I LUKU.
"Hän oli neito ylevän kaunis, mutta kauneudestaan huolimaton.
Huolimattomuuskin taidetta on luonnon, rakkauden ja taivaan suosikeissa."
Gerusal. Lib. canto II, 14-17.
1700-luvun jälkipuoliskolla eli Napolissa arvossa pidetty taiteilija nimeltä Gaetano Pisani. Hän oli nerokas soittotaiteilija, mutta ei kansan suosima; hänen sävellyksissään oli jotakin mielivaltaista ja haaveellista, mikä ei miellyttänyt Napolin taiteenharrastajien makua. Hänen lempiaiheensa olivat tavallisuudesta poikkeavia ja niihin hän sovellutti aarioita ja symfonioja, jotka kuulijoissa herättivät suoranaista kammoa. Hänen säveltämiensä kappaleiden nimet varmaan osottavat niiden luonnetta. Huomaan hänen käsikirjotustensa joukossa nimiä sellaisia kuin "Kostottarien juhla", "Beneventon noidat", "Orfeuksen laskeutuminen Haadekseen", "Paha silmä", "Eumeniidit"[4] ja monta muuta, jotka todistavat voimakasta mielikuvitusta, mikä löytää huvinsa kammottavasta ja yliluonnollisesta, vaikka tätä usein lauhduttaa tavattomat sievät kohdat täynnä lennokasta ja henkevää kuvailua. On totta, että Gaetano Pisani valitessaan aineitaan muinaisajan tarustosta oli aikalaisiaan paljon uskollisempi italialaisen oopperan etäiselle alkuperälle ja varhaiselle hengelle. Tämän laulun ja näytelmän välisen yhtymän jälkeläinen, tosin hienompi ja hempeämpi, oli pitkän pimeyden ja alennuksen jälkeen saanut takaisin pienemmän valtikan vaikka loistavamman purppuran Arnon rannoilla ja Venedigin laguunien välissä ja siellä saanut ensimäisen inspiratsioninsa pakanallisten legendojen oudoista klassillisista lähteistä. Pisanin "Orfeuksen laskeutuminen" oli vain rohkeampi, synkempi ja tieteellisempi uusinto "Euridicestä", jonka Jacopi Petri sävelsi Henrik Navarralaisen ja Maria Medicin hääjuhlia varten. Kuitenkin, niinkuin jo sanoin, ei napolilaisen säveltäjän tyyli lainkaan miellyttänyt korvia, jotka vaativat vienompia ääniä, aikansa sulosointuisia säveleitä kuunneltuaan, ja helposti huomattavat virheet ja liiottelut, mitkä usein näyttivät tahallisilta, sopivat arvostelijoille moitteen puolustukseksi. Onneksi taiteilija — muuten hän olisi saanut kuolla nälkään — ei ollut ainoastaan säveltäjä vaan myös etevä soiton esittäjä. Varsinkin viulunsoittajana oli hän mainio ja ansaitsi siten vaatimattoman toimeentulonsa San Carlon suuren teatterin orkesterin palveluksessa. Täällä muodolliset ja määrätyt tehtävät pakostakin pitivät hänen riehuvaa mielikuvitustaan jotakuinkin aisoissa, vaikka kerrotaan, että kokonaista viisi kertaa hänet oli erotettu paikastaan, sentähden että hän oli säikäyttänyt taiteentuntijoita ja saattanut koko seurueen pois suunniltaan yhtäkkisillä sivusoitoilla, jotka luonteeltaan olivat niin kummallisia ja hurjia, että hyvin olisi voinut luulla harpyijojen[5] tai noitien, joista hän sai sävellystensä aiheen, ottaneen käsiinsä hänen soittokoneensa. Mutta koska oli mahdotonta löytää toista yhtä taitavaa esittäjää (niinkuin hän oli maltillisempina hetkinään), niin oli pakko ollut asettaa hänet entiseen toimeensa. Nyt hän olikin jo hilliytynyt pysymään adagiojensa ja allegrojensa ahtaassa piirissä. Kuulijakunta, joka hyvin tunsi hänen taipumuksensa, oli sukkela huomaamaan vähimmänkin poikkeuksen tekstistä; jos hän vähänkin unohti itsensä, minkä sekä silmä että korva saattoi havaita omituisista kasvonväänteistä ja pahaenteisistä jousen hypähtelyistä, niin kutsui hiljainen moittiva murina taitelijan takaisin Elysiumista tai Tartaruksesta[6] nuottialan terveellisimpiin seutuihin. Silloin hän heräsi ikäänkuin unesta — loi hätäisen, pelästyneen, anteeksipyytävän katseen ympärilleen ja puusta pudonneen nöyrällä katsannolla veti kapinallisen soittokoneensa takaisin ikävän yksitoikkoisuuden kuluneille laduille, mutta kotonaan hän vaati korvausta tästä vastenmielisestä orjantyöstä. Siellä hän pidellen kiihkeillä sormillaan onnetonta viulua loihti siitä esiin, usein päivänkoittoon saakka, niin hurjia ja outoja säveleitä, että kalastaja alhaalla merenrannalla, taikauskoisen pelon valtaamana teki ristinmerkin, ikäänkuin merenneito tai muu henki olisi uikuttanut hänen korvaansa soittoa, mikä ei ollut maan päältä kotoisin.
Tämän miehen ulkomuoto oli hänen taiteensa luonnon mukainen. Kasvonpiirteet olivat jalot ja huomiota herättävät, mutta rypistyneet ja pilatut; niitä ympäröi musta, huolimattomasti pidetty kihara tukka ja suurissa ontoissa silmissä oli kiinteä, miettivä ja uneksiva katse. Kaikki hänen liikkeensä olivat omituisia, äkillisiä, katkonaisia, ja hänen kävellessään kaduilla tai pitkin rantaa kuultiin hänen nauravan ja puhuvan itsekseen. Mutta kaiken kaikkiaan hän oli viaton, siivo ja vilpitön olento, joka milloin tahansa olisi tahtonut jakaa kaiken omansa laiskoille latsaroneille eli Napolin tyhjäntoimittajille, joita hän usein pysähtyi katselemaan, kun he mukavasti loikoivat auringon paisteessa. Mutta seuraelämään hän oli kokonaan sopimaton. Hän ei hankkinut ystäviä, ei suosijoita, ei käynyt huveissa, mitkä muuten ovat niin rakkaat soiton harrastajille ja etelän lapsille. Hän ja hänen taiteensa näyttivät yksinomaan soveltuvan toisiinsa — kummatkin eriskummaiset, alkuperäiset, ylimaalliset ja säännöttömät. Miestä ei voinut erottaa hänen soitostaan, se oli hän itse. Ilman sitä hän ei ollut mitään, paljas kone. Mutta sen kera oli hän kuningas omissa maailmoissaan! Miesparka! paljon hänellä ei ollut tavaraa tässä maailmassa. — Eräässä Englannin tehdaskaupungissa on hautapatsas, jonka kirjotus puhuu "Claudius Phillipsistä, jonka ehdoton rikkauden halveksiminen ja verraton viulunsoitto tekivät hänestä kaikkien tuntijoiden ihastuksen esineen." Vastakkaisten ansioitten johdonmukainen yhdistelmä! Rikkauden halveksimisen suuruudesta, oi nero, riippuu kykysi käytellä viulua!
Gaetano Pisanin sävellyslahjat esiintyivät pääasiallisesti sellaisessa soitossa, mikä sopi tähän hänen lempisoittimeensa, viuluun, jolla epäilemättä on mitä runsaimmat ja monipuolisimmat edellytykset intohimojen tyynnyttämiseksi ja hallitsemiseksi. Mitä Shakespeare on runoilijoiden kesken, on Cremona soittokoneiden kesken. Kuitenkin oli hän säveltänyt muitakin kappaleita, laajempia ja suurpiirteisempiä ja etevin näistä oli hänen kallis — rahalla ostamaton — julkaisematon — häviämätön oopperansa "Sireeni." Tämä suuri teos oli ollut hänen poikaikänsä unelma, hänen miehuutensa lemmitty ja vanhempina vuosina "se seisoi hänen vierellään kuin nuoruus." Turhaan oli hän ponnistanut saadakseen sen maailmalle esitetyksi. Vieläpä lempeä kadehtimaton Paisiello[7] pudisti päätään, kun soittaja antoi hänen kuulla näytteen sen paraimmista kohdista. Ja kuitenkin, Paisiello, vaikka tämä soitto suuresti eroaa siitä, mitä Durante opetti sinua jäljittelemään, niin kenties — mutta kärsivällisyyttä, Gaetano Pisani — odota aikaasi ja pidä viulusi vireessä!
Vaikka voi kuulua kummalta, niin tämä omituinen henkilö sittenkin oli solminnut sen siteen, jota tavalliset kuolevaiset ovat taipuvaisia pitämään omana yksinoikeutenaan — hän oli naimisissa ja hänellä oli yksi lapsi. Ja mikä vielä kummallisempaa, hänen vaimonsa oli tyyneen, tervejärkisen haaveilemattoman Englannin tytär. Hän oli miestään paljon nuorempi, kaunis ja lempeä, vaaleaverinen aito englantilainen kasvoiltaan. Hän oli mennyt rakkaudesta naimisiin ja (uskotteko?) rakasti miestään yhä. Kuinka se avioliitto solmittiin, kuinka tuo arka, epäseurallinen, kömpelö olento ensin uskalsi kosia — sitä voin selittää ainoastaan pyytämällä teitä katselemaan ympärillenne ja ensiksi selittämään minulle, millä tavalla puolet miehistä ja puolet vaimoista, joita tapaatte, ovat löytäneet itselleen puolison! Kuitenkaan tämä yhdistys, tarkemmin silmäiltynä, ei ollut niinkään merkillisesti syntynyt. Tyttö oli syntynyt avioliiton ulkopuolella vanhemmista, jotka olivat liian ylhäisiä itse häntä pitämään. Hänet lähetettiin Italiaan oppimaan sitä taidetta, josta hän tulisi elämään, sillä hänellä oli laulunääni ja taideaisti. Hän oli muista riippuvainen ja huonosti kohdeltu. Pisani oli hänen opettajansa ja kehdosta asti tyttö ei ollut kuullut muuta ääntä kuin hänen, jossa ei ollut ylenkatseen tai moitteen vivahdustakaan. Niinpä — jatko seuraa itsestään. Oli se luonnollista tai ei, he menivät naimisiin. Nuori vaimo rakasti miestään, ja vaikka hän olikin hiljainen ja nuori, voitiin häntä melkein sanoa molempien suojelijaksi. Kuinka monesta San Carlon ja soitto-opiston hallitsijoiden epäsuosiosta olikaan hän tietämättään pelastunut vaimonsa avuliaalla välityksellä! Kuinka monen sairauden aikana — sillä miehen ruumiinrakennus oli heikko — olikaan vaimo häntä hoitanut ja vaalinut! Usein hän pimeinä öinä odotti teatterin luona lyhtyineen näyttääkseen hänelle valoa ja tukeakseen häntä vankalla käsivarrellaan; muussa tapauksessa kukaties soittaja hajamielisissä unelmissaan olisi voinut astella mereen Sireeninsä jälkeen. Ja sitten kuunteli vaimo niin ihmeen kärsivällisesti, ehkä huvitettunakin — sillä tosi rakkaudessa ei ole maku aina hienoin — noitten eriskummaisten säännöttömien sävelten kuohuja ja houkutteli hänet — koko matkan kuiskaten ylistystä — epäterveellisestä yövalvonnasta lepoon ja uneen! Sanoin, että miehen soitanto oli osa hänestä itsestään, ja tämä hellä olento näytti olevan osa soitosta; olikin niin, että kun vaimonsa istui hänen vierellään, pääsi se mikä oli sulosointuista ja viehättävää hänen kirjavassa mielikuvituksessaan, ikäänkuin varkain sopusointuun sulamaan. Epäilemättä vaimon läsnäolo vaikutti soittoon, muovaten ja vienontaen sitä, mutta soittaja ei sitä tietänyt, sillä hän ei koskaan tutkinut, mistä ja mitä hänen innostuksensa oli. Sen hän vaan tiesi, että rakasti ja siunasi vaimoaan. Hän kuvitteli sanovansa tämän vaimolleen kaksikymmentä kertaa päivässä, mutta sitä hän ei koskaan tehnyt, sillä hän ei ollut monisanainen edes vaimolleen. Hänen soittonsa oli hänen, kielensä, niinkuin vaimon kieli oli — huolenpito. Hän keskusteli enemmän viulunsa kanssa; sille hän saattoi puhua tuntikausia — ylistää sitä — torua — mielistellä, vieläpä tiedettiin hänen sille kironneenkin, sillä sellainen on ihminen virheettöminkin, mutta tällaista hairahdusta hän aina syvästi katui. Ja viululla oli oma kielensä, se saattoi puolustautua ja kun se otti toruakseen, oli se voiton puolella. Se oli jalo toveri tämä viulu, Tyrolissa tehty, kuuluisan Steinerin tekoa. Sen pitkässä iässä oli jotakin salaperäistä. Kuinka monta kättä, nyt maaksi muuttunutta, oli koskettanut sen kieliä, ennenkuin se tuli Gaetano Pisanin parhaimmaksi toveriksi! Itse sen kotelo oli arvoa ansaitseva, kauniisti maalattu, niinkuin sanottiin Caraccin kädellä. Muuan englantilainen kokooja oli tarjonnut kotelosta enemmän kuin Pisani oli koskaan viululla ansainnut. Mutta Pisani, joka ei välittänyt siitä, missä hökkelissä hän itse asui, oli ylpeä saadessaan tarjota viululleen palatsin. Hänen viulunsa oli hänen vanhempi lapsensa! Hänellä oli toinenkin lapsi ja nyt käännymme siihen.
Miten voisin sinua kuvailla, Viola? Varmaankin oli soitolla jotain tekemistä tämän nuoren vieraan tulossa. Sillä sekä ulkomuoto että luonne osotti sukulaisuuden jälkiä tuon omituisen ja henkimäisen äänielämän kanssa, joka yö toisensa jälkeen, ilmakkaana ja aavemaisena levisi yli tähtiä päilyvän lahdelman… kaunis hän oli, mutta outoa kauneutta — vastakkaisten ominaisuuksien yhdistelmä ja sopusointu. Hänen hiuksissaan oli kullankarva, runsaampi ja puhtaampi kuin mitä Pohjolassa tavataan. Mutta silmässä oli tumma, hellä, voittava hehku, enemmän kuin italialainen, melkein itämaalainen. Iho oli tavattoman vaalea, mutta ei koskaan pysynyt samanlaisena — milloin se oli punakka, milloin kalpea. Ja niinkuin iho, niin vaihteli kasvojen ilmekin, ollen milloin verrattoman suruinen, milloin taas verrattoman iloinen.
Ikävä sanoa tämä omituinen pariskunta suuresti laiminlöi antaa tyttärelleen sitä, mitä oikeastaan kutsumme kasvatukseksi. Eipä niillä tosin kummallakaan ollut paljon tietoa annettavana ja suuret tiedot eivät silloin olleet muodissa niinkuin nyt. Mutta sallimus tai luonto auttoi nuorta Violaa. Hän oppi itsestään äitinsä kielen niinkuin isän ja pian hän jo taisi lukea ja kirjottaa. Äitinsä, joka muuten oli roomalais-katolilainen, opetti häntä varhain rukoilemaan. Mutta näiden kaikkien taitojen vastapainoksi, koska Pisanin tavat olivat niin omituiset ja hän vaimoltaan alituisesti kysyi huolenpitoa, jäi lapsi usein yksikseen vanhan hoitajattaren varaan, joka kyllä häntä suuresti rakasti, mutta ei mitenkään sopinut hänelle opettajaksi. Rouva Gionetta oli aito italialainen ja napolilainen. Hänen nuoruutensa oli ollut paljasta lempeä ja vanhuus oli paljasta taikauskoa. Hän oli kielas, oikea lörppö. Milloin hän laverteli lapselle armastelevista herroista ja prinsseistä, milloin hän sai veren jäätymään saduillaan ja tarinoillaan peikoista ja vampiireista,[8] tansseista suurten uhripuitten ympärillä ja "pahan silmän" lumouksesta — yhtä vanhoja tarinoita varmaankin kuin kreikkalaiset ja etrurilaiset. Kaikki tämä oli omiansa salaisesti kutomaan lumotuita kankaita Violan mielikuvituksen eteen, joita kankaita myöhempien vuosien tyyneempi harkinta turhaan koetti hajottaa. Ja varsinkin sai kaikki tämä häntä pelokkaalla nautinnolla kiintymään isänsä soittoon. Syntymästä saakka hänen ympärillään leijailivat nuo ihmeelliset säveleet, jotka aina koettivat tulkita ylimaallisten olentojen kieltä hurjilla katkonaisilla äänillä. Voitaisiin sanoa, että lapsen koko sielu oli täynnä soittoa — muistot, mielikuvat, ilon tai tuskan aistimukset, kaikki sekaantuivat erottamattomasti noihin ääniin, jotka milloin ilahuttivat, milloin pelottivat — jotka tervehtivät häntä aamuauringon avatessa hänen silmänsä ja herättivät hänet yksinäisellä vuoteella yön pimeydessä. Gionettan sadut ja tarinat vielä vain auttoivat lasta paremmin ymmärtämään noiden salaperäisten äänten merkityksen, ne antoivat soitolle sanoja.
Oli luonnollista, että sellaisen isän lapsi pian osottaisi taipumusta hänen taiteesensa. Mutta tämä taipumus näyttäytyi etupäässä korvassa ja äänessä. Jo aivan pienenä hän lauloi hurmaavasti. Muuan suuri kardinaali kuuli hänen lahjoistaan puhuttavan ja lähetti häntä noutamaan puheilleen. Siitä hetkestä asti oli Violan kohtalo ratkaistu: hänestä oli tuleva Napolin tuleva kunnia, San Carlon primadonna.
Kardinaali päätti saada ennustuksensa toteutumaan ja antoi hänen nauttia kuuluisimpien mestareiden opetusta. Yllyttääkseen hänen kilpailunhaluaan otti hänen ylhäisyytensä Violan eräänä iltana omaan teatteri-aitioonsa: olipa toki jotakin saada nähdä esitystä ja vielä enemmän saada kuulla kättentaputuksia, joita tuhlattiin loistaville signoroille — niiltä hän kerran vielä tulisi viemään voiton! Oi miten kunniakkaalta tuo näyttämön elämä, tuo soiton ja laulun ihmemaailma, hänestä tuntui, ensi kerran nähtynä! Se oli ainoa maailma, joka näytti vastaavan hänen kummallisia lapsellisia ajatuksiaan. Hänestä tuntui kuin hän tähän asti olisi ollut vieraalle maalle viskattu, mutta nyt viimein olisi päässyt näkemään synnyinmaansa ja kuulemaan sen kieltä. Kaunis ja todellinen innostus, täynnä tulevaisuuden lupauksia! Poika tai mies, sinä et koskaan tule runoilijaksi, jollet ole tuntenut ihannemaan, Kalypson saaren avautuvan eteesi, kun ensi kerran teatterin maagillinen esirippu vedettiin syrjään ja runouden maailma aukeni jokapäiväisyyden maailmaan.
Ja nyt oli vihkimys tapahtunut. Violan oli luettava, tutkittava, kuvattava yhdellä käänteellä, yhdellä silmäyksellä niitä tunteita, joita hänen tulisi näyttämöllä esittää. Vaarallisia opetuksia tosiaankin monelle, mutta ei sille puhtaalle innostukselle, joka perustuu taiteesen. Sillä sielu, joka oikein käsittää taiteen, on peili, joka uskollisesti heijastaa mitä sen pintaan sattuu, ainoastaan silloin kun se on tahraton. Viola osasi vaistomaisesti löytää luonnon ja totuuden. Hänen lausuntonsa oli täynnä itsetiedotonta voimaa, hänen äänensä hellytti sydämet kyyneleihin tai sytytti ne jalon suuttumuksen hehkuun. Mutta tämä johtui siitä myötätunnosta, mikä nerolla aina on kaiken tuntevan, elävän ja hengittävän suhteen jo varhaisimmassa viattomuusiässäänkin. Hän ei ollut suinkaan ennenaikaa kypsynyt nainen, joka olisi käsittänyt sanojen esittämän rakkauden, tai mustasukkaisuuden. Hänen taiteensa oli noita ihmeellisiä salaisuuksia, joita sielutieteilijät koettakoot ratkaista, jos voivat; sanokoot he, miksikä yksinkertaiset lapset ja puhtaimmat sydämet usein ovat niin herkät tuntemaan todellisen taiteen ja väärän, tunteen ja sanahelinän erotuksen, kun laulatte heille tai kerrotte satuja; sanokoot, miksi luonnollisen intohimon sointuvat ilmaisut herättävät vastakaikua sydämissä, jotka eivät vielä ole kokeneet sitä, mistä sanat kertovat.
Ulkopuolella opintojaan oli Viola vaatimaton, tunteellinen, mutta hieman oikullinen lapsi; oikullinen ei mielenlaadussaan, sillä hän oli aina suloinen ja myöntyväinen, mutta hänellä oli "tuulia", niin että hän surullisesta muuttui iloiseksi ja taas surulliseksi ilman näkyvää syytä. Jos jotakin syytä oli, on se etsittävä siitä varhaisesta salaperäisestä tunnepiiristä, johon olen viitannut, ja silloin on katsottava, mikä vaikutus on saattanut olla hänen mielikuvitukseensa niillä alituisilla sävelvirroilla, jotka häntä ympäröivät. On näet huomattava, että niitä, jotka ovat erityisen herkät soitolle, säveleet usein arkielämän puuhissa tulevat kiusaamaan ja hätyyttämään. Soitto, kun se kerran pääsee sieluun, tulee itse jonkunlaiseksi hengeksi, joka ei hevin kuole. Se harhailee muistin käytävissä ja sokkeloissa ja kuuluu usein uudelleen yhtä selvänä ja elävänä kuin milloin se ensi kerran pani ilma-aallot liikkeelle. Violankin mieleen siis nämä äänihaamut usein tulivat takaisin; jos olivat iloisia, herättivät ne hymyn, jos suruisia, levittivät ne varjon hänen kasvoilleen ja saivat hänet lakkaamaan lapsellisesta leikkisyydestään ja istuutumaan syrjään aateskelemaan.
Tosiaan siis kuvannollisesti tätä suloista olentoa, jonka vartalo oli kuin ilmasta kudottu, kauneus niin sopusuhtainen, käytös niin eriskummainen — tosiaan häntä kuvannollisesti saattoi kutsua Soiton ennemmin kuin soittoniekan tyttäreksi. Voi arvata, että tätä olentoa odotti joku merkillinen kohtalo vähemmän varsinaista elämää kuin sitä runoiltua, mikä näkeville silmille ja tunteville sydämille aina kulkee rinnan tavallisen elämän kanssa, kaksoisvirtana Tummaa Merta kohti.
Ja sentähden ei ollutkaan kumma, että Viola itse jo lapsuudessaan ja vielä enemmän silloin kun hän kukoisti neitsyeellisen nuoruutensa suloisessa vakavuudessa, kuvitteli elämälleen sellaisen kohtalon, joko autuutta tai kärsimystä, mikä sopi yhteen hänen hengittämänsä ilmapiirin unelmien ja haaveitten kanssa. Usein hän saattoi tiheitten pensaikkojen läpi kiivetä Posilipon luolalle ja istuutua Virgiliuksen haudalle, missä haamuja näyttäytyi, ja siellä hän antautui noihin haaveisiinsa, joiden hienoa utuisuutta ei mikään runoilu voi määritellä ja tehdä kouriintuntuvaksi — sillä kaikkia laulajia mahtavampi on nuoruuden unelmoiva sydän. Usein hän myöskin istui kynnyksellä, jonka päällä viinilehvät kiertelivät, syyspäivän tai suvi-illan hämärissä katsellen tummansiniselle päilyvälle lahdelle ja rakennellen pilvilinnoja. Kuka ei tee samaa — ei ainoastaan nuorena vaan vanhempanakin, kun toivot jo niin monasti ovat himmentyneet! Ihmisen etuoikeus on unelmoida, se on mökkiläisen ja kuninkaan yhteinen perintölahja. Mutta Violan päiväunet olivat selvempiä, vakavampia ja lukuisempia kuin mihin useimmat meistä antavat itselleen aikaa. Ne olivat kuin kreikkalaisten oramat[9] — profetallisia vaikka kuviteltuja.