9 LUKU.
Lempivien epätoivo. Joukkojen kohtalo.
Glaukus kääntyi säälien, mutta kauhistuen pois tästä näystä, otti Ionen jälleen syliinsä ja juoksi pitkin katuja, jotka yhä olivat kirkkaasti valaistut. Mutta äkkiä synkkä varjo levisi kaiken yli. Vaistomaisesti hän kääntyi tarkastamaan vuorta ja kas! toinen noista suunnattomista kärjistä, joihin vuoren huippu oli jakaantunut, horjahteli sinne tänne ja kaatui vihdoin sanoin kuvaamattomalla ryskeellä perustukseltaan alas ja vyöryi valtavana tuli virtana vuoren rinnettä alas. Samalla hetkellä tuprahti vuoresta pilvi yömustinta sauhua, joka jälleen peitti kaiken synkkään yöhön, ilman, meren ja maan.
Taas — ja yhä — yhä uudestaan entistä tiheämmät tuhkakuurot tekivät verestä hävitystyötään kaduilla. Pimeys kietoi vielä kerran kaiken huntuunsa; ja Glaukuskin, jonka uljas sydän tähän asti oli epätoivoisena ponnistellut vaaroja vastaan, vaipui erään holvatun kaaren alle ja kietoen käsivartensa Ionen ympäri — raunioissakin hänen morsiamensa — hän odotti alistuneena kuolemaa.
Sillävälin oli Nydia, joka tungoksessa oli joutunut erilleen Glaukuksesta ja Ionesta, turhaan yrittänyt löytää heidät jälleen. Turhaan hän oli sokeille ominaisella, valittavalla äänellä huudellut; ilma oli täynnä tuhansia, itsekkäämmän kauhun synnyttämiä huutoja. Yhä uudelleen ja uudelleen hän palasi samalle paikalle, missä he olivat eronneet — löytääkseen hävinneet toverinsa, pysäyttäen jokaisen pakolaisen ja kysyen näiltä Glaukusta — mutta kaikki kiiruhtivat kärsimättöminä ja hajamielisinä, äänettöminä ohi. Saattoiko kukaan tällaisena hetkenä ajatella naapuriaan? Yleisen kauhun näyttämöllä ei mikään lienekään kamottavampaa kuin sen synnyttämä luonnoton itsekkäisyys. Vihdoin Nydian mieleen juolahti lähteä etsimään tovereitaan merenrannalta, koska aiemmin oli päätetty hakea sitä tietä pelastumismahdollisuutta. Ohjaten askeliaan sauvalla, joka hänellä aina oli mukanaan, hän kulki eteenpäin, uskomattoman taitavasti vältellen kaduille kasaantuneita raunioita ja röykkiöitä ja löysi helposti (hänelle oli nyt onneksi hänen tottuneisuutensa ikuiseen pimeyteen, tottumus, joka tavallisessa elämässä on niin surkea onnettomuus!) lähimmän merenrannalle vievän tien.
Tyttöparka! Hänen rohkeuttansa oli ihana seurata! Ja kohtalo näytti tukevan hänen avuttomuuttaan! Kuumat vesipisarat eivät koskeneet häneen, vaikka hän sateessa kulkikin; suuret kivenlohkareet ruhjoivat katukäytävää hänen ympärillään, mutta säästivät tuota hentoa olentoa; ja kun kevyttä tuhkaa putoili hänen päälleen, ravisti hän sen helposti pois[107] ja jatkoi rohkeana matkaansa.
Heikkona, vaarojen uhkaamana, mutta pelotonna, vain yhden ajatuksen kannustamana hän oli todella harhailevan Psyken vertauskuva. Hän oli kuin Toivo, joka vaelsi Varjon metsässä; oli kuin Henki itse — yksinään, mutta pelkäämättä taivaltaen elämän vaarojen ja vaivojen seassa!
Yhtämittaa hän kohtasi onnettomuustovereita, jotka pimeässä harhailivat, kiiruhtaen salamien hetkittäisessä loimossa eteenpäin, ja vihdoin muuan tuohuksia kantava joukko törmäsi täydellä vauhdilla häneen, ja hän kaatui kumoon.
»Mitä!» yksi joukosta huudahti, »siinähän on minun kunnon sokea tyttöni! Bakkus vieköön, häntä ei saa jättää tuohon! Ylös, tessalitar! Kas noin. Oletko haavottunut? Hyvä on! Tule mukaamme! Olemme menossa merenrannalle.»
»Oi, Sallustus, tunnen äänesi. Jumalten olkoon kiitos! Glaukus!
Glaukus! Oletko nähnyt häntä?»
»En. Hän on nähtävästi jo kaukana kaupungista. Jumalat, jotka pelastivat hänet leijonan kynsistä, pelastavat hänet kyllä tultasyöksevän vuoren vaaroista.»
Rohkaisten täten Nydiaa tuo hyväsydäminen epikuurolainen talutti häntä mukanaan rannalle päin, eikä hän saanut välittää Nydian kiihkeistä rukouksista, että hän viipyisi vielä jonkun ajan paikalla etsiäkseen Glaukusta. Ja epätoivossaan Nydia yhä huuteli tuota rakasta nimeä, joka keskellä luonnonvoimien rajua ryskettä kaikui suloisena soittona hänen korvissaan.
Aikaisemmin kuvaamamme valoilmiö, laavavirtojen purkaukset ja maanjäristys sattuivat jotenkin samaan aikaan, jolloin Sallustus joukkoineen saapui kaupungista suoraan satamaan vievälle tielle. Täällä heidät pysäytti tiheä ihmisjoukko, jossa varmaankin oli puolet kaupungin asukkaista. Tuhansittain heitä harhaili muurien ulkopuolella leviävillä kentillä, ja kaikki olivat epätietoisia minne paeta. Meri oli pakoutunut rannalta; ja nekin, jotka olivat merelle uskaltaneet, kauhistuivat niin luonnonvoimien väkivaltaista raivoa, aaltojen merenrannalle viskaamien merihirviöiden kamottavaa näköä, vuoren sinkoamien kivenlohkareitten kaameita mäiskähdyksiä mereen, että palasivat rannalle pitäen maaturvaa sittenkin parempana kahdesta valittavana olevasta pahasta. Näin nyt kaksi virtaa, toinen merelle pyrkivä, toinen sieltä palaava seisoivat vastakkain, kaikki olivat hapuilevia ja epätoivoissaan eivätkä tunteneet suurta lohtua edes suuresta lukumäärästään.
»Tuli hukuttaa maailman», virkkoi muuan vanha mies, jolla oli stoalaisen koulukunnan pitkä väljä viitta yllään. »Stoalainen ja epikuurolainen viisaus on sitä ammoin jo ennustanut, ja hetki on nyt tullut!»
»Niin, hetki on tullut!» luja, juhlallinen, peloton ääni huudahti.
Ympärilläseisojat katselivat kummissaan ympärilleen. Ääni kuului ylhäältä. Puhuja oli Olintus, joka kristittyjen ystäviensä kanssa seisoi jyrkällä kummulla; sille olivat ensimäiset kreikkalaiset siirtolaiset rakentaneet Apollon temppelin, mutta nyt se oli jo ajanhampaan kuluttama ja miltei raunioina. Hänen puhuessaan ilmaantui se häikäisevän kirkas valoilmiö, joka oli Arbakeen kuoleman ennustajana, ja loi räikeän hohteensa suunnattomaan, kauhistuneeseen, hengittämättömään väkijoukkoon. Ei koskaan ole yhdessä ryhmässä nähty niin paljon epätoivon synkistämiä piirteitä! — ei koskaan mikään inhimillinen kokous ole saanut katseltavakseen sellaisia kauhuja ja kuolemanhirmuja! — eikä milloinkaan, kunnes viimeinen pasuuna pauhaa, liene sellaista väkijoukkoa koolla! Ja tämän joukon yläpuolella kohosi Olintuksen vartalo kohotetuin käsin ja ennustajan elein tulenliekkien eloisassa loimossa. Ja joukko tunsi miehen, jonka se oli tuominnut metsänpedon kynsiin — silloin hän oli heidän uhrinsa — nyt heidän varottajansa; ja taas kaikui hiljaisuudessa hänen juhlallinen äänensä:
»Hetki on tullut!»
Kristityt toistivat huutoa. Niinkuin kaiku se kulki joukon laidasta laitaan — vaimot ja miehet, lapset ja vanhukset sitä toistivat, eivät äänekkäästi, vaan kumeana mutinana. »Hetki on tullut!»
Samassa silmänräpäyksessä kaikui ilmassa kimeä, vihlova kiljaisu, ja erämaan villi tiikeri syöksähti väkijoukkoon ajatellen sekin vain omaa pelastustaan ja raivaten tietä hajaantuvan joukon läpi. Ja silloin tapahtui maanjäristys — ja pimeys kätki kaikki syliinsä!
Ja uusia pakolaisia saapui yhä. Arbakeen orjat kantoivat yhä aarteita, jotka eivät enää olleet heidän isäntänsä omaisuutta. Vain yksi tuohus enää paloi. Sitä piteli Sosia, ja kun sen valo osui Nydian kasvoille, tunsi hän tessalittaren.
»Mitä apua sinulla nyt on vapaudestasi, sokea tyttö?» orja kysyi.
»Ken olet? Tiedätkö mitään Glaukuksesta?»
»Kyllä, näin hänet joku hetki sitten.»
»Siunattu olkoon pääsi! Missä?»
»Hän makasi forumilla riemukaaren alla — kuolleena tai kuolevana! — seuraten kai pian Arbakesta, jota ei enää ole!»
Nydia ei puhunut enää mitään. Hän hiipi Sallustuksen rinnalta; notkeasti hän pujottautui joukon läpi ja lähti jälleen kaupunkiin. Hän saapui forumille — riemuportille; hän kumartui — hän hapuili käsillään! — hän huusi Glaukuksen nimeä.
Heikko ääni vastasi. »Ken kutsuu minua? Varjojen äänikö? Tule, olen valmis!»
»Nouse, seuraa minua! Tartu käteeni! Glaukus, sinä pelastut!»
Ihmetellen ja taas yhtäkkiä alkaen toivoa Glaukus nousi. »Nydia taaskin? Ah! Olet siis pelastunut?»
Hänen äänensä hellä sointu kouristi tessalitarparan sydäntä, ja hän siunasi itsekseen Glaukusta siitä, että hän oli häntäkin ajatellut.
Puolittain kantaen, osaksi tukien Ionea Glaukus seurasi opastaan. Ihmeteltävän varovasti tämä vältteli katuja, jotka veivät äskeisen väkijoukon luokse ja koetti toista tietä päästä rannalle.
Useasti levättyään ja monet vaivat kestettyään he saapuivat vihdoin rannalle ja liittyivät joukkoon, joka rohkeampana kuin muut oli päättänyt uskaltaa mitä muuta tahansa kuin jäädä nykyiselle kauhunnäyttämölle. Pimeässä he astuivat laivaan; mutta kun he olivat päässeet rannasta, näkivät he vuoresta purkautuneiden tulivirtojen jälleen heittävän punertavaa hohdettaan aalloille.
Lopen uupuneena Ione nukahti Glaukuksen rinnoille, ja Nydia makasi hänen jaloissaan. Tomua ja tuhkaa satoi yhä aalloille, ja laivan kansikin peittyi. Tämä valkoinen sade kulki tuulen kannattamana kaukaisille rannoille saakka. Ihmetellen katseli sitä musta afrikalainen, ja kuuluu se huomatun Syyrian ja Egyptinkin antiikkisilla rannoilla asti.[108]