I LUKU.
"Uhrina minä alttarille käyn."
_Metast. At. II, 6.
Oli kulunut kuukauden verran Zanonin lähdettyä ja Glyndonin tavattua Mejnourin, kun kaksi englantilaista käsikoukussa asteli Napolin valtakatua.
"Mutta sen minä sanon", puhui toinen kiihkeästi, "että jos sinulla on hitunenkin järkeä jälellä, niin seuraat sinä minua Englantiin. Tämä Mejnour on petkuttaja, ja vielä vaarallisempi kuin Zanoni, koska hän on enemmän tosissaan. Mitä hänen lupauksensa viimeisiltään ovat? Itsehän tunnustat, ettei mikään voi olla hämärämpää. Sanot, että hän on lähtenyt Napolista, — että hän on valinnut olinpaikan, joka paremmin kuin ihmisten meluavat markkinat sopii niihin tutkimuksiin, joihin hän aikoo sinut vihkiä. Hänen asuntonsa on Italian hurjimpien rosvojen pesäpaikassa — seudussa, mihin ei ulotu oikeudenkaan käsi. Mainio erakon maja tosiaankin! Minä vapisen sinun puolestasi. Jospa tämä outo mies — josta ei tiedetä mitään — onkin liitossa rosvojen kanssa ja nämä vaan väijyvät sinua päästäkseen käsiksi rikkauksiisi — ehkä elämääsi? Saat kiittää onneasi, jos pääset sieltä puolen omaisuutesi hukalla. Sinä hymyilet halveksuvasti! Hyvä, jätä terve järki pois laskuistasi ja katso asiata omalta kannaltasi. Sinun pitää mennä koetukseen, jota ei itse Mejnourkaan kuvaile varsin viehättäväksi. Se saattaa onnistua tai olla onnistumatta; jälkimäisessä tapauksessa uhkaa sinua mitä synkimmät kauhut; edellisessä tapauksessa et ole päässyt sen pitemmälle kuin tuo tylsä ja iloton mystikko, jota pidät mestarina. Pois tuhmuus! nauti nuoruudesta, niin kauan kuin se kestää. Palaa minun kerallani Englantiin, unohda nämä unelmat. Aiota parempaa uraa kulkemaan, tee parempia tuttavuuksia, kuin mitkä sinua Italian niemellä houkuttelevat. Pidä huolta tavarastasi, hanki rikkautta ja tulet onnelliseksi ja kaikkein arvoa nauttivaksi kansalaiseksi. Tämä on terveen ystävyyden neuvo, mutta se mitä minä lupaan sinulle, on vilpittömämpää kuin mitä Mejnour lupaa."
"Mervale", sanoi Glyndon jyrkästi, "minä en voisi, jos tahtoisinkin, noudattaa sinun kehotustasi. Suurempi voima ajaa minua eteenpäin, minä en voi vastustaa sen vaikutusta. Minä tulen viimeiseen asti seuraamaan sitä outoa tietä, jolle olen astunut. Älä ajattele minua enempää. Seuraa itse sitä neuvoa, jonka annoit minulle, ja ole onnellinen."
"Tämä on mieletöntä", sanoi Mervale, "terveytesi on piloilla; sinä olet muuttunut niin, että minä tuskin saatoin sinua tuntea. Tule! minulla on jo passissani mainittuna sinun nimesi, kohta minä lähden ja sinä, joka vielä olet tuskin muuta kuin poika, jäät ilman ystävää oman haaveesi pauloihin ja tämän häikäilemättömän veijarin vehkeiden uhriksi."
"Riittää jo", sanoi Glyndon kylmästi, "sinun neuvosi menettävät arvonsa, kun annat ennakkoluulojesi niin selvästi tulla näkyviin. Minulla on jo tarpeeksi todistuksia tämän miehen voimista — jos hän onkaan mies miesten vertainen, jota toisinaan epäilen — ja tulkoon elämä, tulkoon kuolema, minä en väisty siltä polulta, joka lumoavasti houkuttelee. Hyvästi Mervale, ja jollemme enää tapaa toisiamme, jos sinä vanhassa iloisessa kotimaassamme saat kuulla, että Clarence Glyndon nukkuu viimeistä untaan Napolin rannikoilla tai kaukaisessa vuoristossa, niin sano nuoruutemme ystäville: 'Hän kuoli arvokkaasti, niinkuin tuhannet tiedon-marttyyrit ennen häntä ovat kuolleet, ikuisen totuuden etsimisessä.'"
Hän puristi Mervalen kättä, riensi hänen luotaan ja katosi väentungokseen.
Kadunkulmassa hänet pysäytti Nicot.
"Ah, Glyndon, minä en ole sinua koko kuukauteen nähnyt. Missä olet piileskellyt? Oletko vaipunut tutkimuksiin?"
"Olen."
"Minä aion lähteä Napolista Pariisiin. Tahdotko seurata minua?
Kaikenlaiset nerot ovat siellä etsittyjä ja voivat varmasti kohota."
"Kiitän tarjouksesta, mutta minulla on tätä nykyä muita suunnitelmia."
"Niin lyhyttä kieltä — mikä sinua vaivaa? Suretko Pisanin menetystä? Ota minusta esimerkki! Minä olen jo saanut lohdutusta Bianca Sacchinista — hän on sievä nainen — valistunut — ilman ennakkoluuloja. Hänestä minä saan mainion välikappaleen. Mutta mitä tulee Zanoniin —"
"Mitä hänestä?"
"Jos minä koskaan maalaan jotain vertauskuvallista, niin otan hänet Saatanan malliksi. Ha, ha, oikea maalarin kosto — äh! Ja se on muuten maailman meno. Kun emme voi tehdä mitään sille, jota vihaamme, niin voimme ainakin piirtää hänestä irvikuvan. Mutta totta puhuen minä inhoon sitä miestä."
"Ja miksi?"
"Miksikä! Eikö hän vienyt minulta vaimon ja myötäjäiset, joita olin odottanut? Mutta muuten, jos hän olisi tehnytkin minulle mieliksi eikä kiusaksi, niin minä olisin yhtäkaikki häntä vihannut. Hänen kasvonsa ja koko olemuksensa panee minua sekä kadehtimaan että kiroomaan häntä. Minä tunnen, että on jotain vastakkaista meidän luonteissamme. Minä tunnen myöskin, että me tulemme kerran tapaamaan toisemme, silloin kun Jean Nicotin viha ei enää ole näin voimaton. Ja mekin, rakas veli, mekin tulemme tapaamaan toisemme! Eläköön tasavalta! Minä lähden uuteen maailmaani!"
"Ja minä omaani. Hyvästi!"
Samana päivänä lähti Mervale Napolista. Seuraavana päivänä Glyndonkin jätti Ilojen Kaupungin, ratsastaen yksin hevosellaan. Hänen tiensä kulki maakunnan luonnonkauneihin, mutta vaarallisiin seutuihin, joissa siihen aikaan asustivat rosvot ja joihin harvat matkustajat uskalsivat päivänvalollakaan lähteä ilman varustettua saattojoukkoa. Ei voi ajatella yksinäisempää tietä kuin sitä, missä hänen hevosensa kaviot kumeasti ja alakuloisesti kajahtelivat. Suuria aloja asumatonta maata oli hänen edessään, etelän rehevän kasvullisuuden peittämänä. Silloin tällöin hyppäsi villi kauris alas joltakin kunnaalta, tai kuului vuorenloukosta yllätetyn petolinnun kimeä kiljahdus. Nämä olivat ainoat elonmerkit; ei yksikään ihminen tullut tiellä vastaan, ei yhtään mökkiä näkynyt lähimailla. Omissa vakavissa ja korkeissa aatoksissaan ratsasti nuori mies tietään, kunnes aurinko oli tyhjentänyt puolipäivähelteensä ja raitis tuuli, ennustaen illan lähestymistä, nousi mereltä, joka oli oikealla kädellä kaukana ja näkymättömänä. Samalla hän tienkäänteessä näki edessään kurjannäköisen kylän, jollaisia tavataan Napolin sisämailla, ja toisella puolella tietä oli pieni kappeli, jonka avoimesta ovesta näkyi kirjavasti maalattu Neitsyen kuva. Täällä, missä kristityn maan povessa oli säilynyt vanhan jumala-uskon jätteitä — sillä aivan samanlaisia olivat ne kappelit, jotka pakanallisena aikana olivat vihityt mytologian pyhien puolijumalien palvelukseen — täällä istui yhdessä kuusi tai seitsemän onnettoman näköistä siivotonta vaivaista, joita spitalitaudin kirous oli erottanut muista ihmisistä. He päästivät kimakan huudon kääntäessään aavemaiset kasvonsa hevosmieheen, ja paikastaan liikahtamatta he ojensivat näivettyneet käsivartensa pyytäen almua Laupeuden Äidin nimessä. Glyndon viskasi nopeasti heille muutamia kolikoita, käänsi poispäin kasvonsa, kannusti hevostaan eikä hiljentänyt vauhtia, ennenkuin oli ehtinyt kylään. Toisella puolen ahdasta ja kuraista tietä oli tuimannäköisiä ihmisiä — muutamat nojallaan mustien hökkeleiden ränsistyneitä seiniä vastaan, muutamat kynnyksellä istumassa, muutamat pitkällään likaisella maalla — kaikki sekä sääliä että pelkoa herättäviä: sääliä likaisuutensa tähden ja pelkoa kasvoissa näkyvän raakuuden tähden. He katselivat häntä vihaisen ja synkän näköisinä hänen ratsastaessaan ylös pitkin epätasaista tietä. Muutamat kuiskailivat keskenään merkitsevästi silmää iskien, mutta kukaan ei koettanut estää hänen matkaansa. Lapsetkin lakkasivat telmeestään, ja ryysyiset nulikat kuiskasivat äideilleen: "huomenna saadaan lystiä!" Se oli juuri yksi niitä kyliä, joihin ei ulotu lain koura vaan joissa murha ja väkivalta turvallisina asustavat — jollaisia siihen aikaan oli paljon Italian kaukaisemmissa osissa.
Glyndonin rohkeus oli mennä, kun hän katseli ympärilleen, ja aiottu kysymys kuoli hänen huulilleen. Viimein yhdestä kurjasta mökistä astui ulos muita arvokkaampi mies. Hänellä ei ollut niinkuin muilla likaisia repaleita päällään vaan hän oli puettu mitä komeimpaan kansallispukuun. Hänen sysimustat kiharansa olivat lakin peitossa, josta riippui kullattu töyhtö hartioille, hänen viiksensä oli hyvin hoidetut ja kaulan ympäri oli sidottu hieno silkkinen kirjava kaulahuivi. Lyhyt takki oli kirjailtu useilla kiiltävillä nappiriveillä, housut olivat ihonmyötäiset ja leveässä vyössä näkyi kaksi hopeahelaista pistoolia ja tuppipuukko, jonka varsi oli kaiverrettua norsunluuta. Pieni sievä karhiini (pyssy) riippui yli olkapään.
Mies itse oli keskikokoinen, atletti muodoltaan, piirteet säännölliset, iho ahavoitunut. Hänellä oli kasvoissaan sellainen ilme, joka kyllä oli röyhkeä ja häikäilemätön, mutta enemmän uhmaileva kuin raaka eikä aivan vailla viehätystä.
Glyndon silmäiltyään miestä jonkun hetken tarkkaavasti pidätti hevostaan ja kysyi tietä "vuorilinnaan."
Mies nosti lakkiaan kysymyksen kuultuaan, lähestyi Glyndonia, pani kätensä hevosen kaulalle ja virkkoi matalalla äänellä: "Te olette siis se herra, jota meidän suojelijamme on odottanut. Hän pyysi minua johtamaan teitä linnaan. Ja todellakin, signor, voisi olla turmioksi, jos minä en hänen käskyään tottelisi."
Mies sitten huusi läsnäoleville äänekkäästi: "Hoi, ystäväiset, tästälähin ja aina osottakaa kaikkea kunnioitusta tälle arvokkaalle herralle. Hän on se vieras, jota meidän siunattu suojelijamme linnavuorella on odottanut. Pitkä elämä olkoon hänellä! Olkoon hän, niinkuin hänen isäntänsä, turvattu päivällä ja yöllä — vuorilla ja tasangoilla — tikaria ja kuulaa vastaan. Kirottu olkoon se, joka koskee hiuskarvaakaan hänen päässään tai ropoa hänen kukkarossaan. Nyt ja aina me tahdomme häntä suojella ja kunnioittaa — lain edessä ja lakia vastaan — hengellä ja elämällä. Amen! Amen!"
"Amen!" vastasivat hurjasti yhteen ääneen sadat kielet ja joukot tunkeilivat pitkin kyläkatuja ratsastajan ympärille.
"Ja että hän olisi tunnettava", jatkoi englantilaisen outo suojelija, "tunnettava silmälle ja korvalle, niin minä sidon hänen ympärilleen tämän valkoisen nauhan ja sanon hänelle tunnussanan 'rauha rohkealle'. Signor, kun kannatte tätä nauhaa, niin ylpeimmätkin näillä seuduin paljastavat päänsä. Signor, kun lausutte tämän tunnussanan, niin röyhkeimmätkin ovat velvolliset teitä tottelemaan. Jos tahdotte apua tai etsitte kostoa — siepataksenne kaunottaren tai voittaaksenne vihollisen — puhukaa vain sana, niin me olemme teidän palvelijoitanne! Eikö niin, kumppanit?" Ja taas käheät äänet huusivat "Amen! Amen!"
"Nyt, signor", kuiskasi rosvopäällikkö, "jos teillä on muutamia kolikoita liikaa, niin viskatkaa joukon sekaan ja menkäämme matkaan."
Glyndon mielellään suostui loppukehotukseen ja tyhjensi kukkaronsa kadulle. Kirouksin, siunauksin, huudoin ja meluin kaikki, miehet, vaimot ja lapset heittäytyivät rahoja kokoomaan, ja päällikkö tarttui hevosen ohjaksiin ja lennätti sen juoksujalkaa läpi kylän ja vasemmalle kädelle ahtaan solatien kautta, kunnes muutaman hetken päästä ei näkynyt ihmisiä eikä taloja vaan vuoristot sulkivat näköalan kaikilta puolilta. Silloin vasta opas hiljensi juoksuaan, käänsi mustat silmänsä Glyndoniin ja virkkoi veitikkamaisesti:
"Teidän ylhäisyytenne ei varmaankaan odottanut näin sydämellistä vastaanottoa?"
"No todella minun olisi pitänyt sitä odottaa, sillä se signor, jonka taloon olen matkalla, ei salannut minulta ympäristön luonnetta. Ja teidän nimenne, ystäväni, jos niin saan sanoa."
"Oh, minua ei tarvitse arkailla. Kylässä minua tavallisesti kutsutaan maestro Paoloksi. Minulla oli kerran pilanimi mutta se oli hieman ruma, ja minä olen sen unohtanut, sittekuin maailmasta vetäydyin pois!"
"Ja mikä teidät saattoi tänne vuoristoon lähtemään? Maailmanväsymys vai köyhyys vai joku — joku intohimon teko, josta olisi lähtenyt lain rangaistus?"
"Kas niin, signor", sanoi mies iloisesti naurahtaen, "minunlaiset harvoin rakastavat jokapäiväisyyttä. Minulla ei ole mitään salaisuuksia niinkauan kuin olen näillä mailla ja huilu on taskussa ja pyssy selässä." Rosvo näytti mielellään laskevan kielensä valloilleen ja mitä pitemmälle kertomus jatkui, näytti se vievän häntä kauemmaksi kuin hän aikoikaan. Keveä leikillisyys vaihtui vilkkaaseen ja ilmehikkääseen viittoiluun, joka etelämaissa aina seuraa tunteiden esitystä.
"Minä synnyin Terracinassa — se on kaunis seutu, eikö olekin? Isäni oli oppinut munkki, korkeasyntyinen. Äitini — taivas häntä siunatkoon — oli ravintoloitsijan sievä tytär. Tietysti ei naiminen voinut tulla kysymykseenkään, ja kun minä synnyin, niin munkki totisena selitti, että kasvoni olivat niin merkillisesti hänen näköisensä. Minut määrättiin kehdosta asti kirkon palvelukseen ja yleisesti arveltiin, että pääni oli kuin luotu munkkihattua varten. Munkki piti suurta huolta kasvatuksestani ja minä opin latinaa ja psalmeja yhtä pian kuin vähemmän merkilliset lapset oppivat kirkumaan. Eikä pyhän miehen huolenpito rajottunut ainoastaan sisäisiin avuihin. Vaikka hän oli vannonut köyhyyttä, piti hän aina varansa, että äidilläni oli taskut täynnä: ja äitini ja minun taskujeni välille syntyi pian salainen kanssakäyminen. Sentähden minä neljäntoista vanhana kannoin lakkia toisella kulmalla, pistooleja aina vyössä, ja aloin herrastella kavaljeerina. Silloin äitiraukkani kuoli, ja samaan aikaan isäni, joka oli kirjottanut historian paavinbullista neljässäkymmenessä nidoksessa ja muuten oli niinkuin jo sanoin korkeasyntyinen, sai kardinaalin hatun. Siitä ajasta asti hän piti parhaimpana olla välittämättä halvasta minunlaisestani. Hän lähetti minut Napoliin erään kunniallisen notaarion luokse ja antoi minulle kaksisataa kruunua matkaan. Ja minä, signor, näin silloin siksi paljon 'korkeasta laista ja oikeudesta', etten koskaan alennu siinä ammatissa loistelemaan. Sen sijaan että olisin pergamenteja tuhrinut, minä olin lemmenkaupoissa notaarion tyttären kanssa. Isäntäni keksi meidän viattoman ilomme ja ajoi minut pellolle; se oli kiusallista. Mutta minun Ninettani rakasti minua ja laitti niin, ettei minun tarvinnut maata kadulla kerjäläisten kanssa. Pikku hempukka, tuntuu kuin vielä näkisin hänet, paljain jaloin ja sormi suulla, avaavan oven kesäöinä ja pyytävän minua hiljaa hiipimään kyökkiin, missä — pyhimyksille kiitos! — piirakka ja viinipullo aina odotti nälkäistä rakastajaa. Viimein Ninetta kylmeni minulle. Se on naisväen tapaista, signor. Hänen isänsä löysi hänelle mainion kumppanin — vanhan laihan taulukauppiaan. Tyttö suostui tuumaan ja pian pistettiin ovi lukkoon rakastajan silmien edestä. Minä en tullut pahalle päälle, teidän ylhäisyytenne, en, en tullut. Naisia on paljon niinkauan kuin olemme nuoria. Niin minä ilman tukaattia taskussani tai kannikkaa hampaissani lähdin koettamaan onnea espanjalaisen kauppiaan laivassa. Se oli pahempaa työtä kuin olin luullutkaan, mutta onneksi meidät yllättivät merirosvot. Puolet laivaväestä surmattiin, toinen puoli otettiin vangiksi. Minä olin jälkimäisten joukossa — aina onnen puolella, nähkääs, signor — munkinpojilla on siinä etu. Merirosvojen päällikkö piti minusta. 'Tule meidän palvelukseen', sanoi hän. 'Olen sangen kiitollinen', sanoin minä. Kas nyt olin merirosvo! Ah, mikä hauska elämä! Kuinka siunasin vanhaa notaariota, joka heitti minut pellolle. Mikä juhliminen, mikä tappeleminen, mikä kosiminen ja riitely! Joskus me tulimme rantaan ja pidimme lystiä niinkuin prinssit, joskus me päiväkausia tyynellä säällä lepäilimme ja päivä paistoi ja meri kimalteli — siinäpä hauska. Ja sitten, kun tuuli nousi ja purje tuli näkyviin, kuka oli iloisempi kuin me? Minä vietin kolme vuotta siinä hauskassa toimessa, mutta silloin minä, signor, tulin kunnianhaluiseksi. Minä kapinoin kapteenia vastaan ja tahdoin päästä hänen paikalleen. Yön hiljaisuudessa me teimme ylläkön. Laiva makasi niinkuin tukki meressä, ei näkynyt maata mastonhuipusta, aallot olivat kuin lasia ja kuu paistoi täydeltä terältään. Ylös me nousimme, kolmekymmentä meitä oli ja enemmänkin. Huutaen me syöksyimme kapteenin kajuuttaan, minä etunenässä. Vanha urhoollinen päällikkö oli kuullut huudon ja seisoi siinä ovessa, pistooli kummassakin kädessään, ja hänen ainoa silmänsä — toinen oli sokea — oli pahempi katsoa kuin pistoolien suut. 'Antaudu', huusin minä, 'henkesi säästetään.' 'Ota se', sanoi hän ja hui! pani pistooli. Mutta pyhimykset pitivät omastaan huolta ja kuula meni ohi kulmien. Minä hyökkäsin häneen kiinni ja toinen pistooli laukesi tappelun telmeessä ilmaan. Mokoma mies — kuusi jalkaa neljä tuumaa ilman jalkineita! Kannelle me kaaduimme kieriskellen toistemme päällä. Pyhä Maria! ei ollut aikaa hakea puukkoja. Sillävälin oli koko joukko ehtinyt jalkeille, muutamat olivat kapteenin puolella, muutamat minun puolellani, lyöden ja ampuen, kiroten ja huutaen, ja silloin tällöin kuului meressä loiskaus! Hieno ateria hai-kaloilla sinä yönä! Viimein vanha Bilboa pääsi voitolle. Hänen puukkonsa leimahti ja tuli alas — mutta ei minun sydämeeni. Ei! minä pidin vasenta kättäni kilpenä ja terä meni läpi lihan, niin että veri purskui kuin valaskalan sieraimista. Iskun voimasta putosi junkkari päälleni ja oikealla kädelläni otin häntä kurkusta kiinni ja käänsin hänet toiselle kyljelle niinkuin lampaan, signor, ja silloin oli pian hänen loppunsa tullut — lihava saksalainen pisti hänet läpitse piikillänsä.
"'Vanha kumppani', sanoin minä, kun hän käänsi pelottavan silmänsä minuun, 'minä en sinua vihaa, mutta kai jokaisen täytyy päästä eteenpäin maailmassa, vai kuinka?' Kapteeni irvisti ja heitti henkensä. Minä nousin kannelle — mikä näky! Kaksikymmentä urheata poikaa kankeana ja kylmänä, ja kuu paistaen verilätäkköihin kuin vesilampiin. No niin, signor, voitto oli meidän, ja laiva minun. Minä hallitsin sitä hauskasti kuusi kuukautta. Sitten me ahdistimme ranskalaista laivaa, joka oli kahta vertaa suurempi kuin meidän, sepä leikkiä! Ja meillä ei ollut pitkään aikaan ollut hyvää ottelua, niin että oli aika hauskaa. Me teimme parastamme ja voitimme laivan kaikkineen. He tahtoivat ampua kapteenin, mutta se oli vastoin minun lakejani; me tukimme hänen suunsa, sillä hän haukkui niinkuin äkäinen akka. Me jätimme hänet ja muut hänen väestään omaan laivaamme, sillä se oli pahasti tärvelty, vedimme mastoon ranskalaisen mustan lipun ja lähdimme iloisesti matkaan hyvällä tuulella. Mutta onni jätti meidät, kun hylkäsimme vanhan hyvän laivamme. Tuli myrsky, syntyi vuoto, monta meistä pelastui venheeseen; paljon oli kultaa muassa mutta ei yhtään vettä! Kaksi vuorokautta me kärsimme kauheasti, mutta viimein pääsimme rantaan lähellä ranskalaista linnoitusta. Surkea tilamme herätti sääliä, ja koska meillä oli rahoja, ei meitä epäilty — ainoastaan köyhiä epäillään. Tässä me pian toivuimme väsymyksestämme, laitimme itsemme hyvään kuntoon ja minä, nöyrin palvelijanne, marssin rannalla yhtä jalona kapteenina kuin konsanaan laivan kannella. Mutta nytpä sattui niin hullusti, että minun piti pikiintyä yhteen silkkikauppiaan tyttäreen. Ah! kuinka minä rakastin häntä — kaunista Klaaraa! Niin. Minä rakastin häntä niin kovin, että minua kauhistutti koko mennyt elämäni! Päätin katua ja mennä naimisiin ja tulla kunnon ihmiseksi. Sentähden kutsuin kokoon laivakumppanini, kerroin heille päätöksestäni, päästin heidät palveluksesta ja kehotin eroomaan. He valitsivat saksalaisen päällikökseen enkä minä heistä enempää kuullut. Minulla oli vielä jälellä kaksituhatta kruunua, tällä summalla saavutin silkkikauppiaan suostumuksen ja päätettiin, että minä tulisin osakkaaksi liikkeeseen. Minun ei tarvitse sanoakaan, että kukaan ei minua epäillyt vaan pidettiin minua napolilaisen kultasepän poikana. Olin hyvin onnellinen silloin, signor, hyvin onnellinen — minä en olisi tahtonut kärpästäkään loukata. Jos olisin saanut Klaaran vaimokseni, olisin ollut yhtä hyvä kauppias kuin mikä koskaan on kyynärkeppiä käytellyt."
Rosvo pysähtyi hetkeksi ja helppo oli nähdä, että hän tunsi sisällään enemmän kuin hänen sanansa ja äänensä ilmaisivat. "No niin, meidän ei pitäisi katsoa menneisyyttä liian vakavasti — mutta kun päivä siihen paistaa, niin silmät vettyvät. Määrättiin hääpäivä ja se läheni yhä. Hääpäivän aattona Klaara, hänen äitinsä, hänen pikku sisarensa ja minä kävelimme rannalla ja me katselimme merelle ja minä kerroin heille vanhoja satuja merenneidoista ja vesikäärmeistä, kun joku punanaamainen, tylppänenäinen ranskalainen pysähtyi eteeni, nosti silmälasinsa kuonolleen ja päästi suustaan: 'Tuhat tulimaista! tuossa on se kirottu merirosvo, joka vallotti Nioben!'
"'Älkää laskeko leikkiä', sanoin minä lempeästi. 'Ho, ho', sanoi hän, 'minäpä en erehdy; tulkaa auttamaan!' ja hän tarttui minua kaulukseen. Minä vastasin, niinkuin voitte arvata, heittämällä hänet katuojaan, mutta se ei auttanut. Ranskalaisella kapteenilla oli seurassaan ranskalainen luutnantti, jonka muisti oli yhtä hyvä kuin esimiehen. Kokoontui väkijoukko; siinä oli muitakin laivaväestä; minun ei auttanut mikään. Sen yön nukuin vankilassa, ja muutaman viikon perästä sain matkustaa galeereihin. He säästivät henkeni, koska vanha ranskalainen kohteliaasti kyllä tunnusti, että minä olin kieltänyt väkeäni tappamasta häntä. Voitte arvata, ettei kahleissa istuminen airon ääressä ollut juuri mieluista minulle. Minä ja kaksi muuta pääsimme pakenemaan, he lähtivät maantie-rosvoiluun ja ovat varmaan jo kauan sitte saaneet hirressä roikkua. Minä siivo sielu en tahtonut tehdä uusia rikoksia leipääni ansaitakseni, sillä Klaara kirkkaine silmineen oli vielä mielessäni. Sentähden en tehnyt muita koiruuksia kuin että varastin yhden kerjäläisen ryysyt ja annoin hänelle galeeripukuni sijaan, ja pääsin ihmisten anteliaisuudella siihen kaupunkiin, minne olin Klaaran jättänyt. Oli kaunis talvipäivä, kun lähestyin kaupungin ulkosyrjää. Minun ei tarvinnut pelätä ilmi tulemista, sillä tukkani ja partani oli paras naamari. Oi, laupias äiti! siinä tuli vastaani ruumissaatto. No, te arvaatte asian, minä en voi sitä kertoa. Hän oli kuollut, ehkä rakkaudesta tai paremmin häpeästä. Voitteko uskoa, kuinka minä vietin yöni? Minä varastin muurarilta lapion ja yksinäni, kenenkään näkemättä, talvisena yönä minä kaivoin pois tuoreen mullan haudasta, nostin ylös arkun, aukaisin kannen ja sain vielä kerran nähdä hänet kuutamon valossa. Hänen muotoonsa ei ollut kuolema koskenut. Kalpea hän aina oli eläessäänkin ollut. Minä olisin voinut vannoa häntä eläväksi. Oli siunattu seikka saada nähdä hänet vielä kerran ja ihan yksin. Mutta sitten päivänkoitteessa piti kätkeä hänet taas maahan — sulkea arkku ja kuulla kivien kannelle putoovan — se oli kolkkoa ja kamalaa. Signor, minä en tiennyt ennen enkä nytkään huoli ajatella, kuinka kallis kappale on ihmisen henki. Auringon noustessa minä olin taas kulkijapoika. Mutta nyt oli Klaara poissa eikä minulla ollut enää omantunnon vaivoja vaan olin aina sodassa parempaa itseäni vastaan. Viimein otin paikan laivassa, joka purjehti Livornoon. Livornosta tulin Roomaan ja asetuin kardinaalin palatsin ovelle. Ulos hän tuli, kultatakkinen palvelija perässään.
"'Hoi, isä!' sanoin minä, 'etkö tunne poikaasi?'
"'Kuka te olette?'
"'Poikanne', sanoin minä kuiskaten.
"Kardinaali peräytyi, katseli minua vakavasti ja mietti hetkisen. 'Kaikki ihmiset ovat minun poikiani', lausui hän sangen lempeällä äänellä, 'siinä on vähän kultaa sinulle. Sille, joka kerran pyytää, annetaan almua, sille, joka toisen kerran pyytää, avataan vankila. Ota oppia äläkä enää vaivaa minua. Taivas sinua siunatkoon!' Näin sanoen hän nousi vaunuihin ja ajoi Vatikaaniin. Kukkaro, joka oli jätetty minulle, ei ollut niinkään laiha. Minä olin kiitollinen ja tyytyväinen ja käännyin Terracinaan. En ollut kulkenut rämeitä kauaksikaan, kun kaksi ratsastajaa lähestyi.
"'Te näytätte köyhältä, ystävä', sanoi toinen heistä, pidättäen hevostaan, 'mutta te olette vahva.'
"'Köyhät ja vahvat miehet ovat hyviä olemassa ja vaarallisia, signor', sanoi toinen.
"'Oikein sanottu. Seuraa meitä.'
"Minä tottelin ja tulin taas rosvoksi. Pian nousin arvossa ja koska aina olen ollut virassani lempeä ja ottanut kukkaroita kaulaa katkomatta, niin minulla on hyväkin arvo ja voin syödä makaroonia Napolissa ilman yhtään hengen hätää. Viimeisinä vuosina olen pitänyt leiriä täällä, missä hallitsen kuin aika herra. Minua kutsutaan talolliseksi, sillä olen ostanut täältä maata. Itse en enää rosvoile muuta kuin huvikseni ja pitääkseni taitoa yllä. Kylläpä nyt olen tainnut tyydyttää uteliaisuuttanne. Meillä ei ole enää montakaan askelta linnaan."
Englantilaisen mielenkiinto oli suuresti yltynyt kumppaninsa kertomuksesta ja hän huudahti: "Mutta kuinka te tulitte tutuksi isäntäni kanssa? ja millä tavalla on hän voittanut teidän ja ystävienne suosion?"
Maestro Paolo käänsi mustat silmänsä hyvin totisesti kysyjään. "Te, signor, varmaankin tiedätte enemmän tuosta vieraasta herrasta kuin minä. En voi sanoa muuta kuin että pari viikkoa sitten seisoin Napolin Toledo-kadulla puodinrappua vastaan nojallaan, kun toisennäköinen herra koski käsivarteeni ja sanoi: 'Maestro Paolo, minä tahtoisin tehdä tuttavuutta teidän kanssanne. Ettekö voisi tulla mukanani ravintolaan ja juoda pullollisen lacryma-viiniä?' 'Mielelläni', vastasin minä. Niin mentiin sisälle, ja kun olimme istuutuneet, puhutteli uusi tuttavani minua näin: 'kreivi d'O—— on minulle tarjonnut vuokrattavaksi vanhan linnansa lähellä B——tä. Te tunnette paikan?'
"'Tunnen mainiosti, kukaan ei ole asunut siellä ainakaan sataan vuoteen, se on puoleksi rauniona, signor. Kummallinen paikka vuokrattavaksi; toivon, ettei vuokra ole suuri'.
"'Maestro Paolo', sanoi hän, 'minä olen filosofi enkä välitä mukavuuksista. Haluan rauhallista asuinpaikkaa, missä voin harjottaa tieteellisiä kokeiluja. Linna on aivan omiansa, jos vaan te otatte minut naapuriksenne ja pidätte minua ja minun ystäviäni erityisen suojeluksen alaisina. Olen rikas, mutta en vie linnaan mitään, jota ansaitsisi ryöstää. Minä siis tahtoisin maksaa yhden veron kreiville ja toisen teille'.
"Tuosta me pian sovittiin, ja koska vieras signor korotti kahdenkertaiseksi sen hinnan, minkä minä ehdotin, niin hän on meidän kesken korkeassa arvossa. Ja nyt signor, koska minä olen ollut näin avomielinen, niin olkaa tekin. Kuka on tämä merkillinen herrasmies?"
"Kuka? — eikö hän itse sanonut teille? Filosofi."
"Hm! etsii siis viisasten kiveä — ha? hiukan taikurin vikaa? pelkää pappia?"
"Aivan niin. Tarkallensa."
"Niinpä luulin. Ja te olette hänen oppilaansa?"
"Niin olen."
"Minä toivon teille hyvää siitä", sanoi rosvo ja risti silmänsä hartaasti. "Minä en ole paljon parempi kuin muutkaan ihmiset, mutta on se sielu sentään kallis. En minä suuria välitä, jos vähän kaikella kunnialla rosvoilen tai koputan miestä päähän, jos tarvitaan — mutta ruveta kauppoihin pirun kanssa —. Ah, varokaa, nuori herra, varokaa!"
"Ei kannata pelätä", sanoi Glyndon hymyillen, "minun opettajani on liian viisas ja liian hyvä sellaisiin kauppoihin. Mutta nythän ollaan perillä. Muhkeat rauniot — ja loistava näköala!"
Nautinnokseen Glyndon katseli maisemaa edessään ja allaan taiteilijan silmällä. Huomaamatta hän oli rosvoa kuunnellessaan kohonnut ylös jokseenkin korkeata rinnettä ja nyt he seisoivat leveällä vuorenpenkereellä, joka oli sammalten ja pensaitten peittämä. Tämän kukkulan ja sen toisen yhtä korkean välillä, minne linna oli rakennettu, oli syvä ahdas kuilu mitä tiheimmän kasvullisuuden täyttämä, johon silmä ei kauaksikaan voinut tunkea. Sen syvyyden saattoi kuitenkin arvata kumeasta yksitoikkoisesta lorinasta, joka syntyi alhaalla virtaavista näkymättömistä vesistä, mitkä kauempana puhkesivat esiin vuolaaksi virraksi. Vasemmalla puolella oli näköala miltei rajaton. Ilman tavaton kirkkaus teki selvästi näkyväksi sellaisen maanalan, jota muinaisaikainen vallottaja olisi pitänyt kokonaisena valtakuntana. Vaikka Glyndonin kulkema tie oli näyttänyt niin yksinäiseltä ja autiolta, niin edessä oleva maisema oli nyt täynnä linnoja ja kyliä ja kirkontorneja. Kaukana taivaanrannalla kimaltelivat Napolin katot ja valkeat seinät auringon paisteessa ja taivaanrusko sulautui siniseen mereen. Mutta vielä kauempana toisella suunnalla näkyi harmaana varjona tummia lehtoja vastaan vanhan Posidonian raunioiksi rauenneet pilarit. Tällä tasangolla, missä kimaltelevat virrat risteilivät, olivat etruskilaiset ja sybaritit, saraseenit ja normannit aikojen kuluessa pystyttäneet telttansa vallotusretkillään. Kaikki menneisyyden näyt — etelä-Italian myrskyisä historia — tulvaili taiteilijan mieleen hänen katsellessaan alas tasangolle. Ja sitten, kun hän hitaasti kääntyi, näki hän harmaan linnan ruhistuneet seinät. Sieltä hän nyt etsi niitä salaisuuksia, joiden piti tulevaisuudessa rakentaa mahtavampi valtakunta kuin mistä menneisyyden muistot voivat kertoa. Se oli yksi niitä ritarilinnoja, joita Italiassa niin runsaasti rakennettiin vanhemmalla keski-ajalla eikä siinä ollut paljon sitä gootilaista siroutta tai juhlallisuutta, joka kuului samanaikuiseen kirkkorakennustyyliin vaan se oli karkea, järeä ja rauenneenakin uhmaileva. Yli kuilun kävi puinen silta, lankut huojuivat ja syvyys kajahteli kumeasti, kun Glyndon hoputti arkaa hevostaan ylitse.
Linnan ulkopihaan johti tie, joka kerran oli ollut leveä ja kivipaasilla laskettu, mutta nyt oli pitkän heinän peitossa. Portti seisoi raollaan ja puolet talosta näkyi sen läpi. Muurit olivat osaksi muratin peittämät, jota vuosisatojen aikoina oli siihen kertynyt. Mutta sisäpihaan päästyään Glyndon ilokseen huomasi, ettei rappeutuminen siellä tuntunut niin suurelta. Villit ruusut antoivat iloisen näyn harmaille seinille ja keskellä pihaa oli lähde, jossa vilpoisa vesi loiskeili ja pärskyili suuren merihirviön kidasta. Täällä tuli Mejnour hymyillen häntä vastaan.
"Tervetuloa, ystäväni ja oppilaani", sanoi hän, "se joka etsii totuutta, voi tässä yksinäisessä paikassa löytää kuolemattoman yliopiston."