Rienzi: Rooman viimeinen tribuuni

by Baron Edward Bulwer Lytton Lytton

NELJÄS KIRJA.

VOITTORIEMU JA LOISTO.

I Luku.

Poika Angelo. Ninan uni toteutuneena.

Kertomukseni vaiheet vievät meidät jälleen Roomaan. Muutamassa Aventinin juurella olevan rappeutuneen talon vähäisessä kammiossa istui eräänä iltana nuori poika, seurassaan pitkä, uljasvartaloinen vaimo, jonka ruumista sairaus ja vuodet tosin olivat hieman köyristäneet. Poika oli kaunis ja miellyttävä, ja hänen olemuksessaan ilmaantui tuota reippautta, avomielisyyttä ja rohkeutta, joka teki hänen vanhemman näköiseksi kuin hän todella oli.

Vanhus istui syvän akkunakomeron ääressä ja näytti tutkivan raamattua, joka oli avattuna hänen polvellaan, mutta silloin tällöin hän loi ylös silmänsä ja tarkasteli nuorta seuralaistansa murheellisin ja huolestunein katsein.

"Jospa olisitte nähnyt", toimitti poika, joka uutterasti veisteli puista miekkaansa, "tämänpäiväisen juhlan komeuden. Joka päivä on Roomassa nykyään juhla! Siinäkin on jo kyllin nähtävää, kun tribuuni itse ratsastaa valkean ratsunsa seljässä, valkea viitta aivan jalokivien peitossa. Mutta tänään, niinkuin jo kerroin teille, hänen puolisonsa Nina huomasi minut, seisoessani Capitolin portailla; minulla oli, muistattehan, paras sinisamettinen nuttuni ylläni."

"Ja hän sanoi sinua sieväksi pojaksi, sekä kysyi, tahtoisitko tulla hänen pikku paaschikseen, ja tuo pani pääsi pyörälle; sinä aina vallaton vintiö —"

"Mitäpä sanoista; jos hänen näkisitte, niin myöntäisitte, että hänen hymynsä panisi Italian oppineimman pään pyörälle. Voi kuinka mielelläni palvelisin tribuunia! Kaikki minun ikäiseni pojat ovat mielettömästi hurmaantuneet häneen. Huomennakos ne koulussa mulkoilevat ja kadehtivat minua! Te tiedätte, että olen roomalainen, vaikken aina ole ollutkaan Roomassa. Jokainen roomalainen rakastaa Rienziä."

"Kyllä nykyään, mutta ääni pian muuttuu. Sinun turhamaisuutesi, Angelo, huolestuttaa vanhaa sydäntäni. Tahtoisin että olisit nöyrempi."

"Äpäräin on itse hankkiminen nimi itselleen", sanoi poika syvästi punastuen. "Alinomaa minua härnätään, kun en tiedä kutka isäni ja äitini ovat."

"Sitä he eivät saa tehdä", virkkoi vanhus äkkiä. "Sinä olet jaloa verta ja vanhaa sukuperää, vaikk'en niinkuin usein olen kertonut sinulle, tiedä vanhempiesi oikeata nimeä. Mutta mitä siitä sitkeästä tammen pölikästä muovaelet?"

"Miekan, auttaakseni tribuunia rosvoja hävittämään."

"Voi, pelkäänpä että hän, niinkuin kaikki, jotka Italiassa valtaan pyrkivät, ennemmin liittyy rosvoihin, kuin ahdistaa niitä".

"Kylläpä, kuuluu että elätte yksinäisyydessä, muuten olisitte saanut tietää että kaikista rosvoista julmin, Fra Moreale, on vihdoinkin totellut tribuunia ja paennut linnastaan, kuin rotta hävitetystä talosta."

"Mitä, mitä!" huudahti vanhus, "mitä sanot? onko tuo plebeiji, jota te kutsutte tribuuniksi — onko hän uskaltanut heittää hansikkaansa tuon peljätyn soturin eteen, ja onko Montreal lähtenyt Rooman alueilta?"

"Niin kaupungilla puhutaan. Mutta näyttehän pitävän Fra Morealea samallaisena lastenpöpönä, kuin kaikki Rooman äidit. Onko hän koskaan tehnyt teille pahaa?"

"On!" huudahti vanhus niin hurjan raivoisena, että reipas poikakin säpsähti.

"Tahtoisinpa sitten tavata hänet", sanoi hän hetkisen kuluttua, heiluttaen puista asettaan.

"Taivas varjelkoon! Sinun tulee aina kammota häntä, sekä rauhan että sodan aikana. Tämä hyvä tribuuni siis ei ole liitossa Vapaitten Peisten kanssa."

"Ei, sen koko Rooma tietää."

"Hän on hurskas myöskin, olen kuullut, ja kerrotaan hänen näkevän näkyjä ja saavan voimia ylhäältä", sanoi vaimo, puhuen itsekseen. Sitten kääntyen Angeloon, hän jatkoi, — "suostuisitko mielelläsi hänen puolisonsa tarjoukseen?"

"Voi, mielelläni, jos vaan te tulette toimeen ilman minua."

"Lapseni", sanoi vanhus juhlallisesti, "minun hiekkani on melkein loppuun juossut, ja toivoni on nähdä sinut jonkun huostassa, joka holhoo sinua nuoruudenaikanasi sekä pelastaa sinut rikoksellisesta elämästä. Sitten saan täyttää lupaukseni ja pyhittää Jumalalle elämäni yksinäiset loppupäivät. Tahdon ajatella tarkemmin tuota, lapseni. Etpä ollut määrätty asumaan mokoman plebeijin katon alla etkä vieraan pöydästä ravintoasi saamaan, mutta kuollut on Roomasta viimeinen sukulaiseni, joka olisi tuon luottamuksen arvoinen; — ja onpa kuitenkin parempi rehellisyys, jota ei huomata, kuin pöyhkeilevä rikos. Hilpeä luonteesi jo huolestuttaa minua. Väisty, lapseni, minun on lähteminen kammiooni, valvomaan ja rukoilemaan."

Näin sanoen vanhus nousi ja lähti huoneesta katkaisten pojan jupisevan, puoleksi ystävällisen, puoleksi vastustelevan ja äreän puheen.

Poika katseli hajamielisenä suljettuun oveen ja virkkoi itsekseen: — "Eukon puhe on aina arvotusta; tietäneekö hän minusta enemmän kuin hän sanoo, tai lieneekö hän minun sukuani. Enpä tuota haluaisi, sillä en pidä paljoa hänestä. Tahtoisin että hän veisi minut tribuunin puolison palvelukseen, sittenpä saataisiin katsoa, kuka pojista kutsuisi Angelo Villania äpäräksi."

Poika ryhtyi taasen kaksinkertaisesti innostuneena miekkaansa veistelemään. Todellakin tuon vanhuksen kylmä kohtelu, hänen ainoan hoitajansa, seuransa ja vanhempainsa sijaisen, oli karkottanut hänen rakkautensa, hillitsemättä hänen luonnettaan, ja vaikkei hän alkuaan ollut mielenlaadultaan ilkeä, Angelo Villani jo oli uhmaavainen, kavala ja kostonhimoinen, mutta hän oli herkkä tuntemaan ystävällisyyttä, teräväluontoinen käsittämään ja suuressa määrässä peloton. Kasvaneena rauhallisessa yltäkylläisyydessä, pikemmin kuin ylöllisyydessä, ja paljon oleskeltuaan suojelijansa seurassa, jonka hän tunsi vain Ursula-nimiseksi, hänen olemuksensa oli miellyttävä ja hänen muotonsa jalosukuisen. Ja hänen esiintymisensä, kentiesi, juuri oli kääntänyt tribuunin puolison huomion hänen puoleensa pikemmin, kuin hänen kasvonsa, joissa, vaikka ne olivat somat, enemmän kuvaantui älyä kuin kauneutta. Hänen kasvatuksensa oli sellaisen, joka on määrätty jollekin oppineitten uralle. Hän ei ollut ainoastaan oppinut lukemaan ja kirjottamaan, vaan tunsi myöskin latinan alkuperusteet. Näihin opinnoitiin hänellä ei kuitenkaan ollut puoleksikaan yhtä suurta halua kuin toveriensa kisoihin, katujen juhlakulkueisin tai kansanmelskeisin, joissa kaikissa hänen piti olla mukana; ja joista hänen aina onnistui suoriutua ehjin nahoin.

Seuraavana aamuna astui Ursula nuoren Angelon kammioon. "Pue taasen yllesi sininen nuttusi tänään", sanoi hän, "tahdon että olet parhaimpasi näkönen. Lähdet kanssani palatsiin."

"Mitä, tänäänkö?" huudahti poika riemastuen ja hyppäsi vuoteeltaan.
"Rakas Ursula, pääsenkö todella suuren tribuunin puolison seurueesen?"

"Pääset, ja jättämään vanhuksen yksin kuolemaan. Riemusi soveltuu sinulle — mutta kiittämättömyys on veressäsi. Kiittämättömyys! Voi, se on sydämeni tuhaksi polttanut — eikä sinunkaan, poika, voi enää saada virikettä lahonneista muruista."

"Voi, te olette aina pistelijäs. Sanoittehan tahtovanne vetäytyä luostariin, ja että minä olen teille liian meluava kasvatti. Mutta te aina mielellänne torutte minua, sekä syystä että syyttömästi."

"Minä olen jo tehnyt tehtäväni", sanoi Ursula syvään huoaten.

Poika ei vastannut, ja vanhus vetäytyi pois raskain askelin ja kenties raskaammin sydämin. Tavattuaan hänet jälleen heidän yhteisessä asuinhuoneessaan, Angelo huomasi, mitä häneltä äskeisessä riemastuksessa oli jäänyt huomaamatta — että Ursula ei ollutkaan puettuna tavalliseen yksinkertaiseen pukuunsa. Kultaketjut, joilla siihen aikaan harvoin koreilivat halpasukuiset naiset — vaikka valtion virkamiehet ja varakkaat kauppiaat toista sukupuolta niitä pitivät — välkkyivät uhkeasta, kukitellusta Venetsian kankaasta ommellussa vaipassa, ja rinnan ja vyötäisten solkia kaunistivat kallisarvoiset jalokivet.

Angeloa hämmästytti tuo muutos, mutta hän tunsi miehekkäämpää ylpeyttä, huomatessaan että tuo oivallisesti soveltui vanhukselle. Hänen olemuksestaan ja ilmeestään näkyi, että hän oli tottunut sellaisiin pukuihin, ja hän oli tänä päivänä jäykemmän ja arvokkaamman näkönen kuin tavallisesti.

Hän silitti pojan kiharat, sovitti hänen lyhyen levättinsä somemmaksi hänen hartioilleen sekä pisti hänen vyöhönsä tikarin, jonka pää oli uhkeasti koristettu, sekä floriineilla täytetyn kukkaron.

"Opettele käyttämään kumpaakin järkevästi", sanoi hän, "niin ei sinun milloinkaan, olen minä kuollut taikka elossa, tarvitse tarttua tikariisi, saadaksesi kultaa."

"Tämä on siis", huudahti Angelo ihastuneena, "oikea tikari, jolla saa rosvojen kanssa tapella! Tämä kädessäni en pelkäisi Fra Morealea, joka on sinulle paha ollut. Toivon saavani kostaa puolestasi, vaikka vast'ikään syytit minua kiittämättömyydestä."

"Minun puolestani on kostettu. Karkota mielestäsi tuollaiset ajatukset, ne ovat syntisiä; ainakin pelkään sitä. Käy pöytään syömään, lähdemme ajoissa, niinkuin armonanojien tulee."

Angelo pian päätti murkinansa ja tultuaan Ursulan seurassa eteiseen, hän hämmästyen huomasi neljä palvelijaa, joita silloin tavallisesti käyttivät ylhäiset henkilöt, ja joita muukalaisten mukavuutta ja pöyhkeilevien porvarien juhlakomeutta varten jokaisessa kaupungissa oli saatavissa.

"Kuinka ylhäisiä me olemme tänään!" sanoi hän taputtaen käsiänsä niin kiihkeästi, ettei Ursula saattanut olla sitä nuhtelematta.

"Emme turhan komeilemisen vuoksi", lisäsi vanhus, "jota tosi aatelius ei kaipaa, vaan päästäksemme alttiimmin palatsiin. Noitten eilispäivän ruhtinasten puheille ei ole varsin nöyrän helppo pääsy."

"Voi! nytpä olette kohtuuton", sanoi poika. "Tribuuni laskee luokseen kaikki ihmiset, köyhimmät ja rikkaimmat. Vieläpä pääsee hänen pakeilleen repaleinen maamies ja avojalkainen munkki pikemmin kuin kopea ylimys. Siitä syystä kansa häntä rakastaa. Ja hän uhraa yhden päivän viikosta ottaen vastaan leskiä ja orpoja; — ja minähän olen orpo."

Ursula, omiin ajatuksiinsa vaipuneena, ei vastannut, ja tuskin kuulikaan hän pojan puhetta, vaan nojaten hänen nuoreen käsivarteensa hän palvelijain tietä tehdessä verkalleen kulki kohden Capitolin palatsia.

Merkillisen seikan olisi tarkkaava silmä huomannut, katsellessaan muutosta, jonka tribuunin kaksi tahi kolme lyhyttä kuukautta kestänyt ankara, mutta terveellinen ja viisas hallitus oli saanut aikaan Rooman kaduilla. Ei näkynyt enää muukalaisten palkkasoturien kookkaita, rautasopaisia vartaloita pitkin kujia pöyhkeilemässä eikä synkkäin palatsien varustettujen porttien edustalla hävyttöminä vetelehtimässä. Puodit, jotka monissa kortteleissa olivat olleet vuosikausia suljettuina, olivat jälleen auki, välkkyen tavaroista ja kihisten uutteroita ihmisiä. Turuilla, joilla ennen vallitsi joko kuolon hiljaisuus, tahi joitten poikki arka, yksinäinen kulkija kiiruhti nopein askelin silmillään tähystellen jokaista kolkkaa, tahi jotka kajahtelivat köyhän roistoväen kiljunnasta tahi raakojen ylimysten julkisesta melskeistä, solui nyt sivistyneen elämän säännöllinen, terve ja monimutkainen virta joko huvin tai kaupan alalla. Rattaat ja vankkurit täynnä tavaroita, jotka esteettä olivat matkanneet Campagnan riisuttujen rosvoluolien sivutse, vyöryivät iloisesti pitkin tanhuvia. "Eipä koskaan, kenties" — käyttääksemme erään uudemman ajan italialaisen, eikä suinkaan puolueellisen historioitsijan [Gibbonin] sanoja — "Eipä koskaan, kenties, ole yhden ainoan hengen kunto ja pontevuus selvemmin tuntuneet, kuin tribuuni Rienzin yhtäkkisessä Rooman puhdistuksessa. Rosvoluolaan pantiin toimeen leiri- ja luostarikuri. 'Tähän aikaan', sanoo historiankirjoittaja, 'metsät riemuitsivat, päästyään rosvojen rasituksesta, härjillä ruvettiin maata kyntämään, toivioretkeläiset käyskentelivät pyhäköissä, tiet ja ravintolat täyttyivät matkamiehistä; uutteruus, yltäkylläisyys ja luotto palasivat toreille ja kultakukkaro olisi saattanut vaaratta säilyä keskellä maanteitä'."

Kaiken tuon nähtävän kansan mukavuuden ja turvallisuuden ohessa, aina sentään joku synkkä ja tyytymätön naama näkyi väkijoukossa, ja milloin hyvänsä joku Colonnain tahi Orsinien liveriin puettu tunsi tyrkkäyksen tungoksessa, niin hurja käsi tahdottomasti tarttui miekan kahvaan, ja puolittain hillitty kirous päättyi kiukustuneen huokaukseen. Siellä täällä — vastakohtana somille, siisteille ja hymyileville puodeille — jonkun uhkean palatsin porttien edustalle kokoontuneet törkyröykkiöt ilmaisivat sotavarustusten jaottamista, mikä voimattomista omistajista tuntui pyhyydenhäväistykseltä. Pitkin sellaisia katuja ja kujia kulki tuo joukko, jota seuraamme, kunnes se saapui Capitolin edustalle kokooni uneen väentungoksen luo. Sinne asetetut viranomaiset pitivät kuitenkin niin taitavasti ja maltillisesti järjestystä, ettei sitä kauan pidätetty; ja saavuttuaan tuon muistorikkaan rakennuksen avaraan pihaan, he näkivät edessään suuren oikeussalin avonaiset ovet, jota vartioitsi vain yksi ainoa soturi ja jossa tribuuni vietti kuusi tuntia päivästä, sillä "hänen tuomioistuimensa, joka oli kärsivällinen kuulemaan, nopea oikaisemaan, heltymätön rangaistussaan, oli aina köyhälle ja muukalaiselle avoinna." [Gibbon]

Tuohon saliin ei seurue kuitenkaan suunnannut kulkuansa, vaan eteiseen, josta päästiin palatsin yksityisiin asunnoihin. Ja sielläpä tribuunin asunnon komeus, ylöllisyys ja enempi kuin kuninkaallinen loisto esiintyi tuon patriarkkaalisen yksinkertaisuuden jyrkkänä vastakohtana, mikä vallitsi hänen oikeussalissaan.

Ursulakin, joka vanhastaan ei ollut vieras Italian ja Ranskan hallitsijaan ylölliselle hovielämälle, näytti hämmästyksissään katselevan salissa tungeskelevia kallispukuisia palvelijoita, marmorisia ja kukkaisköynnöksillä verhottuja, kullatuita pylväitä ja kaikkialla nähtäviä uljaita lippuja, joihin tasavaltaisen kaupungin ja paavillisen istuimen välkkyviä vaakunoita oli kirjaeltu.

Ursulan, joka tuskin tiesi kenen puoleen kääntyä tuossa sekalaisessa seurassa, pelasti epätietoisuudesta muuan karmosiiniin ja kultaan puettu virkamies, joka, osottaen arvokasta ja tavanmukaista kohteliaisuutta, mikä näytti vallitsevan koko tuossa joukkokunnassa, kunnioittaen kysyi, ketä hän etsi. "Signora Ninaa", vastasi Ursula, oikaisten uljaan vartalonsa luonnollisen, vaikka hieman vanhanaikuisen arvokkaana. Hänen äänen korossaan oli jotakin muukalaista, joka vaikutti upseerin vastaukseen.

"Pelkään, rouvani, että signora tänään ottaa vastaan ainoastaan Rooman naisia. Huomispäivä on määrätty arvokkaitten muukalaisten naisten osaksi."

Ursula, äänessä hieman kärsimättömyyttä, vastasi:

"Minun asiani on sitä laatua, että se on palatseihin tervetullut minä päivänä tahansa. Olen tullut, signor, laskemaan signoran jalkain eteen eräitä lahjoja, jotka hän toivoakseni suostuu ottamaan vastaan."

"Ja sanokaa", lisäsi poika samassa, "että Angelo Villani, jota signora Nina eilen kunnioitti huomiollansa, ei ole muukalainen, vaan roomalainen, sekä on tullut niinkuin häntä käskettiin, tarjoamaan Signoralle palvelustaan ja kunnioitustaan."

Vakava upseeri ei saattanut olla hymyilemättä pojan nenäkkäälle, mutta miellyttävälle rohkeudelle.

"Minä muistan, nuori Angelo Villani herra", hän vastasi, "että signora Nina puhutteli teitä porraskäytävässä. Rouvani, olen toimittava asianne. Tehkää hyvin, seuratkaa minua huoneesen, joka on soveliaampi sukupuoleenne ja olentoonne katsoen."

Tuon sanottuaan hän johti heidät poikki salin leveään, valkomarmooriseen porraskäytävään, jonka keskustaa verhosivat uhkeat itämaalaiset matot, jotka tuona aikana, jolloin englantilaisen hallitsijan asunnon lattiat olivat kaislain peitossa, eivät enää olleet harvinaisia Italian palatsien suuremmassa ylöllisyydessä. Avattuaan oven hän saattoi Ursulan ynnä hänen nuoren kasvattinsa korkeaan, kirjailluilla samettiverhoilla kaunistettuun odotushuoneesen; yläpuolella vastakkaista ovea, josta upseri poistui, välkkyi vaakunakilpiä, joita tribuuni aina yhdisti kaikkeen loistoonsa, vähemmin komeilemisen vuoksi, kuin halusta saada ylimmäisen papin avaimet liittymään tasavallan merkkikuviin.

"Ei ole Valoisin Filipin kodissa sellaista komeutta, kuin tuon miehen!" jupisi Ursula. "Jos tuota kestää, olen tehnyt kasvatilleni paremman työn kuin luulinkaan."

Viranomainen pian palasi ja vei heidät avaran salin poikki, joka todella oli palatsin suuri vastaanottohuone. Neljäkolmatta pylvästä Orientin alabasteria, jotka olivat olleet viimeisten keisarien rosvoamisten todistajina ja kaivetut esiin unhoon joutuneista raunioista kaunistamaan muinaisen tasavallan uudistajan palatsia, tuki kevyttä, rakennustavaltaan puoleksi gootilaista, puoleksi klassillista kattoa, johon kullattua ja purppuraista mosaikkiä oli upotettu. Ruutuisen lattian keskustaa peitti kultainen vaate, seiniltä riippuivat välimatkojen päässä toisistaan samallaiset uhkeat verhot, joiden välisiin, vast'ikään maalattuihin liisteisin oli hehkuvin värin kuvattu salaperäisiä merkkikuvia. Tämän kuninkaallisen huoneen toisessa päässä kohosi kaksi astuinta tribuunin valtaistuimen sijalle, jonka yläpuolelle oli kirjaeltu ylimmäisen papin ja kaupungin ikuiset vaakunat.

Kuljettuaan tämän huoneen poikki, avattiin ovi, mistä päästiin vähäiseen kammioon, joka oli täynnä uhkeihin hopea- ja sinisamettipukuihin puettuja hovipoikia. Monta siellä ei ollut Angeloa vanhempaa, ja heidän kaikkien kauneudesta päättäen, he näyttivät olevan kaupungin kukkeinta nuorisoa.

Vähän aikaa oli Angelolla katsella vastaisia tovereitansa, hetkisen kuluttua hän holhoojinensa oli tribuunin puolison edessä.

Kammio ei ollut avara — mutta tarpeeksi avara osottamaan että Rasellin ihana tytär oli toteuttanut turhuuden ja loiston unelmansa.

Se oli huone, jota on suotta yrittää kuvaella, se näytti maailman helmien aarrelippaalta. Päivänvalo, jota lievensivät korkeat ja syvät akkunat värjättyä lasia, virtaili lempeänä ja purppurankarvaisena yli kaiken, mitä tuon aikainen taide piti arvokkaimpana ja kuninkaallinen ylöllisyys kalliimpana. Kynttilänjalat florentiiniläistä hopeasepän työtä, matot ja verhot Idän, akuttimet Venetsian ja Genuan, taulut kuin kuvatut messukirjat, joissa kulta yhtyy sineen ja karmosiiniin, muinaisajan marmoripatsaat, jotka kertoivat Ateenan mainehikkaista laakeriseppeleistä, maasta kaivetut mosaikkipöydät, oivalliset, kuin taikavoiman säilyttämät, kultaiset suitsutusastiat levittäen Araabian tuoksuja, vaan miedosti, ikäänkuin varoen tukahuttaa terveellisempää kukkasten henkäystä, joita rehotti jokaisessa kolkassa marmori- ja alabasterivaaseissa, pienoinen suihkulähde, joka näytti ruususeppeleistä puhkeavan, valaen timanttikirkkaalla suihkullaan suloista viileyttä ilmaan, — kaikki nuot ja tuonkaltaiset, joita olisi turha kertoa, koottuina uhkeimmaksi ylöllisyydeksi, erinomaisen aistin sopusoinnuttamina, yhdistäen muinaisen ja silloisen taiteen, hämmästyttivät katselijaa ja huumasivat hänen aistinsa. Ei kalleus eikä hekuma olleet tuon suojan luonteena: se oli jokin suurenmoinen ja melkein yläilmainen haaveksiminen: — jotta se pikemmin näytti olevan tenhottaren, jonka käskystä haltiat riistivät maan ja ilmanimmet järjestivät saaliin, kuin maallisen kuningattaren karkeampaa loistoa. Patjojen takana, joihin Nina puoleksi nojautui, seisoi neljä tyttöä, ihanaa kuin nymphiä, kädessä viuhkat harvinaisimpia sulkia, ja hänen jalkainsa edessä lepäsi yksi muita vanhempi, jonka soitikko, vaikka nyt äänetönnä, ilmaisi hänen tavallisen toimensa.

Mutta vaikka huone itsessään olisikin näyttänyt hieman tavattomalta ja ylöllisine koristuksineen liiaksi sälystetyltä, niin Ninan vartaloon ja muotoon nähden kaikki olisi kerrassaan käynyt parahultaiseksi; niin täydellisesti näytti hän paikan hengettäreltä, niin ihmeellisesti hänen kauneutensa, joka nyt oli tyydytetystä lemmestä, noudatetusta turhamaisuudesta, riemuitsevista toiveista enentynyt, loi esiin loistavimman näyn, mikä milloinkaan on avautunut Tasson eteen, hänen kuolemattomaan luomukseen yhdistäessään tenhottaren kunnian ja naisen sulon.

Nina puolittain nousi ylös nähdessään Ursulan, jonka levolliset ja murheiset kasvonpiirteet vasten tahtoa ilmaisivat hänen ihailevan tuota harvinaista ja hämmästyttävää ihanuutta, mutta joka oudoksumatta häntä ympäröivät loiston, pian oli saavuttanut tavallisen tasamielisyytensä ja istuutunut Ninan osottamalle patjalle; nuoren vieraan jäädessä lapsellisessa kummastuksessa seisomaan keskelle permantoa.

"No, sievä poikani, sinun vilkas silmäsi ja reipas olentosi saivat minun eilen mieltymään! Tulitko suostumaan tarjoukseeni? Teidänkö, rouvani, on tuo kaunis lapsi?"

"Signora", vastasi Ursula, "minun asiani on lyhyt. Monien vaiheiden perästä, joiden kertomisella on tarpeetonta vaivata teitä, tämä poika pienokaisena joutui hoitooni — raskas ja huolestuttava toimi sille, jonka ajatukset liikkuvat elämänijän tuolla puolen. Olen antanut hänelle kasvatuksen, sellaisen kuin jalosukuisen lapselle on tuleva, sillä molempain vanhempainsa puolelta hän on korkeata sukuperää, vaikka orpo, äiditön ja isätön."

"Lapsiparka!" sanoi Nina säälien.

"Mutta vanhuuden alkaessa rasittaa", jatkoi Ursula, "ja halaten vain päästä taivaan rauhaan, minä muutamia kuukausia sitten matkustin tänne, jättääkseni pojan erään sukulaiseni huostaan, ja tuon tehtyäni antautuakseni luostariin apostolein kaupungissa. Voi! Heimolaiseni oli kuollut ja eräs hurja ja irstasluontoinen ylimys tullut hänen perilliseksensä. Epätietoisena ja huolestuneena ollessani, luulin kuulevani Kaitselmuksen äänen, kun lapsi eilen illalla kertoi minulle että hänen osakseen oli tullut kunnia, joutua teidän huomioonne. Samoinkuin koko Rooma, on hänkin jo oppinut ihailemaan tribuunia — kunnioittamaan tribuunin puolisoa. Tahdotteko todella ottaa hänet huoneesenne? Hän ei ole häpäisevä luottamustanne sukuperällään, eikä toivoakseni käytökselläänkään."

"Siitä pitäisin hänen muotoansa takauksena, vieläpä ilman teidän erinomaista puoltolausettanne. Onko hän roomalainen? Sitten hänen nimensä pitäisi olla minulle tunnettu."

"Anteeksi, signora", vastasi Ursula: "Angelo Villani on hänen nimensä — ei isänsä, eikä äitinsä nimi. Erään jalon perheen kunnia vaatii että hänen syntyperänsä jää ainiaaksi tuntemattomaksi. Hän ei ole kirkon pyhittämän lemmen hedelmä."

"Sitä enemmän hän saakoon osakseen rakkautta ja sääliä, syytön synnin uhri!" vastasi Nina silmät kosteina, huomatessaan syvän, hehkuvan punan peittävän pojan poskia. "Tribuunin hallituksesta alkaa uusi aateliuden ajanjakso, jolloin arvo ja ritarius voitetaan vain miehen omalla, eikä esi-isien kunnolla. Olkaa huoletta, rouvani, minun huoneessani häntä ei solvaista."

Ursulan ylpeyttä liikutti Ninan ystävällisyys; hän lähestyi tahdottomasti kunnioittaen ja suuteli signoran kättä. —

"Pyhä Äiti jalon sydämenne palkitkoon!" sanoi hän, "ja nyt on minun tehtäväni tehty ja maallinen päämääräni saavutettu. Lisätkää vain, signora, kallisarvoisiin suosionosotuksiinne vielä yksi. Nämät jalokivet" — ja Ursula veti esiin vähäisen rasian, kosketti pontimeen, ja kannen auettua tuli näkyviin suuria jalokiviä, kirkkainta välkettä, — "nämät jalokivet", hän jatkoi, laskien rasian Ninan jalkoihin, "jotka kerran kuuluivat Toulousen ruhtinassuvulle, ovat minulle ja omaisilleni arvottomia. Sallikaa minun ajatella, että ne ovat siirtyneet sen omaksi, jonka kuninkaallinen otsa on antava niille loiston, jota sen ei tarvitse lainata."

"Mitä!" sanoi Nina syvään punastuen, "luuletteko, rouvani, ystävyyteni olevan ostettavissa? Minkä naisen on milloinkaan ollut? Ei, ei — ottakaa lahjanne takasin, tai pyydän teitä ottamaan takasin poikanne."

Ursula kummastui ja kävi hämilleen; hänen kokemuksestaan tuollainen kohtuullisuus oli outoa, ja hän tuskin tiesi, miten menetellä. Nina tarkasti hänen epäröimistään ylpeästi ja voitollisesti hymyillen, ja sitten saavutettuaan äskeisen kohteliaan olemuksensa, hän sanoi arvokkaan lempeänä:

"Tribuunin kädet ovat puhtaat — älköön tribuunin puolisoon epäluuloa langetko. Pikemmin olisi minun teille tyrkyttäminen jokin vaihtomerkki tuosta sievästä holhotista, jonka olette uskoneet haltuuni. Jalokivenne saattavat kenties olla pojallenne hyödyksi hänen elämänsä varrella, säästäkää ne tarvitsevalle."

"Ei signora", sanoi Ursula nousten seisoalleen ja luoden silmänsä taivasta kohden, — "ostettakoon niillä hänen äitinsä sielumessuja; hänelle olen tallettava pienen omaisuuden, kunnes hän on varttunut sitä tarvitsemaan. Signora, ottakaa onnettoman ja murtuneen sydämen kiitokset. Jääkää hyvästi!"

Hän kääntyi jättääkseen huoneen, mutta niin horjuvin ja voimattomin askelin, että Nina heltyneenä ja liikutettuna, hyppäsi seisomaan ja omin käsin talutti vanhuksen huoneen poikki, kuiskaellen rauhaa ja lohdutusta. Heidän päästyänsä ovelle, syöksähti poika heidän luoksensa ja tarttuen Ursulan hameesen, nyyhkytti: "rakas kasvattajani, eikö jäähyväissanaakaan pikku Angelollenne! Antakaa hänelle anteeksi kaikki surut, mitkä hän on tuottanut! Nyt ensi kertaa tunnen, kuinka ilkeä ja kiittämätön olen ollut."

Vanhus sulki hänen syliinsä ja suuteli häntä intohimoisesti; mutta poika, ikäänkuin äkkinäinen ajatus olisi välähtänyt hänen mieleensä, tempasi esiin samassa rahakukkaron sekä virkkoi liikutettuna ja tuskin ymmärrettävin äänin: "Ja käyttäkää tämä, rakkahin kasvatusemoni, isävainajani sielumessuihin, sillä tiedättehän että hänkin on kuollut".

Nuot sanat näyttivät hyytävän kaikki Ursulan hellemmät tunteet. Hän työnsi pojan luotaan sama kylmä ja ankara jäykkyys kasvoissa ja olemuksessa, jota hän oli saanut tuta usein ennenkin, ja saavutettuaan tasamielisyytensä jälleen, hän lähti äkkiä huoneesta sanaakaan sanomatta. Nina, kummastellen, mutta yhä säälien hänen suruansa ja kunnioittaen hänen ikäänsä, seurasi hänen askeleitansa poikki paaschien kammion ja vastaanottohuoneen vieläpä portaitten juurelle asti — jollaista suosiota ei Rooman ylpein ruhtinatar olisi saanut osakseen; ja palattuaan surullisena ja aatoksissaan, hän tarttui pojan käteen ja suuteli kiihkeästi hänen otsaansa.

"Poikaparka!" hän sanoi, "näyttääpä siltä kuin Kaitselmus olisi johtanut minua eilen valitsemaan sinut rahvaan joukosta ja saattanut sinun oikeaan asuinpaikkaasi. Sillä kenen luoksi tulisivat Rooman hyljätyt ja orvot, elleivät Rooman ensimmäisen virkamiehen palatsiin?" Kääntyen seuralaisiinsa hän antoi heille uuden holhottinsa mukavuutta koskevia määräyksiä, mikä osotti, että vaikka valta oli tyydyttänyt hänen turhamaisuutensa, se ei ollut paaduttanut hänen sydäntänsä. Angelo Villani varttui, hyvin palkitaksensa hänen!

Hän pidätti pojan luonansa ja tutunomaisesti keskustellessaan hänen kanssansa hän yhä enemmän mieltyi hänen rohkeaan henkeensä ja raittiisen olentoonsa. Mutta päivän joutuessa, useitten Rooman ylhäisön naisten saavuttua heidän keskustelunsa keskeytyi. Ja silloinpa Ninan hyveet jäivät varjoon ja hänen virheensä pistivät näkyviin. Hän ei voinut vastustaa naisen voittoriemua noista pöyhkeistä signoreista, jotka nyt taipuivat nöyrään kunnioitukseen, ennen halveksien ylönkatsottuaan. Hän näyttäytyi kuningattarena ja vaati sille tulevan kunnioituksen. Ja noilla monilla hienoilla keinoilla, jotka naissuku hyvin tuntee, hän kohteliaisuudellaankin osasi nöyryyttää kopeita vieraitaan. Hänen valtaava kauneutensa sekä hienontunut järkensä tosin pelastivat hänen nousukkaan halvasta röyhkeydestä, mutta sitä syvempään viilsi ylpeys, antamatta masennetuille tilaisuutta halveksimisella takasin maksuun. Hänen olivat peitetty pistos — hymyilevä loukkaus — pureva ylistys — välinpitämätön pakottaminen mitättömimpiä kohteliaisuuksia noudattamaan, josta ulkonaisesti ei saatettu vihotella, mutta jota sisällisesti ei voitu anteeksi antaa.

"Hyvää päivää, signora Colonna", sanoi hän kopean Tapanin kopealle puolisolle. "Kuljimme eilen palatsinne ohi. Kuinka kauniilta se nyt näytti, kun nuot kolkot varustukset ovat poistetut, joita teidän varmaan oli ikävä katsella. Signora (kääntyen erään Orsinin puoleen) herranne on tribuunin suuressa suosiossa: hän on aikeissa määrätä hänet tärkeään toimeen. Hänen tulevaisuutensa on taattu, ja me iloitsemme siitä, sillä ei kukaan palvele kuuliaisemmin valtiota. Oletteko nähnyt, ihana signora Frangipani, Petrarcan viimeisiä runoja herrani kunniaksi? Tuolla ne ovat. Rohkenisimmeko pyytää teitä näyttämään ihanimmat paikat, signora di Savellille? Iloitsemme, jalo signora Malatesta, että näkönne on noin parantunut. Viime kerralla kun kohtasimme toisemme, vaikka seisoimme aivan vieressänne signora Giulian tanssijaisissa, tuskin näyitte erottavan meitä patsaasta, jonka ääressä seisoimme!"

"Täytyykö meidän kärsiä tuollaista röyhkeyttä!" kuiskasi signora
Frangipani signora Malatestalle.

"Hiljaa, hiljaa; ehkä kerran vielä koittaa meidänkin päivämme!"

II Luku.

Siunattu se neuvonantaja, jonka edut ja sydän ovat omamme. Korret nousevat pystyyn — tietäneekö myrskyä?

Tavallista myöhempään palasi Rienzi tuona päivänä palatsin oikeussalista asuntoonsa. Hänen astuessaan vastaanottohuoneen poikki, hänen kasvonsa punottivat, hän oli purrut hampaansa lujasti yhteen miehen tavoin, joka on tehnyt vakavan päätöksen ja päättänyt järkähtymättä siinä pysyä; hänen otsaansa varjosti uhkaava ja pelottava pilvi, jonka hänen persoonansa kuvaajat aina ovat huomauttaneet tietäneen kiukkua, joka oli sitä kauheampi, kun se erehtymättä aina oli oikeutettu. Hänen kintereillään seurasivat Orvieton piispa ja Tapani Colonna. "Minä sanon teille, hyvät herrat" sanoi Rienzi, "että turhaan puoltelette. Rooma ei tunne säätyerotusta. Laki on sokea rikkojalleen, — ilveksensilmäinen teolle."

"Mutta", sanoi Raimond epäröiden, "mieti tarkoin, tribuuni, hän on kahden kardinaalin veljenpoika ja itse entinen senaattori."

Rienzi seisahtui äkkiä ja katsoi seuralaistensa kasvoihin. "Herra piispa", sanoi hän, "eikö se vaan pahenna rikosta? Kuulkaa, näin on laita: — alus, purjehtien Avignonista Neapeliin, lastattuna Provencen tuloilla matkalla kuningatar Johannalle, jonka asiasta, niinkuin tiedätte, äskettäin pidimme juhlallisen neuvottelun, joutuu haaksirikkoon Tiberin suussa. Martino di Porto — jalo, niinkuin te sanotte — tuon linnan omistaja, josta hän johtaa arvonimensä — ja ylhäisen syntyperänsä vuoksi sekä ollen aivan vieressä kaksinkerroin velvollinen auttamaan hätääntyneitä — karkaa joukkoineen aluksen kimppuun (mitähän tuolla kapinoitsijalla on aseellisilla joukoilla tekemistä?) — ja ryöstää sen puhtaaksi kuin maantierosvo. Hän otetaan kiinni — tuodaan tuomioistuimeni eteen — asia tyystin tutkitaan — hän tuomitaan kuolemaan. Sellainen on laki — mitä muuta tahdotte?"

"Armoa", sanoi Colonna.

Rienzi laski käsivartensa ristiin ja nauroi ylönkatseellisesti. "Enpä koskaan kuullut jalon Colonnan anelevan armoa, kun talonpoika oli varastanut leivän, tyydyttääkseen nälkään nääntyviä lapsiansa."

"Talonpojan ja ruhtinaan välillä, tribuuni, on mielestäni erotus — Orsinein uljasta verta älköön vuodatettako samoin kuin halvan plebeijin —"

"Jota, sen muistan", sanoi Rienzi matalin äänin, "te piditte varsin joutavana asiana silloin, kuu veljyeni syyttä sortui kopean poikanne peitsen alle. Olkaa herättämättä tuota muistoa, minä varotan teitä; antakaa sen uinua. — Hävetkää, vanha Colonna — hävetkää; niin lähellä hautaanne, jossa toukat kaiken lihan tasaavat, harmaahapsisena saarnaatte tylyä ihmisen ja ihmisen erotusta. Eikö sentäänkin ole tarpeeksi erotusta? Eikö toinen käy purppurassa, toinen repaleissa? Eikö toinen, ole joutilas, toinen raada? Eikö toinen elä hekumassa, toinen näänny nälkään? Onko minulla mielettömiä tuumia tasottaa arvoasteita, jotka yhteiskunnan vuoksi ovat välttämätön paha? Ei. Minä en vastusta rikasta miestä enempää kuin Latsarustakaan. Mutta ihmisen tuomioistuimen edessä, niinkuin Jumalankin, Latsarus ja rikasmies ovat samanarvoisia. Ei enempää."

Colonna kääri ylpeästi viittansa ympärilleen ja puri ääneti huultansa.
Raimond rupesi välittämään.

"Kaikki tuo on totta, tribuuni. Mutta", hän veti Rienzin syrjään,
"tiedä, että meidän tulee olla sekä valtioviisaita että oikeatuntoisia.
Hän on kahden kardinaalin veljenpoika, mikä vihamielisyys on
Avignonissa nouseva!"

"Olkaa huoleti, pyhä Raimond, siitä minä vastaan paaville." Heidän puhuessaan kello alkoi soida, raskaasti ja kumeasti.

Colonna säpsähti.

"Suuri tribuuni", sanoi hän, hieman ylönkatseellisesti, "suostu miettimään, ennenkuin se on liian myöhäistä. En koskaan ennen ole kääntynyt puoleesi anovaisena, ja nyt pyydän sinua säästämään omaa vihollistani. Tapani Colonna rukoilee Cola di Rienziä säästämään Orsinin hengen".

"Ymmärrän pistoksen, vanha herra", sanoi Rienzi tyynesti, "mutta en moisista välitä. Olette Orsinin vihollinen ja puhelette sittenkin hänen puolestansa — tuo kuuluu jalomieliseltä; mutta kuulkaa — te olette enemmän säätynne ystävä, kuin kilpailijanne vihamies. Ette voi sietää että kukaan, joka on ollut tarpeeksi suuri kanssanne kiistelemään, varkaana tuhottaisiin. Myönnän täyden kunnian tuolle ylevälle anteeksiannolle, mutta minä en ole ylimys enkä samaa mieltä. Vielä sananen. — Jos tämä olisi tuon rosvoylimyksen ainoa katala ja väkivaltainen teko, teidän armonanomuksenne otettaisiin varteen, mutta eikö hänen elämänsä ole mainittu? Eikö hän poikaijästänsä saakka ole ollut Rooman kauhu ja häpeä? Kuinka monta häväistyä aviopuolisota, ryöstettyä kauppiasta, päiväsydännä puukotettua kulkijaa nousisi todistamaan vangittua vastaan? Ja tuollaiselle miehelle minun täytyy kuulla ijäkkään ruhtinaan ja varavirkaisen paavin armoa pyytelevän! Hyi, hyi! Mutta tahdonpa olla teille kohtuullinen. Ensimmäisen köyhän, jonka laki tuomitsee kuolemaan, olen teidän tähtenne armahtava."

Raimond jälleen veti tribuunin syrjään, Colonnan koettaessa raivoansa hillitä.

"Ystäväni", sanoi piispa, "ylimykset katsovat tämän koko säätynsä häväistykseksi, Orsinin pahimman vihollisen armonpyynnöistä sen jo huomaat. Martinon veri on oleva heidän sovintonsa sinetti, ja he yhtenä miehenä nousevat sinua vastaan."

"Nouskoot; Jumala ja kansa puolellani minä vaikka roomalaisenakin uskallan oikeutta noudattaa. Kellonsoitto taukoo — jo on myöhäistä." Näin sanoen Rienzi työnsi akkunan auki ja Leijonaportaitten vieressä nähtiin hirsipuu, jossa patriicipuvussaan natisten heilui vielä vavahtelevana ruumiina Martino di Porto.

"Katsokaa!" sanoi tribuuni ankarana, "noin kaikki rosvot kuolevat. Pettureille sama laki määrää kirveen ja pölkyn!"

Raimond vetäytyi takasin kalpeana. Mutta ei ylimysvanhus. Haavotetun ylpeyden kyyneleet puhkesivat hänen silmistään. Hän lähestyi sauvansa nojassa Rienziä, kosketti hänen olkapäähänsä ja sanoi:

"Ilman petostakin moni tuomari on tullut kadehtimaan uhriansa!"

Rienzi kääntyi yhtä ylpeänä ylimykseen.

"Suomme anteeksi ikäloppujen joutavat jaaritukset. Herrani, onko asianne toimitettu? Tahdomme olla yksin."

"Anna kätesi minulle, Raimond", sanoi Tapani. "Tribuuni — hyvästi. Unhota että Colonna pyyteli sinulta, se lienee helppoa, sillä vaikka viisas oletkin, olet unohtanut, minkä jokainen muu muistaa."

"No minkä, herrani?"

"Sukuperän, tribuuni, sukuperän — et muuta!"

"Signor Colonna on ryhtynyt minun entiseen toimeeni ja ruvennut kokkapuhujaksi", vastasi Rienzi tyynin ja välinpitämättömin äänin.

Sitten seuraten silmillään Raimondia ja Tapania, kunnes ovi sulkeutui, hän jupisi, "Tuota röyhkeätä! Vain Adrianin tähden sun harmaa partasi sua suojelee. Sukuperän! Mikä Colonna olisi kerskaamatta olevansa keisarin pojanpoika? Olet vaarallinen vanhus, sinua tarvitsee silmällä pitää." Hän läheni aatoksissaan akkunaa, ja taasen tuo hirvittävä kuoleman näytelmä kohtasi hänen silmänsä. Kansaa oli paljon kokoontunut iloitsemaan tuon miehen hirttämisestä, jonka koko elämä oli ollut tahraa ja väkivaltaa — mutta joka näytti olleen oikeuden ulkopuolella — hurjasti meluten, niinkuin roistoväki riemuitsee muserretusta vihamiehestään. Ja tuossa seisoessaan Rienzi kuuli heidän huutonsa: "kauan eläköön tribuuni, oikeutta noudattava tuomari, Rooman vapauttaja!" Mutta tällä kertaa muut ajatukset pitivät hänen tunteettomana kansan innostukselle.

"Veliparkani", hän sanoi kyyneleet silmissä, "tuon miehen rikoksesta — ja melkein samallaisesta, josta hän nyt on saanut rangaistuksensa — sait surmasi, ja nuot, joiden ei karitsaa surku tullut, hukalle armoa pyytävät. Voi, jospa nyt olisit elossa, kuinka nuot ylpeät päät taipuisivat edessäsi, vaikk'et kuollessasi ollut ajatuksen arvoinen. Suokoon Jumala rauhan jalolle hengellesi ja säilyttäköön kunnianhimoni puhtaana, sellaisena kuin se oli yhdessä vaeltaessamme rinnatusten illan hämärässä!"

Tribuuni sulki akkunan ja lähti Ninan huoneesen. Kuultuaan hänen askeleensa, Nina jo oli noussut vuoteeltaan ja silmät säkenöiden ja povi kohoten hän heittäytyi hänen kaulaansa ja kuiskutteli, takertuen hänen rintaansa: "Voi hetkiä, jolloin sinä olet poissa!"

Oli omituista huomata, kuinka tuo ylpeä nainen, ylpeä kauneudestaan, asemastaan, hänelle osotetusta kunniasta — jonka loistelias turhamaisuus jo oli Rooman puheenaiheena ja Rienzin soimauksena, — kuinka äkkiä ja ihmeellisesti hän näytti muuttuvan hänen läsnäollessan. Punastuen ja arkana, hän näytti tukahuttaneen kaiken oman ylpeytensä ylpeäksi rakkaudeksi. Ei milloinkaan ole nainen rakastanut täysin intohimoin kunnioittamatta siinä, missä hän rakasti, ja tuntematta nöyryyttä (suloista nöyryytystä) tuosta rakkautensa esineen liioitellusta ja jumaloivasta arvostelusta.

Kenties tieto tuosta erotuksesta, joka hänen puolisonsa mielestä oli olemassa hänen ja muitten luotujen välillä, yhä enensi tribuunin rakkautta häneen, sokasi hänen silmänsä näkemästä hänen virheitään ja saattoi hänen hemmottelemaan hänen himoansa suuremmoiseen loistoon, jota, vaikka se jonkun verran oli valtioviisasta, kehitettiin siihen määrään, että, jos ei se olisikaan ollut syynä hänen kukistumiseensa, se on kelvannut roomalaisille heidän oman pelkuruutensa ja epävakaisuutensa puolustukseksi, ja historiankirjoittajille mukavaksi selitykseksi tapauksista, joiden perille heillä ei ole ollut kykyä päästä. Rienzi vastasi yhtä hellästi puolisonsa hyväilyihin ja hänen kumartuessaan noitten ihanien kasvojen puoleen tuo näkö oli riittävä karkottamaan nuot ankarat tai surulliset pilvet, jotka äsken olivat pimentäneet hänen laajan otsansa.

"Et ole ollut ulkona tänä aamuna, Nina!"

"En, päivä on ollut liiaksi helteinen. Mutta enpä silti, Cola, ole ollut seuran puutteessa — puolet Rooman naisista ovat tulvineet palatsissa."

"Sen arvaan. — Mutta tuo poika häntä en ole ennen nähnyt?"

"Hiljaa, Cola, puhuttele ystävällisesti häntä, pyydän sinua, kohta saat kuulla hänen elämäkertansa. Tule lähemmäksi, Angelo. Näet uuden herrasi, Rooman tribuunin."

Angelo lähestyi, vasten tavallisuutta arkana, sillä majesteettia oli kaikkina aikoina ollut Rienzin luonnossa, mutta hänen valtaan päästyänsä se oli saanut ankaramman ja jyrkemmän muodon, joka vaikutti ehdotonta kunnioitusta niihin, jotka lähestyivät häntä, vieläpä ruhtinasten lähettiläisin. Tribuuni hymyili huomatessaan tekemänsä vaikutuksen ja, ollen luonnostaan lempeä lapsille ja ystävällinen kaikille paitsi mahtajille, hän kiiruhti lieventämään sitä. Hän nosti lapsen hellästi syliinsä, suunteli häntä ja sanoi hänen tervetulleeksi.

"Saakoomme mekin pojan, yhtä kauniin!" hän kuiskasi Ninalle, joka punastui ja kääntyi pois.

"Nimesi, pieni ystäväni?"

"Angelo Villani."

"Toskaanalainen nimi. Florensissa löytyy eräs Villani-niminen tiedemies, joka epäilemättä parast'aikaa kirjottaa historiaamme kulkupuheitten mukaan. Sukuasi, ehkä?"

"Minulla ei ole sukua", vastasi poika töykeästi, "ja sitä enemmän olen rakastava signoraa ja kunnioittava teitä, jos saan. Minä olen roomalainen ja jokainen Rooman poika kunnioittaa Rienziä."

"Vai niin, reipas poikani", sanoi Rienzi punastuen mielihyvästä, "sepä hyvä merkki tulevaisesta menestyksestäni." Hän laski pojan sylistään ja asettui patjoille, Ninan sijoittuessa hänen viereensä jonkinlaiselle istuimelle.

"Jättäkää meidät kahden kesken", sanoi hän, ja Nina antoi palvelijatytöille merkin poistumaan.

"Ottakaa uusi hovipoikani mukaanne", sanoi hän, "häntä ehkä koti-ikävä vielä estää suostumasta vallattomiin veikkoihinsa."

Heidän jäätyään kahden kesken, Nina ryhtyi kertomaan Rienzille aamullista kohtausta; mutta vaikka hän ulkonaisesti näytti kuuntelevan, hänen katseensa harhaili, hän nähtävästi oli hajamielinen ja omissa aatoksissaan. Vihdoin Ninan lopetettua hän sanoi: "oikein, Nina, olet ystävällisesti ja jalosti menetellyt, niinkuin ainakin. Mutta puhukaamme muista asioista. Minä olen vaarassa."

"Vaarassa", kertoi Nina, vaaleten.

"Älköön tuo sana pelottako sinua — sinun henkesi on minun kaltaiseni, joka halveksuu vaaraa; siksipä oletkin Nina, ainoa uskottuni koko Roomassa. Ei antanut taivas sinua minulle vain ilahuttaaksensa minua kauneudellasi, vaan vahvistaaksensa minua neuvoillasi ja tukeakseen minua rohkeudellasi."

"Pyhä Neitsyt sinua noista sanoistasi siunatkoon!" sanoi Nina, suudellen kättä, joka riippui hänen olaltaan, "ja vaikka säpsähdin sanasta 'vaara', niin tuo oli vain naisen ajatus sinusta — halpa ajatus, Colani, sillä kunnia ja vaara käyvät käsi kädessä. Ja minä olen yhtä valmis tasaamaan jälkimäisen, kuin edellisenkin. Jos koettelemuksen hetki milloinkaan on tuleva, ei ainoakaan ystävistäsi ole niin uskollisena oleva rinnallasi, kuin tämä heikko vartalo, mutta peloton sydän."

"Minä tiedän sen, oma Ninani, minä tiedän sen", sanoi Rienzi, nousten ylös ja käyskennellen edestakasin pitkin ja kiivain askelin. "Kuule nyt minua. Sinä tiedät, että hallita turvallisena on ollut minun valtiotaitoni tarkotus, hallita oikeudenmukaisesti minun ylpeyteni. Hallita oikeudenmukaisesti on pelottava seikka lainrikkojien ollessa mahtavia ylimyksiä. Nina, julkeasta, uhkarohkeasta rosvoamisesta on oikeutemme tuominnut Martino Orsinin, Porton herran, kuolemaan. Hänen ruumiinsa roikkuu nyt Leijonaportaitten hirsipuussa."

"Hirvittävä tuomio!" sanoi Nina pöyristyksen valtaamana.

"Se on totta; mutta hänen kuoltuaan tuhannet köyhät ja rehelliset ihmiset saavat elää rauhassa. Tuo minua ei huolestuta; ylimykset ovat kiukuissaan tuosta teosta, se oli muka solvaus heille, että laki ulotettiin ylimyksiin. He tekevät pystyn — kapinan. Minä näen myrskyn — enkä tunne luotteita, millä asettaa se."

Nina oli hetkisen vaiti. — "He ovat Herran Ehtoollisella", sanoi hän vihdoin, "juhlallisesti vannoneet olevansa nousematta aseisin sinua vastaan."

"Valapattous on mitätön lisä varkauteen ja murhaan", vastasi Rienzi pilkallisesti hymyillen.

"Mutta kansa on uskollinen."

"Niin onkin; mutta kansalaissodassa (josta pyhimykset varjelkoot!) ne taistelijat ovat varmimmat, joilla ei ole muuta kotia kuin rautapaitansa, muuta liikutettavaa kuin miekkansa. Liikemies ei jätä tointansa kellon joka päivä pauhatessa, mutta ylimyksen sotavoima on valmis minä hetkenä tahansa".

"Ollakseen luja", sanoi Nina, joka herransa neuvotteluista osallisena, osotti tuon kunnian mukaista älyä — "ollakseen luja vaaran aikoina, hallituksen tulee näyttää lujalta. Juuri siten, ettet pelkoa osota, voit estää pelon syyn."

"Oma ajatukseni!" vastasi Rienzi vilkkaasti. "Sinä tiedät että puoli valtaani noitten ylimysten yli johtuu vierasten valtioitten minulle osottamasta kunniasta. Kruunupäisten ruhtinasten lähettiläitten, jokaisesta Italian kaupungista, pyrkiessä tribuunin liittoon, heidän täytyy peittää kiukkunsa plebeijin kohoamisesta. Mutta toiselta puolen, ollakseni luja ulkona, minun täytyy näyttää lujalta kotona; suuret tuumani, joita olen suunnitellut ja aivan kuin ihmeen kautta alkanut toteuttaa, kerrassaan raukeavat tyhjiin, jos ulkomailla tullaan huomaamaan että ne perustuvat epävakavaan ja horjuvaan valtaan. Tämä yritys (jatkoi Rienzi, laskien kätensä nuoren Augustuksen marmoripatsaalle) on suurenmoisempi, kuin tuon miehen, jonka syvä, mutta hyinen henki lannisti Italian yhdeksi — sillä se yhdistäisi Italian vapaaksi. Niin, jos vaan voisimme yhdistää suureksi liittovaltakunnaksi kaikki Italian valtiot, joista jokaista hallittaisiin omien lakiensa mukaan, mutta kaikki olisivat yhtyneet itse kunkin ja yhteiseksi turvaksi pohjolan Attiloita vastaan, Rooma pääkaupunkina ja äitinä, tämä aikakausi ja nämät aivot olisivat suorittaneet työn, josta ihmiset puhuisivat hamaan viimeiseen tuomiopäivään asti."

"Minä tunnen tuumasi", sanoi Nina yhtyen hänen innostukseensa, "ja entä, vaikka niitten toteuttamisessa olisikin vaaroja? Emmekö ensi askeleella voittaneet suurinta vaaraa?"

"Oikein, Nina, oikein! Taivas" (ja tribuuni joka menestyksessään aina tunsi Korkeimman käden, teki hartaasti ristinmerkin) "on suojeleva sitä, jonka se on suonut hengessä nähdä todellisen kirkon alueen pelastuksen ja sen lapsien vapauden ja menestyksen! Sen uskon. Monet Toskanan kaupungeista ovat jo ryhtyneet keskusteluihin tuon liiton solmiamiseksi; kaikilta tyranneilta, paitse Johan di Vicolta, olen saanut kauniita ja imartelevia lupauksia. Tuon suurimman teon aika on ehtinyt."

"Ja mikä se on?" kysyi Nina kummastellen.

"Luopuminen kaikesta ulkomaisten vaikutuksesta. Millä oikeudella asettaa jokin vierasten ruhtinaitten synoodi Rooman kuninkaaksi milloin minkin saksalaisen keisarin? Rooman kansa yksin valitkoon Rooman hallitsijan; onko meidän kulkeminen Alppien poikki viemään herramme arvonimeä goottein jälkeläisille?"

Nina oli vaiti; tuota tapaa, jonka mukaan hallitsijan vaali toimitettiin valtiopäivillä Reinin tuolla puolen ja sitä seuraavan kruunauksen juhlamenot pysytettiin roomalaisten turhanpäiväisen myöntämisen varassa, olkoon se ollut kuinka nöyryyttävä kansalle, ja kuinka todellista riippumattomuuden käsitettä vastustava tahansa, pidettiin siihen aikaan niin luonnollisena, että Rienzin rohkeat sanat häntä hämmästyttivät, vaikka hän oli valmis kuulemaan kuinka uhkarohkeita suunnitelmia hyvänsä.

"Kuinka!" sanoi hän pitkän vaitiolon perästä, "ymmärränkö oikein?
Tarkotatko luopumista keisarista?"

"Kuulehan: tällä hetkellä kaksi miestä pyrkii Rooman valtaistuimelle — Italian keisarilliselle valtaistuimelle — böömiläinen ja baijerilainen. Heidän valitsemiseensa meidän suostumustamme — Rooman suostumusta — ei kaivata — ei pyydetä. Saatetaanko meitä kutsua vapaiksi — saatammeko me kerskata olevamme tasavaltaisia — kun muukalainen ja barbaari noin paiskataan niskaamme? Emme, me tahdomme olla vapaita sekä todellisuudessa että nimeltä. Muuten (jatkoi tribuuni tyynempänä) tuo näyttää minusta yhtä valtioviisaalta, kuin uskalletulta. Kansa yhtämittaa vaatii ihmeitä minulta, kuinka minä voin jalommasti huikaista, kunnokkaammin voittaa heidät, kuin vakuuttamalla heidän luovuttamattoman oikeutensa valita omat hallitsijansa? Tuo rohkea teko on herättävä pelkoa ylimyksissä, vieläpä ulkomaalaisissakin; se on oleva säikähyttävänä esimerkkinä koko Italiassa; se on oleva yleisen tulenliekin alkukekäle. Se on toimeenpantava ja asianmukaisella loistolla."

"Cola", sanoi Nina epäröiden, "sinun henkesi usein kiitää korkeuteen, minne minun ei jaksa seurata; älä vaan ole liian rohkea."

"Etkö äskön toista oppia julistanut? Ollakseni luja, eikö minun ollut näyttäminen lujalta?"

"Sallimus sinua suojatkoon!" sanoi Nina huoaten, pahaa aavistaen.

"Sallimus!" huudahti Rienzi. "Sallimusta ei ole. Ajatuksen ja menestyksen välillä Jumala on ainoa välittäjä, eikä (lisäsi hän juhlallisella äänellä) hän minua hylkää. Öiset näkyni, sinunkin syleilyssäsi, päivin enteet ja aavistukset, rohkaisevat ja jumalalliset, kansajoukon hälinässäkin, johtavat vaellustani ja viittaavat päämääräni. Nytkin, juuri nyt, kuulen äänen kuiskaavan korvaani — älä pysähdy, älä vapise, älä horju: — sillä Kaikkinäkevän silmä katsoo puoleesi, Kaikkivaltijaan käsi suojaa sinua."

Rienzin näin puhuessa hänen muotonsa kävi kalpeaksi, hänen tukkansa näytti nousevan pystyyn, hänen korkea ja uljas runkonsa tärisi huomattavasti ja hän vaipui istumaan sekä peitti kasvonsa käsillään.

Pelko valtasi Ninan, vaikkei hän ollut tottumaton noihin eriskummallisiin ja ylönluonnollisiin mielenpurkauksiin, jotka tuntuivat sitä oudommilta, kun ne olivat miehen, joka tavallisissa oloissa oli tyyni, luja ja tasamielinen. Mutta vallan ja menestyksen yhä varttuessa noitten mielenliikutusten kiihkeys näytti kasvavan, ikäänkuin tribuunin hurskas ja yletön taikausko tuossa varttumisessa olisi tunnustanut uuden todistuksen salaperäisestä suojeluksesta, voimallisemmasta, kuin ihmisen uskallus tahi kyky.

Nina lähestyi peloissaan ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, mutta sanaakaan sanomatta.

Ennenkuin tribuuni oli täysin tointunut, kevyt kolkutus kuului ovelta, jolloin hän heti näytti saavuttavan tasamielisyytensä.

"Sisään", hän sanoi, nostaen kasvonsa, joihin tavallinen väri verkkaan palasi.

Muuan upseeri, avaten oven, ilmoitti että henkilö, jota hän oli lähettänyt noutamaan, odotti häntä.

"Minä tulen! — Sydämeni sydän", hän kuiskasi Ninalle, "syömme tänään kahdenkesken illallista, puhuaksemme enemmin näistä asioista." Näin sanoen hän lähti omaan kammioonsa, joka oli vastaanottohuoneen perällä. siellä hän tapasi Cecco del Vecchion.

"No, reipas poikani", sanoi tribuuni, ihmeteltävän keveästi omistaen tuon vertaisen ystävyyden, jota hän aina osotti halpasäätyisille, ja joka oli sen yhtä luonnollisen majesteetin kummastuttava vastakohta, joka ilmaantui hänen kohdellessaan ylhäisiä. "No, mitä kuulumisia, Cecco poikaseni? Sinä hyvin jaksat, näen mä, tässä kivuliaassa helteessä; meillä työmiehillä — sillä kumpikin teemme työtä, Cecco — on liian paljon tointa joutuaksemme laiskurien tavoin: sairastamaan, Rooman taivaan joko suven tai syksyn aikana. Lähetin noutamaan sinua, Cecco, saadakseni tietää, mitä työtoverisi arvelevat Ursinin hirttämisestä."

"Niin, tribuuni", vastasi käsityöläinen, joka nyt tultuaan Rienzin läheisempään tuttavuuteen oli menettänyt paljon entisestä pelonsekaisesta kunnioituksestaan sekä piti tribuunin valtaa osittain omana ansionaan, "ne ovat ihan ymmällä, kun tohditte rangasta suurta niinkuin pientäkin."

"Vai niin, sitten olen tyytyväinen. Mutta kuule, Cecco, siitä ehkä nousee meille kuumat päivät. Jokainen ylimys pelkää että ensi kerralla tullee hänen vuoronsa, ja pelko tekee heidät rohkeiksi kuin epätoivoiset rotat. Vielä saanemme taistella buono staton eteen."

"Halusta, tribuuni", vastasi Cecco karmeasti. "Minä puolestani en ole pelkureita."

"Pidä sama henki vallalla sitten kaikissa käsityöläisten kokouksissa. Minä taistelen kansan puolella. Kansan täytyy empimättä taistella minun puolellani."

"Kyllä se, kyllä se", vastasi Cecco.

"Cecco, tämä kaupunki on paavin hengellisen hallinnon alainen — se on oikein — se on kunnia eikä rasitus. Mutta ajallinen hallinto, ystäväni, olkoon yksin roomalaisten. Eikö ole tasavaltaisen Rooman häpeä, että nyt tässä jutellessamme, muutamat raakalaiset, joista emme koskaan ole kuulleet puhuttavankaan, päättelevät Alppien takana kahden hallitsijan ansioista, joita emme milloinkaan ole nähneet? Eikö tuota asiaa ole vastustettava? Italialainen kaupunki — mitä se böömiläisellä keisarilla tekee?"

"Vähän, vähän, P. Paavali nähköön!" sanoi Cecco.

"Eikö tuota asiaa olisi tutkittava?"

"Eiköhän", vastasi seppä.

"Ja jos huomataan että ikivanhoja lakiamme rikotaan, eikö tuota asiaa olisi vastustettava?"

"Epäilemättä."

"No hyvä! Arkistot vakuuttavat ettei milloinkaan ole keisaria laillisesti kruunattu muuten kuin kansan vapaasta äänestyksestä. Me emme milloinkaan ole valinneet böömiläistä emmekä baijerilaista."

"Päinvastoin, jos nuo pohjolaiset tulevat tänne kruunattaviksi, niin koetammepa ajaa heidät matkoihinsa kivillä ja kirouksilla, sillä me olemme kansa, tribuuni, ja pidämme oikeuksistamme kiinni."

"Palaja ystäviesi luokse — puhuttele heitä — sano että tribuunianne haluttaa kysyä noilta valtaanpyrkijöiltä, mitä oikeutta heillä on Rooman valtaistuimeen. Älä yllytä äläkä heitä säikäytä, mutta ole tukenani silloin kun aika on tullut."

"Tuo on minun mieleeni", sanoi kookas seppä, "sillä ystävämme ovat viime aikoina käyneet vähin levottomiksi ja sanovat —"

"Mitä he sanovat?"

"Että tosin olette karkottanut rosvot, hillinnyt ylimykset, noudatatte puolueetonta oikeutta —"

"Eikö se ole riittävä ihme kahdessa tai kolmessa lyhyessä kuukaudessa?"

"Kyllä, ne sanovat että siinä olisi enempikin kuin tarpeeksi ylimyksen työksi, mutta te, joka olette kansasta kohonnut ja jolla on sellaiset lahjat ja niin poispäin, voisitte tehdä vielä enemmän. Siitä on jo kolme viikkoa, kun heillä on ollut mitään uutta puhuttavaa, mutta Orsinin tämänpäiväinen hirttäminen on heitä pikkusen virkistävä."

"Hyvä, Cecco, hyvä", sanoi tribuuni, nousten seisoalleen, "kohta saavat he enemmän suunkäytettä. Vai luulet etteivät pidä minusta enää juuri yhtä paljon, kuin noin kolme viikkoa sitten?"

"Sitä en juuri väitä", vastasi Cecco. "Mutta me roomalaiset olemme tuollainen malttamaton kansa."

"Niin, Jumala paratkoon!"

"Kyllä ne sittenkin epäilemättä teissä tiukasti pysyvät, jollette, hyvä tribuuni, pane niille uusia veroja."

"Haa! Mutta jos vapauden tähden on taisteltava — jos taistelemiseen tarvitaan sotamiehiä, ja jos sotamiehille on palkka maksettava — eikö kansan tule uhrata jotakin omien oikeuksiensa hyväksi — oikeudenmukaisten lakien ja oman turvallisuutensa hyväksi!"

"En minä tiedä", vastasi seppä kynsien päätänsä ja käyden hiukan hämillään, "mutta sen vaan tiedän ettei köyhiä ihmisiä saa liiaksi mennä verottamaan. Ne sanovat teidän hallitessanne tulevansa paremmin toimeen, kuin ennen ylimysten aikoina, ja sen vuoksi ne teistä pitävät. Mutta työtä tekevien miesten, köyhien, perheellisten miesten täytyy muistaa mahaansa. Yksi kymmenestä käy lakituvassa — yhden kahdestakymmenestä tappavat ylimysten rosvosoturit, mutta joka mies syö, juo ja tuntee verotaakan."

"Tuo ei liene järkesi juoksu, Cecco!" sanoi Rienzi vakavasti.

"Kyllä tribuuni, minä olen reilu mies, mutta minulla on suuri perhe hoivissani."

"Riittää, riittää!" sanoi tribuuni vilkkaasti, ja sitten hän hajamielisesti lisäsi, ikäänkuin itsekseen, mutta ääneensä: "minusta näyttää, kuin olisimme olleet liiaksi tuhlaavaisia, näistä näytelmistä on loppu tuleva."

"Mitä!" huudahti Cecco, "mitä, tribuuni, ettekö soisi noille ihmisparoille juhlapäivääkään? He ovat kylläksi kovassa työssä, ja heidän ainoana huvituksenaan ovat teidän uhkeat näytelmänne ja juhlakulkueenne, joista he käyvät kotiinsa sanoen — 'kas meidän miehemme pimentää ylimysten loiston!'"

"Vai eivät moiti minun komeilemistani!"

"Moitiko! Ei sinne päinkään! Ilman sitä he häpeisivät tähtenne ja pitäisivät buono statoa vaan joutavana ilveenä."

"Paksuja puhut, Cecco, mutta älykkäästi, kenties. Pyhimysten haltuun.
Älä unhota mitä sanoin!"

"En, en. On häpeä, että meille keisari noin lykätään, on totisesti.
Hyvästi, tribuuni."

Jäätyään yksin tribuuni vaipui synkkiin, pahaa aavistaviin mietteisin.

"Olen keskellä taikurin loitsua", sanoi hän "jos annan myöden, niin hornanhenget repivät minut kappaleiksi. Minkä olen alottanut, se on päätettävä. Mutta tuo raaka mies minulle liiankin selvästi näyttää, millä vehkeillä työskentelen. Minuun nähden häviö ei merkitse mitään. Minä olen jo kiivennyt korkeuteen, joka huimaisi monen ruhtinaaksi syntyneen päätä. Mutta kanssani sortuu — Rooma, Italia, Rauha, Oikeus, Sivistys, — kaikki vaipuu jälleen ajan kuiluun!"

Hän nousi seisomaan, ja käveltyänsä jonkun kerran poikki huoneensa, jonka monista patsaista muinaisuuden sankarien marmoriset kasvot häntä katselivat, hän avasi akkunan hengittääkseen ehtooilmaa.

Capitolin edusta oli hiljainen; ei kuulunut muuta kuin ainoan vartiomiehen astuntaa. Mutta synkkänä ja hirvittävänä roikkui vielä korkeasta hirsipuusta rosvoylimyksen ruumis, ja egyptiläisen jalopeuran mahtavat piirteet häämöttivät jyrkkinä ja pimeinä viimattomassa ilmassa.

"Kauhistava patsas!" ajatteli Rienzi, "kuinka monet tuntemattomat juhlamenot olet nähnyt kotoisen Niilisi rannoilla, ennenkuin roomalaisten käsi siirsi sinut tänne — sinä roomalaisten rikosten ikivanha todistaja! Merkillistä! Sinua katsellessani tunnen ikäänkuin sinulla olisi jokin salaperäinen vaikutus omiin kohtaloihini. Sinun ääressäsi minä tervehdittiin tasavaltaisen Rooman herraksi, sinun ääressäsi ovat palatsini, tribunaalini, tuomioistuimeni, triumfini, loistoni — sinut tapaavat silmäni valtavuoteeltani; ja jos minun on suotu mahtavana ja rauhassa kuolla, sinä olet oleva viimeinen esine, jonka silmäni erottavat! Tai jos itse uhrina —" hän sävähti tuota ajatusta — lähestyi erästä kammionkomeroa — veti syrjään esiripun, joka verhosi ristiinnaulitunkuvaa ja vähäistä pöytää, jolla nähtiin raamattu ja pääkallon ynnä sääriluitten merkkikuvat — vallan mitättömyyden ja elämän epävakaisuuden todella ankarat ja epäämättömät merkkikuvat. Noitten pyhien muistuttajien viereen, joko nöyrtyäkseen tahi rohkaistuakseen, vaipui polvilleen tuo ylpeä ja yritteliäs mies; ja hänen noustuaan hänen askeleensa oli keveämpi, hänen muotonsa iloisempi kuin koko tuona päivänä.

III Luku.

Sankari naamarittomana.

"Juovuspäissään", sanoo sananparsi, "ihmiset näyttävät todellisen luonteensa." Yhtä rehellinen ja totuuden paljastava juopumus kuin viinassa, on menestyksessäkin. Vallan kiille luo kerrassaan näkyviin ihmisen muotokuvan puutteellisuuden ja kauneuden.

Rienzin verratonta ja miltei ihmeenkaltaista kohoamista paavin virkamiehen arvosta Rooman herraksi, olisi seurannut vielä suurempi ihme, ellei se olisi hieman häikäissyt ja turmellut sitä, joka kohosi. Jos, kuten hyvin järjestetyissä valtioissa ja rauhallisina aikoina, mies kohoaa verkalleen, askel askeleelta, hän tottuu kasvavaan onneensa. Mutta silmänräpäyksellinen hyppäys porvarista ruhtinaaksi — sorron uhrista oikeuden valvojaksi — on äkkinäinen muutos, joka panee terveimmänkin ajun ymmälle. Ja ehkäpä, miehen mielenkuvittelun, intoisuuden ja neron mukaan, tuo äkillisyys on käypä vaaralliseksi — herättävä ylön liioiteltuja toiveita — ja johtava pilviä tavottelevaan kunnianhimoon. Samat ominaisuudet, jotka hänen kohottivat, jouduttavat hänen turmaansa, hänen onnensa Marengon voitto ajaa häntä sen Moskovan tappioon.

Suuruutensa aikana Rienzi ei niin paljon saavuttanut uusia ominaisuuksia, kuin hän kirkkaammaksi valoksi ja tummemmaksi varjoksi kehitti niitä, joita hän jo oli osottanut. Toiselta puolen hän oli oikeatuntoinen — päättäväinen — sorretun ystävä — sortajan kauhu. Hänen ihmeteltävä järkensä valasi kaikki, mihin se kajosi. Poistaen väärinkäytökset ja tarkoin tutkien sekä viisaasti järjestellen, hän oli nostanut kaupungin tulot kolmenkertaisiksi, lisäämättä ainoatakaan uutta veroa. Pysyen uskollisena vapauden epäjumalalleen, hän ei ollut hairahtunut noudattamaan kansan toivomusta, rupeamalla itsevaltiaaksi, vaan oli, niinkuin olemme nähneet, henkiin herättänyt ja uusilla oikeuksilla vahvistanut kaupungin parlamenttaarisen konseljin. Olkoon hänen valtansa ollut kuinka lavea tahansa, hän aina käytti sitä kansan valtuuttamana, sen nimessä vaan hän selitti hallitsevansa, eikä hän koskaan pannut toimeen mitään tärkeätä päätöstä, esittämättä sille sen aihetta ja syitä. Yhtä uskollisena aikeelleen palauttaa Roomaan hyvinvointi samoinkuin vapauskin, hän oli käyttänyt valtansa huikaisevan alkuajan, tuon suuren, Italian valtioitten välisen liiton valmistuksiin, joka, niinkuin hän oikein sanoi, olisi kieltämättömästi kohottanut Rooman Europan kansojen etupäähän. Hänen hallitessaan elinkeinot olivat turvatut, kirjallisuutta suosittiin, taide alkoi elpyä.

Toiselta puolen tuo menestys, joka toi kirkkaampaan valoon hänen oikeudentuntonsa, rehellisyytensä, isänmaanrakkautensa, avunsa ja neronsa, loi yhtä selvästi näkyviin hänen kopean etevämmyydentietonsa; hänen loistonhalunsa ja hänen kunnianhimonsa hurjan ja uskaltavan uhman. Vaikka hän oli liiaksi kohtuullinen maksaaksensa samalla mitalla patriiceille heidän väkivaltaisuuksiansa takasin, vaikkei häntä hänen vihamiehensäkään voi moittia ainoastakaan syyttömästä tai laittomasta ylimyksen tai porvarin surmaamisesta hänen levottoman ja myrskyisen tribuuniutensa aikana, niin hänessä kuitenkin oli Ninan vähemmän anteeksi annettavaa heikkoutta, eikä hän voinut riistää ylpeältä sydämeltään huvia saada nöyryyttää noita, jotka olivat nauraneet häntä narrinansa, ylönkatsoneet häntä plebeijinä, ja jotka nytkin vaikka orjamaisina hänen edessään, olivat rivoja hänen takanaan. "He seisoivat hänen edessään, hänen istuessaan", sanoo hänen elämäkertansa kirjoittaja, "kaikki nuot ylimykset, paljain päin, kädet ristissä rinnoilla, silmät maahan luotuina, voi, kuinka ne pelkäsivät!" Se on kuvaus, häpeällisempi ylimysten orjamaiselle pelkuruudelle, kuin tribuunin ylpeälle ankaruudelle. Kenties piti hän valtioviisautena lannistaa vihollistensa hengen ja herättää pelkoa niissä, joilta oli turha toivoa sovintoa.

Hänen komeilemistaan on helpompi puolustaa; se oli ajan tapa, se oli vallan merkki ja todiste; ja kun nykyajan historioitsija herjaa häntä siitä, ettei hän noudattanut muinaisen tribuunin yksinkertaisuutta, niin soimauksesta ilmenee, ettei hän tunne sen ajan henkeä eikä turhamaista kansaa, jota tuo ylin virkamies hallitsi. Epäilemättä hänen suurenmoiset pitonsa, juhlalliset kulkueensa, hienontuneen ja tavattoman uhkuvan mielenkuvituksen kaunistamina ja jalostamina, joihin rahvaanomaiset merkkikuvat aina liittyivät ja joiden tarkotuksena oli esittää palautetun vapauden riemun käsitettä ja todistaa uudistetun Rooman arvoa ja majesteettia — epäilemättä nuot näytelmät, joita toisella lailla arvostelevat valistuneempi aikakausi ja kamarioppineet, suuresti vaikuttivat tribuunin merkityksen lisääntymiseen ulkomailla ja kutkuttivat levottoman ja pöyhkeilevän rahvaan ylpeyttä. Ja aisti hienoni, ylellisyys vaati työtä palvelukseensa, ja vieraita kaikista valtioista veti puoleensa tuo suurellinen hovi, jossa johtajina oli kaksi, nimeltään tasavaltaista hallitsijaa, nuorta ja loistavaa, toinen kuulu nerostaan, toinen verraton kauneudeltaan. Rooma, jolta oli riistetty sen ylimmäinen pappi ja hänen hekumallinen seurueensa, näki pitkän yönsä kestäessä todella huikaisevan ja kuninkaallisen unelman — Cola di Rienzin juhlahallituksen! Ja usein jälkeenpäin sitä muisteltaessa huokaus pakeni rinnasta, ei ainoastaan köyhän muistellessa sen oikeatuntoisuutta, kauppiaan sen turvallisuutta, vaan myöskin hienostuneen sen loistoa ja runoilijan sen ihanteellista ja henkistä suloa!

Ja ikäänkuin näyttääkseen ettei hänen tarkotuksensa ollut tyydyttää alhaisia himoja ja haluja, niin loistonsa keskellä, jolloin pöydät notkuivat kaikkien ilmanalojen herkuista, jolloin viini virtasi loppumatta, tribuuni itse noudatti kohtuullista, jopa ankaraa raittiutta. — Valtahuoneukset sekä hänen puolisonsa asunto olivat tuhlaavan ylöllisesti ja komeasti kaunistetut, mutta omiin yksityisiin kammioihinsa hän oli siirtänyt aivan saman kaluston, johon hän oli perehtynyt vaatimattoman elämänsä aikana. Kirjoihin, patsaisin, kohokuviin, aseisin, jotka ennen olivat loihtineet esiin menneisyyden näkyjä, liittyi tuttavuus, jota hän ei raahtinut rikkoa.

Mutta merkillisimpänä hänen luonteensa piirteenä, joka vieläkin verhoaa kaiken hänen ympäristönsä jonkinlaiseen salaperäisyyteen, oli hänen uskonnollinen intonsa. Arnold Bresoialaisen rohkea, mutta hurja oppi, tuon miehen, joka kaksi vuosisataa ennen oli saarnannut puhdistusta, mutta joutunut mystisyyteen, kyti vielä Roomassa ja oli Rienzin varhaisena nuoruutena tehnyt syvän vaikutuksen hänen mieleensä. Ja niinkuin olen huomauttanut, hänen taipumuksensa haaveilevaan mietiskelyyn, hänen veljensä kovaonninen kuolema, hänen omat vaihtelevat, vaikka menestykselliset vaiheensa, kaikki olivat vaalineet tuon merkillisen miehen kiihkeimpiä ja ylevimpiä pyrinnöitä Samoinkuin Arnold Brescialaisen, hänenkin uskonsa oli suuresti omien kansalaissotiemme puritaanien tulisen uskonvimman kaltainen, aivan kuin yhtäläiset valtiolliset olot johtaisivat yhtäläisiin uskonnollisiin kantoihin. Hän uskoi mahtavan ilmestyksen kautta olevansa yhteydessä paremman maailman olentojen kanssa. Pyhimykset ja enkelit täyttivät hänen unelmansa; ja ilman tuota syvempää ja pyhempää innostusta, häntä tuskin pelkkä inhimillinen isänmaanrakkaus milloinkaan olisi kyennyt viemään hänen verrattomaan yritykseensä; siinä suuren osan hänen suuruuttansa — monien hänen virheittensä selitys. Niinkuin kaikista miehistä, joita näin sokasee kunnianhimoinen, mutta ei kunniaton taikausko, jota maallinen maineenpyynti on värittämässä, on hänestäkin mahdotonta sanoa, missä määrässä hän oli haaveksija ja minkä verran hän kulloinkin uskalsi olla petturi. Hänen pitojensa juhlamenoissa, hänen persoonansa koristuksissa nähtiin poikkeamatta salaperäisiä merkkikuvia. Vaaran aikoina hän julkisesti vakuutti saaneensa rohkaistusta ja johtoa jumalallisissa unennäöissä, ja kun monet tapaukset ihmeteltävästi toteuttivat hänen profeetalliset julistuksensa, niin hänen vaikutustaan kansaan lisäsi usko taivaan suosioon ja välitykseen. Niin oma harhaantuminen saattoi vietellä ja johtaa sokasemaan muita, eikä hän liene arvellut käyttää tilaisuutta hyväkseen ja näyttää siltä, mitä hän luuli olevansa. Vieläpä tuo huumaava herkkäuskoisuus epäilemättä syöksi hänen kohtuuttomuuteen, joka oli arvoton sekä kummallinen vastakohta hänen raittiimmalle järjelleen, ja sai hänen jättämään huomioon ottamatta laajan tarkotusperänsä ja epävarmojen keinojensa välisen suhteen sekä kopeana vartoomaan, että, missä ihminen uupuu, siinä Jumala astuu sijaan Cola di Rienzi ei ollut virheetön romaanisankari. Hänessä kilpaillen rehottivat luonteen uhkeimmat ja vastakkaisimmat ainekset. Vankka järki, harhaileva taikausko, kaunopuheliaisuus ja mielenlujuus, joka valtasi kaikki, joiden puoleen hän kääntyi, sokea innostus, joka valtasi hänet; ylellisyys ja kohtuullisuus, jäykkyys ja hellätunteisuus, ylpeys mahtaviin, nöyryys alhaisiin nähden, alttiiksiantavaisin isänmaanrakkaus, palavin persoonallisen vallan pyynti. Niinkuin suuriin ja epätoivoisiin yrityksiin ryhtyvät harvat miehet, joilla ei ole voimallisia eläimellisiä kykyjä, niin on huomattava, että enimmissä, jotka ovat kohonneet lauman yläpuolelle, ajoittaisin löytyy taipumusta hurjaan hilpeyteen ja mielialan joustavuutta, mikä useasti hämmästyttää raittiimpia ja säännönmukaisempia mieliä noita "elämän alahuoneelaisia:" ja Napoleonin teatterimaisen suuruuden, Cromwellin ankaran arvokkaisuuden omituisena vastakohtana oli heidän usein, eikä suinkaan aina sopivaan aikaan esiintyvä ilveilynsä, jota on vaikea saada heidän luonteensa ihanteen tai heidän elämänratansa, synkkien ja hirmuisten tapausten kanssa sopusointuun. Tuo sama piirre löytyi Rienzinkin luonnonlaadussa; se tuli näkyviin hänen lepohetkinään ja vaikutti tuon ihmeellisen nuorteuden, joka mukaannutti hänen jäykemmän luontonsa kaikkiin mielialoihin ja kaikkiin ihmisiin. Usein hän ankaralta tuomioistuimeltaan läksi seurapiiriin toisena miehenä; synkät ylimyksetkin, jotka vastahakoisesti kävivät hänen juhlissaan, unohtivat hänen valtiollisen suuruutensa hänen hauskojen kokkapuheittensa raikuessa, vaikka tuo huoleton pila ei aina voinutkaan olla etsimättä esinettään kukistetun vihollisen nöyryyttämisestä — mistä huvista olisi ollut älykkäämpää ja jalomielisempää kieltäytyä Ja kukaties hän osaksi tuon hillitsemättömän ja purevan hilpeyden kiihotuksesta usein yhtä mielellään hämmästytti, kuin säikähytti Mutta tuo iloisuuskin, jos sitä siksi saatetaan kutsua, ollen tuttavallisen avomielisyyden kaltaista, vaikutti suuresti hänen suosionsa lisääntymiseen alempain kansanluokkain piireissä; jos se oli ruhtinaan vika, se oli kansanyllyttäjän avu.

Näihin moninaisiin, nyt täysin kehittyneisiin luonteenominaisuuksiin lukija lisätköön neron, niin rohkeasti suunnittelevan, niin suurenmoisia ja yleviä tavottelevan, johon vielä yhtyi tuo tarkempi ja tavallisempi kyky vallita sivuseikkoja, että urhoollinen, jalo, kyvykäs, alttiiksiantavainen kansa hänen tuumiensa tukena, tribuunin valtaan nouseminen olisi ollut Italian orjuuden loppu, ja Europan pimeän ajan jyrkkä raja. Sellaisen kansan parissa hänen virheensä olisivat huomaamatta hillityt, hänen epäterveellisempi valtansa pysynyt tarpeellisessa kurissa. Kokemus olisi perehdyttänyt hänen valtaan, olisi vähitellen vierottanut hänen liiallisesta loistosta, ja hänen järkensä toimelias ja miehuullinen tarmo olisi keksinyt vaikutusalaa levottomammille hengenominaisuuksille, samoinkuin hänen oikeudentuntonsa antoi suojaa rauhallisemmille Vikoja hänessä oli, mutta olivatko nuot viat vai kansan viat hänen kukistumisensa syynä, näemme vast'edes.

Näin ollen, tyytymättömän ylimystön ja epävakaisen kansan keskellä, levon vaaran ahdistaessa toiminnan vaaran, osaksi ulkonaisen valtansa sokasemana, osaksi sisällistä heikkoutta peljäten, neronsa ja uskonvimmansa elähyttämänä ja rahvaan odotuksista levottomana — hän syöksyi päistikkaa kiitävän Ajan kurimukseen, uskomatta ylevää henkeänsä muuhun johtoon, kuin omaan vakuutukseensa sen luonnollisesta pinnalla pysymisestä ja sen taivaasen aukenevasta valkamasta.

IV Luku.

Vihollisen leiri.

Sillä aikaa kun Rienzi, kenties menestyen, keskusteli urhoollisten toskanalaisten valtioitten 'lähettilästen' kanssa, joitten isänmaanylpeyden ja vapaudenrakkauden oli helppo perehtyä ja suostua hänen suunnitelmiinsa, vapauttaa maailman kuningatar ja ikuinen puutarha kaikesta muukalaisesta ikeestä, ylimykset hetkeäkään levähtämättä, mietiskelivät keinoja oman valtansa palauttamiseksi.

Eräänä aamuna kokoontuivat Savellien, Orsinien ja Frangipanien päämiehet Tapani Colonnan sotavarustuksista riisuttuun palatsiin. Heidän keskustelunsa oli kiivas ja vakava — milloin luja, milloin epävarma aikeissaan — aina sen mukaan kuin kiukku tai pelko oli vallalla.

"Olette kuulleet", sanoi Luca di Savelli lempeällä ja naisellisella äänellään, "että tribuuni on julistanut olevansa aikeissa ylihuomenna ruveta ritarikunnan jäseneksi sekä valvoa edellisen yön Lateranin kirkossa! Hän on kunnioittanut minua kutsumalla minut kanssaan valvomaan."

"Mitähän tuo lurjus silläkin hullutuksella taas tarkottaa?" sanoi hurja
Orsinin ruhtinas.

"Ehkä saadakseen ritarin oikeuden vaatia ylimyksiä kaksintaisteluun", sanoi vanha Colonna, "muuta en voi arvata. Eikö Rooma kerrankin kyllästy tuohon mielipuoleen!"

"Rooma noista kahdesta mielettömämpi on", sanoi Luca di Savelli; "mutta minusta näyttää tribuuni hurjuudessaan tehneen virheen, jota meidän sopii käyttää hyväksemme Avignonissa."

"Niin", huusi vanha Colonna, "sellainen olkoon pelimme, täällä rauha,
Avignonissa taistelu."

"Sanalla sanoen, hän on määrännyt kylpynsä laitettavaksi pyhään porfyrivaasiin, jossa kerran kylpi keisari Konstantinus!"

"Pyhyydenhäväistystä! Pyhyydenhäväistystä!" huusi Tapani. "Siinä on tarpeeksi pannakirjeen aihetta. Tuo tulkoon paavin tietoihin. Heti sananviejä liikkeelle."

"Parempi odottaa juhlamenoja", virkkoi Savelli, "jollakin suuremmalla hullutuksella toimitus on päättyvä, se on varma".

"Kuulkaa minua, hyvät herrat", sanoi julma Orsini, "te puolustatte vitkastelemista ja varovaisuutta, minä päättäväisyyttä ja rohkeutta; sukuni veri huutaa ääneensä eikä myönnä viivytystä."

"Mitä tehdä?" sanoi lempeä-ääninen Savelli, "taistellako ilman sotamiehiä kahtakymmentä tuhatta raivostunutta roomalaista vastaan? En minä."

Orsini alensi äänensä salakähmäiseen kuiskeesen. "Venetsiassa", sanoi hän, "tuollaisesta nousukkaasta päästäisiin sotajoukoitta. Luuletteko ettei Roomassa kellään ole tikaria?"

"Vaiti", sanoi Tapani, joka oli luonnostaan paljoa jalompi ja parempi kuin toiset, ja joka, hyväksyen kaikki muut tribuunin vastustamisen keinot, tunsi omantuntonsa nousevan salamurhaa vastaan, "tuo ei saa tapahtua, — intonne vie teidät liian kauas."

"Ketäpä muuten voisimme siihen käyttääkään? Tuskin löytyy ainoatakaan saksalaista kaupungissa, ja jos menisi kuiskaamaan tuollaista roomalaisen korvaan, niin saisipa vaihtaa paikkaa Martinoparan kanssa — taivas hänen korjatkoon, sillä lähempänä taivasta hän on, kuin koskaan ennen", sanoi Savelli.

"Ole laskematta moista pilaa", sanoi Orsini julmistuneena. "Laskea pilaa tuosta asiasta! Tahtoisinpa, P. Francisco avita, koska pidät tuollaisesta sukkeluudesta, että itse saisit sitä kokea, ja muistanpa nähneeni sinun tribuunin pöydässä nauravan hänen törkeille jutuilleen, niin että olit läkähtyä, tarvitsematta nuoran silmukkaa siihen."

"Parempi nauraa kuin vapista", vastasi Savelli.

"Mitä, sanotko, että minä vapisen?" huusi ylimys.

"Hiljaa, hiljaa", sanoi vanha Colonna arvokkaana, "ei ole nyt sopiva aika riidellä keskenänne. Suvaitsevaisuutta, hyvät herrat".

"Teidän varovaisuutenne, signor", sanoi pistelijäs Savelli, "johtuu teidän suuremmasta turvallisuudestanne. Teidän huoneenne pian saa suojaa tribuunin katon alta; kun herra Adrian palaa Neapelista, tulee kapakoitsijan pojasta sukulaisenne veli."

"Olisitte saattanut jättää tuon pistoksen sikseen", sanoi vanha ylimys hieman kiivastuen. "Taivas tietää, kuinka tuo ajatus on katkeroittanut mieltäni; mutta tahtoisinpa että Adrian olisi luonamme. Hänen sanansa suuressa määrässä hillitsee tribuunia ja ohjaa omaakin kulkuani, sillä intohimoni sokasee järkeni; ja minusta näyttää, kuin hänen poissaolonsa aikana olisimme olleet ynseämpiä, olematta silti voimakkaampia. Mutta tuo sikseen. Vaikka oma poikani naisi tribuunin sisaren, niin minä vielä iskisin iskun vanhan valtiolaitoksemme puolesta, niinkuin ylimyksen tulee, jos vaan tietäisin, ettei tuo isku katkaisisi omaa päätäni."

Savelli, joka oli kuiskutellut sivullapäin Rinaldo Frangipanin kanssa, virkkoi:

"Jalo ruhtinas, kuulkaa minua. Teitä sukulaisenne kohdakkoinen naiminen, kunnianarvoinen ikänne sekä likeinen välinne paaviin, velvottaa suurempaan varovaisuuteen. Jättäkää toiminta meille ja olkaa vakuutettu meidän maltillisuudestamme."

Nuori poika, Stefanello, josta sittemmin tuli Colonnan suoraan etenevän sukuhaaran edustaja ja jonka lukija vielä on tapaava ennen kertomuksemme loppua, leikki isoisänsä jaloissa. Hän katsoi terävästi Savelliin ja sanoi: "Isoisäni on liian viisas ja te olette liian arkoja. Frangipani on liiaksi myöntyväinen ja Orsini kuin vihanen sonni. Tahtoisinpa olla paria vuotta vanhempi."

"No, mitä silloin tekisit, soma viisastelijani?" sanoi leppeä Savelli, purren hymyilevää huultansa.

"Lävistäisin tribuunin omalla tikarillani ja sitten huilaisin
Palestrinaan!"

"Siitä munasta hautuu äkeä mato", virkkoi Savelli. "Mutta miksi olet tribuunille niin käärmeissäsi?"

"Kun hän antoi hävyttömän rihkamasaksan vangita setäni Agapetuksen velasta. Velka oli jo kymmenen vuotta vanha, ja vaikka sanotaan ettei kenelläkään Roomassa ole enemmän velkoja kuin Colonnoilla, tämä on ensimmäinen kerta, kuin kuulen että velkojalurjus saa vaatia saataviansa muuten kuin lakki kourassa ja polvet koukussa. Ja sen minä sanon, etten tahdo tulla ylimykseksi, jos mokoma hävytön saa tulla niskaani."

"Lapseni", sanoi vanha Tapani sydämellisesti nauraen, "näen että jalo luokkamme on oleva turvassa sinun käsissäsi."

"Ja jos minulla olisi aikaa", jatkoi lapsi yltyen kiitoksesta, "niin tapettuani tribuunin, antaisin mielelläni toisen iskun —"

"Kenelle?" sanoi Savelli, huomaten pojan vaikenevan.

"Orpanalleni Adrianille. Hänen tulisi hävetä, kun aikoo ottaa puolisokseen sellaisen, jonka sukuperä tuskin sopisi Colonnan jalkavaimolle."

"Lähde leikkimään, lapseni — lähde leikkimään", sanoi vanha Colonna, työntäen pojan luotaan.

"Tarpeeksi tätä rupatusta", huusi Orsini jyrkästi. "Kuulkaa, vanha herra, tänne tullessani näin erään vanhan ystävän, entisen palkkasoturinne, tulevan palatsistanne, — saanko kysyä, millä asioilla hän kulkee?"

"Kyllä; hän on Fra Morealen lähetti. Kirjoitin ritarille, nuhtelin häntä hänen luopumisestaan onnettomalla Corneton matkallamme ja saatoin hänen tietoihinsa, että viisisataa peitsiniekkaa saisi hyvän palkan juuri nyt."

"No", sanoi Savelli, "miten tuo vastasi?"

"Viekkaasti, kierrellen kaarrellen. Imartelua ja hyvää tahtoa häneltä ei puutu; sanoo olevansa Unkarin kuninkaan palveluksessa, jonka asia on Rienzin tuomittavana, ettei hän saata luopua nykyisestä lipustaan, että hän pelkää ylimysten ja kansan olevan Roomassa siksi tasavoimaisia, että, kumpi puolue tahansa pääsee voitolle, sen on kutsuminen podesta, ja että tuo toimi vaan muka hänelle soveltuu."

"Montreal meidän podestaksemme?" huusi Orsini.

"Miksei", sanoi Savelli, "yhtä hyvin korkeasukuinen podesta kuin halpasukuinen tribuuni! Mutta minä luulen että tulemme toimeen ilman kumpaakin, Colonna, onko tuo Fra Morealen lähettiläs jo lähtenyt kaupungista?"

"Luullakseni."

"Ei", sanoi Orsini, "minä tapasin hänet portilla ja tunsin hänet vanhastaan; hän on Rodolf, saksilainen, entinen Colonnan palkkalainen, joka vanhoina hyvinä aikoina teki leskiksi monet klienteistäni. Hän on salapuvun tapasessa, vaikka minä hänet tunsin ja puhuttelin häntä, ajatellen, että hänestä saattaa vielä tulla kelpo ystävä, sekä käskin häntä odottamaan palatsissani."

"Oikein tehty", sanoi Savelli aatoksissaan ja hänen silmänsä kohtasivat Orsinin. Hetken perästä hajosi kokous, jossa paljon oli puhuttu eikä mitään päätetty. Mutta Luca di Savelli odotti porttikäytävässä ja kehotti Frangipania ynnä muita ylimyksiä yhtymään Orsinin palatsissa.

"Colonna-ukko", sanoi hän, "on jo melkein vanhuudenhöperö. Ilman häntä pääsemme pian päätökseen, hänen poikansa kyllä käy valtakirjasta."

Se ennustus oli totta, sillä puolen tuntia kestänyt keskustelu Rodof
Saksilaisen kanssa kypsytti ajatuksen toiminnaksi.

V Luku.

Yö ja sen tapaukset.

Seuraavana iltana pantiin Roomassa toimeen suurenmoisin näytelmä, minkä keisarikaupunki oli nähnyt, sitten Caesarien kukistumisen. Rooman kansa oli erityisenä etuoikeutenaan säilyttänyt kansalaistensa asettamisen ritarikuntaan. Kahtakymmentä vuotta ennen oli Colonnan ja Orsinin osaksi tullut tuo kansallinen kunnianosotus. Rienzi, joka piti sitä alkunäytäntönä tärkeämpään juhlatoimitukseen, annatti itselleen tuon saman arvon. Capitolista Lateraniin, pitkänä saattojoukkona vaelsi kaikki, mitä Roomassa löytyi jaloa, kaunista ja uljasta. Etupäässä kulki lukematon joukko ratsumiehiä kaikista lähiseuduista Italiaa, tilaisuuteen täysin soveltuvissa tamineissa. Sitten tuli torventoitottajia, hopeaisine torvineen sekä soittoniekkoja kaikenlaatuisia, ritarin sotaoriin kullalla silattuja varustuksia kantavia nuorukaisia seurasi Rooman ylhäisimmät naiset, joiden komeilemishalu ja kenties ihastus kunnian voittoriemusta (joka vaikuttaa, että naiset sopivat monet loukkaukset) sai heidän unhottamaan puolisoittensa nöyryytyksen; ja heidän keskellään Nina ja Irene, pimentäen kaikki muut. Sitten kulki tribuuni ja paavin vikaari, ympärillään kaikki kaupungin mahtavat signorit, jotka, sydämissä kiukku, kostonhimo ja halveksuminen, kiistelivät, kuka saisi olla lähinnä päivän ruhtinasta. Ylpeäsydäminen Colonna vanhus yksin pysyi erillään, seuraten lyhyen välimatkan päässä tarkoin harkitun yksinkertaisessa puvussa. Mutta hänen ikänsä, hänen arvonsa, hänen entinen sodassa ja valtioasioissa saavuttamansa maine eivät olleet riittäviä nostamaan hänen harmaitten hapsiensa ja ylhäisen olemuksensa osaksi ainoatakaan sellaista suostumuksenhuutoa, millä tervehdittiin mitättömintä signoria, jolle suuri tribuuni hymyili. Lähinnä Rienziä kulki Savelli, nöyrimpänä kursastelevasta joukosta; aivan tribuunin edessä astui kaksi miestä, toisella paljastettu miekka kädessä, toinen kantaen pendonea eli kuninkaallista arvoa kuvaavaa lippua. Tribuuni itse oli puettuna pitkään, kullalla uhkeasti kirjattuun viittaan, valkeata satiinia, jonka lumikirkkaasta heijastuksesta (miri candoris) historioitsija erityisesti kertoo; hänen rinnassaan oli useita noita ennen mainitsemiani salaperäisiä merkkejä, joitten merkityksen tunsi kenties hän vaan yksin. Hänen tummasta silmästään ja tuosta korkeasta otsasta, jossa ajatus näytti uinahtaneen, niinkuin uinahtaa myrsky, heti saatettiin huomata että hänen mielensä pysyi vieraana häntä ympäröivälle loistolle, mutta silloin tällöin hän ponnisti itseänsä ja puhui jonkun sanan Raimondille tahi Savellille.

"Tämä on hauska näytelmä", sanoi Orsini, jääden vanhan Colonnan rinnalle, "mutta se saattaa päättyä surkeasti."

"Saattaa kyllä", sanoi vanhus, "jos tribuuni kuulee puheesi."

Orsini vaaleni. "Mitä — ei — ei, vaikka hän kuulisikin, ei hän koskaan vihastu sanoista, vaan sanoo nauravansa meidän tyhjälle raivollemme. Toissapäivänä joku lurjus kertoi hänelle, mitä Annibaldi oli sanonut hänestä — sanoja joista tosi ritari olisi sydänveren vaatinut, mutta hän lähetti noutamaan Annibaldin luokseen ja sanoi, 'ystäväni, ota tämä kultakukkaro — hovinarrin tulee saada palkkansa'."

"Ottiko Annibaldi sen vastaan?"

"No ei; tribuunia miellytti hänen sukkeluutensa, ja hän pyysi häntä syömään kanssaan illallista; ja Annibaldi sanoo, ettei hän milloinkaan ole viettänyt hauskempaa iltaa, eikä hän enää ihmettele että hänen sukulaisensa Ricardo paljon pitää tuosta vekkulista."

Heidän saavuttuaan Lateranin kirkolle, Luca di Savelli myöskin jäi jälelle, sekä kuiskutteli Orsinin korvaan. Frangipani ja muutamat muut ylimykset vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä. Rienzi ennen lähtemistään tuohon hiljaiseen rakennukseen, jossa hänen tavan mukaan tuli viettää yönsä vartioiden asevarustustaan, jätti hyvästi väkijoukon sekä kehotti sitä seuraavana aamuna "tulemaan kuulemaan asioita, jotka, hän vakuutti, olivat otollisia taivaalle ja maalle."

Äärettömässä väkijoukossa nuot sanat herättivät uteliaisuutta ja riemua, ja ne, joita Cecco del Vecchio oli ennakolta vähin valmistellut, tervehtivät niitä tribuuninsa heikontumattoman päättäväisyyden enteeksi. Kansa hajaantui erinomaisessa järjestyksessä ja rauhassa, ja merkillisenä seikkana mainitaan, ettei niin suuressa tungoksessa, jossa oli miehiä kaikista puolueista, ei kukaan käyttänyt väkivaltaa eikä haastanut riitaa. Vain muutamia ylimyksiä ja sotilaita, muitten mukana Luca di Savelli, jonka liukas kohteliaisuus ja ivallinen mielenlaatu huvittivat tribuunia, sekä muutamia hovipoikia ja palvelijoita jäi jälelle. Paitse yhtä ainoata pylväskäytävässä astuskelevaa vahtimiestä palatsin, basiilikan ja Konstantinuksen lähteen avara edusta pian oli autiona ja rauhallisena kolkossa kuutamossa. Tuossa kirkossa ajan tapojen ja juhlamenojen mukaan teutoonilaisten kuninkaitten jälkeläinen otettiin Santo Spiriton ritarikuntaan. Hänen ylpeytensä tai jokin yhtä heikko, vaikka anteeksiannettavampi taikausko sai hänen kylpemään parfyyrivaasissa, jonka perätön taru pyhitti Konstantinukselle, ja tämä teko, niinkuin Savelli oli ennustanut, kävi hänelle kalliiksi. Määrättyjen menojen päätyttyä, hänen aseensa sijoitettiin P. Johanneksen pylväitten suojaan. Sinne hänen valtavuoteensakin oli valmistettu. [Pohjoisemmissa maissa ritarin olisi ollut viettäminen yönsä nukkumatta. Italiassa aseitten vartioimismenoja ei näy yhtä ankarasti noudatetun.]

Seuralaiset, hovipojat ja kamaripalvelijat poistuivat näkyvistä erääseen rakennuksen sivukappeliin, ja Rienzi jäi yksin. Yksi ainoa, hänen vuoteensa vieressä palava lamppu kilpaili surullisen kuutamon kanssa, joka korkeista ikkunoista loi käytävään ja pylväisin "hämärän, salaperäisen valonsa." Paikan pyhyys, hetken juhlallisuus, ja häntä ympäröivä yksinäinen hiljaisuus olivat omiansa syventämään tuon menestyksen pojan harrasta mielialaa. Monet ja korkeat aatokset liitivät edelleen, milloin maallisia pyrintöjä, milloin ylevämpää, mutta uneksivaa uskoa, kunnes hän vihdoin mietiskelyistään väsyneenä heittäytyi vuoteelle. Enne, jota vakavampi historia ei jätä mainitsematta, tapahtui samana hetkenä, jolloin hän laskeutui vuoteelle, joka oli uusi ja tilaisuutta varten valmistettu. Osa siitä vajosi hänen alleen; häneen itseensä tuo tapaus teki vaikutuksen, ja hän hyppäsi pystyyn vaaleten ja jupisten itsekseen, mutta, ikäänkuin häveten heikkouttaan, hän hetkisen kuluttua asettui levolle sekä veti esiriput ympärilleen.

Ajan ehtiessä kuun säteet yhä himmentyivät ja valon ja varjon jyrkkä erotus hälveni marmorisillalta nopeaan; silloin rakennuksen syrjäisimmästä kolkasta pylvään takaa kummallinen varjo äkkiä loihe kehnoon valaistukseen — se hiipi eteenpäin — se liikkui kaikua herättämättä — pylväästä pylvääsen se liehui — se vetäytyi vihdoin tribuunin vuodetta lähimmän patsaan taakse — se pysyi liikkumatta.

Varjot yhä tummenivat; hiljaisuus tuntui syvenevän; kuu oli laskenut; paitsi Rienzin vieressä tuikuttavan lampun alakuloista sädettä yön pimeys verhosi tuon juhlallisen ja kummittelevan näkymön.

Eräässä sivukappelissa, joka tuon kirkon monissa korjauksissa luultavasti kauan sitten on hävinnyt, olivat, niinkuin ennen olen maininnut, Savelli ynnä ne muutamat palvelijat, jotka tribuuni oli pidättänyt luonaan. Savelli yksin ei maannut; hän istui suorana ja kuunnellen henkeään vetämättä, kappelin korkeitten kynttiläin luodessa kirkkaan valonsa hänen nopeasti vaihtelevaan muotoonsa.

"Nyt taivas suokoon!" sanoi hän, "tuon lurjuksen onnistuvan! Tällaista tilaisuutta ei tule koskaan enää. Hänellä on lujat jäntereet ja tottunut käsi, epäilemättä; mutta toinen on väkevä mies. Kun työ kerran on tehty, en pidä lukua, pääseekö tekijä pakoon vai ei; joll'ei, meidän täytyy tukkia hänen suunsa! Kuolleet eivät lörpöttele. Mutta pahimmassa tapauksessa, kuka voi kostaa Rienzin puolesta? Ei ole toista Rienziä! Meidän miehet ja Frangipanit ottavat haltuunsa Aventinin, Colonnat ja Orsinit kaupungin muut korttelit, ja kun tuota mestarineroa ei ole olemassa, me nauramme kansan raivolle. Mutta jos jouduttaisiin kiikkiin —" ja Savelli, jonka hermot hänen vihollistensa onneksi eivät olleet hänen tahtonsa mukaiset, peitti kauhistuen kasvonsa, — "luulen kuulevani kolinaa — ei — tuuliko se on — turhia, vanha Vico de Scotto kai käänteleikse rautapaidassaan — hiljaista — en pidä tuosta hiljaisuudesta! Ei huutoa — ei hiiskahdusta! Olisiko roisto pettänyt, tai jollei hän olisi päässyt akkunasta? Lapsen työhän se olisi — vai olisiko vahtimies tavannut hänet?"

Aika kului, päivän ensi säde hitaasti valkeni, kun hän luuli kuulevansa kirkon ovea suljettavan. Savellin epätietoisuus kävi kärsimättömäksi. Hän hiipi kappelista tribuunin vuodetta kohti — kaikki oli hiljaisuutta.

"Ehkä kuolon hiljaisuutta", sanoi Savelli, peräytyen takaisin.

Sillävälin tribuuni koettaen turhaan sulkea silmiänsä pysyi vielä valppaampana epämukavan asentonsa takia, jossa hänen täytyi maata — sillä kun vuoteen pääpuoli oli antanut myöden, mutta muu osa pysynyt eheänä, hän oli siirtynyt jalkopäähän ja asettunut sinne niin mukavasti kuin oli mahdollista. Lamppu, vaikka esiriput sitä kaihtivat, oli näin ollen häntä vastapäätä. Hermostuneena valppaudestaan hän vihdoin arveli, että tuo ikävä ja värähtelevä valo piti unosen etäällä, ja oli nousemaisillaan siirtämään sitä etäämmälle, kun hän huomasi vuoteen toisen pään esirippua varovaisesti kohotettavan. Hän pysyi hiljaa ja varuillaan. Ennenkuin hän ehti vetää henkeänsä, tumma haamu ilmaantui valolähteen ja vuoteen väliin, ja hän tunsi että isku lankesi siihen kohtaan vuodetta, jossa se ilman tuota tapausta, joka oli näyttänyt hänestä merkilliseltä, olisi lävistänyt hänen rintansa. Rienzi ei odotellut toista paremmin suunnattua iskua; kun salamurhaaja vielä kumarruksissaan hapuili hämärässä valaistuksessa, hän hyökkäsi rotevan ja jäntereisen ruumiinsa kaikin painoin ja voimin hänen kimppuunsa, väänsi tikarin konnan kädestä ja paiskattuaan hänen vuoteesen painoi polvensa hänen rintaansa. — Tikari kohosi — välähti — laskeusi — murhaaja kiemartui sivulle, ja se lävisti vain hänen oikean käsivartensa. Tribuuni nosti tappavaa iskua varten kostavan aseen.

Näin pettynyt salamurhaaja oli kaikkiin vaaran muotoihin tottunut mies, eikä hän nytkään menettänyt mielenmalttiaan.

"Malttakaa", sanoi hän, "jos tapatte minun, olette itse kuoleman oma.
Säästäkää minua, niin minä pelastan teidän."

"Konna!"

"Hiljaa — ei niin lujaa, seuralaisenne saattavat kuulla, ja joku heistä panna toimeen, mitä minä en saanut tehdyksi. Armahtakaa minua, niin ilmaisen teille asioita, jotka ovat arvokkaampia kuin henkeni, mutta älkää huutako — älkää puhuko lujaa, minä varotan teitä!"

Tribuuni tunsi sydämensä seisahtuvan. Tuossa yksinäisessä paikassa, etäällä jumaloivasta kansastaan — hartaasta turvajoukostaan — vain vihamielisiä ylimyksiä tai kenties petollisia palvelijoita kuuluvissa, eikö pettynyt murhamies antanut hänelle terveellistä varotusta? Ja nuot sanat ja tuo epäileminen näyttivät yht'äkkiä vaihtavan heidän asemansa ja jättävän voittajan vielä salamurhaajan valtaan.

"Koetat pettää minua", sanoi hän, mutta kuiskaavalla ja epävarmalla äänellä, joka ilmaisi roistolle, minkä voiton hän oli saavuttanut, "tahtoisit että päästäisin sinun irti, kutsumatta seuralaisiani, saadaksesi vielä kerran uhata henkeäni."

"Oikeata kättäni en voi käyttää ja ainoa aseeni on poissa."

"Kuinka pääsit tänne?"

"Toisten avulla."

"Mistä tämä yritys?"

"Toisten käskystä."

"Jos armahdan sinua —"

"Ilmaisen kaikki."

"Nouse", sanoi tribuuni vapauttaen vankinsa, mutta varoen ja toinen käsi vielä kiinni hänen olkapäässään, toisen tähdätessä puukkoa hänen kurkkuunsa.

"Laskiko vahtimieheni sinut sisään? Kirkkoon päästään tietääkseni vaan yhdestä ovesta."

"Eikä; seuratkaa minua, niin kerron teille enemmän."

"Sinulla on rikostoveria, koira!"

"Jos olisi, onhan puukko kurkussani."

"Pyritkö karkuun?"

"En pääse, jos pyrkisinkin."

Rienzi katseli tarkkaan salamurhaajaa lampun kolkossa valossa. Hänen raaka ja siivoton naamansa, karkea vaatteuksensa ja vieras äänensointunsa tuntuivat riittävästi todistavan että hän oli vaan muitten kätyri; ja saattoipa olla viisasta uhmata nykyistä ja tiettyä vaaraa, monien vastaisten ja aavistamattomien välttämiseksi. Ja Rienzi oli aseella varustettu, väkevä, notkea, nuoruuden kukoistuksessa; ja pahimmassa tapauksessa huoneen jokaisesta kolkasta hänen äänensä olisi ulottunut kappelissa oleviin — jos heihin saattoi luottaa.

"Näytä minulle sisääntulopaikkasi ja keinosi", sanoi hän, "ja jos epäilen vaan sinua kulkiessamme — olet kuoleman oma. Ota lamppu."

Roisto nyökkäsi päätään, otti vasempaan käteensä lampun, niinkuin oli käsketty, ja Rienzin koura hänen olkapäässään kiinni, veren tippuessa oikeasta käsivarresta hän hiipi hiljaa pitkin kirkkoa — ehti alttarille — jonka vasemmalla puolella oli vähäinen huone, johon papit tavallisesti vetäytyivät. Rienziä hetkisen arvelutti.

"Jos huomaan", hän kuiskasi, "pienimmänkin kavaluuden merkin, olet ensimmäinen uhri!"

Salamurhaaja nyökkäsi jälleen päätänsä ja kulki edelleen. He astuivat huoneesen; tribuunin omituinen opas viittasi avonaiseen akkunaan. "Tuosta tulin sisään", sanoi hän, "ja jos sallitte, menen uloskin —"

"Ei pääse sammakko kaivosta yhtä helposti kuin se loikkasi sisään, ystäväni", vastasi Rienzi hymyillen. "No nyt, jollen kutsu vartijoitani, mitä sinulle teen?"

"Antakaa minun mennä, niin tulen huomenna luoksenne, ja jos kunnollisesti maksatte sekä lupaatte päästää minun ehjin nahoin matkoihini, niin annan vihollisenne ja palkkaajani valtaanne."

Rienzi ei voinut olla naurahtamatta tuolle esitykselle, mutta hilliten itsensä hän vastasi: "entäs jos kutsun seuralaiseni ja annan sinut heidän haltuunsa?"

"Niin annatte minut juuri noitten vihollistenne ja palkkaajieni haltuun, ja peläten että kavaltaisin heidät, he ennen päivän nousua leikkaisivat poikki kurkkuni — tai omanne'."

"Olenpa luullakseni nähnyt sinun ennenkin, lurjus."

"Olette. En punastu nimeäni enkä maatani. Olen Rodolf, saksilainen."

"Minä muistan — Walter de Montrealin palvelija. Hän siis on yllyttäjäsi."

"Ei, roomalainen! Tuo jalo ritari halveksuu muita aseita kuin paljastettua miekkaa, ja hänen oma kätensä lyö hänen omat vihollisensa. Vaan teidän kurjat, pelkurit italialaisenne vuokraavat toisen rohkeuden ja palkkaavat toisen käsivarren."

Rienzi oli vaiti. Hän oli laskenut irti vankinsa ja seisoi hänen vastassaan, silloin tällöin katsoen häntä kasvoihin ja jälleen vaipuen aatoksiinsa. Vihdoin luoden silmänsä ympäri tuota omituista huonetta, hän huomasi jonkinlaisen komeron, jossa säilytettiin pappien pukuja ynnä muutamia jumalanpalveluksessa tarvittavia kapineita. Se johti hänen mieleensä keinon, millä päästä pulasta; hän viittasi siihen.

"Tuossa, Rodolf Saksilainen, saat viettää lopun yötä — se on pieni rangaistus aikomastasi rikoksesta, ja huomenna, jos hengestäsi välität, olet tunnustava kaikki."

"Kuulkaa, tribuuni", sanoi saksilainen itsepintaisesti, "vapauteni on vallassanne, mutta ei kieleni eikä henkeni. Jos suostun sulkeutumaan tuohon lokeroon, teidän on tuon tikarin pään ristin kautta vannominen että, tunnustettuani kaikki, mitä tiedän, annatte anteeksi minulle ja päästätte minun vapaaksi. Paikkaajani yllin kyllin riittävät sammuttamaan raivonne, vaikka olisitte tiikeri. Jollette tuota vanno —"

"No, vaatimaton ystäväni, kuinka sitten kävisi?"

"Pusken pääni kiviseinään puhki! Parempi sellainen kuolema kuin kidutuslava!"

"Hupsu, en tahdo kostaa mokomalle. Ole rehellinen niin vannon että kahdentoista tunnin kuluttua tunnustuksestasi olet eheänä ja turvallisena oleva Rooman muurien ulkopuolella. Niin totta kuin minua auttakoot Jumala ja hänen pyhimyksensä."

"Olen tyytyväinen! — Donner und Hagel, olen elänyt tarpeeksi kauan oppiakseni pitämään huolta vaan omasta hengestäni ja suuresta päälliköstäni sen jälkeen; — muuten en pidä lukua vaikka te etelämaalaiset leikkelette toistenne kurkkuja ja teette koko Italian yhdeksi ainoaksi haudaksi."

Nuot hyväntahtoiset sanat sanottuaan Rodolf läksi lokeroonsa, mutta ennenkuin Rienzi ehti sulkea oven, hän astui jälleen ulos.

"Malttakaa", sanoi hän, "tuo veri juoksee kovasti. Auttakaa minua sitomaan haava, muuten vereni juoksee kuiviin ennenkuin ehdin tunnustukselle."

"Perfede", sanoi tribuuni, jonka omituinen hilpeys ihaeli tuon miehen kylmää rohkeutta, "tuohon palvelukseen katsoen, jonka ai'oit tehdä minulle, sinä olet miellyttävin, vaatimattomin, hävyttömin, hyväntahtoisin vekkuli, mitä olen nähnyt moneen vuoteen. Anna vyösi tänne. Enpä osannut aavistaa että ritariuteni ensi yö kuluisi tällaisissa laupeudentöissä."

"Noista kaapuista saisimme luullakseni parempia siteitä", sanoi Rodolf, viitaten seinällä riippuviin papinpukuihin.

"Vaiti, lurjus", sanoi tribuuni synkistyen, "ei pyhäinhäväistystä! Mutta koska pidät niin hellää huolta itsestäsi, saat oman vyöni tarpeesesi."

Tribuni laski tikarin lattialle, ja suojaten varovasti sitä jalallaan hän sitoi haavotetun jäsenen, josta ystävällisyydestä Rodolf häntä lyhyesti kiitti; sitten hän otti aseensa ja lampun, sulki oven, työnsi raskaan salvan eteen ja palasi vuoteesensa syvästi liikutettuna tuosta murhayrityksestä, josta hän niin onnellisesti oli pelastunut.

Päivän sarastaessa hän astui ulos kirkon isosta ovesta, kutsui luokseen vahtimiehen, joka oli hänen omaa vartioväkeään, ja käski hänen hiljaisesti ja heti, ennenkuin ihmiset olivat liikkeellä, viemään vangitun Capitolin salaiseen tyrmään. "Ole ääneti", sanoi hän, "älä puhu tästä sanaakaan kellekään, ole kuuliainen, niin tulevaisuutesi on turvattu. Tuon tehtyäsi etsi neuvosmies Pandulfo di Guido, ja käske häntä tulemaan tänne luokseni, ennenkuin väkijoukko on kokoontunut."

Käskettyään vahtimiehen riisumaan raskaat rautajalkineensa hän saattoi hänen kirkon lävitse, antoi Rodolfin hänen huostaansa, katseli heidän lähtöänsä, ja hetkisen perästä läheisessä kappelissa olijat kuulivat hänen äänensä ja olivat pian hänen ympärillään.

Hän seisoi permannolla, puettuna pitkään, turkiksilla päärmättyyn viittaan, ja hänen lävistävä katseensa tarkasteli tutkivasti jokaista lähestyvää miestä. Kahdessa Frangipanissa näkyi hämmästyksen merkkiä, mistä he pian tointuivat tribuunin avomielisesti tervehtiessä.

Mutta kaikki Savellin taito ei voinut estää välinpitämättömintä silmää huomaamasta hänen sielunsa kauhua; ja tuntiessaan tribuunin läpitunkevan katseen, hän huojui joka saumastaan. Mutta Rienzi vaan ei näyttänyt huomaavan hänen liikutustaan; ja kun Vico di Scotto, vanha ritari, jonka kädestä hän otti vastaan miekkansa, kysyi häneltä, kuinka yö oli kulunut, hän vastasi iloisesti:

"Hyvin, hyvin, urhea ystäväni! Neitsyeellistä ritaria aina joku hyvä enkeli suojelee. Signor Luca di Savelli, pelkään että olette maannut huonosti; olette kalpean näkönen. Mitäpä siitä! Tämänpäiväiset keinumme pian kirkastavat vilkkaan verenne."

"Veren, tribuuni!" Sanoi Di Scotto, joka oli salahankkeista tietämätön, "mainitsit verta ja katso, permannolla on suuri laimisko, aivan tuoretta!"

"Miksi vanha urho paljastat kömpelyyttäni! Silpaisin riisuessani itseäni omalla puukollani. Kiitos Jumalan, sen terä ei ole myrkytetty!"

Frangipanit vaihtoivat silmäyksiä — Luca di Savelli nojautui pylvääsen, pystyssä pysyäkseen — muut näyttivät vakavilta ja hämmästyneiltä.

"Älkää siitä lukua pitäkö, hyvät herrat", sanoi Rienzi, "se on hyvä merkki ja oikea enne. Se tietää sitä, että sen, joka vyöttää miekan kupeellensa valtion hyväksi, tulee olla valmis vuodattamaan verensä sen edestä; niin olenkin. Ei sen enempää siitä — turhanpäiväinen naarmu; siristipä se enemmän verta kuin luulinkaan, ja säästi haavurilta suonenisku-vaivat. Kuinka kirkkaana päivä koittaa! Meidän on valmistautuminen kohtaamaan kaupunkilaisiamme — ne ovat täällä pian. Hei, Pandulfoni — terve tuloa! Sinun, vanha ystäväni, tulee kiinnittää viitta ylleni!"

Pandulfon ryhdyttyä tuohon toimeen, tribuuni kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja, jotka seuralaiset hänen hymystään päättivät ystävälliseksi pilaksi, jota Rienzi tavallisesti laski keskustellessaan läheisten tuttaviensa kanssa.

VI Luku.

Julkinen manuu.

Lateranin suuren kirkon kellon pauhatessa alkoi väkeä saapua vielä taajemmissa joukoin kuin edellisenä iltana. Määrätyt viranomaiset saivat vaivaloisesti ylimyksille ja lähettiläille tehdyksi tietä, ja tuskin olivat he ehtineet sisälle, kun kansa tunkeutui kirkkoon ja rynnisti Bonifacius VIII:n kappeliin. Siellä täyttäen joka komeron, tukkien käytävät, onnellisimmat joukosta saivat nähdä hänen tuon loistavan seurueen ympäröimänä, minkä hänen neronsa oli valinnut ja hänen onnensa luonut. Vihdoin kun ylevä kirkkomusiikki alkoi tulvia läpi rakennuksen, alkusäveleenä juhlalliseen messutoimitukseen, tribuuni astui esiin, ja musiikin vaikenemisesta syntynyttä äänettömyyttä enensi kuulijakunnan yleinen kuolonhiljaisuus. Hänen vartalonsa, hänen olentonsa, hänen muotonsa olivat sellaiset, jotka aina vallitsevat väkijoukkojen tarkkaavaisuuden; ja tällä kertaa ne saivat kaiken lisän tilaisuuden tärkeydestä ja tuosta omituisesta, tulisen, mutta hillityn innon katseesta, joka, kenties, on ainoa kaunopuhettaan lahja, minkä luonto yksin voi antaa.

"Tulkoon tiettäväksi", sanoi hän verkalleen ja juhlallisesti, "sen arvon, vallan ja päätösoikeuden nojalla, johon Rooman kansa yleisessä eduskunnassa on meidän valtuuttanut ja jonka ylin päämies paavi on vahvistanut, että me, tunnustaen Pyhän Hengen armolahjat — jonka sotilas nyt olemme — sekä Rooman kansan suosion, julistamme Rooman, maailman pääkaupungin ja kristillisen kirkon perustuksen, sekä Italian jokaisen kaupungin, valtion ja kansan tästälähin vapaaksi. Tämän vapauden ja pyhitetyn vallan nimessä me kuulutamme, että vaalioikeus, lainsäädäntö ja Rooman valtakunnan yksinvaltius kuuluu Roomalle ja Rooman kansalle sekä kaikelle Italialle. Me manaamme täten ja vaadimme kuuluisia ruhtinoita, Ludvigia, Baijerin herttuata, ja Kaarlea, Böömin kuningasta, joita haluttaa kutsua itseänsä Italian keisareiksi, persoonallisesti saapumaan meidän tahi muitten Rooman viranomaisten eteen puolustamaan ja todistamaan vaatimuksiaan tämän päivän ja Helluntain välillä. Me manaamme vielä, ja saman määräajan kuluessa, Saksin herttuata, Brandenburgin ruhtinasta ja ketä hyvänsä muuta valtiasta, ruhtinasta tahi kirkkoylimystä, joka vaitelee itselleen keisarillisen istuimen vaalioikeutta — oikeutta, joka, niinkuin ijänikuisista aikakirjoista käy selville, kuuluu yksinomaan Rooman kansalle — ja sen me teemme kansalaisoikeuksiemme vahvistamiseksi, vahingoittamatta kirkon, paavin tai pyhän neuvoston hengellistä valtaa. Kuuluttaja, lue julki laajempi ja seikkaperäisempi manaus Lateranin ulkopuolella."

Kun Rienzi oli lopettanut tuon rohkean Italian vapauden julistuksen, niin Toskanan ynnä muutamien muitten vapaavaltioitten lähettiläät ilmaisivat hiljaa mieltymystänsä. Keisarin puolta pitävien valtioitten lähettiläät katsoivat pitkään ja pelästyneinä toisiinsa. Rooman ylimykset pysyivät ääneti ja silmät maahan luotuina: ijäkkään Tapani Colonnan kasvoihin vain levisi puoleksi ylönkatsova, puoleksi riemuitseva hymy. Mutta rahvaan suuren joukon valtasivat nuot sanat, jotka aukasivat niin suurenmoisen uran kuin koko Italian vapauttamisen; ja tribuunin vallan ja menestyksen kunnioitus oli melkein kuin ylönluonnolliselle olennolle tuleva, joten he eivät ryhtyneet tarkastelemaan keinoja, millä tukea tuota kerskausta.

Hänen katseensa harhaillessa yli väkijoukon, tuo loistava seura edessään, jumaloiva kansa taampana — hänen korviinsa tunkiessa Konstantinuksen palatsin (nyt hänen omansa) edustalta humina tuhansien ja kymmentuhansien, jotka olivat vannoutuneet uhraamaan henkensä ja omaisuutensa hänen asiansa hyväksi, onnensa tulvassa, joka ei vielä tietänyt vastoinkäymisistä, tribuunin sydän ylpeydestä paisui: mahtavan maineen ja rajattoman vallan näyt — hänen rakastetun ja hänen uudistamansa Rooman entisen vallan ja maineen, kiitivät hänen huumaantuneen katseensa edessä; ja noissa hurmaantuneissa ja intohimoisissa hetken aatoksissa hän käänsi miekkansa kolmea silloin tunnetun maan suuntaa kohden ja sanoi hajamielisesti, ikäänkuin nukkuvan äänellä: "Rooman kansan oikeuden mukaan tuokin on minun!"

Vaikka tuo hurja kerskaus lausuttiin hiljaisella äänellä, se kuului kaikkien ympärillä olevien korviin yhtä selvästi kuin ukkosen jyräys. Ja turhaa olisi kuvailla sen erilaisia vaikutuksia; sen luonnottomuus olisi herättänyt hänen vihollisissaan ylönkatsetta, hänen ystävissään surua, paitsi puhujan olentoa, joka ylevänä ja käskevänä hillitsi hetkeksi itse järjen ja vihan kunnioitukseen. Jälkeenpäin muisteltuina, erillään lausujasta lähteneestä lumouksesta, noita sanoja kohtasi terveen järjen kirous, mutta tuona hetkenä kaikki näytti kansan sankarille mahdolliselta. Hän puhui kuin haltioissaan — vavistiin ja uskottiin: ja ikäänkuin näyn hurmaamana hän seisoi hetkisen hiljaa, käsi yhä ojennettuna — tumma, avonainen silmä kiintyneenä avaruuteen — huulet erillään — uljas pää pystyisenä muitten yläpuolella — innostus vallaten kaikki etäisimmätkin saapuvilla olijat, ja syvä humina, lähtien yhdestä, kaikui kaikista: "Herra on Italian ja Rienzin kanssa."

Tribuuni kääntyi ja näki paavin vikaarin hämmästyksissään ja hurjistuneena nousevan puhumaan. Hänen itsetietonsa ja älynsä palautuivat oitis, ja päättäen tukahuttaa paavillisen auktoriteetin hänen rohkeutensa vaarallisen paheksumisen, joka oli pääsemäisillään Raimondin huulilta, hän viittasi sukkelaan laulajille, ja kirkonmenojen juhlalliset säveleet riistivät Orvieton piispalta kaiken itsensä puhdistamisen ja vastauksen tilaisuuden.

Kirkonmenot olivat ohitse. Rienzi kosketti piispaan ja kuiskasi: "tämän selvitämme mielenne mukaan. Tulette juhlaamme Lateraniin. — Kätenne." Eikä luopunut hän piispan kädestä eikä uskonut häntä muitten haltuun, ennenkuin tribuuni ja hänen ylimyksensä torvien, rumpujen ja symbaalien räikyessä ja samallaisen ihmisjoukon riemuitessa ja samassa paikassa, jossa Konstantinuksen tarunomainen kaste lienee toimitettu, astuivat Lateranin, silloisen maailman palatsin porteista sisään.

Niin päättyi tuo merkillinen juhlatoimitus ja tuo uljas pohjoisten valtain taisteluunvaatiminen Italian vapauttamiseksi, jota, jos sitä olisi menestys seurannut, olisi ylevänä tekona pidetty, jota, kun ei se onnistunut, on yleensä katsottu mielettömäksi uhkarohkeudeksi, mutta joka, kun tyynesti punnitaan vallitsevat olot ja tribuunia ympäröivä voima, ei kenties ollut niin aivan järjetön, kun se näytti. Mutta jos myönnetäänkin tuo varomattomuudeksi äärimmäisimmässä merkityksessä, — korkeampiluokkaisten luonteiden läpitunkevampi tuomari on varmaankin pitävä sitä uskaliaan luonnon loistavana hairahduksena, luonnon, jota asema ja menestys kiihottivat, uskonnolliset haaveilut, isänmaallinen innostus ja skolastiset näyt siirsivät liian äkkiä tuumasta toimeen, ja ulkopuolelle tuota maallista valtioviisautta, joka hioo aseensa, ennenkuin se viskaa hansikkaansa.

VII Luku.

Pidot.

Tuon päivän pidot olivat uhkeimmat, mitä siihen asti oli nähty. Cecco del Vecchion huomautus, joka hyvin kuvasi hänen maanmiehissään vielä nytkin, ehk'ei samassa määrässä tavattavaa taipumusta loistaviin juhlimisiin ja ulkonaiseen komeuteen, ei ollut haihtunut turhiin. Esimerkkinä yleisistä kemuista (jotka todellakin olivat ai'otut enemmän kansaa kuin ylempiä luokkia varten) olkoon näiden enemmän kuin kuninkaallinen ylöllisyys. Aamusta iltaan viinivirrat suihkusivat kuin lähteestä Konstantinuksen suuren muistopatsaan ratsun sieramista. Lateranin palatsin uljaat salit, kaikille ihmisluokille avoinna, olivat tuhlaavaisesti sisustetut: leikkejä, urheiluja ja sen ajan ilveilyjä oli kaikkialla nähtävänä. Tribunessa, joksi Ninaa jotenkin epäklassillisesti kutsuttiin, huvitteli Rooman naisia, ja tribuuni oli niin täydellisesti saanut Raimondin vaikenemaan ja sopimaan, että kunnon piispa istui hänen erityisen pöytänsä ääressä — ainoa, jolle tuo kunnia suotiin. Silmän risteillessä noissa saleissa, se sai nähdä nuot suojat täynnä jalosukuisia ja ritareita — Italian pääkaupungin oppineet ja kaunottaret Alppien takaakin saapuneitten lähettilästen ja ylhäisten vieraitten joukossa — eikä ainoastaan tribuunin kohoamista tervehtineitten vapaavaltioitten edustajia, vaan myöskin kopeitten tyrannien, jotka ensimmältä olivat pilkanneet hänen röyhkeyttään, mutta nyt ryömivät hänen valtansa edessä. Siellä ei ollut lähettiläitä ainoastaan Florensista, Siennasta, Arezzosta (joka viimeksimainittu alistui tribuunin hallitukseen), Todista, Spoletosta ja lukemattomista muista pienemmistä kaupungeista ja valtioista, vaan myöskin olivat edustettuina synkkä ja peljätty Visconti, Milanon ruhtinas, Ferraran Obizzo sekä Veronan ja Bolognan tyrannivaltijaat, vieläpä kopea ja tarkkaälyinen Malatestakin, Riminin herra, jonka käsi sittemmin hetkeksi lannisti Montrealin vallan, hänen Suuren Komppaniansa etupäästä, oli jaloimman ylimyksensä lähettänyt. Johan di Vico, aikakautensa pahin ja leppymättömin despootti, joka oli jyrkästi uhmannut tribuunin aseita, oli nyt masentuneena ja nöyränä itse saapuvilla; sekä Unkarin ja Neapelin edustajat yhdessä Baijerin ja Böömin lähettilästen seurassa, joiden hallitsijat samana päivänä olivat manatut Rooman tuomioistuimen eteen. Huiskuvat töyhdöt, jalokivien ja kultakankaiden välke, silkkivaatteen kahina ja kultakannusten kilinä, katoilta liehuvat liput, parville sijoitettujen soittoniekkojen säveleet, kaikki loivat sellaisen vallan ja loiston kuvan — sellaisen ritarillisen hovinäytelmän — jotta läänityskuninkaista mahtavin olisi sitä katsellut säkenöitsevin silmin ja paisuvin sydämin. Mutta kaiken tuon ihanuuden alku ja herra istuskeli alakuloisena ja hajamielisenä, miettiväisin otsin muistellen yöllistä tapausta ja tuntien, että hänen iloisinten vierastensa joukossa piilivät hänen murhanyrittäjänsä. Sävelten hehun ja loistavan tungoksen keskellä hän tunsi petoksen irvistävän vieressään, ja luurangon haamu, joka, niinkuin muinoinkin, oli pakottamassa hirvittäviä kuoleman ajatuksia juhlivain mieleen, pimensi viinin kirkkauden ja hyyti kimaltavan loiston.

Juhlan ollessa ylimmillään Rienzin paaschi nähtiin pujahtelevan vierasten joukossa ja kuiskuttelevan useille ylimyksille; jokainen heistä kumartui syvään, mutta vaaleten hänen asiataan.

"Herrani, Savelli", sanoi Orsini itsekin väristen, "reippaammin käyttäytykää. Tämä tarkottaa kunnianosotusta eikä kostoa. Saitte arvatenkin saman käskyn kuin minäkin."

"Hän kutsuu — kutsuu minua illallisille Capitoliin; ystävien illanvietto — (rutto hänen ystävyyteensä!) — päivän puuhien perästä".

"Samat sanat!" sanoi Orsini kääntyen Frangipanin puoleen.

Ne jotka saivat nuot kutsut vetäytyivät syrjään ja kokoontuivat, kiivaaseen neuvotteluun. Muutamat ehdottivat pakoa, mutta pako oli tunnustus; heidän lukunsa, arvonsa ja heidän kauan kestänyt turvallisuutensa rohkaisivat heitä ja he päättivät totella. Vanha Colonna, ainoa kutsutuista ylimyksistä syytön, kieltäytyi kutsuista.

"Turhia", sanoi hän äreästi, "tää riittää kyllä yhdeksi päivää! Sanokaa tribuunille, että, ennenkuin hän rupeaa illalliselle, minä jo toivon nukkuvani. Ei harmaapää tuollaista juhlakuumetta kestä."

Rienzin tehdessä lähtöä varhain, sillä kemut jatkuivat aamuun asti, Raimond, haluten päästä tiehensä sekä neuvottelemaan hengellisten ystäviensä kanssa paaville lähetettävästä kertomuksesta, oli lausumaisillaan jäähyväisensä, kun armoton tribuuni virkkoi hänelle vakavasti:

"Herrani, tarvitsemme teitä tärkeisin asioihin Capitoliin. Vangittu — tutkinto — kenties (hän lisäsi pahaenteisesti synkistyen) tuomion täytäntö odottaa meitä! Tulkaa."

"Tosiaan, tribuuni", änkytti piispa, "tämäpä kummallinen tuomion täytännön aika!"

"Mennyt yö oli kummallisempi. — Tulkaa."

Noiden loppusanojen ääntämisessä oli jotakin, jota Raimond ei voinut vastustaa. Hän huokasi, jupisi itsekseen ja seurasi tribuunia. Heidän kulkiessaan poikki salien seura nousi seisomaan joka taholta. Rienzi vastasi tervehdyksiin avosydämisen kohteliaisuuden ja valtaavan hienotunteisuuden hymyllä ja kuiskeella. Ollen vielä nuori sekä uljas ja jalo näöltään, jolle loistava vaatteus soi kaikki etunsa ja vielä enemmän hänen otsassaan ja silmässään kuvaantuva henkinen voima, jota tuon pimeän ajan vähemmän sivistyneet signorit ehdottomasti olivat vailla — hän säteili yli hovin arvokkaana muodostamaan ja soveliaana hallitsemaan sitä; ja hänen luultu teutoonilaisista keisareista polveutumisensa, josta hänen suureksi tultuaan yleisesti puhuttiin ja oltiin varmoja ulkomailla, näytti muukalaisten herrojen silmissä kieltämättä tulevan ilmi hänen olemuksensa majesteetissa ja hänen esiintymisensä vapaassa herttaisuudessa.

"Herra prefekti", sanoi hän eräälle synkännäköiselle, mustaan samettiin puetulle henkilölle, mahtavalle ja röyhkeälle Johan di Vicolle, Rooman prefektille, "iloitsemme nähdessämme niin jalon vieraan Roomassa, ennen pitkään vastaamme kohteliaisuuteenne yllättämällä teidät omassa palatsissanne. Ettekä tekään, signor (kääntyen Tivolin lähettilään puoleen) ole kieltävä meiltä suojaa lehdoissanne, koskienne partailla, ennen viininkorjuuta. Kun Rooma on suloiseen Tivoliin yhdistetty, niin runottaretkin sopivat pois. Hakemuksenne on myönnetty, nuori Venoni, neuvosto tunnustaa sen kohtuuden. Säästin uutiseni täksi päiväksi — ettehän siitä minua moittine?" Nuot sanat kuiskattiin puolittain teeskennellen eräälle arvoisalle porvarille, jota, huomaten olevansa niin monen mahtavan seurassa, olisi haluttanut pujahtaa tiehensä tribuunin näkyvistä; mutta tribuunin valtioviisaus oli osottaa erityistä ja tarkkaa huomiota kaupan toimissa liikkuville. Kun hän, viivyttyään hetkisen kauppiaan pateilla, kulki edelleen, niin vanhan Colonnan pitkä vartalo sattui hänen silmäänsä.

"Signor", sanoi hän, taivuttaen syvään päätänsä, mutta hieno ponsi äänessä, "te ette jää pois täksi illaksi."

"Tribuuni —" alkoi Colonna.

"Ei mitään estelemisiä", keskeytti tribuuni ja läksi edelleen.

Hän seisahtui hetkeksi pienen ryhmän luo yksinkertaisesti puettuja miehiä, jotka huolellisesti tarkastivat häntä; ne olivat myös oppineita ja Rienzin kohoamisessa ne näkivät jälleen todistuksen siitä ihmeellisestä ja äkkiarvaamattomasta vallasta, jonka järki oli ruvennut saamaan raa'asta voimasta. Näitten seurassa, ikäänkin heimolaishenkien pariin päästyään, tribuunin otsalta hölleni kaikki ankaruus. Onnellisempi, kenties, hänen elämänratansa — vähemmän hämärä hänen jättämänsä maine — jos hänen pyrintönsä ja kantansa olisivat pysyneet samoina kuin noitten miesten!

"No, carissime!" sanoi hän yhdelle, jonka käsivarren hän veti kainaloonsa — "kuinka edistyy vanhain kirjoitusten selvittelemiset? — Puoleksi perillä? Hauskaa kuulla! Jutteleppas vaan niinkuin ennenkin kanssani. Huomenna — ei, eikä ylihuomenna — mutta ensi viikolla — viettäkäämme rauhallinen ilta. Oodisi, rakas runoilijani, siirsi minut Horaatsiuksen aikoihin; mutta ei ole minusta oikein, että hyljeksimme kotimaista latinan tähden. Pudista vaan päätäsi! No, Petrarca on puolellasi: hänen suuri epiikinsä liikkuu jättiläisaskelin — niin kuulin hänen ystävältään ja lähettiläältään — tuossa hän onkin. Laelius, siksihän Petrarca sinua kutsuu? Miten kuvailla ihastustani hänen lohduttavasta, innostuttavasta kirjeestänsä! Voi! hän ei liiaksi arvaa tarkotuksiani, mutta kyllä valtani. Tästä saamme toiste puhua."

Hieno varjo pimensi tribuunin otsaa hänen sanottuaan nuot sanat, mutta kulkien eteenpäin pitkä rivi ylimyksiä ja ruhtinoita kummallakin puolen, hän saavutti jälleen tasamielisyytensä ja arvokkaisuutensa, josta hän oli luopunut entisten vertaistensa parissa. Niin hän kulki läpi tungoksen ja vähitellen katosi.

"Hän käyttäytyy oivallisesti", sanoi joku, kun vieraat olivat istuutuneet. "Huomasitteko tuota meitä — tuota kuninkaallista olemistapaa?"

"Mutta on myönnettävä että se on hänessä paikallaan", sanoi Viscontin lähettiläs, "vähempi määrä ylpeyttä olisi ryömimistä hänen uijaan hovikuntansa edessä."

"Miksikä", sanoi muuan Bolognan professori, "miksikä tribuunia sanotaan ylpeäksi. Minä en näe hänessä ylpeyttä."

"Enkä minä", virkkoi joku varakas kultaseppä.

Sillä aikaa kun tuollaisia ja vielä vastakkaisempia huomautuksia kuului tribuunin poislähdettyä, hän saapui saliin, jossa Nina oli ylimmäisenä; ja siellä hänen miellyttävä olentonsa ja rattoisat lausuntansa (Suavis colorataeque sententiae Petrarcan kertomuksen mukaan) voittivat yleisempää suosiota naisilta kuin hän oli saanut osakseen heidän herroiltaan, ja olivat, niinkuin aina tuollaisissa tiloissa, melkoisena vastakohtana piispaparan tavanmukaisille ja hätäisille korulauseille.

Mutta heti kun juhlamenot olivat päättyneet ja Rienzi noussut ratsunsa selkään, hänen olentonsa muuttui synkäksi ja pahaenteiseksi ankaruudeksi.

"Vikaari", sanoi hän äkkiä piispalle, "saattanemme hyvin tarvita läsnäoloanne. Tietäkää, että Capitolissa par'aikaa neuvosto istuu tuomitsemassa salamurhaajaa. Viime yönä, ilman taivaan armoa, olisin joutunut palkatun murhamiehen puukon uhriksi. Tiedättekö siitä mitään?"

Ja hän kääntyi niin jyrkästi piispan puoleen, että pappiparka hämmästyksestä ja kauhusta oli kirvota hevosensa seljästä.

"Minä! —" sanoi hän.

Rienzi hymyili. — "Ei, hyvä herra piispa, näen ett'ette te ole murhamiehen rotua. Mutta sitten: — jott'en näyttäisi vaikuttavan omaan asiaani, minä määräsin vangitun tutkittavaksi poissa ollessani. Tuossa tutkinnossa (te huomasitte että minulle tuotiin kirje juhlan kestäessä) minä —"

"Kyllä, ja te vaalenitte."

"Kenties; tuossa tutkinnossa, minä sanon, hän on tunnustanut, että yhdeksän Rooman mahtavinta ylimystä oli hänen yllyttäjiään. Ne tulevat tänään luokseni illalliselle! — Eteenpäin vikaari!"