I LUKU.
"Sentähden geniot (haltijat) kuvattiin toisessa kädessään malja täynnä seppeleitä ja kukkia, toisessa kädessään ruoska."
Alexander Ross, Mystag. Poet.
Sen mukaan missä järjestyksessä tapaukset tässä on kerrottu, on Zanonin ja Violan lähtö siltä Kreikan saarelta, missä he näyttävät viettäneen kaksi onnellista vuotta, täytynyt tapahtua vähän myöhemmin kuin Glyndon saapui Marseilleen. Nähtävästi oli vuosi 1791 kun Viola pakeni Napolista salaperäisen rakastajansa kanssa ja kun Glyndon Mejnourilta etsi vihkimystä vuoristolinnassa. Nyt on tultu vuoden 1793 loppuun, kun taas kertomuksemme palaa Zanoniin. Talviset tähdet loistivat Venetsian kanaviin. Rialton melu oli vaiennut, viimeiset kuleksijat jättäneet St. Markon torin ja ainoastaan silloin tällöin saattoi kuulua nopeitten gondolien aironääntä, niiden kulettaessa öitsijöitä kotiinsa. Mutta valoja vielä välkkyi erään palladilaisen palatsin ikkunoista ja palatsin sisällä valvoivat ne kaksi Kostotarta, jotka eivät koskaan ihmiseltä nuku — pelko ja kärsimys.
"Minä teen sinut Venetsian rikkaimmaksi mieheksi, jos pelastat puolisoni."
"Signor", sanoi lääkäri, "kultasi ei voi kuolemaa hallita ja taivaan tahtoa — signor, jollei ensi tunnin aikana tapahdu joku onnellinen muutos, niin karaise rohkeutesi."
Ho, ho, Zanoni! salaperäisen vallan mies, joka olet kulkenut maailman intohimojen keskellä silmiäsi hievahtamatta, nytkö viimeinkin sinua viskelevät myrskyisän pelon laineet? Horjuuko nyt henkesi sinne tänne? — tunnetko nyt viimeinkin kuoleman vallan ja mahdin?
Hän pakeni vavisten kalpean rohtomiehen luota — pakeni muhkeitten salien ja pitkien käytävien läpi ja saapui palatsin syrjäisimpään huoneeseen, johon ei kenenkään muun jalka kuin hänen saanut astua. Esiin nyt yrtit ja astiat! Nouse ylös taika-aineksista, hopeinen, taivaansininen liekki! Miksei hän tule — Tähtisäteen poika? Miksi Adon-Ai on niin kuuro juhlalliselle kutsullesi? Se ei tule, tuo loistava autuas olento. Kabbalisti! ovatko lumouksesi voimattomat? Onko istuimesi hävinnyt avaruuden valtakunnasta? Sinä seisot kalpeana ja vapisevana. Kalpea vapisija! et sinä tuollaiselta näyttänyt, kun taikasi ennen nosti loistavia olentoja. Ei koskaan kalpeata vapisijaa tottele loistavat olennot: ei yrtit eikä hopeansininen liekki eikä kabbalan loitsut vaan sielu hallitsee ilman henkiä, ja sinun sielusi, nimessä kuolon ja elämän, on menettänyt valtikkansa ja kruununsa!
Viimeinkin liekki värähtelee — ilma jäähtyy niinkuin viima yli kalmiston kulkiessaan. Jokin on läsnä, mikä ei ole maasta kotoisin — muodoton sumuolento. Se väijyy etäämpänä — äänetön kauhu! — se ryömii — se lähenee — mustana pimeässä usvaverhossaan, ja sen hunnun alta tirkistävät sinuun kalmakkaat, ilkeät silmät!
"Haa, nuori kaldealainen, nuori lukemattomine ikävuosinesi — nuori niinkuin silloin kun nautinnolle ja kauneudelle kylmänä seisoit vanhassa Tuli-tornissa ja kuulit tähtöisen hiljaisuuden kuiskaavan sinulle viimeistä salaisuutta, joka antaa kuolemasta voiton — nytkö sinä viimein pelkäät kuolemaa? Onko koko tietosi vain kehä, joka tuo sinut takaisin siihen kohtaan, mistä vaelluksesi alkoi? Sukupolvia ja taas sukupolvia on multaan peittynyt senjälkeen kuin me kaksi viimeksi tapasimme toisemme! Katso, sinä näet minut nyt jälleen!"
"Mutta minä näen sinut ilman pelkoa. Vaikka silmiesi pelosta tuhannet ovat häviöön sortuneet, vaikka siellä missä ne palavat, ihmissydämestä nousee saastaisia myrkkyjä, ja vaikka niille, jotka sinä saat valtasi alle, haamusi tulee vastaan houreisissa unissa tai synkentää epätoivoisen rikoksen vankilaa, niin sittenkin sinä et ole minun voittajani vaan minun orjani!"
"Ja orjana minä sinua palvelen! Käske minua, oi kaunis kaldealainen! Kuule naisen valitusta — kuule rakastettusi ytimiä leikkaavaa itkua! Kuolema on palatsissasi! Adon-Ai ei tule kutsustasi. Ainoastaan siellä, missä ei mikään halu tai lihallinen pilvi verhoo kirkkaan järjen silmää, saattaa Tähtisäteen Poika liidellä ihmisen luokse. Mutta minä voin sinua auttaa. Kuuntele!" Ja Zanoni kuuli selvästi sydämessään, vaikka hän oli niin kaukana siitä huoneesta, Violan äänen, joka houreissaan huusi rakastettuaan.
"Oi, Viola, minä en voi sinua nyt pelastaa!" huudahti tietäjä intohimoisesti, "lempeni sinua kohtaan on tehnyt minut voimattomaksi!"
"Ei voimattomaksi. Minä voin antaa sinulle lahjan, jolla hänet pelastat — minä voin antaa sinulle parannustaidon!"
"Molemmilleko? lapselle ja äidille — molemmilleko?"
"Molemmille."
Tietäjän jäseniä vavistutti puistatus — mahtava taistelu pudisti häntä niinkuin pientä lasta: ihmisyys ja ajan valta voitti taistelevan hengen.
"Minä suostun! Äiti ja lapsi — pelasta molemmat!"
* * * * *
Pimeässä huoneessaan makasi Viola, hirveimmissä synnytystuskissa. Elämä tuntui repiytyvän rikki niistä huudoista ja huokauksista, jotka kertoivat tuskasta keskellä horrostakin, ja yhä uudelleen hän ähkyi ja huusi Zanonia, rakkaintansa. Lääkäri katsoi kelloaan, — ajan sydän tykytti, säännöllisesti ja hitaasti, sydän, joka ei koskaan ole sopusoinnussa elämän kanssa eikä osota kuolemalle kunnioitusta! "Huudot ovat hiljaisemmat", sanoi lääkäri, "vielä kymmenen minuuttia, niin kaikki on ohi."
Houkka! minuutit sinulle ilkkuvat, nyt jo luonto vaivatun ruumiin läpi hymyilee, kuten taivaan sini hajonneen temppelin katon kautta. Hengitys tulee tyynemmäksi ja hiljaisemmaksi, houreet vaikenevat, suloinen uni on Violalle tullut. Onko se uni vai onko se sielun näky? Hän luulee äkkiä olevan Zanonin luona, painaen polttavan päänsä hänen syliinsä, hän tuntee, että Zanonin silmät häntä katsellessaan karkottavat ahdistavat tuskat, että hänen kätensä jäähdyttää kuumuuden otsalta, että hänen äänensä on soittoa, joka viholliset ajaa pakoon. Missä nyt on vuori, joka tuntui päätä painavan? Niinkuin savu se on haihtunut. Kylmänä talviyönä hän on näkevinään auringon hymyilevän kirkkaalta taivaalta — hän kuulee vihreitten lehtien suhinaa. Ihana maailma laaksoineen ja virtoineen ja metsineen lepää edessä ja puhuu yhteisin äänin hänelle: "me emme ole vielä sinulta menneet." Rohtojen ja reseptien houkka, katso kelloasi — viisari on liikkunut, kymmenen minuuttia on ikuisuuteen vierryt, sielu, jonka sanoit sammuvan, elää vielä ajan rantamilla. Hän nukkuu, kuume vähenee, kouristukset ovat ohi, elävä ruusu kukkii poskipäillä, vaaran hetki on mennyt. Puoliso, vaimosi elää! rakastaja, maailmasi ei ole enää autio! Ajan sydän, tykytä edelleen! Hetki vielä — hetki vain — ilo, ilo, ilo! — isä, syleile lastasi!