9 LUKU.
Mitä Ionelle tapahtui Arbakeen talossa. — Ensimäiset merkit hirmuisen vihollisen raivosta.
Kun Ione astui egyptiläisen tilavaan eteishalliin, sama kammo, mikä oli hänen veljeensäkin tarttunut, valtasi nyt hänetkin. Jotakin pelottavaa ja varottavaa oli tuon synkän tebeläisen sfinksin rauhallisissa ja surullisissa piirteissä, niiden majesteetilliset ja intohimottomat muodot olivat marmoriin niin hyvin veistetyt: —
Ikivanhaa kokemusta kuvastaa sen katse, ikuista henkeä heijastaa sen silmä. —
Solakka etiopialainen orjatar hymyili vahingoniloisena ottaessaan hänet vastaan ja viittasi häntä seuraamaan mukanaan. Puolitiessä tuli Arbakes, juhlapuvussaan, välkkyvin jalokivin. Vaikka vielä olikin kirkas päivä, oli talo ylhäisten tapaan keinotekoisesti hämärretty, ja lamput loivat rauhallista ja hyvätuoksuista hohdettaan kirjaillulle lattialle ja komeaan pylväistöön.
»Ihana Ione», Arbakes virkkoi kumartuen tarttumaan hänen käteensä. »Sinä sokaiset päivän — sinun silmäisi säteily valaisee koko hallin — sinun hengityksesi täyttää sen hyvillä tuoksuilla.»
»Et saa minulle puhua noin», Ione sanoi hymyillen. »Sinä unohdat, että itse olet minua kasvattanut pitämään vähäpätöisinä henkilökohtaisia imarteluja. Sinä olet opettanut minua halveksimaan mairittelua. Pitääkö sinun holhottisi nyt hyljätä saamansa oppi?»
Ione oli näin puhuessaan niin hurmaava ja teeskentelemätön, että egyptiläinen tuli entistäänkin rakastuneemmaksi ja olisi ollut taipuvainen uudistamaan äskeisen virheensä, mutta hillitsi sentään itsensä. Hän vastasi sukkelasti ja iloisesti ja kiiruhti jatkamaan keskustelua.
Hän kuletti Ionen useitten huoneitten kautta, joissa kaikissa hänen vain Kampanian kaupunkien poroporvarilliseen komeuteen tottuneet silmänsä luulivat näkevänsä koko mailman aarteet.
Seinillä upeili voittamattomia taidemaalauksia ja lamput valaisivat parhaimpien kreikkalaisten mestarien veistoksia. Helmin koristettuja jalokiviarkkuja oli pylväitten väliköissä; ovet ja kynnykset olivat mitä harvinaisinta puulajia; kultaa, jalokiviä oli tuhlaillen siroteltu kaikkialle. Toisinaan he olivat kahden näissä huoneissa, toisin ajoin he sivuuttivat polvistuneen orjajoukon, joka Ionelle tarjosi rannerenkaita, kultakäätyjä ja muita kalleuksia. Mutta turhaan Arbakes kehotti häntä ne ottamaan.
»Olen usein kuullut», hän sanoi ihmeissään, »että sinä olet rikas, mutta tällaisia aarteita en koskaan edes uneksinut sinun omistavan.»
»Minä toivoisin», egyptiläinen vastasi, »voivani ne kaikki juottaa yhdeksi kruunuksi, jonka sitten saisin painaa sinun päähäsi.»
»Ah! Minä musertuisin sen painon alle. Minusta tulisi siten toinen
Tarpeia», Ione vastasi nauraen.
»Mutta sinä et silti halveksi rikkautta, Ione? Köyhät eivät tiedä, mitä elämä saattaa tarjota. Kulta on suuri taikuri — se toteuttaa unelmamme — se antaa meille jumalan voiman — sen omistamisessa on suuruutta, valtaa — se on väkevin, mutta nöyrin orjamme.»
Taidokas Arbakes koetti Ionen häikästä aarteillaan ja kaunopuheliaisuudellaan; hän koetti hänessä herättää halua päästä kaiken näkemänsä omistajaksi. Hän toivoi, että Ione yhdistäisi omistajan omaisuuteen ja että hänen rikkauksiensa loistosta jotain säteilisi häneenkin. Mutta Ione tunsi miltei voivansa pahoin kuullessaan nyt kohteliaisuuksia noilta huulilta, jotka tähän asti olivat halveksineet lausua naiselliselle kauneudelle osotettuja tavallisia mairesanoja; ja sillä herkullisella tottuneisuudella, joka on ominaista vain naissuvulle, hän koetti antaa hänen sanoilleen toisen merkityksen ja naurahdellen ja leikitellen hän vastaili toisen hehkuviin puheisiin. Ei mikään mailmassa ole niin viehättävää kuin sellainen puolustautumistapa. Siinä on jotakin afrikalaista taikuria, joka lupasi sulanpiirrolla antaa tuulille uuden suunnan.
Egyptiläinen olikin nyt ehkä enemmän ihastunut hänen sirouteensa kuin hänen kauneuteensa. Vain vaivoin hän kykeni tunteensa salaamaan. Ah! Sulka oli tehokas vain kesäisiä tuulenväreitä vastaan, — kuinka se myrskyn kestänee!
Kun he olivat eräässä hallissa, jonka seiniä peittivät hopealla huolitellut valkeat verhot, taputti Arbakes äkkiä käsiään, ja kuin taikaiskusta kohosi lattiasta pöytä — leposohva tai valtaistuimen tapainen karmiininpunaisine telttakattoineen ilmestyi samassa hetkessä Ionen jalkojen juureen — ja tuossa tuokiossa alkoi verhojen takaa kuulua näkymätöntä ja mitä vienointa soittoa.
Arbakes laskeutui Ionen jalkoihin, ja poikaset, nuoria ja kauniita kuin
Kupidot, palvelivat heitä.
Juhla-ateria oli loppunut, soitto hiljeni hiljenemistään, ja Arbakes virkkoi ihanalle vieraalleen:
»Oletko, suojattini, milloinkaan tässä tylyssä ja epävakaisessa maailmassa tuntenut halua katsahtaa rajan tuolle puolen? — Oletko koskaan tahtonut vetää syrjälle tulevaisuuden esiverhoa, ja mielinyt nähdä tulevia tapahtumia? Sillä ei vain menneisyydellä ole henkensä; vaan jokaisella tulevallakin toiminnalla on oma henki — varjo. Kun oikea hetki koittaa, saa se elämän, varjo saa ruumiin ja se astuu mailmaan. Haudantakaisessa maassa on kahdenlaisia henkiolentoja — niitä, joilla on tulevaisuustehtävää ja niitä, jotka jo ovat työnsä suorittaneet. Jos me viisautemme avulla voisimme tuohon maahan tunkeutua, niin näkisimme nuo molemmat joukot, ja oppisimme, kuten minä olen tehnyt, tuntemaan sekä kuolleitten salaisuudet että elävien tulevat kohtalot.»
»Oletko sinä oppinut? — Voiko tieto viedä niin pitkälle?»
»Tahdotko koetella tietojani, Ione? ja haluatko nähdä oman kohtalosi? Siitä tulee yhtä jännittävä draama kuin joku Aiskyloon tekemistä; olen sen sinua varten valmistanut, jos sinä vain tahdot nähdä varjojen näyttelevän osaansa.»
Napolitar vavahti. Hän ajatteli Glaukusta. Hän huokasi ja värisi. Yhtyivätkö heidän kohtalonsa? Puolittain epäillen ja uskoen, peläten ja omituisen isäntänsä sanojen synnyttämän uteliaisuuden kiihottamana hän oli tovin ääneti ja vastasi sitten:
»Se voi säikyttää — se voi kauhistuttaa! Katsahdus tulevaisuuteen voi ehkä katkeroittaa nykyisyyttä!»
»Ei, Ione. Minä itse olen nähnyt tulevaisuutesi ja kohtalosi henkien vaeltavan Elysiumin puutarhoissa; ja asfodiilista ja ruusuista he kiertävät sinun ihanan tulevaisuutesi kukkaköynnöstä ja muille niin kovasydämiset kohtalottaret kehräävät sinulle rakkauden ja onnen lankaa. Tahdotko tulla mukaan ja kuulla tuomiosi, voidaksesi siitä jo etukäteen iloita?»
Taas kuiski Ionen sydän: »Glaukus!» Hän vastasi tuskin kuuluvasti myöntyen. Egyptiläinen nousi ja häntä kädestä pitäen talutti hänet juhlasalin poikki. Verhot hävisivät kuin manauksesta ja soitto helähti iloisempaan sävellajiin. He tulivat pylväistöön, jonka laidoilla suihkukaivot viskasivat ilmaan kirkkaat kaarensa; he saapuivat leveitä ja mukavia portaita myöten puutarhaan. Oli tullut ilta; kuu oli korkealla taivaalla, ja nuo ihanat kukat, jotka päivisin nukkuvat, mutta öisin täyttävät yöilman suloisilla tuoksuillaan, loistivat tiheinä ryhminä käytävillä, jotka veivät tuuheitten pensaikkojen halki tai painuivat kuin kunnioitustaan osottaen niiden kuvapatsaitten juureen, joita oli asetettu polun kummallekin puolelle.
»Mihin sinä viet minut, Arbakes?» Ione kysyi kummastellen.
»Kas tuonne», hän vastasi viitaten käytävän päässä olevaan pieneen rakennukseen. »Tuolla on kohtalottarille pyhitetty temppeli — meidän uskonnolliset menomme vaativat niin pyhän paikan.»
He joutuivat pieneen halliin, jonka takaseinällä riippui musta verho. Arbakes kohotti sitä, Ione astui sisään ja huomasi olevansa pilkko pimeässä.
»Älä pelkää!» egyptiläinen virkkoi, »valoa tulee kyllä pian.» Hänen vielä puhuessaan alkoi kaikkialle vähitellen levitä hentoa valoa. Ione huomasi nyt olevansa avarassa huoneessa, joka oli aivan mustiin verhottu, ja samanvärinen leposohva oli hänen vierellään. Keskellä salia oli matala alttari ja sillä pronssinen kolmijalka. Sivuseinämällä seisoi korkealla graniittijalustalla yömustasta marmorista veistetty, suunnattoman suuri pää, jonka Ione sen otsalle kierretystä vehnäntähkää muistuttavasta seppelestä tunsi suureksi egyptiläiseksi jumalattareksi. Arbakes astui alttarin eteen. Hän oli seppelensä pannut erääseen lippaaseen ja puuhaili nyt tyhjentämässä pronssimaljakon sisällystä kolmijalkaan, josta äkkiä leimahti sinervä, väräjävä liekki. Egyptiläinen palasi Ionen luo ja mutisi vieraskielisiä sanoja, joita Ione ei ymmärtänyt. Alttarin takainen verho alkoi häälyä — halkesi vihdoin kahtia ja siihen syntyneestä aukosta Ione näki edessään epäselvän, värittömän maiseman, mutta se tuli sitä elävämmäksi ja kirkkaammaksi, mitä kauemmin hän sitä katseli; vihdoin hän erotti siinä puita, puroja, niittyjä ja lopulta avautui hänen eteensä mitä ihanin maalaismaisema. Pian ilmestyi etualalle epäselvä varjo, joka pysähtyi Ionea vastapäätä. Vähitellen taikavoima muutti senkin yhtä eläväksi kuin luonnonkin; se sai muodot ja selvät piirteet ja ah! Ione tunsi niissä oman itsensä!
Maisema häipyi äkkiä sumuun ja siitä sumusta ilmestyi taustaksi komea palatsi. Keskelle sen avaraa salia oli pystytetty valtaistuin — epäselvät orja- ja vartijajoukot ympäröivät sitä — ja kalpea käsi piteli valtaistuimen yllä diademintapaista kruunua. Nyt ilmestyi uusi henkilö näyttämölle. Se oli kiireestä kantapäähän verhottu mustaan pukuun — sen kasvot olivat peitetyt — se polvistui Ionen varjon eteen — tarttui hänen käteensä ja viittasi valtaistuimeen ikäänkuin kehottaen häntä nousemaan sille.
Napolittaren sydän löi kiivaasti. »Tahdotko, että tuo varjo ilmaisee itsensä?» kuiskasi ääni hänen vierellään — Arbakeen ääni.
»Ah, kyllä.» Ione vastasi hiljaa.
Arbakes kohotti kätensä; haamu näytti heittävän yltään vaipan, johon se oli kääriytyneenä ja Ione kirkaisi — hän näki Arbakeen haamun polvillaan edessään.
»Siinä on sinun kohtalosi!» kuiski ääni jälleen hänen viereltään.
»Sinut on määrätty Arbakeen morsiameksi.»
Ione kauhistui; musta esiverho peitti jälleen koko haavenäytelmän ja Arbakes itse — todellinen, elävä Arbakes oli hänen edessään polvillaan.
»Oi, Ione», hän sanoi katsoen häneen intohimoisesti. »Kuule minua, joka turhaan olen niin kauan rakkauttani vastaan taistellut. Minä jumaloin sinua! Kohtalottaret eivät valehtele — sinä olet minulle määrätty. Olen etsinyt koko mailman, mutta en sinun veroistasi löytänyt. Nuoresta alkaen olen halunnut sellaista naisolentoa kuin sinua. Olen uneksinut kunnes näin sinut — minä heräsin ja minä näen sinut. Älä käänny minusta, Ione! Älä arvostele minua enää samoin kuin ennen! En ole enää tuo kylmä, tunteeton, yksinäinen mies — jommoiselta olen sinusta tähän asti näyttänyt. Ei ketään naista ole niin alttiisti, niin intohimoisesti rakastettu, kuin minä sinua rakastan. Älä vedä kättäsi pois; katso — minä päästän sen. Jos tahdot, niin vedä se pois. — hyvä, olkoon niin! Mutta älä hylkää minua, Ione — älä julmana hylkää! Käytä valtaasi siihen, jonka sinä voit mielesi mukaan muuttaa. Minä, joka en ole nöyrtynyt kenenkään kuolevaisen edessä, polvistun sinun eteesi. Minä, joka määrään kohtaloa, odotan omani ratkaisua sinulta. Ione, älä vapise, sinä olet minun kuningattareni — jumalattareni — morsiameni! Kaikki sinun toiveesi täytetään. Kaikki maanääret palvelevat sinua — loisto, valta, ylellisyys ovat sinun orjiasi. Arbakeella on vain yksi himo, ylpeys saada totella sinua. Ione, käännä silmäsi minuun — ihastuta minua hymylläsi! Musta on sieluni, kun sinä kasvosi pois käännät — paistaos minuun, aurinkoni — taivaani — aamunkoittoni — Ione, Ione, älä hylkää minun rakkauttani!»
Vaikka Ione tunsikin olevansa täydellisesti tuon omituisen ja hirveän miehen vallassa, ei hän kuitenkaan pelännyt. Toisen kunnioittava äänensävy, hänen äänensä lempeys rauhottivat hänet; ja omassa puhtaudessaan hän tunsi parhaimman suojelijansa. Mutta hän oli hämmentynyt — kummastunut. Kului joku hetki, ennenkuin hän kykeni puhumaan.
»Nouse, Arbakes!» hän vihdoin lausui ojentaen hänelle jälleen kätensä, mutta hän veti sen nopeasti takaisin, kun hän sillä tunsi egyptiläisen polttavat huulet. »Nouse, ja jos olet puhunut vakavasti, jos sinun sanasi ovat tosia —»
»Jos!» hän vastasi hellästi.
»Hyvä! Kuule siis. Sinä olet ollut minun holhoojani, ystäväni, kasvattajani, tätä osaa en ole voinut aavistaakaan. Älä luule», hän nopeasti lisäsi, kun hän huomasi toisen silmissä hurjan, intohimoisen välkähdyksen — »älä luule, että olen sinulle vihoissani, etten tuntisi ylpeyttä, kun sinä minua kunnioitat; mutta sano, voitko minua rauhallisena kuunnella?
»Voin, vaikka sanasi olisivat salamoita, jotka uhkaisivat murskata minut.»
»Minä rakastan toista», Ione virkkoi punehtuen, mutta varmalla äänellä.
»Jumalten nimessä — manalan vallat!» ähkäisi Arbakes nousten täyteen pituuteensa. »Älä sano sellaista minulle — älä pilkkaa minua — se on mahdotonta! Kenen olet nähnyt, kenen olet oppinut tuntemaan? Oh, Ione! Kaikki on vain naisellista keksintöä — se on naisen puhetta — sinä tahdot voittaa aikaa. Minä olen yllättänyt sinut — ehkä pelottanut sinua. Tee minulle mitä tahdot, sano vaikkapa, ettet minua rakasta, matta älä sano, että rakastat toista!»
»Ah!» Ione alotti, mutta pelästyen hänen äkillistä ja odottamatonta kiivauttaan hän pillahti itkuun.
Arbakes siirtihe lähemmäksi — hänen hengityksensä poltti Ionen poskia — hän sulki hänet syliinsä — Ione koetti kaikin voimin vapautua. Tässä tiimellyksessä putosi Ionen povesta pieni taulu lattialle. Arbakes huomasi sen ja sieppasi sen — se oli kirje, jonka Ione oli aamulla saanut Glaukukselta. Ione vaipui kauhun lamaannuttamana leposohvalle.
Arbakes silmäili nopeasti kirjettä; napolitar ei tohtinut häntä katsella. Hän ei huomannut sitä kalmanväriä, joka oli Arbakeen kasvoille levinnyt; hän ei nähnyt toisen uhkaavaa asentoa, ei hänen huultensa värähdystä, ei hänen rintansa väkivaltaista aaltoilua. Hän luki kirjeen loppuun, se putosi hänen kädestään ja hän virkkoi halveksivan kylmällä äänellä:
»Onko tämän kirjeen kirjottaja sinun rakastettusi?»
Ione huokasi, mutta ei vastannut.
»Puhu!» toinen ärjäsi.
»On!»
»Ja hänen nimensä — niin sehän on tässä kirjeessä — hänen nimensä on
Glaukus!»
Ione risti kätensä ja katsahti ympärilleen ikäänkuin suojaa ja apua hakien.
»Kuule siis», Arbakes sanoi alentaen äänensä kuiskailuksi. »Sinut saa pikemmin hauta kuin hänen käsivartensa syleilläkseen. Mitä! Luuletko, että Arbakes sietää rinnallaan sellaista kilpailijaa kuin on tuo kurja kreikkalainen? Mitä? Luuletko, että olen hedelmän antanut kypsyä antaakseni sen toiselle? Ei niin — minun ihana houkkioni! Ei! Sinä olet minun — yksinomaan — vain minun! Ja nyt — nyt minä tartun sinuun ja teen sinut omakseni!» Näin sanoen hän kietoi Ionen käsivarsiinsa; ja tässä väkivaltaisessa otteessa ilmeni kaikki valloilleen päässyt raivo — siinä oli enemmän kostonhalua kuin rakkautta.
Mutta epätoivo antoi Ionelle yliluonnolliset voimat; hän riistihe irti toisen otteesta — hän syöksyi huoneen toiseen päähän, sinne mistä he olivat tulleet — hän veti jo esiverhoa syrjään — mutta samassa Arbakes sai hänet kiinni — taas hän pääsi irti ja kaatui väsyneenä ja kirkaisten sen patsaan juurelle, jolla oli egyptiläisen jumalattaren kuva. Arbakes pysähtyi hetkeksi hengähtääkseen ja taas hän hyökkäsi saaliinsa kimppuun.
Samassa riuhtaistiin verho syrjään; egyptiläinen tunsi rajun ja voimakkaan otteen olkapäissään. Hän kääntyi — ja näki edessään Glaukuksen säihkyvät silmät ja Apekideen kalpeat, elähtäneet, mutta uhkaavat piirteet. »Ah!» hän murahti, katsellen vuoroon toista, vuoroon toista, »mikä raivotar teidät on tänne saattanut?»
»Ate», Glaukus vastasi ja tarttui hurjan raivoisasti egyptiläiseen. Apekides nosti tajuttoman sisarensa lattialta, mutta hänen sisäisissä taisteluissa kuihtuneet voimansa eivät riittäneet kantamaan häntä pois, niin hento ja kevyt kuin Ione olikin. Hän pani hänet sentähden leposohvalle ja jäi hänen viereensä seisomaan paljastetuin puukoin katsellen Glaukuksen ja egyptiläisen taistelua, valmiina työntämään aseensa Arbakeen rintaan, jos tämä voittajana selviytyisi. Ei mitään liene kammottavampaa katsella kuin pelkkien ruumiillisten voimien ottelua, jossa ei käytetä muita aseita kuin mitä luonto on vihalle ja raivolle antanut. Molemmat vastustajat olivat toisiinsa takertuneet, kumpikin tavotteli toisen kurkkua — pää taaksepäin taivutettuna — silmät vihasta kiiluen — lihakset jännitettyinä — suonet paisuvina — huulet yhteenpuristettuina — hammasta purren. Kummallakin oli tavattomat ruumiinvoimat, kumpaakin kannusti sammuttamaton viha. He kietoutuivat toisiinsa — he vaappuivat puoleen ja toiseen — he liikkuivat ahtaan taistelukenttänsä päästä toiseen — he kiljahtelivat vihasta ja kostonhalusta. He olivat nyt alttarin edessä — nyt sen patsaan juurella, jonka äärellä taistelu oli alkanut. He päästivät toisensa irti hengähtääkseen. — Arbakes nojasi kuvapatsaaseen, Glaukus siirtyi jonkun askelen päähän.
»Oi, vanha arvokas jumalatar», Arbakes huudahti syleillen kuvapatsasta ja kohottaen katseensa sen pyhitettyyn päähän, »suojele valittuasi, sinkoa kostosi tuohon sinun ikivanhan uskontosi pilkkaajaan, joka syntisellä väkivallalla häpäisee sinun pyhäkkösi ja ahdistaa sinun palvelijaasi!»
Hänen näin puhuessaan näyttivät jumalattaren rauhalliset ja suuret piirteet äkkiä saaneen eloa — mustasta marmorista hohti kuin kuultavan hunnun läpi punerva ja väräjävä valo; pään ympärillä välkähti tulikielekkeitä kuin sähähteleviä salamia; silmiin tuli synkkä kiilto ja ne näyttivät suuntaavan uhkaavan vihansa kreikkalaiseen. Ällistyneenä ja hämmentyen tästä äkillisestä ja salakähmäisestä vastauksesta, jonka hänen vihollisensa oli rukoukseensa saanut, ja oman perinnäisen taikauskonsa kahlehtimana Glaukus kalpeni sitä odottamatonta ja salaperäistä elämää, minkä marmori yhtäkkiä oli saanut — hänen polvensa alkoivat vapista — kauhu täytti hänen mielensä ja hän seisoi pelokkaana ja hämillään vihamiehensä edessä. Arbakes ei antanut hänelle aikaa tointua hämmästyksestä. »Kuole kirottu», hän karjui ukkosenäänellä hyökäten uudelleen kreikkalaisen kimppuun, »kunnioitettava Äiti tahtoo sinut eläväksi uhrikseen.» Menetettyään taikauskoisen pelkonsa ensi hämmennyksessä mielenmalttinsa kreikkalainen väistyi askelen taaksepäin; marmorilattia oli lasinliukas — hän luiskahti — ja kaatui. Arbakes pani jalkansa kaatuneen vihollisensa rinnalle. Mutta Apekides, joka oli saanut kokemusta papillisessa toimessaan ja tunsi hyvin Arbakeen mahtavat ihmeet, ei hämmentynyt niin helposti kuin hänen toverinsa. Hän syöksyi nyt puukko koholla esiin — valpas egyptiläinen tarttui sitä pitelevään käteen — yksi ainoa voimakas isku sinkosi aseen papin voimattomasta kädestä, — toinen kauhea isku paiskasi hänet itsensä maahan. Vahingoniloisin ja uhkaavin elein Arbakes heilutteli puukkoa ilmassa. Silmääräpäyttämättä Glaukus katseli uhkaavaa vaaraa kaatuneen gladiaattorin lailla alistuen kohtaloonsa. Mutta juuri ratkaisevalla hetkellä lattia alkoi heidän allaan keinua. Suurempi henki kuin Arbakeen manaama ilmaisi olemassaolonsa! — hävittävä jättivoima, jonka tieltä hänen intohimonsa ja taitonsa äkkiä hävisivät. Maanjäristyksen kamala demoni oli herännyt — se kohenteleikse — pilkaten inhimillisen viekkauden taikavoimaa ja inhimillisen raivon puuskaa. Titanin lailla, jonka harteilla vuoret ovat levänneet, se ravisteleikse vuosien unesta — se panee sitä kiusanneet vuorivuoteet liikkeelle — syvyyden kuilut vapisevat ja horjahtelevat, kun se jäseniään oikoo. Itseensä luottava puolijumala nujerretaan juuri silloin kun hän on kostonsa saamallaan ja valtaansa näyttämällään. Kaikkialta kuului maan alta kummaa kuminaa — huoneen esiverhot liehuivat ilmassa kuin myrskyn kynsissä — alttari huojui — kolmijalka kaatui — ja korkealla taistelukentän yllä pylväs heilahteli puolelta toiselle — jumalattaren marmoripää irtaantui ja putosi jalustaltaan, ja Arbakeen kumartuessa antamaan uhrilleen viimeistä iskua jysähti marmorimassa suoraan hänen olkapäilleen ja niskaansa. Ja äkkiä kuin kuoleman hävittävä henki olisi häneen puhaltanut Arbakes lysähti ääntä päästämättä lattialle ja makasi siinä nyt osottamatta ainuttakaan elonmerkkiä näennäisesti saman jumalattaren surmaamana, jonka apuun hän äsken oli turvautunut.
»Maa on lapsiaan suojellut», Glaukus huudahti nousten jaloilleen. »Siunattu olkoon kauhea maanjäristys! Kiittäkäämme jumalten armoa!» Hän auttoi Apekideen pystyyn ja katsahti sitten Arbakeehen. Tämä näytti aivan haudanomalta. Verta tihkui hänen suustaan hänen välkkyville vaatteilleen; hän putosi raskaasti Glaukuksen käsistä ja punainen verivirta valui hiljalleen marmorilattialle. Taas tärisi maa heidän allaan; heidän täytyi toinen toiseensa nojata. Mutta järistys taukosi yhtä pian kuin syntyikin. He eivät odottaneet kauempaa. Glaukus otti Ionen varovasti käsivarsilleen ja he lähtivät nopeasti tuosta kauhun talosta. Kun he saapuivat puutarhaan, näkivät he kaikkialla pakenevia ja hajanaisia nais- ja orjajoukkoja, joiden välkkyvät juhlapuvut tuntuivat kaiken pilkalta tuona juhlallisen pelottavana hetkenä. He eivät välittäneet nyt vieraista, heillä oli yllin kyllin työtä omasta pelastumisestaankin. Kuudentoista rauhanvuoden jälkeen uskoton, rauhaton maakamara uhkasi uutta hävitystä. Kaikkialta kuului huutoa: »Maanjäristys, maanjäristys!» Apekides ja hänen toverinsa sivuuttivat kenenkään heitä häiritsemättä talon, poikkesivat eräälle käytävälle, pujahtivat pienestä avoimesta portista ulos ja pysähtyivät vihdoin matalalle kummulle, jonka ylle tummanvihreät aloepuut loivat kimmeltävän varjonsa; kuunsäteet valaisivat sokean tytön hentoja piirteitä — hän itki katkerasti.