Rienzi: Rooman viimeinen tribuuni

by Baron Edward Bulwer Lytton Lytton

VALLANKUMOUS.

I Luku.

Provencelainen ritari ja hänen esityksensä.

Oli puolenpäivän aika, kun Adrian astui Tapani Colonnan palatsin porteista sisään. Ylimysten palatsit eivät silloin olleet sellaisia, joina ne nyt näemme, Italian taiteen kuolemattomien maalausten ja Kreikan ikuisten veistokuvien säilytyspaikkoja; mutta tähän päivään asti ovat säilyneet nuot jykevät seinät, ristikkoakkunat ja avarat pihat, jotka siihen aikaan olivat raakojen asukkaittensa suojana. Porttien päältä kohosi ilmoille korkea, vankka torni, jonka huipusta oli lavea näköala yli Rooman pirstattujen jäännösten; itse porttia kaunistivat ja tukivat kummaltakin puolen graniitipylväät, joitten doorilainen muoto paljasti tuon pyhäinhäväistyksen, joka oli riistänyt ne jostakin niistä monista temppeleistä, mitkä muinoin ympäröivät pyhää Forumia. Sama hävitys oli hankkinut suuret travertinimöhkäleetkin, jotka muodostivat ulkopihan muurit. Niin yleinen oli siihen aikaan tuo taiteen kallisarvoisinten muistomerkkien raaka hävitys, että kaikki ihmisluokat pitivät muinaisen Rooman pylvässaleja ja temppeleitä vaan kivilouhoksina, joista jokainen sai ottaa sekä linnansa että hökkelinsä rakennusaineet. Tämä kevytmielinen ja hurja hävittäminen oli paljoa suurempi kuin goottein, joiden niskoille myöhempi aika on mielellään koettanut lykätä tuota häpeätä, ja se kenties enemmän kuin raskaammat loukkaukset, kiihotti Petrarcan klassillista harmia ja sai hänet mieltymään Rienzin Rooman toiveisin. Vielä nähdään tämän tahi varhaisempienkin aikojen kirkkoja, mitä muodottominta rakennustapaa, jotka ovat rakennetut samoille paikoille ja samoista marmoripaasista, jotka pyhittivät Veenuksen, Jupiterin, Minervan nimiä (pikemmin kuin saivat niistä pyhitystä). Prinssi Orsinin, Gravinan herttuan palatsi kohoaa vielä nähtävien, Marcelluksen teatterin ihanien kaarien päällä; se oli siihen aikaan Savellien linnotus.

Adrianin kulkiessa pihan poikki järeät vankkurit tukkivat hänen tiensä, täynnä mahdottoman suuria marmoripaasia, joita oli kiskottu Neeron kultaisen talon tyhjentymättömästä kivimurroksesta. Ne olivat aiotut lisätorniksi, vahvistamaan tuota muodotonta ja hirveännäköistä rakennusta, joka soi vanhalle ylimykselle tilaisuuden anastaa itsellensä lainrikkojan arvon.

Petrarcan ystävä ja Rienzin suosikki huokasi syvään kulkiessaan uudella ryöstösaaliilla täytettyjen ajoneuvojen ohitse, kun monisärmäinen alabasteripatsas pääsi vankkureista luiskahtamaan ja rämähtäen kirposi kivitykseen. Portaitten juurella oli tusinan verran noita rosvoja, joita vanha Colonna piti palveluksessaan; ne pelasivat noppapeliä muinaisaikaisen hauta-arkun päällä, jonka selvä ja syvä kirjoitus (niin erilainen myöhempien aikojen hutiloituihin kyhäyksiin verraten) ilmaisi sen olevan Rooman mahtavinten aikojen muistoja, ja joka nyt, tuhasta tyhjänä ja kumossa, oli noitten vieraitten raakalaisten pöytänä, ja jo tänä varhaisena hetkenä täynnä ruoan tähteitä ja viinipulloja. He tuskin liikahtivat, he tuskin katsahtivat ylös, nuoren ylimyksen kulkiessa heidän sivutsensa; heidän karheat kirouksensa ja jollakin pohjolan raakalaismurteella äännetyt murahduksensa viilsivät ilkeästi hänen korviinsa, hänen noustessaan hitain askelin ylös korkeita, siivottomia portaita. Hän tuli avaraan etuhuoneesen, joka oli puolellaan paremman arvoisia patriicien palvelijoita: viisi tai kuusi alemmasta aatelistosta valittua hovipoikaa, jotka ollen koossa kapean ja syvän akkunan vieressä keskustelivat tärkeistä vehkeistään ja lemmenseikkailuistaan; kolme portailla olleen joukkion alapäällikköä, haarniskat yllä sekä miekat ja kypärit vieressä, istui jäykkinä ja äänettöminä huoneen keskellä olevan pöydän ääressä, ja heitä olisi saattanut pitää automaatteina, elleivät he juhlallisen säännöllisesti olisi tavantakaa nostelleet partaisille huulilleen juomamaljojaan, ja sitten mielihyvästä rohkaisten jälleen vaipuneet mietteisiinsä. Jyrkkänä vastakohtana esiintyi heidän pohjolainen kylmäverisyytensä klienttijoukolle, armonanojille ja loisille, jotka levottomina kävelivät edestakasin ja juttelivat äänekkäästi keskenänsä, kaikkine etelän hilpeyden kiihkeine eleineen ja kasvonilmeiden alinomaa vaihdellessa. Yleinen hälinä ja touhu syntyi Adrianin astuessa tuohon sekalaiseen seuraan Rosvopäälliköt nyökkäsivät koneentapaisesti päätänsä, hovipojat kumarsivat ja ihantelivat hänen höyhentöyhtönsä ja nuttunsa komeutta, ja klientit, armonanojat ja loiset tungeskelivat hänen ympärillään, kullakin eri suosionpyyntönsä hänen mahtavalle sukulaiselleen vietävänä. Suuresti oli Adrian tavallisen tottumuksensa tarpeessa päästäkseen heistä erilleen, ja vaivoin pääsi hän vihdoin matalan ja kapean oven vieressä seisovan kookkaan palvelijan luokse, joka omien etujensa tahi oikkujensa mukaan joko päästi pyrkijät sisään tahi ajoi heidät ulos.

"Onko herrasi yksinään?" kysyi Adrian.

"Ei, jalo signor, muuan vieras herra on hänen luonaan — mutta teidät hän tietysti laskee luokseen."

"Hyvä, päästä minut sisälle. Tahdon tiedustella hänen terveyttään."

Palvelija avasi oven — josta moni kateellinen ja utelias silmä kurkisti sisään — ja jätti Adrianin erään hovipojan johtoon, joka, ollen vanhempi ja suurempiarvoinen kuin etuhuoneessa vetelehtijät, oli linnan herran varsinainen uskottu. Kuljettuaan toisen, avaran ja kolkon, mutta tyhjän huoneen poikki, Adrian saapui pieneen kammioon, sukulaisensa eteen.

Kirjoituskapineilla täytetyn pöydän ääressä istui vanha Colonna. Komeilla turkiksilla päärmätty samettiviitta verhosi irtonaisena hänen mittavaa, uljasta vartaloansa. Mukavan, punasen patalakin alta valui muutamia harmaita suortuvia, sekaantuen pitkään, kunnianarvoiseen partaan. Tuon ijäkkään, jo kauan sitten kahdeksankymmentä vuotta täyttäneen ylimyksen muodossa oli vielä jäljellä kauneutta, josta hän varhaisemmassa miehuudenijässään oli ollut kuuluisa. Hänen silmänsä, vaikka ne olivat syvään vaipuneet, olivat vielä terävät ja eloisat ja säkenöivät nuoruuden tulta; hänen suunsa kaareutui ylöspäin miellyttävään, vaikka puoleksi pilkalliseen hymyyn; hänen olentonsa oli kokonaisuudessaan vallitseva ja käskeväinen ja ilmaisi pikemmin jaloa sukua, tarkkaa älyä ja patriicin altista urhoollisuutta, kuin hänen kavaluuttaan, tekopyhyyttään ja tavallista, halveksuvaa sorronhimoaan.

Tapani Colonna, vaikkei hän ollutkaan sankareita, oli kuitenkin paljoa urhoollisempi kuin useimmat roomalaiset, mutta hän tarkoin seurasi tuota italialaista perusaatetta — olla taistelematta vihollisen kanssa, jos oli mahdollista pettää hän. Kaksi vikaa kuitenkin pilasi hänen älynsä edut: hänen mielenlaatunsa ääretön röyhkeys ja rajaton luottamus kokemuksensa valoon. Hän ei kyennyt johtopäätöksiä tekemään. Mitä ei ollut koskaan tapahtunut hänen eläessään, siitä hän oli täydellisesti vakuutettu ettei se milloinkaan voisi tapahtua. Hänessä löytyi, vaikka häntä yleisesti pidettiin taitavana diplomaattina, juonittelijan viekkautta, mutta ei valtiomiehen viisautta. Mutta jos hänen ylpeytensä teki hänet röyhkeäksi menestyksessä, niin se tuki häntä vastoinkäymisissä. Ja osittain maanpaossa vietetyn elämänsä aikaisemmissa vaiheissa hän oli osottanut monia jaloja urhoollisuuden, kestävyyden ja todellisen mielensuuruuden ominaisuuksia, mikä seikka ilmaisi että hänen vikansa pikemmin riippuivat tilaisuudesta, kuin johtuivat luonnosta. Hänen lukuisa ja jalosyntyinen sukunsa oli esimiehestään ylpeä, ja syystäkin, sillä hän ei ollut ainoastaan Colonnasuvun suoraan etenevästä haarasta, vaan myös kenties kaikista mahtavista ylimyksistä ky'ykkäin ja kunnioitetuin.

Saman pöydän ääressä istui Colonnan seurassa eräs ylhäisen näköinen, noin kolmen- tahi neljänneljättä vuotias mies, jonka Adrian heti tunsi Walter de Montrealiksi. Tuon kuuluisan ritarin ulkomuoto tuskin oli hänen nimensä herättämän kauhun mukainen. Hänen kasvonsa olivat somat, melkein äärimmäisyyteen saakka naisellisen hempeät. Hänen pitkät, vaaleat hiuksensa aaltoilivat vapaina valkean, kurtuttoman otsan yläpuolella; ei kenttäelämä, ei Italian aurinko ollut paljoa himmentänyt hänen tervettä hipiäänsä, jossa melkoisesti oli nuoruuden kukkeutta jäljellä. Hänen kasvonpiirteensä olivat kotkanmuotoiset ja säännölliset; hänen pähkinänruskeahkot silmänsä olivat suuret, kirkkaat ja läpitunkevat; ja lyhyt, mustakiheräinen parta ynnä viikset, jotka olivat sotilaan tarkkuudella kierretyt sekä tukkaa hieman tummemmat, loivat tosiaankin hänen sirolle muodollensa sotaisen näön, mutta näön, joka paremmin olisi sopinut hovien ja turnajaisten sankarille, kuin rosvoleirin päällikölle. Provencelaisen muoto, ryhti ja olemus olivat niitä, jotka hurmaavat pikemmin kuin pelottavat — hänessä jonkunlainen sotilaan avosydämisyys liittyi sellaisen miehen vapaaseen ja miellyttävään arvokkaisuuteen, joka on itsetietäväinen jalosta suvustaan ja tottunut vertaisena liikkumaan maan mahtavien piireissä. Hänen vartalonsa sentään oli jyrkkänä vastakohtana hänen kasvojensa luonteelle, jotka tarvitsivat ruumiinvoimaa ja kokoa, jotta niitten erinomainen kauneus olisi vapautunut naisellisuuden syytöksestä, sillä se oli mittava ja ilmaisi silminnähtävää lihasten voimaa lähestymällä vähääkään löntteryyttä, se kallistui todellakin pikemmin laihuuden kuin lihavuuden puoleen, — se oli samalla vanttera ja sorja. Mutta tuon sotilaan, Italian peljätyimmän peitsiniekan päätuntomerkki oli hänen ritarillisen sankariolentonsa ja ryhtinsä sulo, jota tällä kertaa oli enentämässä loistava helmikudonnainen puku ruskeata samettia, jonka päällä riippui hospitaliritarin viitta, mihin ritarikunnan merkki, valkea, kahdeksakärkinen risti oli ommeltu. Ritarin asennosta päättäen oli keskustelu vakavaa laatua; hän oli hieman Colonnaan päin kumarruksissa ja hänen molemmat kätensä — jotka (niinkuin tavallisesti normannein heimossa, mistä Montreal, vaikka hän oli Provencessa syntynyt, kerskasi polveutuvansa) olivat pienet ja somat sekä sen ajan tavan mukaan jalokivien peitossa — pitelivät huikean miekan kultaista kahvaa, jonka tuppeen oli taiteikkaasti kirjaeltu Jerusalemin provencelaisen veljeskunnan merkkiä, hopeaisia liljoja.

"Hyvää huomenta, kaunis sukulaiseni!" sanoi Tapani. "Istuppas, tee hyvin, ja tietäös että tämä ritarillinen vieraani on kuuluisa Montrealin herra."

"Ja kuinka, herrani", virkkoi Montreal hymyillen, tervehtiessään
Adriania, "kuinka jaksaa kainaloinen kanasenne?"

"Erehdytte, jalo ritari", lausui Tapani; "nuori sukulaiseni ei vielä ole naimisissa, ja totta on, niinkuin paavi Bonifacius virkkoi maatessaan tautivuoteellaan ja rippi-isän jutellessa hänelle Abrahamin helmasta, se lysti on sitä suurempi, jota kauempana se on!"

"Signor suonee anteeksi erehdykseni", vastasi Montreal.

"Mutta en ritari Walterin välinpitämättömyyttä", sanoi Adrian, "joka itse ei ole ottanut asiasta selvää. Kiitollisuuteni hänelle, jalo sukulaiseni, on suurempi kuin tiedättekään, ja hän on luvannut käydä minua tervehtimässä, jotta saisin sitä hänelle osottaa."

"Vakuutan signor", vastasi Montreal, — "etten ole kutsuja unhottanut, mutta niin tärkeät ovat toimeni olleet Roomassa, että olen ollut pakotettu hillitsemään kiihkoni tehdä teidän likeisempää tuttavuuttanne."

"Vai tunnette toisenne ennestään?" sanoi Tapani. "Kuinkasta?"

"Siinä jutussa on mamselli mukana, herrani", vastasi Montreal. "Suokaa anteeksi vaitioloni."

"Ai, Adrian, Adrian! milloin opit minun kohtuuteni!" sanoi Tapani juhlallisena sivellen harmaata partaansa. "Minkä esimerkin minä annan sinulle! Mutta loppukoon tämä pakinamme — palatkaamme äskeiseen puheenaineesemme. Tietänet, Adrian, että minä vieraani urheasta joukosta saan nuot alhaalla olevat reimat herrasmiehet, jotka tekevät Rooman niin rauhalliseksi, vaikka minun kurjan asuntoni hieman melskeiseksi. Hän on tullut tarjoamaan lisää apua, jos tarvitaan, ja kuvaelemaan minulle Pohjois-Italian oloja. Jatkakaa, minä pyydän, herra ritari, minä en sukulaiseltani mitään salaa."

"Te näette", sanoi Montreal, kiinnittäen läpitunkevat silmänsä Adrianiin, "te epäilemättä näette, hyvä herra, että Italia tähän aikaan on huomiota herättävässä tilassa. Kaksi vastakkaista mahtia riitelee keskenänsä, toinen koettaa masentaa toisensa. Toinen mahti on levottoman ja melskeisen kansan — mahti, jota kutsutaan vapaudeksi: toinen on ylimysten ja ruhtinaitten — mahti, jota osavammin kutsutaan järjestykseksi. Näiden kahden puolueen kesken ovat Italian kaupungit jaettuina. Florensissa, Genuassa ja Piisassa esimerkiksi, on saatu toimeen vapaa valta — tasavalta, Jumala nähköön, jota riettaampaa, onnettomampaa hallitusmuotoa ei hevin saata olettaa."

"Tuo on aivan totta", lausui Tapani, "serkuistani ensimmäinen karkotettiin Genuasta."

"Suuret perheet", jatkoi Montreal, "sanalla sanoen lakkaamatta kiistelevät; yhtämittaista vainoa, omaisuuden takavarikkoon ottamista ja maanpakoon ajelemista: tänään Guelfit julistavat hengiltä Ghibellinit — huomenna Ghibellinit karkottavat Guelfit. Jos tämä on vapautta, niin se on voimakkaan vapautta heikkoa vastaan. Toisissa kaupungeissa, niinkuin Milanossa, Veronassa ja Bolognassa, kansa on yhden ainoan miehen ohjattavana — joka itse kutsuu itseänsä ruhtinaaksi, mutta jota hänen vihollisensa kutsuvat tyranniksi. Kun hänellä on enemmän voimaa, kuin muilla kaupunkilaisilla, hän hallitsee pontevasti; kun hän yhäti vaatii enemmän järjeltään ja tarmoltaan, kuin muut kaupunkilaiset, hän hallitsee viisaasti. Nämät kaksi hallitusmuotoa ovat toinen toisensa vastassa, milloin hyvänsä toisen kansa nousee ruhtinastaan vastaan, silloin toisenkin kansa — se on vapaavallat — lähettää aseita ja rahaa sen avuksi."

"Kuulet, Adrian, kuinka jumalattomia nuot jälkimäiset ovat", virkkoi
Tapani.

"Mutta minusta näyttää", jatkoi Montreal, "ettei tuo eripuraisuus voi kauvoja kestää. Koko Italian täytyy tulla joko tasavaltaiseksi tai yksinvaltaiseksi. On helppo sanoa, mikä on oleva päätös."

"Niin, vapaus on lopuksi voittava", sanoi Adrian lämpimästi.

"Anteeksi, nuori herrani, minun mielipiteeni on aivan päinvastainen. Huomatkaa että nämä tasavallat ovat kauppavaltoja, — ovat ammattivaltoja; ne kunnioittavat rikkautta, halveksivat urhoollisuutta, ne harjoittavat jokaista, paitsi asesepän ammattia. Siis, kuinka ne käyvät sotaa? Omilla kansalaisillaanko? Ei sinne päinkään! Ne joko kääntyvät jonkun muukalaisen päällikön puoleen ja tarjoavat hänelle palkaksi, jos hän suostuu auttamaan heitä, kaupunkinsa ylivallan viideksi tahi kymmeneksi vuodeksi; tahi ne lainaavat joltakin hurjalta, minun moiseltani seikkailijalta, niin paljon joukkoja kuin heillä on varaa maksaa. Eikö niin ole laita, herra Adrian?"

Adrian nyökkäsi päätään, vastahakoisesti myöntäen.

"Ja sitten on tuon muukalaisen päällikön oma vika, jos hän ei tee valtaansa pysyväiseksi, niinkuin ovat tehneet kerran vapaina olleissa valtioissa Viscontit ja Scalat; tahi on tuon palkkasoturi-kapteenin oma syy, jos hän ei korota rosvojaan senaattoreiksi, eikä itseään kuninkaaksi. Nämät ovat niin luonnollisia asioita, että pian on samoin käypä läpi koko Italian. Ja koko Italia on silloin muuttuva yksinvaltaiseksi. Nyt minusta näyttää kaikkien mahtavimpien perheitten etu — teidän Roomassa, samoinkuin Visconttien Milanossa — vaativan ryhtymään ratkaisevaan toimintaan ja tukahuttamaan, mihin vielä helposti pystytte, nuot kansaan nopeasti leviävät kapinalliset taudinidut, jotka siinä päättyvät vallattomuuden kuumeesen, mutta teissä kuoleman mädännykseen. Näissä vapaissa valtioissa saavat ylimykset ensiksi kärsiä: ensin etuoikeutenne, sitten omaisuutenne pyyhkäistään pois. Niin, Florensissa, niinkuin hyvin tiedätte, hyvät herrat, ei aatelismies pääse valtion mitättömimpäänkään virkaan."

"Noita konnia!" sanoi Colonna, "rikkovat ensimmäisiä luonnon lakeja!"

"Tähän aikaan", jatkoi Montreal, aineestansa innostuneena paljoa huolimatta ylimyksen pyhän närkästyksen keskeyttämisistä: "tähän aikaan monet — viisaimmat ehkä, vapaissa valtioissa — koettelevat uudistaa vanhoja Lombardian liittoja, puolustaakseen yhteistä vapauttaan kaikkialla ja jokaista vastaan, joka pyrkii ruhtinaaksi. Onneksi näitten kauppavaltain keskinäinen kateus — kurja plebeijimäinen kateus — enempi kaupan kuin kunnian — on nykyjään tuon aikomuksen voittamattomana esteenä; ja Florens, joka on vilkkain ja etevin niistä kaikista sattuu onneksi olemaan sellaisessa kaupan ahdinkotilassa, ettei se suinkaan kykene ryhtymään niin suureen yritykseen. Nyt, hyvät herrat, on meidän aika, vihollistemme ollessa näin pahasti estettyinä, nyt on meidän aika muodostaa luja vastaliitto Italian kaikkien ruhtinasten kesken. Teidän luoksenne minä olen tullut, jalo Tapani, niinkuin arvonne vaatii — ainoastaan teidän luoksenne kaikista Rooman ylimyksistä — esittämään teille tuota kunniakasta yhtymistä. Huomatkaa mitä etuja se huoneellenne tarjoo. Paavit ovat ijäksi päiviksi jättäneet Rooman, kunnianpyynnillänne ei ole mitään vastapainoa, — vallallanne ei ole oleva mitään rajoja. Te näette edessänne Viscontin ja Taddeo di Pepolin esimerkit. Olette tekevä Rooman Italian ensimmäiseksi kaupungiksi, riippumattomaksi ja ylimmäksi hallitsijaksi, olette perinpohjin masentava heikommat kilpailijanne — Savellit, Malatestat ja Orsinit — sekä jättävä pojanpojallenne perinnöllisen kuningaskunnan, joka kentiesi kerran vielä on pyrkivä maailmanvallaksi."

Tapani kaihosi kädellään kasvojaan, vastatessaan: "mutta, jalo
Montreal, tämä kysyy keinoja: — rahaa ja miestä."

"Mitä jälkimäiseen tulee, käskekää, minulla on riittävästi — minun harjaantunein pikku joukkoni on (milloin vaan haluan) paisuva Italian lukuisimmaksi ja tuohon toiseen puoleen katsoen, jalo herrani, rikkaalla Colonnan huoneella ei ole hätää, sen laveiden tilusten panttauskin tulee kyllä maksetuksi saatuanne Rooman kaikki tulot haltuunne. Te näette", jatkoi Montreal, kääntyen Adrianin puoleen, jonka nuoruutta hän piti parempana liittolaisena, kuin hänen harmaantunutta sukulaistaan: "te ensi silmäyksessä näette, kuinka helppo tämä tuuma on toteuttaa, ja mikä loistava ura teidän suvullanne on avoinna."

"Herra Walter de Montreal", sanoi Adrian nousten tuoliltaan, ja päästäen valloilleen suuttumuksensa, jonka hän vaivoin oli saanut salatuksi, "minua suuresti surettaa että Rooman ensimmäisen kansalaisen katon alla muukalainen näin tyynesti ja keskeyttämättä saa kiihotella kunnianhimoa seuraamaan jonkun Viscontin tahi Pepolin kirottua mainetta. Puhukaa, herrani — (kääntyen Tapanin puoleen) — puhukaa jalo heimolaiseni! ja sanokaa tälle Provencen ritarille että, joll'eivät Colonnat kykene uudistamaan Rooman muinaista suuruutta, niin Colonnain kädet ainakaan eivät pois lakase sen vapauden viimeisiä jätteitä."

"Mitä nyt Adrian! — mitä nyt, hyvä sukulaiseni!" sanoi Tapani, johon näin äkkiä oli vedottu, "rauhotu, pyydän sinua. Jalo herra Walter, hän on nuori — nuori ja pikainen — ei hänen tarkotuksensa ole loukata."

"Siitä olen vakuutettu", vastasi Montreal kylmästi, mutta vaivoin ja kohteliaasti hilliten itsensä. "Hän puhuu hetken vaikutuksesta — se on nuoruuden kiitettävä vika. Minä olin hänen ikäisenään samallainen, ja monta kertaa olen kiivauteni takia ollut pääsemäisilläni hengestäni. Älkää, signor, älkää! — Älkää niin uhoissanne miekkaanne pidelkö, ikäänkuin luulisitte minun lausuneen uhkauksen, kaukana minusta sellainen uhka. Sodissani olen, uskokaa pois, oppinut tarpeeksi varovaisuutta, paljastaakseni kevytmielisesti vastaani miekan, jota olen nähnyt heilutettavan moista ylivoimaa vastaan."

Liikutettuna ritarin kohteliaisuudesta ja hänen viittauksestaan tuohon kohtaukseen, jossa Montreal ehkä oli pelastanut hänen henkensä, Adrian ojensi hänelle kätensä.

"Ansaitsen moittimista äkkipikaisuudestani", sanoi hän avosydämisesti; "mutta huomatkaa itse kiivaudestanikin", hän lisäsi arvokkaammin, "että esityksellänne ei ole oleva ystäviä Colonnain piireissä. Vieläpä jalon sukulaiseni aikana minä uskallan teille sanoa, että, jos hän saattaisi antaa ylhäisen suostumuksensa sellaiseen yritykseen, hänen heimonsa parhaimmat sydämet luopuisivat hänestä, ja minä itse, hänen sukulaisensa, miehittäisin tuon linnan niin luonnotonta kunnianpyyntiä vastustamaan!"

Kevyt ja tuskin huomattava pilvi liiti yli Montrealin kasvojen noita sanoja lausuttaessa; hän pureskeli huultansa ennenkuin hän vastasi:

"Mutta jos Orsinit ovat vähemmän turhantarkkoja, niin heidän ensimmäinen voimanosotuksensa saadaan kuulla Colonnain huoneen romahtamisessa."

"Tiedättekö että yksi meidän tunnuslauseistamme on nuot ylevät sanat roomalaisille —, jos me kukistumme, kukistutte tekin? Ja parempi on tuo kohtalo, kuin että kohoaisimme synnyinkaupunkimme pirstaleista."

"Hyvä, hyvä, hyvä!" sanoi Montreal, istuutuen jälleen, "huomaan että minun on jättäminen Rooma silleen, — liiton täytyy tulla toimeen ilman sen apua. Laskin vaan pilaa, mainitessani Orsinit, heillä ei ole sitä mahtavuutta, joka tekisi yrityksen turvatuksi. Poistakaamme sitten äskeinen keskustelu muistostamme. Yhdeksäntenätoista päivänähän muistaakseni, jalo Colonna, on aikomuksenne lähteä Cornetoon ystävienne ja seuralaistenne keralla, ja siksi olette kutsunut minun mukaanne?"

"Samana päivänä, herra ritari", vastasi ylimys nähtävästi keskustelun käänteestä mielistyneenä. "Asianlaita on se, että kun meitä syytetään hyvän kansamme etujen välinpitämättömyydestä, niin minä tällä matkallani tahdon näyttää tuon väitteen perättömäksi; sentähden on aikomuksemme saattaa eräs viljakuormasto Cornetoon, ja olla sitä suojelemassa maantierosvoilta. Mutta totta puhuakseni on minulla, rosvojen pelon ohessa toinenkin syy, jonka vuoksi haluan saada seurueeni niin lukuisaksi kuin mahdollista. Tahdon näyttää vihollisilleni ja kansalle yleensä heimoni lujan ja varttuvan vallan: sellaisen aseellisen joukon näkö, jonka toivon saavani kokoon, on mahtavasti vaikuttava pelkoa levottomissa ja uppiniskaisissa. Adrian, sinä olet toivoakseni kokoova palvelijasi tuoksi päiväksi; emme tahtoisi olla ilman sinua."

"Ja yhdessä ratsastaessamme, uljas signor", sanoi Montreal, kumartuen Adrianin puoleen, "olemme ainakin keksivät yhden seikan, jossa olemme samaa mieltä: kaikilla urhoollisilla miehillä ja todellisilla ritareilla on yksi yhteinen puheen-aine — ja sen nimi on nainen. Teidän tulee tutustaa minut Rooman ihanimpien naisten nimiin, ja me olemme keskustelevat vanhoista seikkailuista lemmen eduskunnassa ja toivomme uusia. Te oletettavasti, herra Adrian, samoinkuin kaikki maamiehenne, olette Petrarcakiihkoinen?"

"Ettekö te yhdy meidän innostukseemme? älkää pilatko mainettanne."

"Älkäämme taas kiistelkö; mutta minun mielestäni, totta vieköön, pieni trubaduurin pätkä en arvokkaampi kuin kaikki mitä Petrarca on eläissään kirjoittanut. Hän on vaan lainaellut ritarirunoudestamme ja sitä vaatetellut, herra nähköön."

"Hyvä", sanoi Adrian iloisesti, "joka rivistä teidän trubaduurilaulujanne, saatte kuulla minulta toisen. Saatte anteeksi kohtuuttomuutenne, mitä Petrarcaan tulee, jos olette trubaduureille kohtuullinen."

"Kohtuullinen!" huusi Montreal todellisesti innostuneena: "minä olen trubaduurien maasta, niin, heidän vertansa. Mutta käymme liian välinpitämättömiksi teidän jalosta sukulaisestanne, ja minun on jo aika jättää teidät hyvästi tällä kertaa. Herrani Colonna, rauha teille: hyvästi, herra Adrian, — veljeni ritariudessa — muistakaa tarjouksenne."

Vapaasti ja miellyttävän huolettomana jätti P. Johanneksen ritari hyvästi. Vanha ylimys teki äänettömän anteeksipyynnön merkin Adrianille ja seurasi Montrealia viereiseen huoneesen.

"Herra ritari", sanoi hän, suljettuaan oven ja vetäen Montrealia akkunan komeroa kohti, — "sallikaa minun sanoa teille sana kahdenkesken. Älkää luulko etten pidä arvossa tarjoustanne, mutta noihin nuoriin miehiin nähden on oltava varovainen; tuo liitto on suuremmoinen — ylevä — mieluinen sydämelleni, mutta se tarvitsee aikaa ja varovaisuutta. Minulla on huonekunnassani voitettavana monta samallaista turhantarkkaa kuin tuo tuittupää; tuo tie on houkutteleva, mutta se on perinpohjaisesti tutkittava. Te ymmärrätte?"

Kulmiansa rypistäen Montreal iski terävän silmäyksen Tapaniin ja vastasi:

"Ystävyyteni teille teki tuon tarjouksen. Liitto on tuleva toimeen ilman Colonnaa — varokaa aikaa, jolloin Colonna ei tule toimeen ilman liittoa. Herrani, katsokaa tarkoin ympärillenne; Roomassa on enemmän vapautettuja, kuin luulette — vieläpä rohkeita, toimiviakin. Varokaa Rienziä! Hyvästi, pian tapaamme toisemme."

Tämän sanottuaan Montreal lähti, ja kulkiessaan huolettomin askelin läpi meluisan etuhuoneen, hän jupisi itsekseen:

"Täällä en onnistu! — Noilla ylimyslurjuksilla ei ole rohkeutta tulla suuriksi, eikä viisautta pysyä rehellisinä. Kukistukoot! — Löytänen kansasta seikkailijan, itseni kaltaisen, joka vastaa heitä kaikkia."

Heti kun Tapani oli palannut Adrianin luokse, hän kiihkeästi syleili turvattiansa, joka oli valmistellut ylpeyttään saamaan ankaran nuhteen ajattelemattomuudestaan.

"Jalosti näytelty, — oivallisesti, oivallisesti!" huusi ylimys, "todellisen valtiomiehen taidon olet saavuttanut keisarin hovissa. Sen tiesinkin — sen aina olen sanonut. Sinä huomasit kiipelini, mihin olin joutunut hämmästyksissäni tuon raakalaisen hulluista tuumista. Pelkäsin kieltäytyä — vielä enemmän suostua. Sinä selvitit minut täydellisellä taidollasi, tuo kiivastus — niin luonnollinen sinun ijälläsi — oli mainio temppu; se peräytti hyökkäyksen, antoi minulle aikaa vetää henkeäni ja miettiä kuinka menettelisin tuon julmurin kanssa. Mutta sinä tiedät että emme saa loukata häntä: kaikki väkeni luopuisi minusta, tai myisi minut Orsinille, tai katkaisisi kurkkuni, jos hän vain nostaisi sormensa. Oi, tuo oli mainiosti tehty, Adrian — mainiosti!"

"Kiitos taivaan!" sanoi Adrian tointuen hämmästyksistään, "ette aio suostua tuohon pimeään esitykseen?"

"Aioko! en tosiaankaan!" sanoi Tapani, heittäytyen jälleen tuolilleen. "Etkö tiedä minun ikääni, poika? Olen kohta yhdeksänkymmenen vanha ja olisin todella hullu jos antautuisin sellaisen levottomuuden ja sekamelskan pyörteesen. Minun tulee säilyttää se, mitä minulla on, eikä saattaa sitä vaaranalaiseksi tavottelemalla enempää. Eikö paavi rakasta minua? Antautuisinko hänen kirouksensa vaaralle alttiiksi? Enkö ole ylimyksistä mahtavin? Olisinko enempi, jos olisin kuningas? Puhella minun ikäiselleni miehelle tuollaisia loruja! — se mies on heikkopäinen. Muuten", jatkoi vanhus alentaen ääntänsä ja katsellen arasti ympärilleen, "jos olisin kuningas, niin poikani saattaisivat myrkyttää minut päästäksensä perimään. Ne ovat kelpo poikia Adrian, kerrassaan. Mutta sellainen kiusaus! — siihen en heitä johdattaisi; näissä harmaissa hapsissa on kokemusta! Tyrannit eivät kuole luonnollista kuolemaa, eivät ikinä! Rutto tuohon ritariin, sen sanon; hän sai minun jo kylmää hikeä huokumaan."

Adrian tarkasteli tuon vanhuksen kasvoja, jota itsekkäisyys pidätti rikoksesta. Hän kuulteli hänen loppusanojansa, jotka olivat täynnänsä tuon ajan synkkää totuutta; ja kun Rienzin ylevä ja puhdas kunnianhimo vastakohtana välähti hänen mieleensä, hän tunsi ettei hän voinut moittia sen tulta eikä ihmetellä sen äärettömyyttä.

"Ja sitten", jatkoi ylimys puhuen vakavammin saavutettuaan mielenmalttinsa, "tuo mies varottaessaan minua paljasti minulle täydellisesti kaiken tietämättömyytensä valtion tilasta. Mitä arvelet? hän en oleskellut roskaväen parissa ja pitää sen valjua henkäystä voimana: niin, hän luulee sanat sotamiehiksi ja käski minun — minun, Tapani Colonnan — pitämään varani — kenestä, tiedätkös? Et, et milloinkaan arvaa! — tuosta irvihampaasta, Rienzistä! entisestä pilkkakirveestäni! Ha, ha, ha!" ja vanhus nauroi niin että kyyneleet vierivät pitkin poskia.

"Monet ylimyksistämme pelkäävät sittenkin tuota samaista Rienziä", sanoi Adrian vakavasti.

"Pelätkööt, pelätkööt! — niillä ei ole meidän kokemustamme — meidän maailman tietoamme, Adrian. Vaiti, poikaseni, — koska ovat kauniit sanat ennen kukistaneet linnoja ja voittaneet sotajoukkoja? Rienzi minun puolestani räysätköön vanhasta Roomasta roskaväelle, se antaa sille jotakin ajateltavaa ja rähistävää, ja kaikki sen kiukku haihtuu sanoihin; se polttelisi taloja, ellei se saisi puheita kuulla. Mutta tästä kerran puhuessamme, minun on myöntäminen, että tuo kirjatoukka on paisunut hävyttömäksi uuden viran saatuaan: tässä on — minä sain tällaisen paperin tänään ennen vuoteelta päästyäni. Olen kuullut että kaikki ylimykset ovat saaneet samaa röyhkeyttä kokea. Lueppas se", ja Colonna pisti paperikäärön sukulaisensa käteen.

"Minä sain samallaisen", sanoi Adrian, vilkaisten siihen. "Se on Rienzin kehotus saapumaan Lateranin P. Johanneksen kirkkoon, kuulemaan erään vastikään löydetyn levyn selvittämistä. Hän sanoo sen mitä lähemmin koskevan Rooman menestystä ja nykyistä tilaa."

"Tuo huvittanee suuresti oppineita ja kirjamiehiä. Suo anteeksi, sukulaiseni, että unhotin sinun mieltymyksesi tuollaisiin; poikani Gianni on sinun kaltaisesi. Hyvä, hyvä! Tuo on varsin viatonta! Lähde pois kuulemaan — se mies puhuu hyvästi."

"Ettekö tekin tule?"

"Minäkö — rakas poika — minäkö!" sanoi vanha Colonna aukaisten silmänsä seljälleen niin ällistyneen näköisenä, ettei Adrian saattanut olla naurahtamatta oman kysymyksensä typeryyttä.

II Luku.

Kohtaus ja epäilys.

Kun Adrian palasi holhoojansa palatsista ja kuljeskeli Forumia kohden, hän aivan odottamattaan tapasi Raimondin, Orvieton piispan, joka ratsastaen vähäsen hevosensa seljässä ja kolmen tai neljän palvelijan seuraamana, pysähtyi äkkiä, huomatessaan nuoren ylimyksen.

"No, poikani! harvoinpa sinua saa nähdä, kuinka olet jaksanut? — hyvin kai? Vai niin, vai niin! Hauskaa kuulla. Voi! millaista elämää tämä on, Avignonin rauhallisiin huvituksiin verraten. Siellä kaikki, joilla on samat pyrinnöt, niinkuin meillä, samat harrastukset, deliciae musarum, hm, hm, (piispa ylpeili tilapäisistä lainasanoista, olivat ne sitten oikeita tai vääriä) helposti ja luonnollisesti yhtyvät. Mutta täällä me tuskin uskallamme liikkua talostamme, paitsi tärkeitten tapausten sattuessa. Mutta puhuessamme tärkeistä tapauksista ja muuseista, muistuu mieleeni hyvän ystävämme Rienzin kehotus saapumaan Lateraniin, sinä tietysti tulethan jotakin tuiki sokkeloista latinalaista kyhäystä aikonee selvitellä — niin olen kumminkin kuullut — sangen huvittavaa meille poikani — sangen."

"Se on huomenna", vastasi Adrian. "Kyllä varmaan — minä tulen sinne."

"Ja kuule, poikani", sanoi piispa, laskien ystävällisesti kätensä Adrianin olalle, "minulla on syytä toivoa että hän kaupunkilaisparoillemme muistuttaa riemujuhlaa jota vietämme vuonna viisikymmentä, ja saa heidät puhdistamaan tiet rosvoista puhtaaksi, se on välttämätön säädös ja pian toimeenpantava, sillä kuka tulee pattojansa anteeksi saamaan, jos on vaara tarjona yksin tein syöksyä voitelemattomana kiirastuleen? Oletkos kuullut Rienzin puhuvan — häh? aivankuin Cicero — aivan! No, taivas siunatkoon, sinua poikani, et jääne tulematta?"

"En, en jää tulematta."

"Odotappas — vielä sananen: saatat juuri selittää niille, joita tapaat, kuinka mukavaa olisi että kokous tulisi niin lukuisaksi kuin mahdollista, näyttää hyvältä, kun kaupungissa harrastetaan tieteitä."

"Riemujuhlasta puhumattakaan", lisäsi Adrian hymyillen.

"Niin, riemujuhlasta puhumattakaan — mainiosti! hyvästi tällä erää!" Ja piispa istui jälleen satulaan ja ajaa hölkötteli juhlallisen näköisenä monien ystäviensä luokse, yllyttämään heitä kokoukseen.

Mutta Adrian jatkoi kulkuansa ohi Capitolin, Severuksen Kaaren ja Jupiterin temppelin sortuneen pylväistön ja saapui paikalle, missä pitkä ruoho, kuiskaelevat saraheinät ja hoidottomat viiniköynnökset nuokkuivat Neeron kultaisen talon menneelle komeudelle. Hän istui kaatuneelle patsaalle — sillä kohtaa, missä matkustaja poikkeaa (niin-kutsuttuun) — Livian kylpylaitokseen — ja katseli tyytymättömänä aurinkoa, ikäänkuin moittien sen kulun hitaisuutta.

Kauvaa ei hänen kuitenkaan tarvinnut vuotella, ennenkuin keveän astunnan kahinaa kuului tuoksuavasta ruohostosta ja samassa viiniköynnösten lomasta pilkistihe kasvot, jotka hyvin olisivat saattaneet olla haltijan, paikan jumalattaren.

"Armaani! Ireneni, — kuinka kiitän sinua!"

Pitkä aika kului ennenkuin ihanteleva rakastaja malttoi huomata Irenen kasvojen suruisuuden, mikä ei niitä tavallisesti ollut kaihtamassa hänen seurassaan.

Hänen äänensäkin vavahteli, ja hänen sanansa tuntuivat pakollisilta ja kylmiltä.

"Olenko loukannut sinua?" hän kysyi; "tai onko mikä pienempi onnettomuus tapahtunut?"

Irene kohotti silmänsä lemmittyynsä ja virkkoi, katsellen häntä vakavasti. "Sano minulle, herrani, puhdas ja suora totuus, sano minulle, olisitko kovin suruissasi, jos tämä olisi meidän viimeinen kohtauksemme?"

Vaaleammaksi kuin marmori hänen jaloissaan kävi Adrianin tumma poski. Hetkinen kului ennenkuin hän kykeni vastaamaan, pakollinen hymy väräjävillä huulilla.

"Älä laske tuollaista pilaa, Irene! Viimeinen! — tuo ei ole meidän sanojamme!"

"Kuule minua, herrani —"

"Miksi noin kylmä? — kutsu minua Adrianiksi, — ystäväksesi, — lemmityksesi! tai ole mykkä!"

"Kuule sitten, sieluni sielu! kaikkein toiveitteni esine! elämäni elämä!" huudahti Irene intohimoisesti. "Pelkään että tänä hetkenä seisomme kurimuksen partaalla, jonka syvyyttä en tunne, mutta joka ainiaaksi saattaa meidät erottaa. Sinä tunnet veljeni todellisen luonteen, etkä väärin häntä ymmärrä, niinkuin monet muut. Hän on kauan valmistellut viittoja ja suunnitelmia sekä neuvotellut itsensä kanssa, ja tuntien että hänen tiensä kulkee kansan keskitse, hän on tasotellut johonkin suureen päämäärään vievää polkua. Mutta nyt — (sinä et häntä petä — sinä et häntä vahingoita? — hän on sinun ystäväsi!)"

"Ja sinun veljesi! Henkeni antaisin hänen edestään. Jatka!"

"Mutta nyt", jatkoi Irene, "mikä hyvänsä tuo yritys lieneekin, sen aika lähenee lähenemistään. En tarkoin tunne sen laatua, mutta tiedän että se on ylimyksiä vastaan suunnattu — sinun säätyäsi vastaan — sinun perhekuntalaisiasi vastaan! Jos se onnistuu — voi, Adrian! sinä itse et ole vaaratta oleva: ja minun nimeni ainakin on löytyvä vihollistesi nimien joukossa. Jos se raukenee, — niin veljeni, uljas veljeni on hukassa! Hän on kaatuva koston tai oikeuden uhrina, kutsu sitä miksi tahdot. Sukulaisesi on oleva hänen tuomarinsa — hänen telottajansa; ja minä — jos jäisinkin suremaan alhaisen sukuni ylpeyttä ja kunniaa — voisinko suostua rakastamaan, näkemään miestä, jonka suonissa virtaa hänen tuhonsa verta? Voi minua poloista! — minua poloista! — nuot ajatukset vievät järkeni!" Ja käsiään hykertäen Irene ääneensä nyyhki katkerasti.

Adrianiin valtavasti koski tuo hänen eteensä paljastettu kuvaus, vaikka hänen mieleensä oli usein ennenkin hämärästi tunkeutunut tuo kumpainenkin mahdollisuus. Totta kuitenkin oli, kun hän ei nähnyt minkään fyysillisen voiman tukevan Rienzin tuumia, eikä ollut milloinkaan nähnyt moraalisen vallankumouksen mahtavuutta, ettei hän luullut niilläkään liikkeellä, johon hän kansan saisi yllytetyksi, olevan pysyväistä menestystä ja mitä rangaistukseen tulee, niin kaupungissa, jossa kaikki oikeus oli etujen orja, Adrian tunsi itsensä kyllin mahtavaksi hankkimaan anteeksisaannin rikoksista suurimmallekin — ylimyksiä vastaan ase kädessä tehdylle kapinallekin. Näiden ajatusten johtuessa hänen mieleensä, hän sai malttia lohduttaa ja rohkaista Ireneä Mutta tuo yritys vaan osaksi onnistui. Huolistansa heränneenä tulevaisuuden aatoksiin, jotka hän siihen saakka oli unohtanut, Irene ensi kertaa oli tenhoojansa äänelle kuuro.

"Voi", sanoi hän murheissaan, "parhaimminkin käydessä, kuinka tämä lempi, jota olemme niin sokeasti rohkaisseet — kuinka se on päättyvä? Sinä et saa tulla minun kaltaiseni avioksi! ja minä! kuinka hupsu minä olen ollut!"

"Palaa järkiisi sitten, Irene", sanoi Adrian ylpeästi osaksi kiivastuen, osaksi kokeneena naisten miehenä. "Lemmi toista ja viisaammin, jos tahdot, peräytä minulle tekemäsi lupaukset ja pidä edelleenkin lempeä rikoksena ja uskollisuutta hulluutena."

"Julmuri!" sanoi Irene änkyttäen ja vuorostaan pelästyneenä. "Puhutko täyttä totta?."

"Sano minulle, ennenkuin vastaan, sano minulle: vaikka kuolema, tuska, koko elämällinen murhetta tulisi tämän rakkauden lopuksi, katuisitko rakastaneesi? Jos niin, et tunne rakkauttani sinuun."

"En milloinkaan, en milloinkaan ole katuva!" sanoi Irene, langeten
Adrianin kaulaan, "anna minulle anteeksi!"

"Mutta onko todellakin", sanoi Adrian, hetkisen kuluttua tuosta rakastavien kiistasta ja sovinnosta, "onko todellakin niin huomattava erotus veljesi entisen ja nykyisen olemuksen välillä? Mistä tiedät että toiminnan hetki on niin lähellä?"

"Sillä nyt hän oleilee yökaudet lukkojen takana kaikenlaatuisten miesten parissa; hän on työntänyt kirjansa syrjään — hän ei lue enää — vaan astuskelee edestakasin huoneessaan jupisten itsekseen. Silloin tällöin hän pysähtyy kalenterin eteen, jonka hän hiljattain omin käsin on ripustanut seinään, vetelee sormiaan kirjainten päällitse, kunnes hän tapaa jonkun määräpäivän, ja silloin hän huitoo miekallaan ja hymyilee. Mutta aseitakin tuotiin kaksi yötä sitten suuri joukko taloon; ja minä kuulin kantajien päällysmiehen, joka on kauhea jättiläinen ja hyvin tunnettu kansassa, sanoen ohimoitansa pyyhkien: 'Nämät saavat pian työtä!'"

"Aseita! oletko varma siitä?" sanoi Adrian huolestuen. "Sittenpä noissa tuumissa piilee enemmän kuin olen luullut! Mutta (huomattuaan että Irenen kasvot pelästyneinä tarkastivat häntä, hänen äänensä muuttuessa, hän lisäsi iloisemmin) — mutta tulkoon mitä tahansa, — usko minua, — armaani! jumaloimani! että niinkauan kuin minä elän, ei veljesi ole kärsivä tuosta vihasta, jonka hän vastaansa nostanee, — enkä minä, vaikka hän onkin unhottanut entisen ystävyytemme, ole sinua vähemmän rakastava."

"Signora! Signora! lapsukaiseni! jo on aika! meidän on lähteminen!" sanoi kimakalla äänellä Benedetta, kurkistaen lehvien lomasta. "Työmiehet kulkevat kotiinsa tästä; minä näen heidän lähestyvän."

Lempivät erosivat, ensimmäisen kerran oli käärme tunkeutunut heidän Eedeniinsä — he olivat keskustelleet, he olivat ajatelleet muita asioita, kuin lempeä.

III Luku.

Kansanmielisen patriicin asema kansan melskeiden aikana. Kohtaus
Lateranissa.

Kansaa rehellisesti rakastavan patriicin asema on noina kurjina aikoina, jolloin vallanpitäjät sortavat ja vapaus ponnistelee vastaan — jolloin kaksi ihmisluokkaa kamppailee keskenänsä — vaikein ja tukalin, mihin hänen kohtalonsa saattaa hänet syöstä. Pitääkö hän ylimysten puolta? hän pettää omantuntonsa! Vai kansanko? — hän kavaltaa ystävänsä! Mutta tuo jälkimäisen edellytyksen seuraus ei ole ainoa — eikä voimakkaasen luonteesen nähden kenties katkerin. Kaikkia ihmisiä on yleinen mielipide ohjaamassa ja sitomassa — se on yhteinen tuomari; mutta yleinen mielipide ei ole sama kaikissa arvoluokissa. Yleinen mielipide, joka yllyttää tahi pelottaa plebeijiä, on plebeijien mielipide, — niitten, jotka hän näkee, tapaa ja tuntee, niitten, joiden kanssa hän on tekemisissä, — niitten, joiden kanssa hän on lapsuudesta asti seurustellut — niitten, joiden kiitosta hän on joka päivä kuullut, joiden moite häntä joka hetki uhkaa. Niinpä myöskin ylhäisten yleinen mielipide on heidän vertaistensa mielipide — niitten, jotka synnyntä tai sattumus on ainiaaksi heittänyt heidän tiellensä. Tästä erikoisasemasta johtuu monta tärkeätä, käytännöllistä seikkaa; se, enemmän kuin monet perusohjeet, painukoon politikoitsijan mieleen, joka tahtoo olla perinpohjainen. Se on jumalantuomio, pelottava kestää — jonka vaan harvat plebeijit kestävät, ja jota siis on kohtuutonta vaatia patriicein horjumatta läpäsemään — heitä koskevan yleisen mielipiteen uhmaamisen jumalantuomio. He eivät voi olla epäilemättä omaa päätöskykyään, — he eivät voi olla ajattelematta, että viisaus ja hyve puhuu noissa äänissä, joita he ovat pitäneet oraakelin neuvoina kätkyeistään saakka. Lahkolaisetuluulojen tuomioistuimen he luulevat ja tunnustavat yleisen omantunnon oikeudeksi. Toisena sellaisessa asemassa olevan patriicin toiminnan ankarana vastapainona on varmuus, että tuon toiminnan johtavat syyt yhtä väärin selittää ylimyskunta, josta hän luopuu, kuin kansa, johon hän liittyy. Tuo näyttää niin luonnottomalta, kun mies hyppää oman säätynsä silmille, että maailma on kärkäs olettamaan jonkun muun vaikuttimen tuohon salaperäisyyteen, kuin rehellisen vakuutuksen tai ylevän isänmaanrakkauden. "Kunnianhimoa", sanoo joku. "Pettyneitä toiveita", huutaa toinen. "Jotakin yksityistä kaunaa", pistelee kolmas. "Turhamaista roskaväen mielistelyä", irvistelee neljäs. Kansa ihantelee ensin, mutta epäilee sitten. Sinä hetkenä kun hän vastustaa jotakin kansan toivetta, hän ei enään ole pelastettavissa; häntä syytetään ulkokultaisuudesta, — lampaannahan käyttämisestä, ja sanotaan — "kas, kuinka suden hampaat pilkistävät esiin!" Jos hän on tutunomainen kansassa, — hän on liehakoitsija! Jos hän pysyy erillään — se on ylpeyttä! Mikä sitten sellaisessa asemassa pitää pystyssä miestä, joka seuraa omaatuntoansa ja silmillään näkee kaikki polkunsa varrella uhkaavat vaarat? Pois yleisen mielipiteen sekamelska — pois kurja jälkimaailman oikeudentunnon haaveilu: edellistä hän loukkaa, jälkimmäistä hän ei koskaan saa. Mikä pitää häntä pystyssä? Hänen oma henkensä! Mies, joka todellisesti on suuri, tavallaan halveksii sukuaan, auttaessaan sitä; sen paras tahi onnettomuus on hänelle kaikki kaikessa: sen suosio — sen moite — ei mitään. Hän astuu ulos synnyn ja tapain ahtaasta piiristä, hän ei välitä vähäpätöisten miesten vähäpätöisistä vaikuttimista. Korkealla äärettömässä avaruudessa hänen ratansa käy, hän kulkee uraansa, hän opastaa ja valaisee, mutta melu alhaalta ei ylety hänen korviinsa. Kunnes pyörä murtuu — kunnes pimeä tyhjyys nielasee tähden — sinnes sen sopusointu yöt päivät kohtaa sen omaa korvaa; se ei himoitse ainoatakaan säveltä maasta, jota se valaisee, ei ainoatakaan seuralaista uralleen, jota se vyöryy, se tuntee kirkkautensa ja tyytyy siis olemaan yksin.

Mutta tällaiset henget ovat harvinaisia. Joka aikakausi ei niitä voi synnyttää. Ne ovat poikkeuksia tavallisesta ja ihmisellisestä hyveestä, johon ulkonaiset olot vaikuttavat ja lyövät leimansa. Aikana, jolloin jo se, joka oli vaan maineen äänelle herkkä, kohosi siveellisten voimiensa puolesta suuresti kaikkien muitten ihmisten yli, oli mahdotonta että kukaan olisi voinut tuntea tuota jalostettua, metafyysillistä tunnetta, tuota ylevien tekojen puhtaampaa kiihotinta — tuota oman sydämen kunniantuntoa, joka on verrattoman korkeimpana kaikkea ihmisten ylistyksen pyyntiä. Meidän todella täytyy, ennenkuin voimme erkaantua maailmasta, pitkän ja kovan koetusajan kestettyämme — monen mietiskelyn ja surun perästä — syvästi ja murheellisesti vakuutettuina kaikesta turhuudesta, mitä maailma voi meille antaa, olla kohonneet emme hetken kiivastuksessa, vaan pysyväisesti maailman yli: tuon irtaantumisen — tuon ihanteellisuuden — kuinka harvat ajattelevamman aikamme ajattelevimmista sen voivat saavuttaa. Mutta ennenkuin olemme tuon onnelan ehdättäneet, emme tunne mietiskelemisen todellista jumalallisuutta, emme omantunnon kaikkeen riittävää mahtia, emmekä juhlallisin askelin voi vetäytyä tuohon oman henkemme pyhättöön, jossa tiedämme ja tunnemme, kuinka paljon luonnossamme löytyy Jumalan itseoloisuutta.

Mutta palatkaamme maallisiin asioihin ja ajatuksiin. Nuot arvelut ja näkökohdat, jotka olisivat monenkin rehellisen ja rohkean mielen muuttaneet, muuttivat Adrianinkin mielen. Hän tunsi olevansa väärässä asemassa. Hänen järkensä ja omatuntonsa olivat Rienzin tuumien puolella, ja hänen luonnollinen ripeytensä ja toiminnanhalunsa vetivät vastustamattomasti häntä ottamaan osaa niitten toimeenpanemisen vaaroihin. Mutta hänen tuttavuuden ja ystävyyden liittonsa, hänen yksityiset ja perheelliset olonsa jyrkästi sen kielsivät. Kuinka saattoi hän säätyänsä, perhekuntaansa, nuoruudentovereitansa vastaan juonitella salaisesti tahi toimia julkisesti? Hänen isänmaanrakkautensa päämäärää verhosivat herjaus ja kiittämättömyys. Kuka uskoisi rehelliseksi maansa sankariksi häntä, joka ystävänsä petti? Todella hänen

Luontainen päättäväisyytensä
Sai ajatuksen valjun leiman!

ja hän, joka luonnostaan olisi ollut aikansa johtajia, jäi vaan katselijaksi. Vieläpä Adrian koetti lohdutella toimettomuuttaan sillä, että hänen menettelynsä oli järkevä Se, joka ei ota osaa kansallisten mullistusten alkupuoleen, saattaa usein suurimmalla menestyksellä ryhtyä välittämään sittemmin kehittyneitä intohimoja ja puolueita. Ehkäpä Adrianin tilassa vitkasteleminen oli viisaan valtiomiehen oikeata menettelyä; juuri niitten kanta, jotka alussa pysyvät syrjässä, pääsee usein ennen loppua valtaan. Henkilöön, joka vapaana kilpailevien puolueitten liiallisuuksista ja heidän kateudestansa ilmaantuu melskeiseen draamaan, kaikki ihmiset ovat halukkaita katsomaan kunnioituksin ja mielihyvin: hänen myöntyväisyytensä saattaa hankkia hänelle kansan luottamuksen, hänen arvonsa tehdä hänet sopivaksi välittäjäksi ylimyksiin nähden, ja samat ominaisuudet, jotka vallankumouksen toisena aikakautena olisivat tehneet hänet marttyyriksi, kohottavat toisena ehkä hänet pelastajaksi.

Äänetönnä siis ja puolueettomana Adrian katseli tapausten menoa. Jos Rienzin aikeet eivät onnistuisi, hän tuon puolueettomuutensa kautta paremmin saisi kansan varjelluksi uusista kahleista ja sen sankarin kuolemasta. Jos nuot tuumat menestyisivät, hän samoin saattoi saada huonekuntansa pelastetuksi kansan raivolta — ja edistäessään vapautta estää, vallattomuutta. Nuot ainakin olivat hänen toivomuksensa, ja näin italialainen tarkkanäköisyys ja hänen luonteensa varovaisuus hillitsivät ja rauhottivat nuoruuden ja rohkeuden innostuksen.

Aurinko paahteli tyyneltä, pilvettömältä taivaalta ääretöntä väkijoukkoa, joka oli kokoontunut Lateranin P. Johanneksen kirkkoa ympäröivälle aukealle. Osaksi uteliaisuudesta — osaksi Orvieton piispan kehotuksesta — osaksi, koska tuo oli tilaisuus, jossa he saivat näytellä seurueittensa komeutta — monet Rooman etevimmistä ylimyksistä olivat kokoontuneet tuohon paikkaan.

Kirkkoon vievillä portailla, vaippa ympärilleen käärittynä, seisoi Walter de Montreal katsellen monia ryhmiä, jotka toinen toisensa perästä saapuivat pitkin kujaa, jota kirkon sotilaat pitivät auki väkitungoksen keskellä, pääylimysten kulkea. Hän tarkasteli huolellisesti, vaikka tapansa mukaan välinpitämättömän näköisenä ja harhailevin silmäyksin, rahvaan erilaisia huomautuksia ja tervehdyskatseita eri huomiota ansaitsevien henkilöitten saapuessa. Liput ja viirit liehuivat ilmassa jokaisen Signorin edellä, ja kompasanat ja haukkumanimet — nuot lyhyet sisältörikkaat, kiitos- tahi moitelauseet — joita kuului sieltä täältä joukosta, hän kätki tarkoin mieleensä.

"Tehkää tietä! — tietä korkealle herralle Martino Orsinille, parooni di Portolle!"

"Vaiti, tolvana! — pois alta! tietä signor Adrian Colonnalle, parooni di Castellolle — keisarikunnan ritarille."

Näitten huutojen kilpaa kaikuessa nähtiin Orsinien kultainen karhu liehuvan korkealla, tunnuslauseineen — "varo syleilyäni!" ja Colonnan yksinäinen kolonni taivaansinisellä pohjalla ynnä Adrianin omat mielisanat — "murheellinen, mutta luja." Martino Orsinin seurue oli melkoisesti lukuisampi kuin Adrianin, jolla vaan oli kymmenen palvelijaa muassaan. Mutta Adrianin miehet herättivät paljoa suurempaa ihailua väkijoukossa ja miellyttivät enemmän P. Johanneksen sotaisen ritarin kokenutta silmää. Heidän aseensa välkkyivät kuin kuvastin, heidän mitassaan ei ollut tuumankaan erotusta, astunta oli tasanen ja tyyni, he eivät vilkistäneet oikealle eivätkä vasemmalle, heissä tuo sanomaton kuri ilmaantui — tuo järjestyksen sopusointu — jonka Adrian oli oppinut herättämään miehissään, omana oppiaikanaan. Mutta Porto-herran hajanaisessa seurueessa oli kaikenmittaisia miehiä. Heidän aseensa olivat huonosti kiillotetut ja kehnonlaatuiset; he tyrkkivät epäjärjestyksessä toinen toistansa; he naureskelivat ja juttelivat ääneensä, ja heidän naamansa ja ryhtinsä ilmaisivat sellaisten miesten röyhkeyttä, jotka halveksivat yhtä paljon herraansa, jota he palvelivat, kuin kansaa, jota heidän piti pitämän kurissa. Näitten kahden joukon odottamatta yhdyttyä toisiinsa ahtaassa kujassa, kumpaisenkin perheen kateus oitis näyttäytyi. Kumpikin tungeskeli päästäkseen etupäähän, ja kun Adrianin seurueen luja järjestys sekä sen harvalukuisuus ja ripeys vaikuttivat että se pääsi kilpailijansa edelle, rahvas puhkesi korkeaan huutoon, — "Eläköön Colonna!" — "Karhu hypelköön patsaan takana!"

"Eteenpäin, lurjukset!" huusi Orsini miehilleen. "Kuinka sallitte moisen häväistyksen?" Ja asettuen miestensä etupäähän, hän olisi koettanut tunkeutua kilpailijansa joukon keskitse, ellei eräs paavin liveriin puettu mittava vartija olisi laskenut sauvaansa hänen eteensä.

"Anteeksi, herrani! meillä on vikaarin nimenomainen käsky hillitä eri joukkoja tappelusta."

"Lurjus, tuletko minua puhuttelemaan?" sanoi kopea Orsini, sivaltaen sauvan miekallaan kahtia.

"Vikaarin nimessä minä käsken teitä peräytymään!" sanoi itsepintainen vartija, asettuen kookkaine vartaloineen aivan ylimyksen tielle.

"Hän on Cecco del Vecchio!" huusivat ne rahvaasta, jotka olivat kylläksi lähellä, nähdäkseen häiriön ja sen syyn.

"Niin", sanoi joku, "kunnon vikaari on pistänyt monta uljainta poikaa paavin liveriin, saadakseen paremmin rauhan säilymään. Ei olisi saattanut Ceccoa parempaa löytää."

"Mutta hän ei saa kaatua!" huusi toinen, kun Orsini mulkoillen seppää heilahutti miekkansa taapäin, syöstäksensä sen hänen rintaansa.

"Häpeä — häpeä! Sallitaanko paavin noin tulla solvaistuksi, omassa kaupungissaan?" huusivat useat äänet. "Maahan häväisijät — maahan!" Ja ikäänkuin ennakolta tehdystä suostumuksesta koko rahvaan joukko täytti kujan ja hyökkäsi tulvan lailla Orsinin sekä hänen ponnistelevan ja huonosti järjestetyn joukkonsa kimppuun. Orsini itse heitettiin väkivaltaisesti maahan, ja joutui satojen jalkain tallattavaksi; hänen miehensä, hätääntyneinä ja survien yhtäpaljon toisiansa kuin rahvasta, hajautuivat ja syöstiin kumoon; ja kun sepän johtamien vartijain suurista ponnistuksista järjestys saatiin palautetuksi ja käytävä jälleen auki, niin Orsini, raivosta ja nöyryytyksestä melkein menehtyneenä ja saamistaan kolahduksista pahoin ruhjottuna, tuskin olisi päässyt maasta nousemaan. Paavin upseerit nostivat hänet ylös, ja päästyään jaloilleen hän hurjin silmäyksin etsiskeli miekkaansa, joka oli kirvonnut hänen kädestään ja potkaistu väkijoukkoon, ja kun hän ei sitä tavannut, hän hampaitansa purren sanoi Cecco del Vecchiolle — "tästä häpeästä saat päälläsi vastata, mies, tahi Jumala minut hyljätköön!" Sitten hän lähti kulkemaan pitkin käytävää, läsnä olevien puoleksi tukahutettujen, ilkkuvien huudahdusten seuratessa hänen kulkuansa.

"Tehkää tietä", huusi seppä, "Martino di Portolle, ja tietäköön kaikki kansa, että hän on uhannut henkeäni sentähden, että olen täyttänyt velvollisuuteni, totellen paavin vikaaria!"

"Uskaltakoon!" kiljuivat tuhannet äänet, "kansa on omansa puolella."

Provencelaiselta ei jäänyt tuo kohtaus huomaamatta; hän kortten heilumisesta osasi tuulen päättää ja huomasi rahvaan rohkeudesta heti, että se tiesi myrskyn lähestymistä. "Par Dieu!" hän sanoi, tervehtien Adrianea, joka arvokkaana, taakseen katsomatta oli juuri saapunut kirkon portaille, "tuolla pitkällä veikolla on rohkea sydän ja paljo ystäviäkin. Mitä arvelette", hän lisäsi hiljaa kuiskaten, "eikö tuo tapaus osota, etteivät ylimykset ole niin turvallisia, kuin he luulevat?"

"Elukka on ruvennut potkimaan kannustuksesta, herra ritari", vastasi Adrian; "viisas hevosmies sellaisessa tapauksessa älyäisi ettei saa pinnistää ohjaksia liian piukkaan, muuten elukka saattaa nousta pystyyn ja viskata hänet seljästään — mutta niinhän te menettelisitte."

"Erehdytte", sanoi Montreal; "minun toivoni oli, että Roomalla olisi yksi hallitsija monien tyrannien sijasta, — mutta kuulkaa, mitä tarkottaa kellonsoitto?"

"Juhlatoimitus on alkamaisillaan", vastasi Adrian. "Lähdemmekö yhdessä kirkkoon?"

Harvoin on Jumalalle pyhitetyssä temppelissä nähty eriskummallisempaa nähtävää, kuin se, mikä Lateranin muurien sisällä sillä kertaa oli tarjona.

Kirkon keskellä kohosi istuimia amfiteatterin tapaan, ja sen äärimmäisessä päässä muita paikkoja hieman korkeampi puhujalava, jota alemmaksi, mutta tarpeeksi korkealle, jotta kuuliakunta saattoi sen nähdä, oli asetettu mahdottoman suuri rautainen levy, johon oli kaiverrettu muinaisaikainen kirjoitus, jota juuri piti selitettämän.

Istuimet olivat uhkeilla, verkaisilla peitteillä verhotut. Kirkon taustassa oli purppurainen esirippu laskettuna. Amfiteatterin ympärillä olivat kirkon palvelijat paavin kirjaviin livereihin puettuna. Puhujalavan oikealla puolella istui Raimond, Orvieton piispa, juhlallisessa valtakaapussaan. Häntä ympäröivillä penkeillä nähtiin kaikki Rooman tärkeimmät henkilöt — tuomarit, tiedemiehet ja aatelisto ylhäisestä Savellista aina alhaisimpaan Raselliin asti. Amfiteatterin ulkopuolella olevan tilan täytti kansa, joka taajana virtana rynnisti sisään; kaiken aikaa pauhasi juhlallisesti kirkon isokello.

Vihdoin, kun Adrian ja Montreal olivat sijoittuneet lyhyen matkan päähän Raimondista, kellonsoitto äkkiä taukosi — kansan humina viihtyi — purppurainen esirippu vedettiin syrjään, ja Rienzi astui esiin verkalleen, majesteettisin askelin. Hän esiintyi, mutta hänen pukunsa ei ollut synkkä eikä yksinkertainen, niinkuin tavallisesti. Hänen leveätä rintaansa verhosi häikäisevän valkea nuttu, ja väljän toogan muotoinen viitta ulottui hänen jalkoihinsa laahaten permantoa. Hänen päässään oli valkeasta verasta poimutettu päähine, jonka keskellä välkkyi kultainen kruunu. Mutta kruunun jakoi, tahi ikäänkuin halkasi kahtia, hopeaisen miekan salaperäinen kuva, joka veti yleisen huomion puoleensa ja ilmaisi heti ettei hänellä ollut yllään tuo eriskummallinen puku turhamaisuudesta tai komeilemisen halusta, vaan näyttääkseen kokoontuneille — kansalaisen persoonassa — tyypin ja vertauskuvan siitä kaupungin tilasta, jota hän lähti kuvaelemaan.

"Todellakin", kuiskasi muuan vanha ylimys naapurilleen, "tuopa sopii tuolle plebeijille mainiosti."

"Tästäpä hauskaa tulee", sanoi toinen. "Mies varmaan aikoo höystää puhettaan sukkeluuksilla."

"Mitä hullutuksia", sanoi kolmas.

"Hän on totta vieköön pöllähtänyt", virkkoi neljäs.

"Kuinka kaunis hän on", sanoivat naiset, joita löytyi väkijoukossa.

"Tuo mies osaa kansan ulkoa", huomautti Montreal Adrianille. "Hän tietää, että hänen täytyy hivellä silmää, voittaakseen mielet, tuo lurjus — älykäs lurjus."

Rienzi oli noussut puhujalavalle, ja hän katseli kauan ja vakavasti ympärillään olevaa yleisöä; hänen majesteetillisen muotonsa ylevä ja miettiväinen levollisuus sekä sen syvä ja juhlallinen avokkaisuus saivat kaiken hälinän vaikenemaan ja tekivät saman vaikutuksen ivallisiin ylimyksiin kuin kärsimättömään rahvaaseen.

"Rooman signorit", hän sanoi vihdoin, "ynnä te ystävät ja kaupunkilaiset, olette kuulleet, miksi olemme kokoontuneet tänne; ja te, Orvieton herra piispa, — ja te jotka olette työtovereitani tieteitten vainiolla — tekin tiedätte, että siihen on syynä jokin seikka koskeva muinaista Roomaa, jonka menneen mahtavuuden ja kunnian syntyä ja häviötä ymmärtääksemme, olemme kuluttaneet nuoruudenaikamme. Mutta tämä, uskokaa minua ei ole mikään oppineitten arvoitus, joka vain tiedemiehiä hyödyttää ja kuolleita koskee. Menneisyys hävitköön! — peittyköön pimeyteen, — uinuelkoon ikuisesti sortuneitten temppeleinsä ja unohtuneitten poikainsa autioitten hautakumpujen vaiheilla — ellei se päivänvaloon paljastetuista kätköistään kykene meille antamaan nykyisyyden ja tulevaisuuden opasta. Hyvät herrat, olette luulleet että me muinaisuuden tähden yksin olemme kuluttaneet yömme ja päivämme, tutkiessamme mitä muinaisuus meille voi opettaa! Erehdyitte; ei merkitse mitään se, että tiedämme, mitä olemme olleet, ellemme halua tietää mitä meidän tulee olla. Esi-isämme ovat vaan tomua ja tuhkaa, paitsi silloin kun he puhuvat jälkimaailmallemme; ja silloin ei heidän äänensä kuulu maan povesta, vaan taivaan korkeudesta. Muistossa on kaunopuheliaisuutta, sillä se on toivon vaalija. Menneisyydessä on pyhyyttä, mutta vaan aikakirjoissa, jotka siihen perustuvat — ihmiskunnan edistyksen aikakirjoissa — sivistyksen, vapauden ja tiedon porraskivissä. Isämme kieltävät meitä taantumasta, — he opettavat meille, mikä oikeudenmukainen perintömme on, he käskevät meitä omistamaan se, he käskevät meitä kartuttamaan tätä perintöä — säilyttämään heidän hyveensä ja karttamaan heidän vikojaan. Tämä on menneisyyden oikea käytäntö. Samaten kuin tämä pyhä rakennus, jossa olemme, — se on hautakumpu, jolle temppeli on samoin pystytettävä. Minä näen, että kummaksutte tätä pitkää johdantoa; te katselette toinen toistanne — kysytte mitä se tarkottaa. Katsokaa tätä rautaista levyä; siihen on piirretty kirjoitus, se on äskettäin kaivettu kiviröykkiöistä ja raunioista, jotka — oi, Rooman häpeää! — kerran olivat maailmanvallan palatseja ja riemukulkueitten voitonkaaria. Levyn keskellä olevat sanat, jotka näette, tarkottavat tuota Rooman senaattorein tekoa, kun he Vespasianukselle antoivat keisariarvon. Tätä kirjoitusta minä olen kutsunut teidät kuulemaan. Se tarkoin määrittelee näin luovutetun vallan ehdot ja rajat. Keisarille uskottiin valta säätää lakia ja solmita liittoja minkä kansan kanssa tahansa, laajentaa tahi supistaa kaupunkien ja piirikuntien rajoja, ja — huomatkaa tämä, hyvät herrat! — korottaa miehiä ruhtinasten ja kuninkaitten arvoon, mutta myöskin alentaa ja panna heidät viralta, — perustaa ja hajottaa kaupunkeja: lyhyesti, kaikki mitä keisarilliseen valtaan kuuluu. Niin, tämä keisari sai tuon äärettömän vallan; mutta keneltä? Kuulkaa tarkkaan, minä pyydän teitä — älkää päästäkö sanaakaan hukkaan — keneltä, sanon? Rooman senaatilta! Mikä oli Rooman senaatti? Rooman kansan edustaja!"

"Tiesin, että hän tuohon oli tuleva", sanoi seppä, joka seisoi ovella tovereineen, mutta jonka korviin Rienzin ääni kajahti kirkkaana ja selvänä.

"Rohkea poika, ja herrojen aikana!"

"Niin, siinä nyt kuulitte, mitä kansa oli; emme koskaan olisi saaneet tuota tietää ilman häntä."

"Hiljaa", sanoi muuan viranomainen niille, jotka noita mietteitään kuiskaelivat.

Rienzi jatkoi: — "Niin, kansa tuon vallan luovutti — kansan se siis on oma! Anastiko tuo ylevä keisari kruununsa! Olisiko hän saattanut omin päinsä ottaa tuon vallan? Oliko hän syntynyt siihen? Johtuiko se, herrat ylimykset, varustetuista linnoista — korkeasta sukuperästä? Ei, vaikka hän itsevaltias olikin, hänellä ei ollut tuon vallan hiukkaseenkaan mitään oikeutta, ilman Rooman kansan ääntä ja luottamusta. Sellainen, maanmieheni! sellainen oli siihenkin aikaan, jolloin vapaus oli vaan entisen itsensä varjo, — sellainen oli isienne tunnustettu etuoikeus! Kaikki valta oli kansan lahja. Mitä teillä nyt on annettavaa? Kuka, kuka sanon — kuka ainoa henkilö, mikä mitätön päällikkö kysyy teiltä lupaa anastaessaan millaisen vallan tahansa? Hänen senaattinsa on hänen miekkansa, hänen valtuuskirjansa ei ole musteella, vaan verellä kirjoitettu. — Kansa! kansaa ei ole! Voi, jospa Jumala soisi, että voisimme loihtia esiin menneisyyden hengen yhtä helposti kuin sen asiakirjat!"

"Olisin minä teidän sukulaisenne", kuiskasi Montreal Adrianille, "ei tuolla miehellä olisi pitkiä aikoja noitten sanojensa ja viimeisen ripityksensä välillä."

"Kuka on teidän keisarinne?" jatkoi Rienzi, "muukalainen! Kuka teidän kirkkonne suuri päämies? — maanpakolainen! Te olette laillisia päämiehiänne paitsi, miksikä? Siksi että teiltä ei puutu lakia uhmaavia tyranneja! Ylimystenne väkivalta, heidän eripuraisuutensa ja riitansa ovat riistäneet pyhältä isältämme P. Pietarin perinnön; — he ovat huuhtoneet katujanne teidän omalla verellänne, he ovat tuhlanneet työnne hedelmät yksityisiin kiistoihinsa ja palkattujen rosvojen elättämiseen! Voimanne ovat teitä itseänne vastaan uuvutetut. Te olette tehneet irvitykseksi maanne, joka kerran oli maailman valtijatar. Te olette valaneet sappea sen huulille — te olette painaneet orjantappurakruunun sen päähän. Mitä, hyvä herrat!" hän huusi kääntyen kiivaasti kohden Savelleja ja Orsineja, jotka koettaen päästä vaikutuksesta, jonka Rienzin tulinen kaunopuheliaisuus oli tehnyt heidän sydämiinsä, ylönkatseellisilla eleillä ja halveksuvin hymyin ilmaisivat tyytymättömyyttään, jota he eivät uskaltaneet vikaarin ja kansan läsnäollessa ääneensä lausua. — "Mitä! puhuessanikaan — tämän paikan pyhyys ei pidä teitä aisoissa! Minä olen halpa-arvoinen mies — Rooman kansalainen — mutta minulla on tämä merkitys! Minä olen hankkinut itselleni paljon vihamiehiä ja herjaajia sillä, mitä olen Rooman hyväksi tehnyt. Minua vihataan, siksi että rakastan maatani, minua halveksitaan, siksi että tahdon sen kohottaa. Olkoon menneeksi — minun puolestani kostetaan. Kolme petturia teidän omissa palatseissanne kavaltaa teidät, niiden nimet ovat — Ylöllisyys, Kateus ja Eripuraisuus!"

"Se naula veti!"

"Ha, ha! Pyhän ristin nimessä, osavasti."

"Vaikka hirteen minä menisin, jos hän vielä läimähyttäisi tuollaisen iskun!"

"Häpeä jos me olisimme arkoja, kun tuo yksinään on noin rohkea", sanoi seppä.

"Tuollaista miestä olemme aina tarvinneet."

"Hiljaa!" huusi viranomainen.

"Oi, roomalaiset!" jatkoi Rienzi kiihkeästi — "herätkää! Minä rukoilen teitä! Painukoon tämän entisen valtanne, ikivanhan vapautenne muistutus syvään sieluihinne. Suotuisana hetkenä, jos siihen tartutte, — kovaonnisena, jos päästätte kultaisen tilaisuuden käsistänne — tämä menneisyyden asiakirja on avattu silmienne nähtäväksi. Muistakaa että riemujuhla lähestyy."

Orvieton piispa hymyili ja nyökkäsi hyväksyen päätään; kansa, porvarit, alemmat ylimykset hyvin huomasivat nuot kehottavaiset merkit, ja heidän mielestään paavi itse, vikaarin persoonassa, katseli suopeasti uljasta Rienziä.

"Riemujuhla lähestyy, — koko kristikunnan silmät kääntyvät tänne. Tänne kaikilta maan ääriltä ihmisiä saapuu rauhaa saamaan, ovatko he löytävät eripuraisuutta? — sovitusta saamaan, ovatko he tapaavat vaan rikosta? Jumalan valtakunnan keskustassa, ovatko he itkevät teidän velttouttanne? — pyhien marttyyrien asuinpaikassa, saavatko he kauhistua teidän paheitanne? — Kristuksen lain lähteellä, ovatko he huomaavat kaiken lain tuntemattomaksi? Te olitte maailman kunnia — oletteko nyt sen irvikuva. Te olitte sen esimerkki, oletteko nyt sen pelotus? Nouskaa hyvän sään aikana! — puhdistakaa tienne rosvoista, jotka ne tekevät levottomiksi, — palkkalaisista muurinne, jotka niitä suojaavat! Karkottakaa nuo keskinäiset riitanne tai miehet — kuinka ylpeitä, kuinka suuria tahansa he lienevätkin — jotka niitä pitävät, vireillä! Temmatkaa vaaka vilpiltä! — vääntäkää miekka väkivallan käsistä! — vaaka ja miekka ovat muinaiset oikeuden merkit! — antakaa ne sille jälleen. Tuo olkoon teidän korkea tarkotusperänne, tuo teidän suuri päämääränne. Pitäkää jokaista joka sitä vastustaa, maansa petturina. Voittakaa Caesarein voittoja suurempi voitto — voitto omasta itsestänne! Näyttäkää maailman toivioretkiläisille Rooman uudistus. Tehkää uskonnon riemujuhlasta ja lain palauttamisesta yksi ainoa suuri tapaus. Laskekaa himojenne kuolettamisen uhri — jälleen saavutetun vapautenne esikoinen — jo näiden seinien suojelemalle alttarille! eikä milloinkaan, oi, ei milloinkaan niin kauan kuin maailma on ollut, ihmiset ole uhranneet Jumalalle otollisempaa uhria!"

Niin valtaavasti vaikuttivat nämä sanat kuulijoihin — niin läpitunkevasti ja perinpohjin ne painuivat sydämiin, jotka ne väkirynnäköllä valtasivat, että Rienzi oli astunut puhujalavalta ja kadonnut esiripun taakse, ennenkuin väkijoukko täysin tajusi että hän jo oli lopettanut.

Tuon äkkinäisen ilmestyksen omituisuus — salaperäinen, loistava puku ja katoaminen samana hetkenä kuin se oli tehnyt tehtävänsä — enensi noitten sanojen vaikutusta. Koko tuon uljaan puheen olento sai jonkinlaisen ylönluonnollisen innostuksen verhon; kuolevainen oli kansan mielestä käynyt jumalalliseksi, ja ihaellen tuota siekailematonta uskallusta, jota sen epäjumala oli osottanut soimatessaan ja manatessaan kopeita ylimyksiä — joista se jokaista piti oikeutettuna telottajanaan, jonka kiukku saattoi milloin hyvänsä tulla tuntumaan hirsipuun tahi kirveen haahmossa — kansa ei voinut olla tulematta taika-uskoiseen vakuutukseen, ettei mikään vähempi, kuin ylhäältä tuleva voima antanut sen johtajalle tuota uhkarohkeutta, ja suojellut häntä vaarasta, jonka se tuotti. Mutta tuossa pelottomuudessa juuri oli Rienzin turva; hän oli sellaisessa asemassa, jossa uhharohkeus on järkevää. Jos hän olisi ollut laimeampi, ylimykset olisivat olleet ankarampia, mutta kun pyhän istuimen virkamies puhui noin vapaata kieltä, he luonnollisesti päättelivät, että siihen oli sekä paavi antanut erityisen suostumuksensa että kansa sen hyväksynyt. Ne, jotka eivät Tapani Colonnan tavoin ylönkatsoneet sanoja paljaana tuulenpieksemisenä, eivät milloinkaan olisi uskaltaneet yrittääkään rangaista miestä, jonka ääni oli ylimmäisen papin tahdon vaikka heikoimpanakin kaikuna. Ylimysten keskinäinen eripuraisuus oli yhtä edullinen Rienzille. Hän ahdisti ruumista, jonka jäsenillä ei ollut lainkaan yhteyttä.

"Minä en ole velkapää nutistamaan häntä!" sanoi joku.

"Minä en ole ylimysten edusmies", virkkoi toinen.

"Jollei Tapani Colonna pidä hänestä lukua, niin olisi mieletöntä, sekä vaarallistakin, huonomman miehen ruveta säätynsä sankariksi", sanoi kolmas.

Colonnat hymyilivät mielihyvissään, kun Rienzi ahdisti Orsineja, — Orsinit nauroivat ääneensä kun tuo kaunopuheliaisuus puhkesi Colonnoita vastaan. Alemmat aateliset iloitsivat, kun kummankin kimppuun käytiin; ja piispa taasen, kun Rienzi oli saanut olla noin kauan rankaisematta, oli uskaltanut hyväksyä virkakumppaninsa menettelyn. Hän joskus tosin oli nuhtelevinaan hänen liiallista kiivauttansa, mutta samassa hän ylisti hänen rehellisyyttään, ja varavirkaisen paavin hyväksyminen vahvisti ylimysten luulon, että itse paavi oli samaa mieltä. Hänen innostuksensa pelottomuudesta juuri seurasivat Rienzin turvallisuus ja menestys.

Kun ylimykset olivat hiukan tointuneet hämmästyksistään, he katselivat toinen toistansa, ja heidän silmäyksistään saatettiin päättää, että he syvästi tunsivat puhujan röyhkeyden ja kärsimänsä häväistyksen.

"Per fede!" virkkoi Reginaldo di Orsini, "tämä on tavatonta — plebeiji on mennyt liian pitkälle."

"Katsokaa kansaa tuolla, kuinka se murisee ja mulkoilee — kuinka sen silmät välähtelevät — millaisia katseita se meihin luo!" sanoi Luca di Savelli verivihollisellensa Castruccio Malatestalle; sama vaara sovitti vuosikausien vihollisuudet, mutta vaan silmänräpäykseksi. "Diavolo!" kuiskasi Raselli (Ninan isä) eräälle yhtä köyhälle ylimykselle, "mutta tuo kirjuri puhuu totta. Vahinko, ettei hän ole jalompaa sukua."

"Tarkat aivut pilalla", sanoi muuan florensilainen kauppias. "Tuosta miehestä saattaisi jotakin tulla, jos hän olisi tarpeeksi varoissaan."

Adrian ja Montreal olivat vaiti; edellinen näytti vaipuneen ajatuksiin, jälkimäinen tarkasteli vaikutusta, jonka puhe oli tehnyt eri kuulijoihin.

"Hiljaa!" huusivat virkamiehet. "Hiljaa, herra vikaari puhuu."

Kaikkien silmät kääntyivät Raimondiin, joka papillisen arvokkaana nousi seisoalleen ja puhui kokoontuneille:

"Vaikk'en minä, Rooman ylimykset ja porvarit, hellästi rakastetut sanankuulijani ja lapsukaiseni, enempää kuin tekään ennakolta tuntenut vastikään kuulemanne puheen sisältöä — ja vaikk'en tunnekaan täydellistä tyytyväisyyttä tuon innokkaan kehotuksen esittämistapaan, enkä, saatan sen sanoa, koko sen aineesenkaan — niin en sittenkään (pannen suuren painon tuolle viimeiselle sanalle) voi päästää teitä eroamaan, liittämättä pyhän isämme palvelijan anomuksiin myöskin hänen pyhyytensä hengellisen edustajan rukouksia. Totta on, riemujuhla lähestyy! Riemujuhla lähestyy — ja tiemme ovat aina Rooman porteille saakka täynnä vertajanoovia, jumalattomia rosvoja! Kuka pyhiinvaeltaja uskaltaa poikki Apenniinien saapua rukoilemaan P. Pietarin alttareille? Riemujuhla lähestyy, mikä häpeä on oleva Roomalle, jos nämä pyhäköt jäävät toivioretkiläisistä tyhjiksi — jos arkamieliset jäävät tulematta, jos rohkeat sortuvat matkan vaarojen uhriksi. Minä pyydän siis teitä kaikkia, porvareja samoinkuin ylimyksiä — minä pyydän teitä kaikkia jättämään nuot onnettomat riitanne, jotka niin kauan ovat kuluttaneet pyhän kaupunkimme voimia, ja yhtyneinä toisiinne ystävyyden ja veljeyden siteillä, muodostamaan pyhä liitto teitten häiritsijöitä vastaan. Näen joukossanne, hyvät herrat, monta valtion tukea ja turvaa, mutta voi, minä murhein ja mielikarvauksin ajattelen teidän keskinäistä, aiheetonta ja joutavaa vihaanne; se on kaupunkimme häväistys, eikä se tuota kunniaa, sallikaa minun sanoa se, Kristuksen uskonnolle, eikä kirkon puoltajien arvollenne."

Alempien aatelisten joukosta — tuomarien ja tiedemiesten penkeiltä — taajasta kansan joukosta — kuului korkeita hyväksymisen ääniä. Korkeat ylimykset katselivat ylpeästi, mutta ylönkatseetta piispaa kasvoihin ja pysyivät jyrkästi vaiti.

"Minä pyydän teitä", jatkoi piispa, "tässä pyhässä paikassa luopumaan noista hyödyttömistä riitaisuuksistanne, jotka jo ovat maksaneet kylläksi asti verta ja omaisuutta; ja jättäkäämme nämät seinät, tehtyämme yhteinen päätös, näyttää rohkeuttamme ja osottaa urhollisuuttamme vaan yhteistä vihollistamme vastustaen — noita rosvoja, jotka hävittävät peltojamme ja tekevät tiemme rauhattomiksi — noita vihollisia, sekä kansan jota meidän pitäisi suojeleman, että Jumalan, jota meidän pitäisi palveleman!"

Piispa istui paikalleen; ylimykset katselivat toinen toistansa raitaan sanomatta, kansasta alkoi kuulua äänekästä supatusta, kun hetkisen perästä Adrian di Castello nousi pystyyn.

"Antakaa minulle anteeksi, hyvät herrat ja te kunnianarvoinen isä, että minä vuosiltani kokematon sekä vähäpätöinen ja halpa-arvoinen teidän joukossanne, ensimmäisenä ilmotan suostuvani vast'ikään kuulemaamme ehdotukseen. Mielelläni sovin minä kaikki vanhat vihamielisyyden syyt kenen vertaiseni kanssa tahansa Onneksi on pitkällinen poissaoloni Roomasta muistostani haihduttanut varhaimman nuoruuteni riidat ja verileikit ja tässä jalossa seurassa minä näen ainoastaan yhden miehen (katsahtaen Martino di Portoon, joka kiukkuisena loi silmänsä maahan) jota vastaan olen pitänyt velvollisuutenani paljastaa miekkani; pantti, jonka kerran viskasin tuolle ylimykselle, on ilokseni vielä lunastamatta Minä peräytän sen. Tästälähin ovat ainoat viholliseni Rooman viholliset!"

"Jalosti puhuttu!" sanoi piispa äänekkäästi.

"Ja minä viskaan", jatkoi Adrian, heittäen hansikkaassa ylimysten joukkoon, "hyvät herrat, näin peräyttämäni pantin teidän kaikkien eteen, minä vaadin teidät ritarillisempaan kilpailuun ja jalommalle alalle. Minä kutsun jokaista kilpailemaan tuosta päämäärästä kuinka saadaan tiet rauhallisiksi ja järjestys palautetuksi valtioomme. Se on kiista, jossa mielelläni en tahdo joutua alakynteen, mutta jossa ilman kateutta suon palkinnon ansiokkaimmalle. Kymmenen päivän kuluttua tästä hetkestä, kunnianarvoinen isä, on minulla neljäkymmentä aseellista ratsumiestä oleva valmiina tottelemaan mitä Rooman valtion turvallisuutta tarkottavaa käskyä tahansa. Ja te, oi roomalaiset, minä pyydän teitä karkottamaan mielestänne nuot äskenkuulemanne kaunopuheliaat kansalaistenne solvaukset. Jokainen meistä, olkoon hän mitä säätyluokkaa tahansa, on saanut kokea näitten onnettomien aikojen kovuutta; älkäämme kostako pahaa pahalla, vaan pyrkikäämme sovintoon ja yhteyteen. Ja saakoon kansa vast'edes huomata että patriicin todellinen ylpeys on siinä, että hän valtansa nojalla paremmin pystyy isänmaataan palvelemaan."

"Koreata puhetta!" virnisteli seppä.

"Jospa nuot kaikki olisivat samallaisia!" sanoi sepän vierikumppani.

"Hän auttoi ylimykset pulasta", arveli Pandulfo. "Hänessä tuntuu olevan harmaantunut äly nuorten haivenien alla", sanoi muuan ijäkäs Malatesta.

"Saitte tulvan kääntymään, mutta ette toetuksi, jalo Adrian", kuiskasi Montreal, kun nuori Colonna yleisen hyväksymishuudon kaikuessa istuutui paikalleen.

"Mitä tarkotatte?" sanoi Adrian.

"Sitä että leppyiset sananne, niinkuin aina patriicien sovintoyritykset, ovat myöhäisiä."

Kukaan toinen ylimys ei liikahtanut, vaikka he ehkä tunsivat olevansa taipuvaisia yhtymään yleiseen sovintoon, sekä eleillään ja kuiskauksillaan näyttivät hyväksyvän Adrianin puheen. Heihin oli liiaksi piintynyt oppimattoman ilkeä kopeus, taipuakseen puhumaan sovinnollista kieltä kansalle tahi vihamiehilleen. Raimond, josta tuntui vastenmieliseltä tuo sopimaton äänettömyys, katsahti ympärilleen ja nousi seisoalleen, antaakseen sille parhaan selityksen, mikä hänen vallassaan oli.

"Poikani, olet puhunut niinkuin isänmaan ystävän ja kristityn tulee, vertaistesi myöntävästä vaitiolosta me kaikki tunnemme että he mielipiteesi hyväksyvät. Lopettakaamme kokous — sen tarkotus on saavutettu. Keinot, joilla ryhdymme maantierosvoja vastustamaan, vaativat tarkempaa harkitsemista muualla. Tämä päivä on oleva historiamme merkkipäivä."

"Niin onkin", virkkoi Cecco del Vecchio, synkkänä purren hampaitansa.

"Lapseni, siunaukseni teille kaikille!" lopetti piispa levittäen kätensä.

Hetken perästä alkoi väki tunkea kirkosta. Palvelijat ja lipunkantajat asettuivat portaille, jokainen seurue koettaen valvoa herransa etua, ja ylimykset kokoontuneina pieniin joukkioihin, joissa ei ollut lainkaan vihamielisiä aineksia, seurasivat rahvasta pitkin käytäviä. Pian puhkesivat jälleen huudot ja meteli ja vihamielisten joukkojen haukkumasanat ja kiroukset, vikaarin viranomaisten töin tuskin saadessa pysymään heitä "hajanaisimmassa järjestyksessä."

Mutta niin totta olivat Montrealin Adrianille lausumat sanat, että rahvas jo puoleksi oli unohtanut nuoren ylimyksen jalon kehotuksen ja vaan katkerasti muisteli hänen vertaistensa sopimatonta äänettömyyttä. Mitäpä se siihen koskikaan oikeastaan tuo maantierosvoja vastaan tekeillä oleva ristiretki? Se moitti kunnon piispaansa siitä, ettei hän suoraan ollut sanonut ylimyksille: — "Te olette ensimmäiset rosvot, joita vastaan meidän on asettuminen sotakannalle!" Rahvaan tyytymättömyyteen eivät riittäneet enää helpotuslääkkeet, se oli ehtinyt siihen kohtaan, jolloin kansa vähemmän haluaa parannusta kuin uudistusta. Löytyy aikoja, jolloin vallankumousta ei voida välttää, sen täytyy tulla — kohdatkoon sitä vastustukset tahi myönnytykset. Voi sitä sukukuntaa, jossa vallankumous ei tuota mitään hedelmiä! — jossa ukonnuoli iskee huiput pirstaleiksi, puhdistamatta ilmaa! Suotta kärsiä on usein jaloimman yksilön osa, mutta kun kansa suotta kärsii, se kirotkoon itseänsä.

IV Luku.

Kunnianhimoinen kansalainen ja kunnianhimoinen sotilas.

Orvieton piispa jäi keskustelemaan Rienzin kanssa, joka odotti häntä Lateranin sisimmissä kammioissa. Raimondilla oli tarpeeksi älyä täysin ymmärtääkseen, ettei ollut uskomista, että äskeinen kohtaus voisi saada aikaan mitään muutosta ylimyksissä, sovittaa heidän kiistojaan tahi panna heitä liikkeelle Campagnan hävittäjiä vastaan. Mutta kerrottuaan Rienzille kaikki, mitä oli tapahtunut tuon näyttämön sankarin poistumisen jälkeen, hän lausui:

"Huomaat että yksi hyvä seuraus tästä on lähtevä: ensimmäinen aseellisten kahakka — ensimmäinen ylimysten meteli — on näyttävä lupauksen rikkomiselta ja oleva kansalla ja paavilla mukavana syynä luopumaan kaikista ylimysten parantumisen toiveista — syynä, joka on oikeuttava edellisen ponnistukset ja jälkimäisen hyväksymisen."

"Sellaista kahakkaa ei tarvitse kauaa odottaa", vastasi Rienzi.

"Uskon ennustuksesi", vastasi Raimond hymyillen, "kaikki näyttää käyvän hyvin. Lähdetkö kanssani kotiapäin?"

"En, on ehkä paras että viivyn täällä, kunnes väkijoukko on kokonaan hajaantunut, sillä jos se nykyisessä mielentilassaan saisi nähdä minut, se saattaisi ryhtyä johonkin äkkinäiseen ja ajattelemattomaan tekoon. Mutta", lisäsi Rienzi, "mitä tietämättömään kansaan tulee, olkoon se kuinka rehellinen ja innostunut tahansa, niin on tarkoin muistettava tuo sääntö — älä päästä esiintymistäsi tavaksi. Älkööt milloinkaan minun kaltaiseni miehet, joilla ei ole ulkonaista arvoa, näyttäytykö kansajoukossa, paitsi niissä tilaisuuksissa, jolloin järki itsessään on arvokas."

"Niinpä niinkin, sinulla kun ei ole saattojoukkoja", vastasi Raimond, muistellen omia uhkaliverisiä palvelijoitaan. "Hyvästi sitten, pian tapaamme toisemme."

"Niin, Filipissä. Siunauksesi, kunnianarvoinen isä."

Hetken kuluttua tuosta keskustelusta läksi Rienzi pyhästä rakennuksesta. Hän seisoi hiljaisen ja aution kirkon portailla hetkenä, joka etelän lyhyen hämärän edellä loi taikaisen valonsa seutuun. Hän näki suurenmoisen vesijohdon komeat kaaret, jotka ulottuivat kauas etäisyyteen, ja niitten takana kaukaiset purppuraiset kunnaat. Hänen edessään — oikealla puolella — oli Portti, jonka roomalainen nimi johtui coeliläisestä vuoresta, jonka rinteellä se vieläkin nähdään. Sen takana — korkeilta portailtaan — hän näki pitkin harmajata Campagnaa sirotellut kylät, jotka loistivat auringon viistoisista säteistä, ja kaikkein etäimpänä vuorten varjot alkoivat langeta muinaisen Tusculumin kattoihin ja toiseen albanilaiseen kaupunkiin, joka vielä on olemassa, autiona ja hyljättynä, Pompeijuksen ja Domitsianuksen hävinneitten palatsien sijalla. [Ensimmäisen Alban — Alba Longan — jonka taru kertoo Ascaniuksen perustamaksi, hävitti Tullus Hostilius. Toinen Alba eli nykyinen Albano, syntyi entisen kaupungin edustalla olevalle tasangolle vähää ennen Neeron aikoja.]

Roomalainen seisoi hetken aikaa ajatuksiinsa vaipuneena ja liikahtamatta katsellen maisemaa ja hengittäen vienon ilman suloista tuoksua. Oli parhaillaan imanteinen kevät — kukkien, vehreitten lehvien ja kuiskaelevien tuulosten aika — Italian runoilijain idyllinen toukokuu, mutta vaiti oli laulun ääni Tiberin äyräillä — kaislat eivät synnyttäneet säveleitä enää. Pyhältä vuorelta, jossa Saturnuksen koti oli, olivat ijäksi poistuneet Dryadit ja Nymphit, ja Silvanus, Italian poika. Rienzin syntyperäinen luonto — sen into — sen menneisyyden kunnioitus — sen rakkaus kaikkeen, mikä oli kaunista ja suurta — vieläpä tuo mieltymys loiston suloihin, joka luo elämän karkealle todellisuudelle niin kukkean luonteen, ja jonka valta sittemmin liian ylölliseksi kehitti, ajatuksien ja mielenkuvitusten uhkuvaisuus, joka valui hänen huuliltaan tuona välkkyvänä ja tyhjentymättömänä virtana — kaikki ilmaisi tuota nerokasta ja haaveksivaa kykyä, joka rauhallisempina aikoina olisi saattanut kohottaa hänet kirjallisuuden alalla kieltämättömämpään etevämmyyteen, kuin mihin teot koskaan voivat viedä, ja osaksi sisällinen tieto siitä liikkui tuona hetkenä hänen mielessään.

"Parempi minun olisi ollut", hän ajatteli, "jos en koskaan olisi omasta sydämestäni maailmaan katsahtanut. Minussa oli kaikki, mitä tarvitaan nykyhetken tyytyväisyyteen, sillä minun oli tuo, joka saattoi saada minun nykyhetken unhottamaan. Minun oli mahti sadostaa — luoda: muinaisuuden tarut ja unelmat — jumalallinen runon kyky, johon sydämen ihana kylläisyys voi purkautua — nuot olivat omani! Petrarca, hän valitsi viisaammin itselleen! Puhua maailmalle, mutta maailman ulkopuolelta, vakuuttaa — kiihottaa — käskeä — sillä siinä on kunnianhimon päämäärä — mutta karttaa sen melua ja puuhaa! Hänen on tuo rauhallinen kammio, jonka hän täyttää kauneuden muodoilla — yksinäisyys, josta hän karkottaa nuo ilkeät hetket, jotka meitä rasittavat ja jossa hän loihtii esiin menneitten aikojen jalot sydämet ja kunniakkaat tapaukset. Mutta minä — millaisiin huoliin minä olen antautunut! millaisiin töihin minä olen sidottu! millaisia keinoja minun on käyttäminen! millaista teeskentelyä minun on harjottaminen! millaisiin juoniin ja kujeisin minun täytyy taivuttaa ylpeyteni! Katalat ovat viholliseni — epävarmat ystäväni! ja todella tässä kamppauksessa soaistuja ja halpamielisiä miehiä vastaan itse henkikin käy typistetyksi ja kääpiömäiseksi. Hiljalleen ja pimeässä täytyy keinojen madella läpi luolien ja saastaisten usvien, saavuttaakseen lopuksi valon, päämääränsä."

Noissa mietteissä oli totuus, jonka katkeruutta ja surua tuo roomalainen ei vielä ollut täysin kokenut. Olkoon pyrintöjemme esine kuinka ylevä tahansa, jokainen kehno polku, jolle poikkeamme, sitä saavuttaaksemme, rumentaa kunniantuntomme henkistä näkyä, ja keinot vähitellen alentavat omien tarkotustensa päämäärän. Tämä on todellinen kova-onni sen miehen, joka on aikaansa jalompi — että keinot, joita hänen on käyttäminen, tahraavat hänet, hän puoleksi parantaa aikansa, mutta puoleksi aika myöskin turmelee parantajan. Hänen oma juonittelunsa on hänen turvallisuutensa esteenä, — kansa, jonka hän itse totuttaa luonnottomaan kiihotukseen, on alinomaa sen tarpeessa, ja kun johtaja lakkaa sen mielenkuvitusta ärsyttämästä, hän joutuu sen uhriksi. Parannus, jonka hän saa niillä keinoilla aikaan, on ontelo ja hetkellinen — se on poispyyhkäisty hänen mukanansa, se oli vaan kuje-näytelmä — poppamiehen turhaan käytetty nero: esirippu lankee — taika on ohitse — malja ja pallot potkaistaan syrjään. Parempi yksi hidas askel valistukseen — jota, kun sen on koko kansan järki ottanut, ei voida peräyttää, — kuin nuot äkilliset salamat yleisen yön synkkyyteen, jotka pimeys, vastakohdasta kaksinkerroin pimeämpi, ainiaaksi nielaisee!

Kun Rienzi verkalleen ja mietteissään oli lähtemäisillään kirkon edustalta, hän tunsi olkapäähänsä kevyesti kosketettavan.

"Hyvää iltaa, herra oppinut", sanoi iloinen ääni.

"Itsellenne peruutan saman kohteliaisuuden", vastasi Rienzi, katsellen henkilöä, joka näin äkkiarvaamatta puhutteli häntä ja jonka valkoisesta rististä ja sotaisesta ryhdistä lukija tuntee P. Johanneksen ritariksi.

"Ette tunne minua, nähtävästi", sanoi Montreal, "mutta ei väliä, me helposti tulemme tuttaviksi, mitä minuun tulee, niin minulla on jo ollut onni tutustua teihin."

"On mahdollista, että olemme tavanneet toisemme jossakin noitten ylimysten kodissa, joitten luokkaan näytte kuuluvan."

"Kuuluvanko! en, en vaseti!" vastasi Montreal ylpeästi. "Pitäkööt teidän ylimyksenne itseänsä kuinka jalosukuisina ja mahtavina tahansa, niinkauvan kuin vuoret tarjoavat pienenkin kolkan vapaata jalansijaa, minä en vaihtaisi heidän kanssansa sitä paikkaa, mikä minulla on maailman monien arvoasteitten joukossa. Urhoollinen tuntee vain yhden lajin plebeijiä, ja se on pelkurit. Mutta teidän, viisas Rienzi", jatkoi ritari iloisemmin äänin, "minä olen nähnyt melskeisemmissäkin tiloissa kuin Rooman ylimysten saleissa."

Rienzi katseli kiinteästi Montrealia, joka avoimin otsin kesti hänen katseensa.

"Kyllä", jatkoi ritari — "mutta kävelkäämme eteenpäin, sallikaa minun muutamia hetkiä olla seurassanne. Kyllä! Minä olen kuunnellut teitä — toissa iltana, jolloin puhuitte rahvaalle, tänään, kun rusikoitsitte ylimyksiä, ja sydänyölläkin, hiljattain, kun (korvanne, uljas herra! — alemmaksi, se on salaisuus!) — sydänyölläkin, kun vannotitte uhittelevat salaliittolaiset veljeyden valaan Aventinin raunioilla."

Lopetettuansa ritari vetäytyi syrjään tarkastamaan, minkä vaikutuksen nuot hänen sanansa tekisivät Rienzin kasvoihin.

Hieno vavistus kävi läpi kapinoitsijan ruumiin — sillä siksi Rienziä kutsuisivat muut kuin Montreal, ellei salaliitto onnistuisi; hän kääntyi äkkiä päin ritaria ja tarttui tietämättään miekan kahvaan, mutta hellitti sen heti.

"Haa!" sanoi Rienzi pitkään, "jos tuo on totta, kukistu Rooma!
Vapaissakin on pettureita!"

"Ei ainoatakaan petturia, uljas herra", vastasi Montreal, "minä tunnen salaisuutenne — mutta kukaan ei ole sitä minulle ilmaissut."

"Ja luetteko itsenne sen ystäviin vai vihollisiin?"

"Siinäpä se on", vastasi Montreal rauhallisesti. "Olkoon vaan sanottu että, jos tahtoisin näyttää valtaani vihollisena, minun tarvitsisi sanan sanoa, niin riippuisitte hirsipuussa; koska en ole tehnyt tuota, osottaa se, että olen halukas olemaan ystävänne."

"Erehdyt, muukalainen! Sitä miestä ei ole elävitten joukossa, joka voisi vuodattaa vereni Rooman kaduilla! Hirsipuussa! Et tunne paljoa Rienzin voimaa."

Nuot sanat lausuttiin melkein ylönkatseellisesti ja katkerasti, mutta hetken kuluttua jatkoi Rienzi tyynempänä:

"Viittasi rististä päättäen kuulut uljaimpiin ritarikuntiin, olet muukalainen ja ritari. Mikä ylevä myötätuntoisuus saattaa tehdä sinut Rooman kansan ystäväksi?"

"Cola di Rienzi", vastasi Montreal, "tuo sama myötätuntoisuus, joka yhdistää kaikki, jotka omin ponnistuksinsa ovat kohonneet lauman yläpuolelle. Totta kyllä, minä synnyin jalosukuisena — mutta mitättömänä ja köyhänä: nyt minun viittauksestani liikkuvat kaupungista kaupunkiin vallan aseelliset välikappaleet, minun henkäykseni on tuhansien laki. Nykyistä valtaani en perinyt, sen voitti kylmä järkeni ja vakava käsivarteni. Tiedä että olen Walter de Montreal, eikö tuo nimi puhu henkeä, omasi kaltaista? Eikö kunnianhimo ole yhteinen tunteemme? Minä en järjestele sotajoukkoja pelkän voitonpyynnin tähden, vaikka minua kutsutaan ahneeksi — en telota talonpoikia verenhimosta, vaikka minua julmuriksi sanotaan. Aseet ja rikkaus ovat vaan vallan välikappaleita, valtaa minä himoitsen — etkö sinä, rohkea Rienzi, tavottele samaa? Oletko tyytyvä kynsilaukkaa purevan roskaväen valjuun henkäykseen — oppineitten kuiskaeltuun kateuteen — lasten turhanpäiväiseen rähinään, jotka kutsuvat sinua isänmaan ystäväksi ja vapauttajaksi, huumatakseen korvasi? Nuot ovat vaan sinun keinojasi, tavotellessasi valtaa. Olenko puhunut totta?"

Mitä vastenmielisyyttä Rienzi lienee tuntenutkin noita sanoja kuullessaan, hän sitä ei paljastanut. "Tosiaan", hän sanoi "olisi suotta, kuuluisa päällikkö, kieltää että pyrin tuohon valtaan, josta puhut. Mutta mitä yhteyttä saattaa olla Rooman kansalaisen ja palkattujen soturijoukkojen johtajan kunnianhimon välillä, soturijoukkojen, jotka vaan palkan mukaan arvostelevat ajamaansa asiaa — tänään taistelevat vapauden puolesta Florensissa — huomenna tyrannien Bolognassa? Suo anteeksi avonaisuuteni, mutta tähän aikaan ei pidetä häpeänä tuota, josta syytän joukkojasi. Urhoollisuus ja sotapäällikön toimi pyhittävät nykyään jokaisen asian, mitä ne ajavat, ja se, joka on ruhtinasten herra, ansaitsee varsin hyvin kunnian päästä heidän vertaiseksensa."

"Olemme tulossa vilkkaanlaiseen kortteliin", sanoi ritari, "eikö täällä ole mitään yksinäistä paikkaa — mitään Aventiniä — jossakin kolkassa, missä meidän sopisi keskustella?"

"Hiljaa!" vastasi Rienzi, katsellen varovaisesti ympärilleen. "Kiitos, jalo Montreal viittauksestasi, ei myöskään ole hyvä että meidät nähdään oleskelevan yhdessä. Suostutko seuraamaan minua kotiini, Palatinin sillan luo, siellä saamme häiritsemättä ja rauhassa jutella?"

"Olkoon menneeksi", sanoi Montreal ja jäi jälelle.

Nopein askelin kulki Rienzi läpi kaupungin, yksinäisten porvarien erinomaisesti kunnioittaen tervehtiessä häntä, sekä kierrellen pitkin pimeitä kujia, ikäänkuin vältellen vilkasliikkeisiä katuja, hän vihdoin saapui virran rannalla olevalle aukealle. Yön ensimmäiset tähdet valaisivat Fortuna Viriliksen muinaista temppeliä, jonka ajanvaiheet jo olivat muuttaneet Egyptin P. Marian kirkoksi, ja vastapäätä tuota kahdesti pyhitettyä rakennusta oli Rienzin asunto.

"On suotuisa enne, että asuntoni on vastapäätä muinaista Fortunan temppeliä", sanoi Rienzi hymyillen, Montrealin astuessa roomalaisen jäljessä kammioon, jonka ennen olen kuvaellut.

"Rohkean ei koskaan tarvitse Onnetarta rukoustaa", sanoi ritari, "hän käskee."

Kauan kesti noitten kahden, aikansa yrittelijäimmän miehen keskustelu. Mutta tehkäämme lukijalle Montrealin luonteesta ja aikeista tarkempi selko, kuin mitä tapausten juoksu tähän asti on myöntänyt.

Walter de Montreal, italialaisissa kronikoissa tavallisesti tunnettu nimellä Fra Moreale, oli tullut Italiaan rohkeana seikkailijana, noiden levottomien normannien arvoisena jälkeläisenä, (joiden etevimmistä hän äidin puolelta kerskasi polveutuvansa) joilla ennemmin oli ollut tuo omituinen osa Europan harhailevassa ritariudessa, jotka toteuttivat Amadiksen ja Palmerinin tarut (jokainen ritari itsessään sotajoukko), vallottivat maakuntia ja kukistivat valtaistuimia, eivät tunnustaneet muita kuin ritariuden lakeja, eivät milloinkaan sekaantuneet niihin heimokuntiin, joiden joukkoon he asettuivat, jotka kykenemättöminä tulemaan kansalaisiksi tuskin tyytyivät pyrkimään kuninkaiksi. Tähän aikaan Italia oli kaikkien noitten jalosukuisten ja pennittömien seikkailijain India, joiden, samoinkuin Montrealin mielikuvitus oli kiihottunut vanhoista Roberttien ja Godfridein ballaadeista, jotka nuoruudestaan saakka olivat tottuneet ohjaamaan ratsuansa ja kesän helteessä kestämään aseitten painoa, ja joiden, tultuansa tuohon veltostuneesen ja eripuraiseen maahan, vaan tarvitsi osottaa rohkeutta, saadakseen rikkautta. Jäntevälle päällikölle ei luettu ensinkään häpeäksi, jos hän kokosi ympärilleen joukon noita pelottomia muukalaisia, vuoriston helmassa elääkseen rosvoamisesta ja ryöstöstä, — käydäkseen sotaa tyrannia tahi tasavaltaa vastaan, aina sen mukaan kuin edut vaativat, sekä kaupittelemaan rauhanehtoja suunnattomista hinnoista. Joskus he sitoutuivat puolustamaan jotakin valtiota toista vastaan, mutta seuraava vuosi näki heidät sodalla ahdistavan entisiä isäntiänsä. Nämät pohjolaiset palkkasoturijoukot olivat siis käyneet tärkeiksi sekä sisällisiin että sota-asioihin nähden: ne olivat yksinäisen valtion menestykselle yhtä välttämättömiä, kuin ne olivat kaikkien valtioitten turvallisuudelle turmiollisia. Vaan viisi vuotta ennen tätä aikaa Florensin tasavalta oli palkannut palvelukseensa noitten vierasten sotilaitten kuulun johtajan Gualtierin, Ateenan herttuaan. Mieltymyksen huudoilla kansa oli valinnut tuon sodankävijän valtionsa ruhtinaaksi eli tyranniksi; ennen vuoden loppua se nousi kapinaan hänen julmuuksiansa tai pikemmin hänen kiskomisiansa vastaan — sillä kaikista sen historioitsijain kerskauksista huolimatta, siihen kipeämmin koski kukkaroon kajoaminen, kuin vapauden supistaminen — karkotti hänen kaupungistaan ja julisti itsensä taas tasavallaksi. Urhoollisin ja suosituin Ateenan herttuan sotilaista oli Walter de Montreal; hän oli ollut osallinen päällikkönsä menestyksessä ja kukistumisessa. P. Johanneksen ritarin terävä ja huomaava äly oli noissa kansan melskeissä saavuttanut suuren yhteiskunnallisen kokemuksen, hän oli perehtynyt kansaan, tullut tuntemaan, paljonko se sietää — oppinut päättämään vallankumouksen merkeistä — tulkitsemaan aikansa. Ateenan herttuan kukistumisen jälkeen Montreal oli vapaana veikkona, toisin sanoen rosvona, lisännyt rikkauttaan ja mainettaan julman Wernerin johdon alaisena. Koska hänellä nykyään ei ollut yrittelijään ja juonikkaan henkensä mukaista tointa, Rooman sekavat ja johdottomat olot olivat vetäneet hänet sinne. Esittäissään tuota liittoa Colonnalle — kutkuttaessaan tuon herran turhamaisuutta — hänen tarkotuksensa oli ollut saada oma apunsa välttämättömäksi — päästä johtamaan sotavoimaa, jonka hänen aikeensa tekivät tarpeelliseksi Colonnan kunnianhimolle, jos hän saisi sen yllytetyksi. Ja hänen rajattoman yrittelijäs neronsa varmaan oivalsi että tuollaisen voiman hallitseminen todellisuudessa olisi Rooman hallitsemista; vastainen mullistus saattaisi helposti kukistaa Colonnan ja määrätä hänet sijaiseksi. Oli joskus ollut Roomassa tapana, samoinkuin muissakin Italian valtioissa, että podestan nimelliseksi, ylimmäksi virkamieheksi ennemmin valittiin muukalainen, kuin kotimainen mies. Ja Montreal toivoi, että hän kyllä saattoi tulla Roomassa siksi, miksi Ateenan herttua oli päässyt Florensissa — tuota kunnianhimoa ei voisi toteuttaa provencelainen aatelismies, sen hän hyvin tiesi, mutta helposti sotajoukkojen päällikkö. Mutta, niinkuin jo olemme nähneet, hänen tarkka älynsä heti käsitti ettei hän voinut taivuttaa patriicein ijäkästä päämiestä noihin rohkeisiin ja vaarallisiin keinoihin, jotka olivat välttämättömiä ylimmän vallan saavuttamiseksi. Tyytyväisenä asemaansa, ja opittuaan varovaisuutta pitkästä ijästään ja onnettomuuksistaan, Tapani Colonna ei ollut se mies, joka uhmasi hirsipuuta, tavotellessaan valtaistuinta. Ylenkatseesta, jota vanha ylimys osotti kansalle ja sen epäjumalalle, syvään ajatteleva Montreal myöskin näki että, jos kohta Colonnassa ei ollut tuota kunnianhimoa, hänessä myöskään ei ollut valtioviisautta, jota hallitsija tarvitsee. Ritari huomasi varotuksensa Rienzistä turhaksi ja kääntyi itse Rienzin puoleen. Vähän välitti P. Johanneksen ritari, kumpi puolue oli voitolla — ylimykset vai kansa — kun hän oman tarkotuksensa perille pääsi, hän todella ei ollutkaan tutkinut kansan oikkuja palvellakseen, vaan hallitakseen sitä. Luullen samallaisen kunnianhimon olevan kaikkia kiihottamassa, hän päätteli että, olkoon kansanvillitsijä tai patriici hallituksessa, kansa kumminkin on joutuva uhriksi, ja että tuollaiset huudot kuin "vapaus" toiselta, "järjestys" toiselta puolen ovat pelkkiä verukkeita, joilla yhden miehen pontevuus koettaa puolustella kunnianhimoansa rahvaan silmissä. Lukien itsensä aikansa kunniallisinten joukkoon, hän ei uskonut mihinkään kunniaan, jota hän olisi ollut kykenemätön tuntemaan; hän oli epäilijä hyveessä, ja siis herkkäuskoinen paheessa.

Mutta hänen oma rohkea luontonsakin ehkä veti häntä pikemmin uskalijaan Rienzin, kuin itserakkaan Colonnan puoleen, ja hän arveli, että edellisen turvallisuudelle hän ja hänen aseelliset soturinsa saattaisivat olla paljoa tarpeellisemmat, kuin jälkimäiselle. Tällä kertaa hänen päätarkotuksensa oli saada Rienziltä tarkat tiedot hänen voimainsa suuruudesta sekä mihin mittaan kapinan valmistukset todella olivat ehtineet.

Älykäs roomalainen piti varansa, toiselta puolen ilmaisemasta ritarille enempää kuin hän jo tiesi, toiselta puolen suututtamasta häntä ilmeisellä salaamisella. Vaikka Montreal oli viekas, hänessä kuitenkaan ei ollut tuota ihmeteltävää toisten vallitsemiskykyä, joka oli kaunopuheliaan ja juurtajaksaisen Rienzin loistava ominaisuus, ja heidän järjenkykyjensä asteitten erotus näyttäytyi tässä heidän keskustelussaan.

"Minä ymmärrän", sanoi Rienzi, "ettei onnenkohtauksista, jotka näinä aikoina ovat kunnianhimoani suosineet, mikään ole niin suotuisa kuin se, joka minulle on tuottanut teidän mieltymyksenne ja ystävyytenne. Minä todella olen aseellisen avun tarpeessa. Uskokaa pois, ystävämme, jotka yksityisissä kokouksissa ovat varsin rohkeita, sentään arkailevat julkista räjähdystä. He eivät pelkää patriiceja vaan patriicein sotavoimia, sillä tuo on omituinen seikka italialaisten urhoollisuudessa, että he eivät pelkää toinen toisiansa, mutta muukalaisen palkkasoturin kypärin ja miekan nähdessään he käyvät aroiksi kuin peurat."

"He varmaan ihastuisivat kuullessaan että nuot palkkalaiset ovat heidän puolellansa — eivätkä vastassaan, ja niin paljon kuin niitä vallankumoukseenne tarvitsette, niin paljon saattekin."

"Mutta hinta ja ehdot", sanoi Rienzi, kuiva ja pureva hymynsä huulillaan, "Miksi määräämme edellisen ja kuinka sovimme jälkimäisistä?"

"Se asia on pian sovittu", vastasi Montreal. "Mitä minuun tulee, niin puhuakseni suoraan, tuon suuren mullistuksen kunnia ja kiihotus jo yksinään riittäisivät. Tuo on suloinen tunne, kun tuntee itsensä välttämättömäksi suurenmoisten yritysten toteuttamisessa. Mutta toinen on miesteni laita. Teidän ensi työnne on oleva valtion tulojen anastaminen. No, ensi vuoden tulot, olkoot ne mitkä tahansa, suuret tai pienet, jakakaamme tasan. Teille toinen, minulle ja miehilleni toinen puoli".

"Se on paljon", sanoi Rienzi vakavasti ja ikäänkuin laskien lukuja, "mutta Rooman vapaudesta ei koskaan voida liikoja maksaa. Menneeksi olkoon."

"Amen! Mutta sanokaapa nyt, mitkä teidän voimanne ovat, sillä nuot satakunta herrasmiestä, jotka tuolla Aventinilla olivat — epäilemättä kelpo poikia — tuskin riittävät vallankumoukseen."

Roomalainen katseli varovaisesti ympäri huonetta ja tarttui Montrealin käsivarteen.

"Liittomme tarvitsee aikaa lujentuakseen. Viiteen viikkoon emme voi mihinkään ryhtyä. Minä olen liiaksi hätäillyt. Elo tosin on leikattu, mutta nyt minun tulee hiljaisilla puheilla ja neuvoilla kokoella hajallaan olevat sitomet."

"Viiteen viikkoon", kertoi Montreal, "se on pitempi aika kuin luulinkaan."

"Tahtoni on", jatkoi Rienzi, kiinnittäen tutkivan katseensa Montrealiin, "että tämän ajan pysymme täydellisesti hiljaa, poistaaksemme kaikki epäluulot. Minä vaivun opiskeluihin!, enkä pidä ainoatakaan kokousta."

"Hyvä —"

"Ja mitä teihin tulee, jalo ritari, niin, jos rohkenen neuvoa, pyytäisin teitä ahkerasti liikkumaan ylimysten piireissä — vakuuttamaan heille suurimmasti halveksivanne minua ja kansaa — ja puolestanne yhä hurjemmin tuutimaan heidän valheellisen turvallisuutensa kehtoa. Sillä aikaa saatatte hiljaisesti viedä niin paljon aseellisia palkkasotureita pois Roomasta kuin suinkin, ja jättää ylimykset heidän ainoata turvaansa paitsi. Koottuamme nuot urheat sotilaat vuoriston kätköihin, päivän matkan päähän täältä, saatamme tarpeen tullen kutsua heidät, ja he ilmaantuvat porteillemme keskellä vallankumoustamme — pelastajina ylimysten mielestä, mutta todellisuudessa kansan liittolaisina. Huomattuaan erehdyksensä vihollisemme hämmästyneinä ja epätoivoisina pakenevat kaupungista."

"Ja valtakunta ja sen tulot ovat rohkean sotilaan ja juonikkaan kansanyllyttäjän palkkio!" huusi Montreal nauraen.

"Tasan panemme, herra ritari."

"Tuohon käteen!"

"Ja nyt, jalo Montreal, pullo viiniä, parhainta satoa", sanoi Rienzi, muuttaen äänensä.

"Tunnette provencelaiset", vastasi Montreal iloisesti.

Viiniä tuotiin, keskustelu kävi vapaaksi ja tuttavalliseksi, ja Montreal, jonka viekkaus oli teeskenneltyä ja avomielisyys luonnollista, paljasteli tietämättään Rienzille salaisia tuumiansa ja kunnianhimoansa enemmän, kuin hänen aikomuksensa oli ollut. He erosivat silminnähtävästi parhaina ystävinä.

"Sivumennen sanoen", sanoi Rienzi heidän tyhjentäessään viimeistä maljaa, "Tapani Colonna aikonee 19:nä päivänä lähteä saattamaan viljakuormastoa Cornetoon. Eiköhän olisi paikallaan, että lähdette hänen mukaansa? Saattaisitte matkalla levittää tyytymättömyyttä häntä seuraaviin palkkasotureihin sekä voittaa ne puolellenne."

"Sitä olen ennen tuuminut", vastasi Montreal; "sen olen tekevä. Hyvästi tällä erää!

"Ratsunsa, miekkansa,
Neitonsa verraton
Roolandi urholla
Ainoa aarre on.
Onnetar aina on
Normannin myötä;
Sen kunnia nautinto —
Nautinto työtä."

Laulellen tuota raakaa renkutusta ritari puki viitan ylleen, pudisti vielä Rienzin kättä ja lähti.

Rienzi katseli vieraansa poistuvaa vartaloa kasvoilla viha ja pelko nähtävinä. "Jos tuo mies saisi vallan", hän jupisi, "niin toinen Totila hänestä koituisi. [Innocentsius VI muutaman vuoden perästä julisti Montrealen Totilaa pahemmaksi.] Läpi iloisen kiilteen ja ritarillisen sulon näen hänen julmassa rosvoluonteessaan vanhain gootilaisten vihollistemme olennoiman. Luulenpa viihdyttäneeni hänet! Kaksi aurinkoa ei saattaisi enemmän valaista yhtä pallonpuoliskoa, kuin Walter de Montreal ja Cola di Rienzi elää samassa kaupungissa. Tähteintutkijat sanovat että tunnemme salaista ja voittamatonta vastenmielisyyttä niihin, jotka heidän tähtivaikutuksensa määräävät aikaan saamaan meille pahaa, sellaista vastenmielisyyttä minä tunnen tuohon sironaamaiseen murhamieheen. Ole leikkaamatta polkuani, Montreal! — ole leikkaamatta polkuani!"

Noin itsekseen puhuen Rienzi kääntyi kammioonsa, näyttäytymättä sinä iltana enää.

V Luku.

Ylimysten matkue. Lopun alku.

Oli Toukokuun 19:nen päivän aamu; ilma oli viileä ja kirkas, ja vasta noussut aurinko paistoi iloisesti uhkean, pitkin Rooman pääkatua kulkevan ratsujoukon välkkyviin kypäreihin ja keihäisiin. Hevosten hirnunta kavioitten kapse, häikäisevät haarniskat ja Colonnan komeilla merkkikuvilla kirjaellut liehuvat liput loivat iloisen ja uljaan näytelmän, mikä keskiajalle oli ominaista.

Joukon etupäässä oli Tapani Colonna pärskyvän ratsunsa seljässä. Hänen oikealla puolellansa oli provencelainen ritari, joka tottuneella kädellä ohjasi solakkaa, tulista araabikkoansa; häntä seurasi kaksi palvelijaa, joista toinen talutti hänen sotahevostansa, toinen kantoi hänen keihästänsä ja kypäriänsä. Tapani Colonnan vasemmalla puolella ratsasti Adrian vakavana ja ääneti, vaan yksitavuisesti vastaellen provencelaisen iloiseen rupatukseen. Paljon jalosukuisia roomalaisia seurasi vanhaa ylimystä, ja seurueen päätti joukko täysiin varustuksiin puettuja ulkomaalaisia ratsumiehiä.

Kadulla ei liikkunut paljon väkeä, — porvarit katselivat nähtävästi välinpitämättöminä matkuetta puoleksi suljetuista puodeistansa.

"Eivätkö nuot roomalaiset välitä kauniista näytelmistä?" kysyi Montreal, "jos niitä olisi helpompi huvittaa, niitä olisi helpompi hallita."

"Oh, kyllä Rienzi ja moiset narrit huvittavat. Meillä on parempaa työtä — me täristelemme", vastasi Tapani.

"Mitäs trubaduuri laulaa, herra Adrian?" sanoi Montreal.

"Hymy viekas taito olkoon sen,
Jos valtaan tahtoo päästä ken;
Se urhot voittaa, kaunoisat,
Ja pettää maitten mahtavat.
Hymy, viekas hymy!

"Uhka suora urhot nostaa vaan,
Saa kaunokaiset kammomaan,
Se ylpeät vain haavottaa
Ja myrkkymaljat valmiiks' saa.
Uhka, suora uhka!

"Tuo on ranskalainen laulu, signor, mutta sen viisaus nähtävästi Italiasta kotosin, sillä käärmeen hymy on teidän maanmiestenne ominaisuuksia, synkkä katse sopii heille huonosti."

"Herra ritari", vastasi Adrian terävästi ja kiivastuen solvauksesta, "te ulkomaalaiset olette opettaneet meidät synkästi katsomaan — mikä joskus on hyve."

"Mutta ei järkevää, ellei käsi pysty täyttämään, mitä otsa uhkaa", vastasi Montreal kopeillen, sillä hänessä oli paljon ranskalaista vilkkautta, mikä usein voitti hänen varovaisuutensa, ja salaista kaunaa vielä Adrianiin, siitä saakka kuin he olivat kohdanneet toisensa Tapanin palatsissa.

"Herra ritari", vastasi Adrian punastuen, "puheemme saattaa johtaa kiivaampiin sanoihin, kuin soisin joutuvani vaihtamaan miehen kanssa, joka on tehnyt minulle niin jalon palveluksen."

"No, palatkaamme sitten jälleen trubaduureihin", sanoi Montreal välinpitämättömästi. "Antakaa minulle anteeksi, jos ei minulla yleensä ole korkeita ajatuksia italialaisten rehellisyydestä eikä italialaisten urhoollisuudesta; teidän urhoollisuutenne minä tunnustan, sillä olen saanut nähdä sen, ja urhoollisuus ja rehellisyys käyvät yhdessä, — tyytykää siihen."

Kun Adrian oli vastaamaisillaan, hänen silmänsä kohtasivat äkkiä Cecco del Vecchion kookkaan vartalon, joka paljain, jäntereisin käsivarsin nojautui alasimeensa ja hymyillen katseli joukkoa. Tuossa hymyssä oli jotakin, joka käänsi Adrianin ajatukset toisaalle ja jota hän ei voinut katsella, tuntematta selittämätöntä, ilkeätä tunnetta.

"Ravakas lurjus tuo", sanoi Montreal, myöskin silmäillen seppää. "Tuo kelpaisi minun joukkooni. Hei, veikko!" huusi hän, "sinun käsivartesi kelpaisi yhtä hyvästi miekkaa heiluttelemaan, kuin takomaan sitä. Heitä alasimesi ja liity Fra Morealen poikiin!"

Seppä nyökkäsi päätään. "Herra ritari", sanoi hän vakavasti, "meillä miesparoilla ei ole halua sotiin, ei toisia tappamaan — haluaisimme vaan saada itse elää — jos te sallisitte!."

"Pyhä Äiti avita, tuopa orjamainen vastaus! Mutta te roomalaiset —"

"Olette orjia!" keskeytti seppä ja vetäytyi pajaansa.

"Koira juonittelee", sanoi vanha Colonna. Joukon kulkiessa ohitse, raa'oista muukalaisista jokainen, johtajiensa rohkaisemina alkoi, törkeästi osotellen etelän murretta, irvistellä ja pilkata kömpelöä jättiläistä, kun hän taasen ilmaantui pajan edustalle ja nojautui alasimeensa, pitämättä rahtuakaan väliä herjaajistaan, paitsi että syvempi hehku peitti hänen mustan naamansa. Uljas matkue kulki kulkemistaan pitkin katuja ja läksi Ikuisesta Kaupungista.

Syvä äänettömyys — yleinen tyyni — valtasi Rooman; puodit olivat yhä vaan puoleksi avatut, kukaan ei ryhtynyt toimiinsa, oli juuri kuin juhlan alku, jolloin huolettomuus täyttää mielet ennen riemun nousua.

Puolenpäivän aikaan nähtiin kaduilla vähäisiä, kuiskailevia miesryhmiä, jotka pian hajaantuivat, ja silloin tällöin yksinäinen kirjamiesten käyttämään viittaan tahi synkempään munkin kaapuun puettu jalkamies rientävän pitkin katuja kohden Egyptin P. Marian kirkkoa, muinaista Fortunan temppeliä. Sitten taas kaikki oli hiljaista ja autiota. Yht'äkkiä kuului pasuunan ääni! Se paisui — se tunkeutui korviin. Cecco del Vecchio katsahti alasimestaan! Yksinäinen ratsastaja kulki verkalleen pajan ohitse ja puhalsi pitkän toitotuksen torveensa, joka riippui hänen kaulastaan. Sitten yhtäkkiä nähtiin ikäänkuin loihdittuna väkeä ilmestyvän joka kulmasta, kadut täyttyivät ihmisistä, mutta vaan jalkain polenta ja epäselvä hiljainen hälinä rikkoi äänettömyyden. Taas puhalsi ratsumies torveen, ja kun sävel oli haihtunut, hän huusi korkealla äänellä: "Ystävät ja roomalaiset! huomenna päivän valjetessa saapukoon joka mies aseetonna P. Angelon kirkon edustalle. Cola di Rienzi kutsuu roomalaiset järjestämään Rooman olot". Huuto, joka tuntui täristelevän seitsemän kukkulan juuria, puhkesi tuon lyhyen kehotuksen päätyttyä; ratsumies lähti verkalleen liikkeelle, ja väkijoukko seurasi häntä. — Tuo oli vallankumouksen alku!

VI Luku.

Salaliittolaisesta tulee ylin virkamies.

Yösydännä, jolloin koko kaupunki näytti lepoon vaipuneelta, kirkas valo loisti P. Angelon kirkon akkunoista. Pyhän musiikin pitkäveteiset ja juhlalliset sävelet kohosivat tavan takaa ilmoille sen kajahtelevista kaarroksista. Rienzi oli kirkossa rukoilemassa; kolmekymmentä messua kulutti yön hetket, ja kaikki uskonnon menot täytettiin vapauttamisyrityksen pyhittämiseksi. Aurinko oli kauan sitten noussut ja kansa kauan ollut kokoontuneena kirkon ovien edustalle sekä äärettömissä joukoin kaikille läheisille kaduille — kun kirkonkellot alkoivat pitkän ja iloisen soittonsa, ja sen tauottua kuorilaulajain äänet lauloivat seuraavan hymnin, jossa omituisesti, vaikka karkeasti, klassillisen isänmaanrakkauden henki sekaantui uskonnollisen innon palavuuteen:

Roomalainen vapauden hymni.

Saa maailma riemuitseen!
Jo kruunattu kunnailleen
Iki Rooma on muistoineen!
Jubilate!

Ilo käy yli vetten, maan!
Nyt sankarit laakerissaan
Taas katsovat haudoistaan!
Jubilate!

Oi, kalpea haamu mi tää
Ajan kuilusta liiti?
Kuin tuuli se kiiti,
Kuin tuuli, kun myrsky on sää;

Sen jättiläsvartalo varjoinen
Sotajoukkojen täyttävi keskuksen!
Se verhottu ruumihin kääreisin,
Saa varjoksi kirkkahan päivänkin;
Ja maailma katsovi, kummeksii,
Ja muinasta henkeä tervehtii!
Terve! Sä terve!

Se liikkua alkavi, hengittään —
On laakeriseppele kiireellään —
Valosaksi jo haamio käy tuo, oi!
Kuni yön utuhelmasta kirpova koi.
Terve! Sä terve!

Henki menneisyyden on
Omassa kodissa,
Rooman povissa,
Saanut jo hallinnon!

Maine, profetan äänin sie,
Maan äärihin viesti vie!
Miss' ylpeä kohtuuton
Ja sorrettu oikeus on. —
Vie tietosi riemusuin
Sä tyrmihin vainottuni; —
Käy torvella kuuluttaan
Nyt tiedoksi kansain maan —
On kunnailla sankarien
Ja haudoilla pyhimysten,
Miss' Caesarit astui ja marttyrit Herran,
Uni loppunut jo, heräs nukkuja kerran!
Ja mennyt on gootin ja vandalin hetki:
Taas alkavi Rooman jo voittosa retki!

Kun hymni päättyi, kirkon ovet aukenivat, kansa teki tietä kummallekin puolen, ja kolmen nuoren ylimyksen jäljessä, jotka kantoivat Vapauden, Oikeuden ja Sovinnon voittoriemun vertauskuvilla kaunistettuja lippuja, nähtiin Rienzi täydessä sotisovassa vaan kypäriä paitse. Hänen muotonsa oli valvomisesta ja kovasta mielenjännityksestä kalvakka — mutta ankara, vakava, ja juhlallisen tyyni; ja sen ilme niin pidätti kaiken yleisen ja äänekkään tunteitten ilmipuhkeamisen, että ne, jotka sen näkivät, hillitsivät huudon huulilleen ja nuhdellen viihdyttivät takana seisovan väkijoukon tervehdyksen. Rienzin vieressä astui Raimond, Orvieton piispa, ja takana seurasi, marssien kaksi rinnatusten, sata aseellista miestä. Täydellisessä hiljaisuudessa alkoi kulkue matkansa, kunnes, sen saavuttua Capitolin luokse, väkijoukon maltti oli ehtinyt haihtua, ja tuhannet äänet kohottivat ilmoille hurjia innostuksen ja riemun huutoja.

Saavuttuaan suurten portaitten juurelle, joista siihen aikaan oli pääkäytävä Capitolin edustalle, kulkue seisahtui, ja väestön täyttäessä laajan aukean — jota monet muinaisten temppelein mahtavat patsaat kaunistivat ja pyhittivät — Rienzi puhui rahvaalle, jonka hän yht'äkkiä oli kansaksi kohottanut.

Hän kuvaeli pontevasti kaupunkilaisten orjuutta ja kurjuutta, täydellistä laittomuuden tilaa, hengen ja omaisuuden yleisen turvallisuudenkin puutetta. Hän selitti mitään vaaroja pelkäämättä pyhittävänsä elämänsä heidän yhteisen isänmaansa uudestasyntymisen hyväksi, ja juhlallisesti kehotti kansaa tukemaan hänen toimiaan ja kerrassaan hyväksymään ja vahvistamaan vallankumouksen, järjestämällä lakiteoksen ja perustuslaillisen kokouksen. Sitten hän käski kuuluttajan lukemaan kansalle hänen esittämänsä perustuslainkaavan pääpiirteet.

Siinä luotiin — tai pikemmin uudistettiin lisättyine etuoikeuksineen neuvosmiesten eduskunnallinen kokous. Siinä julistettiin ensimmäiseksi lainpykäläksi, mikä meidän onnellisempina aikoinamme näyttää peräti yksinkertaiselta, mutta jota siihen asti ei milloinkaan oltu pantu Roomassa täytäntöön, jokainen ilkinen murhamies, olkoon hän mitä säätyä tahansa, rangaistaan kuolemalla. Se määräsi, ettei kenelläkään yksityisellä, ylimyksellä eikä porvarilla, saanut olla sotavarustuksia eikä linnueita kaupungissa eikä maalla, että valtion portit ja sillat olivat valittavan ylimmän virkamiehen katsannon alaisia. Se kielsi tuhannen hopeamarkan sakon uhalla kaiken rosvojen, palkkasoturien ja sissien suojelemisen, se velvotti läheiset alueet omistavat ylimykset vastuunalaisiksi teitten ja kauppatavarain kuljetuksen turvallisuudesta. Se otti leskivaimot ja orvot valtion holhottaviksi. Se järjesti jokaiseen kaupungin kortteliin aseellisen sotavoiman, jonka Capitolin kellon soidessa, minä hetkenä tahansa, oli kokoontuminen valtiota suojelemaan. Se sijotti kaupan turvaksi laivan jokaiseen merisatamaan. Se määräsi sadan floriinin suuruisen summan maksettavaksi jokaisen Roomaa puolustaessaan kaatuneen miehen perillisille, ja yleiset tulot käytettäviksi valtion turvaksi ja hyväksi.

Niin samassa kohtuulliset ja tehokkaat olivat uuden peruslain pääpiirteet; ja lukijaa huvittanee huomata, kuinka suuri mahtoi olla kaupungin entinen epäjärjestys, kun sivistyksen ja turvallisuuden tavallisimmat alkuehdot olivat tuon lakiehdotuksen luonteena ja kansanvaltaisen mullistuksen rajana.

Hurjat innostuksen huudot olivat vastauksena tuohon uuteen perustuslakiesitykseen, ja melskeen keskestä kohosi Cecco del Vecchion kookas vartalo. Vaikka hänen yhteiskunnallinen asemansa oli alhainen, hän oli peräti tärkeä mies nykyisessä käännekohdassa; hänen kiihkonsa ja rohkeutensa, ja kenties vielä enemmän hänen karkeat intohimonsa ja itsepintaiset ennakkoluulonsa olivat tehneet hänet kansan suosikiksi. Alhaiset käsityöläisluokat pitivät häntä päämiehenään ja edustajanaan: lujalla äänellä ja arkailematta hän puhui — puhui hyvin, sillä hänen sydämensä oli kylläinen siitä, mitä hänellä oli sanottavaa.

"Maani miehet ja porvarit! — Tämän uuden peruslain olette hyväksyneet — se on paikallaan. Mutta mitä on kelpo la'eista, ellei meillä ole kelpo miehiä niitä käytäntöön panemassa? Kuka kykenee lakia käytäntöön panemaan yhtä hyvin kuin sen esittäjä? Jos te käskette minua selittämään, kuinka kelvollinen kilpi on tehtävä, ja minun selitykseni miellyttää teitä, teetättekö sen minulla vai jollakulla toisella sepällä? Jos teetätte jollakin toisella, hän kyllä saattaa tehdä hyvän kilven, mutta siitä ei tule sama, jonka minä olisin tehnyt, ja jonka selitys kelpasi teille. Cola di Rienzi on esittänyt lakiteoksen, joka on oleva kilpemme. Kuka saattaisi paremmin valvoa että kilpi tulee sellaiseksi, kuin se on aiottu, kuin Cola di Rienzi? Roomalaiset! Minä esitän että Cola di Rienzi saa kansalta vallan, minkä nimellisenä hän tahtoo, panna uuden perustuslain käytäntöön — ja millä keinoilla tahansa, me, kansa, emme lue sitä hänelle viaksi."

"Kauan eläköön Rienzi — kauan eläköön Cecco del Vecchio! Hän puhui hyvin! — älköön kukaan muu kuin lainlaatija hallitko!"

Tuollaiset huudot tervehtivät Rienzin kunnianhimoista sydäntä. Kansan ääni soi hänelle ylimmän vallan. Hän oli luonut tasavallan — ja voi tulla, jos halutti, hirmuvaltiaaksi.

VII Luku.

Vast'aika sataa kun heinät korjuussa ovat.

Sillä aikaa kun tämä tapahtui Roomassa, muuan Tapani Colonnan palvelijoista jo oli matkalla Cornetoon. Helppo on kuvitella vanhan ylimyksen hämmästystä, kun tuo sanoma saapui hänen korviinsa. Silmänräpäystäkään kadottamatta hän kokosi joukkonsa, ja hänen ollessaan lähdön touhussa, P. Johanneksen ritari äkkiä astui hänen luoksensa.

"Mitä tämä tietää?" sanoi hän heti, "kapinako? — Rienzi Rooman hallitsijana? — Luottamistako noihin tietoihin?"

"Ne ovat liian totta", sanoi Colonna katkerasti hymyillen. "Mihin hirtämme hänet palattuamme?"

"Älkää puhuko noin rajuja, herra hyvä", vastasi Montreal kursailematta. "Rienzi on voimallisempi kuin luulette. Minä tunnen ihmiset, te vaan ylimykset. Missä veljenpoikanne on?"

"Hän on tuossa, jalo Montreal", sanoi Tapani hartioitaan kohottaen ja ylönkatseellisesti hymyillen loukkauksesta, johon hän katsoi parhaaksi olla vastaamatta, "hän on tuossa — tuossa hän tulee."

"Oletteko kuullut uutisia?" huudahti Montreal.

"Olen."

"Katsotteko tuon keikauksen ylön?"

"Minä pelkään sitä."

"Sitten teissä on hiukan järkeä. Mutta se ei kose minuun! en tahdo häiritä keskustelujanne. Hyvästi tällä kertaa!" ja ennenkuin Tapani ehti pidättää häntä, ritari oli pujahtanut huoneesta.

"Mitä tuo villitsijä tarkottanee?" jupisi Montreal itsekseen. "Yrittäneekö hän pettää minua? Lieneekö hän käyttänyt poissaoloani hyväkseen, saadakseen yksin nauttia kaikki edut? Minä pahaa pelkään. Tuota kavalaa roomalaista! Me pohjolan sotilaat emme ikinä saisi voittoa noitten italialaisten älystä ilman heidän pelkuruuttaan. Mutta mitä on tehtävä? Minä jo käskin Rodolfin juttelemaan noille sisseille, ja he ovat juuri luopumaisillaan nykyisestä herrastaan. Hyvä, olkoon menneeksi! Paras onkin, että ensiksi kukistan ylimysten vallan, ja sitten miekka kädessä määrään ehtoni plebeijille. Jos en tuossa onnistu suloinen Adeline! Taas saan sinut nähdä! se on oleva lohdutukseni! — ja Unkarin Ludvig on paljon tarjoava Walter de Montrealin käsivarresta ja ajusta. Mitä, hei! Rodolf!" hän ärjäsi, huomatessaan roiman ratsurinsa humalaisena kaakertelevan kartanolla. "Lurjus, oletko sikana tähän aikaan päivästä?"

"Sikana tai selvänä", vastasi Rodolf syvään kumartaen, "minä olen teidän käskettävänänne."

"Oikein sanottu! — ovatko veikkosi valmiina ratsujen selkään?"

"Kahdeksankymmentä heistä, kyllästyneenä laiskuuteen ja Rooman raskaasen ilmaan, on kiitävä, mihin herra Walter de Montreal käskee."

"Riennä sitten, — hoputa he ratsaille, emme matkusta täältä Colonnain seurassa — lähdemme sill'aikaa kun he rupattavat, — käske aseenkantajani luokseni!"

Vasta kun Tapani Colonna oli noussut heponsa selkään, hän sai kuulla Provencen ritarin, ratsuri Rodolfin ynnä kahdeksankymmenen palkkasoturin jo lähteneen — mihin, sitä ei kukaan tiennyt.

"Ehtiäkseen ennen meitä Roomaan! Ravakka barbaari!" virkkoi Colonna.
"Eteenpäin herrat!"

VIII Luku.

Hyökkäys. Palaus. Valinta.

Kun Colonna joukkoineen saapui Rooman edustalle, hän huomasi että portit olivat suljetut ja muurit miehitetyt. Tapani käski torvensoittajiensa ja yhden päälliköistään jyrkästi vaatimaan esteetöntä pääsyä.

"Meitä on kielletty", vastasi kaupungin vartiaston päällikkö, "laskemasta sisään ketään, jolla on mukanaan aseita, lippuja tahi torvia. Hajottakoot herrat Colonnat seurueensa, niin he ovat tervetulleet."

"Kenen ovat nuot röyhkeät määräykset?" kysyi johtaja.

"Orvieton herra piispan ja Cola di Rienzin, buono staton kummankin suojelijan."

Johtaja vei tuon sanoman Colonnalle. Tapanin raivo oli ääretön. "Mene takasin", hän huusi niin pian kuin hän sai puhutuksi, "ja sano että, jolleivät portit heti aukene minun ja seurueeni kulkea, niin plebeijien veri langetkoon heidän omaan päähänsä. Mitä Raimondiin tulee, niin paavin vikaarin valta on hengellinen, eikä maallinen. Määrätköön paaston, niin tottelemme; mutta mitä tuohon kirottuun Rienziin tulee, niin sano, että Tapani Colonna on etsivä hänet huomenna Capitolista, heittääkseen hänet korkeimmasta ikkunasta mäelle."

Lähetyskunta vei nuot sanat perille.

Roomalaisten päällikön vastaus oli yhtä vakava.

"Sanokaa herrallenne", sanoi hän, "että Rooma pitää häntä ja hänen seuralaistaan kapinoitsijoina ja pettureina, ja että samana hetkenä kun olette palanneet joukkoonne, joutsimiehemme saavat käskyn jännittää joutsensa — paavin, kaupungin ja vapauttajan nimessä."

Tuo uhkaus täytettiin kirjaimen mukaisesti, ja ennenkuin vanha ylimys oli ehtinyt saada miehensä kunnolliseen järjestykseen, portit aukaistiin seljälleen ja hyvin varustettu, vaikka harjaantumaton joukko purkautui ulos kauheasti kiljuen ja aseitaan kalistellen, Rooman valtion taivaansiniset liput etupäässä. Niin kiivas oli heidän rynnäkkönsä ja niin suuri heidän lukunsa, että lyhyen ja melskeisen kahakan perästä ylimysten oli peräytyminen, ja heidän takaa-ajajansa ahdistivat heitä penikulmaa kauemmaksi kaupungin muureista.

Niinpian kuin ylimykset olivat tointuneet hämmingistään ja peljästyksestään pidettiin hätäinen neuvottelu, jossa erilaisia ja vastakkaisia mielipiteitä pyrki valtaan, Jotkut olivat sitä mieltä, että heti oli lähdettävä Palestrinaan, joka kuului Colonnalle ja jonka linnotukset olivat miltei mahdottomat vallottaa. Toiset tahtoivat joukkoa hajaantumaan, ja että rauhallisesti eri osastoissa pyrittäisiin kaupunkiin toisista porteista. Tapani Colonna — kiivastuneena ja kykenemättömänä tavalliseen itsensä hillitsemiseen — ei voinut säilyttää vaikutusvaltaansa; Luca di Savelli, arka, vaikka petollinen ja kavala mies, oli jo pyöräyttänyt hevosensa ja kehotti miehiänsä seuraamaan häntä Romagnassa olevaan linnaansa, kun vanha Colonna keksi keinon, millä saisi joukkonsa estetyksi hajaantumasta, josta hän huomasi lähtevän kovaonniset seuraukset heidän yhteiselle asiallensa. Hän esitti että he heti lähtisivät Palestrinaan ja sen lujaksi miehittäisivät, sillaikaa valittaisiin joku päälliköistä yksin matkustamaan Roomaan, nöyrtyneen näköisenä hankkimaan tietoja Rienzin voimista, ja valtuutettaisiin päättämään, ryhdytäänkö vastustamaan, jos se on mahdollista, tai sopimaan parhaista kaupunkiin pääsemisen ehdoista.

"Mutta kuka", kysyi Savelli ivallisesti, "rupeaa tuohon vaaralliseen lähettilään toimeen? Kuka aseettomana ja yksin antautuu Italian hurjimman roistoväen raivon ja valtansa ensi puuskassa olevan kansanyllyttäjän oikkujen vaaraan?"

Ylimykset ja päälliköt katselivat ääneti toinen toistansa. Savelli nauroi.

Siihen saakka Adrian ei ollut ottanut osaa keskusteluun eikä paljon äskeiseen kahakkaankaan. Hän tuli sukulaisensa avuksi.

"Hyvät herrat", sanoi hän, "minä ryhdyn tuohon toimeen, — mutta omasta puolestani, teistä riippumattomana, — vapaana toimimaan sen mukaan kuin Rooman ylimyksen arvolle ja Rooman kansalaisen eduille soveliaaksi katson, vapaana vetämään lippuni oman tornini harjalle, tai hyväksymään uuden hallitusmuodon."

"Oikein puhuttu!" huudahti vanha Colonna heti. "Taivas varjelkoon meitä tulemasta Roomaan vihollisina, jos meidän vielä sallitaan palata sinne ystävinä. Mitä arvelette, herrat?"

"Paremmin emme olisi saattaneet valita", sanoi Savelli, "mutta enpä todellakaan pidä mahdollisena, että joku Colonna saattaa olla epätietoinen, hylkääkö vai hyväksyykö hän tuollaisen äkkinäisen keikauksen."

"Tuon, signor, minä itse ratkaisen; jos olette asiamiehen tarpeessa, niin valitkaa itsellenne toinen. Minä ilmoitan teille suoraan että olen tarpeeksi liikkunut muissa valtioissa, huomatakseni että Rooman olot kaipasivat korjausta. Kelpaavatko Rienzi ja Raimond tuohon toimeen, mihin he ovat ryhtyneet, sitä en tiedä."

Savelli oli vaiti. Vanha Colonna puuttui puheeseen.

"Palestrinaan sitten! — suostutteko kaikki siihen? Millään muotoa älkäämme hajaantuko! Ainoastaan sillä ehdolla myönnyn sukulaiseni rohkeuteen."

Ylimykset vähin mutisivat keskenänsä. — Tapanin esityksen hyöty oli silminnähtävä, ja he lopuksi suostuivat siihen.

Adrian näki heidän lähtevän ja alkoi sitten, ainoastaan aseenkantaja mukanaan, verkalleen ratsastaa kohden erästä etäistä tullia. Saavuttuaan portille kysyttiin hänen nimeänsä, ja hän ilmoitti sen heti.

"Lähtekää sisään, herrani", sanoi vartija, "meillä on käsky laskea sisään kaupunkiin kaikki, jotka tulevat aseettomina ja seurueitta. Mutta herra Adrian di Castellolle meitä erityisesti on käsketty osottamaan kansalaiselle ja ystävälle tulevaa kunniaa."

Adrian, hiukan liikutettuna tuosta ystävyydenosotuksesta, ratsasti sivutse pitkän rivin aseellisia porvareita, jotka kunnioittaen tervehtivät häntä, ja kun hän kohteliaasti vastasi tervehdykseen, niin korkeaääninen mieltymyksen huuto seurasi hänen ratsunsa askeleita.

Aseenkantaja vaan seurassaan nuori patriici kulki rauhallisesti pitkin tyhjiä, autioita katuja — sillä melkein toinen puoli asukkaista oli kokoontunut muurien luoksi, ja toinen puoli täyttämään rauhallisempaa velvollisuuttaan — kunnes saavuttuaan kaupungin keskustaan, — Capitolin avara ja ylhäinen edusta aukeni hänen silmäinsä eteen. Laskeva päivä paistoi äärettömään väkijoukkoon, joka täytti tuon aukean, ja korkealla, keskeen rakennetun lavan yläpuolella välkkyi länteen vaipuvan auringon viimeisistä säteistä Rooman hopeaisilla tähdillä kirjaeltu suuri kirkkolippu.

Adrian pysäytti ratsunsa. "Tämä", ajatteli hän "tuskin on sovelias hetki ryhtyä keskusteluihin Rienzin kanssa, mutta haluttaapa minua pistäytyä väkijoukkoon, saadakseni tietää kuinka laaja hänen valtansa on, ja miten sitä käytetään". Hän vetäytyi eräälle synkälle, tyhjälle kadulle, luovutti hevosensa aseenkantajalleen, sekä lainattuaan häneltä kypärin ja pitkän viitan, hän asettui erään Capitolin sivuoven viereen ja seisoi viittaansa kääriytyneenä väkijoukossa, odotellen, mitä oli tapahtuva.

"Mitä", hän kysyi eräältä yksinkertaisesti puetulta porvarilta, "tämä kokous tarkottaa?"

"Ettekö ole kuullut julistusta?" vastasi toinen hieman kummastellen. "Ettekö tiedä että kaupungin neuvosto ja käsityöläisten ammattikunnat ovat päättäneet tarjota Rienzille Rooman kuninkaan arvonimen?"

Keisarin ritari, jolle kuului tuo ylhäinen arvo, sävähti.

"Ja tämä alemman aateliston, neuvosmiesten ja käsityöläisten kokous", jatkoi porvari, "odottaa hänen vastaustaan."

"Se on tietysti myöntäväinen."

"En tiedä — kummallisia huhuja on liikkeellä: tähän saakka vapauttaja on salannut mielipiteensä."

Samassa sotaisen musiikin helisevät säveleet ilmoittivat Rienzin tulon. Meluava väkijoukko jakaantui, ja Capitolin palatsista puhujalavalle kulki Rienzi vielä täydessä sota-asussa, vaan kypärittä, ja hänen kanssaan kaikessa piispallisen juhlapuvun komeudessa Orvieton Raimond.

Niinpian kuin Rienzi oli noussut lavalle kaikkien kokoontuneitten nähtäväksi, mitkään sanat eivät riitä kuvaelemaan sen hetken innostusta — huutoja, eleitä, kyyneleitä, nyyhkytyksiä, hurjaa naurua, joihin noitten hilpeitten ja tunteellisten etelän lasten suosio puhkesi Palatsin ikkunat ja parvekkeet olivat täynnä alempain aatelisten ja varakasten porvarien puolisoita ja tyttäriä, niiden joukossa Adrian hiukan säpsähtäen huomasi oman Irenensä suloisen muodon — kalpeana — kyyneleissä — muodon, joka sellaisenakin olisi pimentänyt kaikki toiset, paitsi yhtä hänen vieressään olevaa, jonka kauneutta hetken liikutus vaan enensi. Nina di Rasellin tummat, suuret, säteilevät silmät olivat ylpeästi kiintyneet hänen valintansa sankariin, ja ylpeys, enemmän kuin riemu, loi uhkeamman värin hänen poskiinsa ja kuningattaren ryhdin hänen jaloon, täyteläiseen vartaloonsa. Laskeva aurinko valoi täyden loistonsa tuohon paikkaan, paljastettuihin päihin — innostuneihin kasvoihin — laajan Capitolin harmaisin muureihin, ja lähellä Rienziä se loi omituiseen pelottavaan valaistukseen mahdottoman suuren, basalttiin hakatun leijonan ruhon, josta eräät Capitoliin vievät portaat saivat nimensä. Se oli vanha egyptiläinen jäännös, äärettömän suuri, ajan kalvama ja kauhea, jonkin hävinneen uskonnon muistomerkki, jonka kasvot kuvanveistäjä oli kuvannut ihmisen muotoon vivahtaviksi. Ja tuo sai aikaan nähtävästi tarkotetun vaikutuksen sekä loi salaperäisen, ylönluonnollisen ja pelottavan ilmeen noihin synkkiin piirteisin ja tuohon juhlalliseen ja hiljaiseen levollisuuteen, mikä on egyptiläisen kuvanveistotaiteen omituinen salaisuus. Pelonsekaista kunnioitusta, jota tuolla mahdottoman suurella ja uhkaavalla kuvalla oli tarkotettu, tunsi rahvas sitä enemmän, kun "Leijonaportaita" tavallisesti käytettiin sekä julkisena mestaus- että julkisena juhlamenopaikkana. Ja harvoin unohti kopein porvari tehdä ristinmerkin, tai tunsi itsensä kauhusta vapaaksi, kun hän kulkiessaan tuon paikan ohi yhtäkkiä huomasi itseensä kiintyneeksi tuon Niilin kaupunkien ikivanhan hirviön kivisen katseen ja pahaenteisen irvistyksen.

Kului hetkinen aikaa, ennenkuin kokoontuneitten tunteet sallivat Rienzin äänen päästä kuuluviin. Mutta kun vihdoin melu päättyi yht'aikaisella huudolla "kauan eläköön Rienzi, Rooman vapauttaja ja kuningas!" hän kärsimättömästi kohotti kättänsä ja väkijoukon uteliaisuus sai aikaan äkkinäisen hiljaisuuden.

"Rooman vapauttaja, maani miehet!" hän sanoi. "Niin, älkää muuttako tuota arvonimeä — minä olen liian kunnianhimoinen, tullakseni kuninkaaksi! Pysykää kuuliaisina ylimmäiselle papillenne — alamaisina keisarillenne — mutta uskollisina omalle vapaudellenne. Teillä on oikeus muinaisiin perustuslakeihinne, mutta nuot perustuslait eivät tarvinneet kuningasta. Brutuksen nimeä tavotellen, minä olen Tarqvinien arvonimitysten yläpuolella. Roomalaiset, herätkää, herätkää! innostukaa tuosta jalommasta vapauden rakkaudesta, kuin se on, joka tänään kukistettuaan tyrannin, huomenna mielettömästi taas antautuu tyranniuden vaaroihin! Rooma vielä on vapauttajan — vaan ei milloinkaan vallananastajan tarpeessa. Poistakaa tuo joutava!"

Syntyi hiljaisuus; väkijoukko oli syvästi liikutettu — mutta ainoatakaan huutoa ei kuulunut, se odotti huolestuneena vastausta neuvoskuntansa jäseniltä tahi kansan johtajilta.

"Signor", sanoi Pandulfo di Guido, joka oli yksi Caporioneja, "teidän vastauksenne on maineenne arvoinen. Mutta saadakseen lakeihinsa pontta, Rooman on antaminen teille laillinen arvonimi — ellei kuninkaan, niin suostukaa ottamaan diktaattorin tahi konsulin arvonimi."

"Kauan eläköön konsuli Rienzi!" huusivat monet äänet.

Rienzi viittasi kädellään äänettömyyden merkiksi.

"Pandulfo di Guido, ja te Rooman kunnioitettavat neuvosmiehet! Tuo arvonimi on samalla liiaksi ylhäinen minun ansioihini ja sopimaton minun tehtävääni nähden. Minä olen kansasta — kansa on minun huolenpitoni esine, ylimykset voivat itsensä suojella. Diktaattori ja konsuli ovat patriicein virkanimiä. Niin", hän jatkoi lyhyen vaitiolon jälkeen, "jos järjestyksen säilyttämiseksi pidätte tarpeellisena, että kansalaisenne varustetaan muodollisella arvonimellä ja tunnustetulla vallalla, olkoon menneeksi; mutta olkoon se sellainen, että se ilmaisee uutten laitostemme luonnon, kansan viisauden ja sen johtajien kohtuuden. Kerran, kansalaiseni, kansa valitsi oikeuksiaan puoltamaan ja vapauttaan varjelemaan eräitä kansalle vastuunalaisia virkamiehiä, jotka olivat kansasta valittuja, kansan etuja valvomaan. Heidän valtansa oli suuri, mutta se oli myönnetty: heillä oli arvo, mutta annettu. Näiden virkamiesten nimi oli Tribuunit. Se on arvo, jota ei myönnetä ainoastaan huutamalla, vaan kansan täydessä eduskunnassa, johon liittyy sellainen eduskunta, ja joka hallitsee sellaisen eduskunnan ohessa, se on arvo, jonka kiitollisena otan vastaan."

Rienzin puheen ja tarkotuksen tekivät paljoa tehokkaammaksi hänen olemuksensa suoruus ja syvä vakavuus, ja useat turmeltuneista roomalaisista tunsivat hetkellistä riemua johtajansa vaatimattomuudesta. "Kauan eläköön Rooman tribuuni!" huudettiin, mutta ei yhtä äänekkäästi, kuin "eläköön kuningas!" Ja rahvas melkein piti vallankumousta vaillinaisena, kun uljaammasta arvonimestä ei huolittu. Turmeltuneesta ja tietämättömästä kansasta vapaus näyttää mitättömältä, ellei sitä ole koristamassa juuri tuon hirmuvaltiuden loisto, jonka se kukisti. Kosto on heidän halunsa, pikemmin kuin huojennus, ja mitä suurempi tuo uusi valta on, jonka he loivat, sitä paremmin he luulevat kostaneensa Mutta kaikkia, jotka kokoontuneista olivat arvossa pidettyjä, ajattelevia tai mahtimiehiä, miellytti tuo kohtuus, jonka he huomasivat poistavan vaarat, jotka uhkasivat Roomaa sekä keisarin että paavin puolelta. Ja heidän ihastuksensa yhä lisääntyi, kun Rienzi, äänettömyyden päästyä valtaan, jatkoi: "Ja koska olemme yhdessä työskennelleet saman asian hyväksi, niin samat kunnianosotukset, joilla minua palkitaan, tulkoot myöskin paavin vikaarin Raimondin, Orvieton piispan osaksi. Muistakaa että sekä kirkko että valtio ovat kansan oikeat hallitsijat, koska ne ovat sen hyväntekijät. — Kauan eläköön paavin ensimmäinen vikaari, mikä milloinkaan on ollut valtion vapauttajia!"

Olkoon Rienzin kohtuullisuuden vaikuttanut hänen pelkkä isänmaallisuutensa tai ei, varmaa on, että hänen älynsä oli ainakin yhtä suuri kuin hänen hyveensä, eikä mikään kentiesi olisi lujemmin vahvistanut vallankumousta, kuin vikaarin, paavillisen vallan edustajan liittyminen siihen: se sai kerrassaan vahvistuksen itse paavilta, joka siten joutui vastuunalaiseksi vallankumouksesta, saamatta yksinoikeutta valtion hallintoon.

Kansan tervehtiessä Rienzin esitystä, kun sen huudot vielä täyttivät ilman, kun Raimond, hieman hämmästyneenä, koetti merkeillä ja eleillä osottaa sekä kiitollisuuttaan että mitättömyyttään, niin vastavalittu tribuuni, katsellessaan ympärilleen, huomasi useita, jotka siihen saakka olivat vaan uteliaisuudesta saapuvilla, ja jotka heidän säätynsä ja arvonsa takia oli suotavaa voittaa puolelleen yleisen innostuksen ensi puuskassa. Kun sitten Raimond oli lausunut muutamia kauniita lauseita — joissa ihastus tuosta tarjotusta kunniasta oli omituisena vastakohtana hänen hämmästyneelle mielelleen olla sekottamatta itseänsä tai paavia mihinkään kiusallisiin mahdollisuuksiin, — Rienzi viittasi kahdelle takana seisovalle kuuluttajalle, joista toinen astui esiin ja julisti — "että koska oli toivottavaa, että kaikki, jotka siihen saakka olivat olleet puolueettomia, nyt tunnustaisivat itsensä joko ystäviksi tahi vihollisiksi, niin heitä pyydetään vannomaan kuuliaisuutta laeille ja tunnustamaan buono stato."

Niin suuri oli yleinen innostus, ja niin suuresti se oli Rienzin puheista lisääntynyt ja jalostunut, että se tarttui välinpitämättömimpiinkin; eikä kukaan tahtonut näyttää toisista poikkeavalta, joten puolueettomimmat, jotka tiesivät että heitä enimmän silmällä pidettiin, olivat kiihkeämpiä alistumaan buono statoon. Ensimmäinen, joka astui lavan luokse valaa tekemään, oli signor di Raselli, Ninan isä. Toiset aateliset seurasivat hänen esimerkkiään.

Paavin vikaarin läsnäolo vaikutti ylimyksiin, kansan pelko taivutti itsekkäät, rohkaisevat huudot ja onnittelut kiihottivat turhamaisia. Adrianin ja Rienzin välinen tila tyhjeni. Nuori ylimys tunsi yhtäkkiä että tribuunin silmät kohtasivat hänet, hän tunsi että nuot silmät tutkistelivat ja kutsuivat häntä — hän punastui — hän hengästyi. Rienzin ylevä vaatimattomuus liikutti hänen sydäntänsä — melu — loisto — yleinen innostus hämmensivät — huumasivat hänet. — Hän kohotti silmänsä ja näki edessään tribuunin sisaren — rakkautensa immen! Hän epäröitsi — pysyi liikahtamatta, kunnes Raimond huomatessaan hänet ja totellen Rienzin kuiskausta, kekseliäästi huusi: — "Tilaa herra Adrian di Castellolle, eläköön Colonna! eläköön Colonna!" Paluu oli tukittu. Koneentapaisesti, ikäänkuin unessa, Adrian astui lavalle: ja tribuunin voittoriemun täydentämiseksi auringon viimeiset säteet näkivät Colonnain kukan — parhaimman ja uljaimman Rooman ylimyksistä — tunnustavan hänen arvonsa ja alistuvan hänen lakeihinsa.