VIIMEINEN LUKU. LOPPU.
Glaukuksen kirje Sallustukselle, kymmenen vuotta Pompeijin hävityksen jälkeen.
Atena.
»Glaukus rakkaalle Sallustukselleen — tervehtien ja menestystä toivottaen! — Kehotat minua saapumaan Roomaan sinua katsomaan; ei, Sallustus, tule sinä ennemmin tänne. Atenaan! Olen vannoutunut irti keisarien kaupungista, sen melusta ja turhista iloista. Aijon lopun ikäni elää synnyinmaassani. Hävinneen suuruutemme henki miellyttää minua enemmän kuin teidän loistavan ylellinen elämänne. Pyhät holveikkomme ja arvokkaat varjostomme viehättävät minua enemmän kuin mikään muu paikka. Ilissuksen öljypuulehdoissa kuulen runouden ääniä — Fylen kunnailla leijuvat hämärän pilvet näyttävät minusta kadotetun vapautemme käärinliinoilta — sanansaattajilta, jotka ennustavat uuden päivän koittoa! Hymyilet innostukselleni, Sallustus — mutta onhan parempi toivoen kahleita kantaa kuin tyytyen kuunnella niiden kalinaa. Väität, että minun on mahdotonta entisen loiston luhistuneilla raunioilla iloita elämästä. Kuvailet minulle nautiskellen Rooman loistoa ja keisarihovin ylellistä elämää. Sallustus ystäväni, 'non sum qualis eram', en ole enää se, mikä ennen! Kohtalokas elämäni on jäähdyttänyt nuoruuteni kuuman veren. Terveyteni ei ole saanut takaisin entistä joustavuuttaan siitä asti, kun se sai tuta myrkkyjuoman vaikutusta ja nääntyi rikosvankilan usvissa. En voi mielestäni karkottaa synkkää muistoa Pompeijin viimeisestä päivästä — noista hirveistä hävityksen jäljistä! — Rakas Nydiamme! Olen pystyttänyt hänen muistokseen patsaan ja katselen sitä joka päivä työhuoneeni ikkunasta. Usein häntä muistelen — kunnioitan hänen uskollisuuttaan — ja ajattelen hänen salaperäistä kuolemaansa. Ione poimii kukkia, mutta minä itse seppelöin niillä hänen muistopatsaansa. Hän ansaitsi kyllä muistomerkin itselleen Atenaan.
»Mainitset kristinuskon saavan yhä uusia kannattajia Roomastakin. Sallustus, uskon sinulle salaisuuteni: olen vakavasti mietiskellyt tuon uskon oppeja — olen sen omaksunut. Pompeijin kauhujen jälkeen tapasin jälleen Olintuksen — joka silloin tosin pelastui, mutta ah! vain hetkeksi, sillä myöhemmin hän joutui vääjäämättömän intonsa marttyyriksi. Hän opetti minua pelastuksessani leijonan kynsistä ja maanjäristyksessä näkemään tuntemattoman Jumalan voimaa. Kuuntelin — uskoin — rukoilin! Minun oma, nyt enemmän kuin koskaan rakastamani Ione on omaksunut saman uskon — Sallustus, uskon, joka valaisee tulevaa elämää, varjoo sen pyhällä hohteellaan niinkuin laskevan auringon säteet nykyistä! Tiedämme, että olemme yhtä henkeä, yhtä lihaa nyt ja iankaikkisesti. Vuodet vierivät, tuhkammekin on hajonnut, maakin on tuhoutunut, mutta ikuisesti ja kuolemattomana kiertää sielumme — häviämättömänä — muuttumatta! Ja niinkuin aurinko antaa elämän maalle, samoin hyve antaa kuolemattomuudelle onnellisuuden, ja se hyve on Jumalan kasvojen kirkasta hymyä. Tule tänne, Sallustus, tuo mukanasi Epikuroon, Pytagoraan, Diogeneen oppineet teokset; varaudu puolustautumaan, ja kävellessämme Akademian puistoissa antakaamme varmemman ohjaajan kuin minkä isiltämme koskaan olemme saaneet selvittää itsellemme elämän ikuisimmat arvotukset ja ihmishengen todellisen olemuksen.
»Ione — sitä nimeä lausuessani sydämeni sykähtää — Ione istuu vieressäni tätä kirjottaessani. Nostan silmäni ja näen hänen hymyilevän. Aurinko hohtaa Hymettos-vuorella ja puutarhastani kuulen mehiläisten surinaa. Olenko onnellinen? kysynet. Oh! Mitä voi Rooma tarjota senarvoista, mitä omistan Atenassa? Täällä kaikki saa pyhimmät tunteet väräjämään — puut, vedet, kunnaat, pilvet, kaikki ovat atenalaista! Ihanaa, vaikka surunsekaista — se on runouden äitiä, se on maailman viisautta. Hallissani näen esi-isieni marmoripatsaat. Gerameikoksessa säilytän heidän tomunsa! Kaduilla tapaan Feidiaan käsialaa, tunnen Perikleen henkeä. Harmodios, Aristogeiton — ne ovat kaikkialla; mutta ovatko ne myöskin sydämissämme? — minun sydämestäni ne eivät ainakaan koskaan häviä! Jos mikään koskaan saa minut unohtamaan, että olen atenalainen ja etten ole vapaa, voi sen tehdä rakkaus, Ionen valvova, elävä, syvä rakkaus; — rakkaus, jonka uusi uskomme on tehnyt entistä kiinteämmäksi — rakkaus, jota kaikkein parhaimmatkaan runoilijamme eivät ole osanneet oikein kuvata; sillä uskontoon yhtyneenä se on vain uskontomme osa; se on tulvillaan puhtaita, ylimaallisia ajatuksia, me toivomme, että se kestää ikuisesti ja me hoidamme sitä puhtaana ja tahrattomana, jotta emme häpeä tunnustaa rakkauttamme Jumalalle. Siinä on uusi muoto synkän tarinan kertomista Amorista ja Psykestä — siinä on todella henki, joka lepää lemmen käsivarsilla! Ja jos rakkautemme osaa lauhduttaa intoani pyrkiä vapaaksi, vielä paremmin uskontoni siihen pystyy; sillä jos joskus tarttuisinkin miekkaan, antaisin sotahuudon kaikua ja rientäisin uudelle Maratonille (mutta voitottomalle Maratonille!), tuntisin itseni toivottomaksi ajatellessani isänmaani voimattomuutta musertamaan Rooman iestä ja huomatessani, että tämä maailma on vain elämän alku — että muutamien vuosien maine on vain hitunen ikuisuudesta — ja ettei ole todellista vapautta, ennenkuin sielu on päässyt ruumiin kahleista ja päässyt paikan ja ajan mittaamattomuuksien perilliseksi. Ja sittenkin, Sallustus, joku pisara vanhaa, kevyttä kreikkalaista verta on sekaantunut uuteen uskooni. En voi hyväksyä niitä, jotka pauhaavat kirousta ja kadotusta kaikille niille, joilla ei ole sama usko, mikä heillä. En kiroa toisen uskoa — rukoilen Suurta isää hänet kääntämään. Tämä suopeuteni on monissa kristityissä herättänyt epäluuloa minua kohtaan; mutta annan heille anteeksi, ja kun en julkisesti loukkaa suuren joukon ennakkoluuloja, on minulla hyvä tilaisuus suojella veljiäni, milloin lain ankaruus heitä uhkaa tai milloin he saisivat tuta liiallisen intonsa johdonmukaiset seuraukset. Kun suopeus kerran on vain inhimillisen avuliaisuuden seuraus, on se samalla suurin hyvätyö tulevaa autuutta rakennettaessa.
»Tällaista siis, oi Sallustus, on elämäni — ja tämäntapaisia ajatukseni. Ne opettavat minua elämään onnellisena ja tyynenä odottamaan kuolemaa. Entä sinä, Epikuroon hyväsydäminen, ystävällinen valvatti —, mutta tule tänne ja katso silloin itse, minkälaista on ilomme, minkälaisia toiveemme; ei keisarillisten juhlien loisto, ei sirkuskansan riemu, ei meluisa forum-elämä, eivät kauniit teatterinäytännöt, eivät ylelliset puutarhat, eivät Rooman veltostuttavat kylpylät enää tunnu sinusta yhtä tukevilta elämänperusteilta kuin se onnellinen elämä on, jonka johdosta sinä säälit atenalaista Glaukusta — Hyvästi!»
* * * * *
Miltei seitsemäntoista vuosisataa myöhemmin[109] Pompeijin kaupunki kaivettiin äänettömästä haudastaan. Kaikki siinä vielä eli himmentymättömin värein; sen seinät olivat kuin eilen maalatut — ei yhtään vaalennutta laikkaa sen mosaiikkipeitteisillä lattioilla — forumilla yhä keskentekoiset pylväät ikäänkuin työmiesten käsistä jääneinä — sen puutarhoissa olivat pyhät kolmijalat — sen halleissa aarrearkut — sen kylpylöissä pääharjat — sen teattereissa pääsyliput — sen huoneissa täydelliset kalustot ja lamput — sen trikliniumeissa juhlien jätteitä — sen makuusuojissa hajuvesiä ja ammoinkuolleitten kaunotarten somistustarpeita — ja kaikkialla niiden ihmisten luurankoja ja luita, jotka kerran olivat elävinä pyörinä tuossa loiston ja huvin koneistossa.
Diomedeen huvilan maanalaisesta kellarista löydettiin aivan oven vierestä 20 luurankoa (niiden joukossa myöskin lapsen luut), kaikki hienon tuhkan peitossa; tuhkaa oli hiljalleen valunut ovenraoista, kunnes se oli täyttänyt koko huoneen. Siellä oli myöskin jalokiviä ja rahoja ja kynttelikköjä ja sammioon kovettunutta viiniä, jota nähtävästi oli aijottu pidentämään uhattua elämää. Kovettunut hiekka on muodostanut aivankuin muotin ruumiitten ympärille; ja kulkija voi vielä nytkin katsella naisen niskan ja nuorien, kauniinpyöreiden rintojen jäljennöstä — onnettoman Julian muistomerkkiä! Kellari on nähtävästi vähitellen täyttynyt rikkipitoisella ilmalla, kaikki ovat rynnistäneet ovelle ja huomanneet sen kallionlohkareitten telkimäksi, ja siinä ponnistellessaan kaikki ovat tukehtuneet.
Puutarhasta tavattiin luuranko, jonka luisevat sormet yhä pitelivät avainta ja jonka vieressä maassa oli rahalipas. Arvellaan sen olleen talon isännän — onnettoman Diomedeen, joka nähtävästi on yrittänyt paeta puutarhan kautta, mutta on ehkä läkähtynyt sinne, tai on pudonnut kivi hänet murskannut. Hopeisten maljojen ääressä, lähellä, oli toinen luuranko, luultavasti jonkun orjan.
Sallustuksen ja Pansan talot, Isiksen temppeli salahuoneineen — josta käsin papit lausuivat oraakkeliennustuksiaan — ovat yhä vieläkin pystyssä uteliaitten katseltavana. Eräästä temppelihuoneesta löydettiin suuri luuranko, jonka vierellä oli kirves; kaksi seinää oli jo kirveellä puhkaistu — uhri ei ollut jaksanut enempää. Kaupungin keskiosasta löydettiin toinen luuranko, jonka ympärillä oli suuri rahakasa ja Isiksen pyhäkön salaperäisiä koristuksia. Kuolema oli ahneenkin tavannut, ja Kalenus ja Burbo olivat saaneet samanlaisen lopun! Kun kaivajat perkkasivat erästä röykkiötä, löysivät he luurangon, jonka pirstoutunut pylväs oli leikannut kaha poikki. Pääkallo oli silmiinpistävän kehittynyt ja niin merkillinen sekä henkisten ominaisuuksien tyyssijana että ulkoisilta muodoiltaan, että se on aina herättänyt erikoisia ajatuksia Spurgheimin teoriat hyväksyvissä matkailijoissa. Vielä nytkin, vuosisatojen perästä kulkijalla on tilaisuus katsoa noihin suuriin aukkoihin, joiden takana, monimutkaisissa sokkeloissa kerran ajatteli, uneksi Arbakeen, egyptiläisen henki. Muuan muukalainen kaukaisesta ja barbaarisesta saaresta, jonka nimeä muinaiset roomalaiset eivät voineet kylmästä värisemättä kuulla lausuttavan, vaelteli kerran ihanan Kampanian viljavilla kentillä tutkistellen sen yhteiskuntaelämän monivivahteisia todistuskappaleita, joka ikipäiviksi on hävinnyt — ja kirjotti tämän kertomuksen.