibulum-jutut eivät kuulu peristyleen.»[28]
»Ei milloinkaan ennen!» Nydia toisti. »Oletko siitä varma?»
»Varma, rakkaani. Mutta mitä se sinua tai meitä liikuttaa?»
Nydia epäröi hetken, sitten hän pani nopeasti tuomansa kukat pöydälle, kutsui orjan, joka häntä oli seurannut, mukaansa ja lähti talosta virkkamatta mitään.
Puolimatkassa Glaukuksen taloon hän katkaisi äänettömyyden ja mutisi puoliääneen:
»Hän ei aavista — ei tiedä niistä vaaroista, jotka häntä uhkaavat. Hulluko olen? — minunko pitäisi hänet pelastaa? Pitää, sillä minä rakastan Glaukusta enemmän kuin itseäni.»
Saavuttuaan atenalaisen taloon sai hän kuulla hänen lähteneen ystäviensä kera ulos, ei kukaan voinut sanoa, minne. Mahdollisesti hän saapuisi vasta sydänyöllä kotiin.
Tessalitar voihkasi; hän lysähti hallin lattialle, peitti kasvot käsillään ikäänkuin kootakseen ajatuksensa. »Aikaa ei ole tuhlata», hän tuumi nousten. Hän puhutteli orjaa, joka oli häntä seurannut.
»Tiedätkö», hän virkkoi, »onko Ionella sukulaisia tai läheisiä ystäviä
Pompeijissa?»
»Kuinka, Jupiter auta!» orja vastasi. »Kuinka noin voit kysyä? Jokainen Pompeijissa tietää, että Ionella on veli, joka nuorena ja rikkaana, on ollut — meidän kesken sanottu — kyllin hullu ruvetakseen Isiksen papiksi.»
»Isiksen papiksi! Oi, jumalat! Hänen nimensä?»
»Apekides.»
»Nyt ymmärrän kaikki», Nydia mutisi. »Veli ja sisar uhrataan siis molemmat! Apekides, sen nimenhän minä kuulin siellä — ah! Niin, hän tietää ainakin sen vaaran suuruuden, joka hänen sisartaan uhkaa. Minun täytyy hänen luokseen.»
Hän syöksähti ylös, tarttui sauvaansa, jolla hän aina ohjasi askelensa, ja kiiruhti lähellä olevaan Isiksen temppeliin. Siihen asti kunnes ystävällinen kreikkalainen oli ottanut hänet suojaansa, oli tuo sauva riittänyt johtamaan sokeata tyttö raukkaa Pompejin sokkeloisilla kaduilla. Jokainen katu, jokainen kulma vilkasliikkeisimmässä kaupunginosassa oli hänelle tuttu, ja kun kaupunkilaiset tunsivat herkkää, miltei taikauskoista kunnioitusta sellaista onnettomuutta kohtaan, antoivat kulkijat aina tilaa hänen hapuileville askelilleen. Tyttörukka ei voinut vielä muutamaa päivää sitten aavistaa, että hänen sokeutensa oli hänen suojelijansa ja varmempi johdattaja kuin terävimmätkään silmät.
Mutta jouduttuaan Glaukuksen turviin, oli hän tämän määräyksestä saanut orjan alinomaiseksi seuralaisekseen. Tähän toimeen pantu orjaparka, joka lisäksi oli kaikkein lihavinta lajia, ja joka oli jo kahdesti samana päivänä saanut taivaltaa Ionen talolle, ja oli nyt komennettu kolmannelle matkalle (jumala tiesi, minne), kiiruhti hänen perässään, voihkien kohtaloaan ja vakuuttaen Kastorin ja Polluksin nimeen, että tuolla sokealla tytöllä oli Merkuriuksen siivet ja Kupidon kestävyys.
Mutta Nydia ei tarvinnut lainkaan hänen opastustaan osatakseen Isiksen tuttuun temppeliin. Esipiha oli tyhjä ja esteittä hän saapui pyhäkköön.
»Ei täällä ole ketään», lihava orja virkkoi. »Ketä etsit tai ketä tahdot puhutella? Tiedäthän, etteivät papit asu temppelissä.»
»Huuda!» hän vastasi kärsimättömänä. »Yöt päivät on aina joku pappi (flamen) vartioimassa Isiksen alttaria.»
Orja huusi — ei vastausta.
»Näetkö ketään?»
»En.»
»Erehdyt, kuulen huokauksen. Katso tarkemmin.»
Orja katsoi kummastellen ja aprikoiden ympärilleen ja erään alttarin edessä, joka vieläkin on tallella temppelin pienessä huoneessa, hän äkkäsi syvään hartauteen vaipuneen olennon.
»Minä näen jonkun», hän sanoi, »ja päättäen valkeasta puvusta hän on pappi.»
»Oi, Isiksen palvelija!» Nydia huudahti, »vanhimman jumalattaren palvoja, kuule minua!»
»Kuka kutsuu?» sanoi matala ja suruvoittoinen ääni.
»Muuan, jolla on tärkeitä tietoja annettava eräälle järjestönne jäsenelle. Olen tullut selittämään enkä vastausta hakemaan.»
»Kenen kanssa tahdot haastella? Hetki ei ole sopiva neuvotteluihin.
Mene, älä häiritse minua. Yö on jumalille pyhitetty, päivä ihmisille.»
»Olen tuntevinani äänesi! Sinua juuri etsin. Olen sinun ennenkin kuullut puhuvan. Oletko pappi Apekides?»
»Olen», pappi vastasi poistuen alttarilta ja lähestyi aitausta.
»Sinä se olet! Jumalten olkoon kiitos!»
Viitaten kädellään hän antoi orjalle merkin mennä loitommalle; tämä totteli, sillä hän luuli, että tyttö oli tullut temppeliin suorittamaan joitakin taikauskoisia menoja, ehkä Ionen turvaksi; hän istahti eräälle kivelle jonkun matkan päähän puhujista.
»Hiljaa!» Nydia kuiskutti nopeasti ja matalalla äänellä. »Oletko ihan varmaan Apekides?»
»Jos minut tunnet, voithan itse nähdä minun piirteistäni.»
»Olen sokea», Nydia vastasi. »Minä näen vain korvillani ja ne sinut tuntevat. Mutta vanno, että olet Apekides!»
»Minä vannon jumalten nimeen, oikean käteni ja kuun kuutta.»
»Vaiti! puhu hiljaa — kumarru lähemmä — anna kätesi! Tunnetko Arbakeen? Oletko pannut kukkia kuoleman alttarille? Ah! kätesi on kylmä — mutta kuule! — oletko vannonut tuon hirveän valan?»
»Kuka sinä olet, mistä tulet, kalpea tyttö?» Apekides virkkoi pelästyneenä. »En tunne sinua. Sinun rinnoillasi ei ole minun pääni levännyt. En ole koskaan ennen sinua nähnyt.»
»Mutta sinä olet kuullut minun ääneni — Mutta valjetkaamme siitä — ne muistot ovat häpeäksi meille kummallekin. Kuule, sinulla on sisar?»
»Puhu! Puhu! Mitä hänestä?»
»Sinä tunnet kuoleman ilojuhlat, vieras — ehkä mielit itsekin olla niissä mukana — mutta tahtoisitko laskea sisaresi niihin, silloinkuin Arbakes on isäntänä?»
»Oi, jumalat! Hän ei uskalla! Tyttö, jos minua petät, niin vapise! Minä revin sinut palasiksi!»
»Puhun totta. Juuri nyt puhuessani on Ione Arbakeen asunnossa — ensi kertaa hänen vieraanaan. Sinä tiedät nyt, mikä vaara häntä uhkaa. Hyvästi! Olen velvollisuuteni täyttänyt.»
»Pysähdy, jää», pappi huusi pidellen päätään. »Jos kaikki on totta, niin kuinka voin hänet pelastaa? Minua ei päästetä sisään. En tunne tuon kamottavan talon kaikkia salakäytäviä. Oi, Nemesis, näin minua oikein rankaiset!»
»Minä päästän orjani kotiin. Ole sinä oppaani ja toverini! Minä vien sinut tuon rakennuksen yksityisovelle. Minä kuiskaan sinulle tunnussanat. Ota ase mukaasi — sitä voi tarvita!»
»Odota hetki», Apekides sanoi pujahtaen erääseen temppelinkomeroon ja palasi parin minuutin kuluttua kietoutuneena sellaiseen laajaan viittaan, jollaista siihen aikaan kaikensäätyiset ihmiset käyttivät ja joka hyvin peitti hänen papinpukunsa. »Nyt», hän sanoi hammasta purren, »jos Arbakes on uskaltanut — mutta hän ei tohdi! ei tohdi! Miksi sitä epäilisin? Onko hän niin tunnoton konna! En tahdo sitä vielä uskoa. Mutta sofisti — musta taikuri hän joka tapauksessa on! Auttakaa minua, jumalat — Ah! onko jumalia? Kyllä, on yksi jumalatar, joka minun ääntäni kuulee, ja se on — kosto!»
Näitä mietteitä hautoen Apekides kulki vaikenevan ja kalpean toverinsa rinnalla autioituvia katuja pitkin Arbakeen talolle.
Orja, jonka Nydia oli vapauttanut toimestaan, kohautti olkapäätään, murahti jonkun kirouksen ja mihinkään poikkeamatta kiiruhti kubikulumiinsa (makuusuoja).