III LUKU.
"Ihminen on olioitten silmä."
Euryph. De Vita Humana.
"— — — On siis olemassa eräs haltioihin (ekstasiin) nostava voima, joka tultuaan joskus kiihotetuksi toimintaan palavan halun tai vahvan mielikuvituksen kautta, kykenee viemään ulospäin kääntyneen ihmishengen aina johonkin kaukaiseen esineeseen asti." —
Van Helmont.
Mejnourin käytettävänä oli kaksi huonetta, jotka olivat yhteydessä toistensa kanssa, ja kolmas, jossa hän nukkui. Kaikki nämä huoneet sijaitsivat korkeassa tornissa, joka törrötti synkän äkkijyrkänteen yli. Ensimäinen huone, johon Glyndon astui, oli tyhjä. Äänettömin askelin hän kulki eteenpäin ja avasi oven, joka johti sisempään huoneeseen. Hän vetäytyi kynnyksellä taaksepäin, väkevän hajun valtaamana, joka täytti huoneen. Ilma oli ikäänkuin paksuna usvasta, mutta ei kuitenkaan hämärä, sillä usva ei ollut tumma, vaan muistutti lumipilveä, joka hitaasti ja raskaasti liukuu yli taivaan säännöllisinä aaltoina. Kuolettava kylmyys iski englantilaista vastaan ja hänen verensä jäähtyi. Hän seisoi yhteen paikkaan naulittuna, ja kun hän tahtomattaan ponnisti silmiään nähdäkseen usvan läpi, oli hän näkevinään hämäriä, aavemaisia mutta valtavan suuria muotoja huoneessa — tai ehkä se vaan oli hänen mielikuvituksensa tulosta, ehkä sumu itsestään muodostui näiksi liikkuviksi, ruumiittomiksi, käsin koskemattomiksi haamuiksi? Sanotaan, että eräs muinainen maalari kerran maalasi taulussa haadeksen eli tuonelan ja siinä niin taitehikkaasti kuvasi niitä hirviöitä, jotka liikkuivat synkässä tuonelan virrassa, että silmä heti saattoi huomata, kuinka itse virta oli vaan varjoa, ja kuinka siinä olevilla verettömillä olennoilla ei ollut enää ruumiillista elämää vaan niiden muodot sulautuivat kuolleisiin vesiin, kunnes kauemmin katsoessa ei silmä enää niitä erottanut yliluonnollisesta aineesta, jossa niiden asuinpaikka oli. Sellaisia olivat myöskin ne liikkuvat haamut, jotka sumussa leijailivat, mutta ennenkuin Glyndon vielä oli vetänyt henkeäänkään tässä ilmassa — sillä hänen elämänsäkin oli ikäänkuin hetkeksi pysähtynyt eli muuttunut jonkinlaiseksi tainnokseksi — tunsi hän käteensä tartuttavan ja itseään vietävän tästä huoneesta ulommaiseen. Hän kuuli ovea sulettavan — hänen verensä virtasi jälleen läpi suonien ja hän näki sivullaan Mejnourin. Silloin hänen ruumiinsa valtasi kouristus — hän putosi tajuttomana lattialle. Tointuessaan hän tapasi olevansa ulkoilmassa, huoneesta ulkonevalla karkealla kiviparvekkeella. Tähdet paistoivat rauhallisesti mustaan syvyyteen jalkojen alla ja valaisivat mystikon tyyneitä kasvoja, joka käsivarret ristissä seisoi hänen vieressään.
"Nuori mies", sanoi Mejnour, "päätä siitä, mitä olet nähnyt, kuinka vaarallista on etsiä tietoa, ennenkuin on valmistunut ottamaan sitä vastaan. Vielä hetkinen kun olisit viipynyt tuossa ilmassa, niin olisit nyt maannut ruumiina."
"Minkälaista on sitten se tieto, jota te, joka kerran olette ollut samanlainen kuolevainen kuin minäkin, turvallisesti voitte etsiä tuossa jäisessä ilmassa, joka minulle oli kuin kuolema hengittää? Mejnour", jatkoi Glyndon, ja hurja himo, jota vaan oli yllyttänyt äsken koettu vaara, elähytti ja kannusti häntä taasen. "Minä olen valmis ainakin ensimäisiin askeliin. Minä tulen sinun luoksesi, niinkuin muinoin oppilas hierofantin luokse vaatimaan vihkimystä."
Mejnour vei kätensä nuoren miehen sydämelle — se tykytti äänekkäästi, säännöllisesti ja uljaasti. Hän katseli oppilastaan melkeinpä ihailu jäykissä ja tunteettomissa kasvoissaan ja mutisi, puolittain itsekseen: "Noin juuri, tuollaisesta rohkeudesta näkyy oppilas viimeinkin." Mutta ääneen hän lisäsi: "Olkoon sitten! Ihmisen ensimäinen vihkimys tapahtuu haltioissa. Unista alkaa kaikki ihmistieto, unissa laskeutuu yli mittaamattoman avaruuden ensimäinen heikko silta hengen ja hengen välille — tämän maailman ja tuonpuolisten maailmoiden välille! Katso lujasti tuohon tähteen!"
Glyndon totteli ja Mejnour vetäytyi huoneeseensa, josta hitaasti leijaili höyry, hieman himmeämpi ja heikompituoksuinen kuin se, mikä äskettäin oli vähällä ollut tehdä oppilaasta lopun. Tämä höyry sitävastoin kiertäessään hänen ympärilleen ja sitten huomaamatta hajotessaan ilmaan, tuntui virkistävältä ja terveelliseltä. Hän piti vieläkin silmänsä tähteen luotuina, ja tähti tuntui vähitellen sitovan itseensä ja hallitsevan hänen katsettaan. Jonkunlainen herpaumus tuntui ruumiissa, mutta se ei ulottunut kuitenkaan järkeen, niinkuin hän olisi luullut. Horroksen hiipiessä häneen, tunsi hän ohimoilleen ripoteltavan jotakin haihtuvaa, tulista nestettä. Samalla pudisteli väristys hänen jäseniään ja kävi läpi kaikkien suonien. Horros tuli yhä syvemmäksi, mutta yhä hän piti silmänsä tähteen luotuina, ja nyt sen loistava kehä näytti laajenevan. Se tuli yhä vienommaksi ja kirkkaammaksi, se levisi yhä suuremmaksi, kunnes se täytti koko avaruuden — maan ja taivaan tuntui se nielevän itseensä. Ja viimein keskellä hopeista loistavaa ilmaa tunsi hän ikäänkuin jotakin olisi murtunut hänen aivoissaan — ikäänkuin vahva ketju olisi katkaistu, ja sillä hetkellä taivaallisen vapauden ja sanomattoman autuuden tunne valtasi hänet ja hän tunsi ruumiista päässeenä linnun keveydellä liitelevänsä kautta ilmojen. "Ketä nyt maan päällä haluat nähdä?" kuiskasi Mejnour. "Violan ja Zanonin!" vastasi Glyndon sydämessään, mutta hän tunsi, etteivät huulensa liikkuneet. Yhtäkkiä hänen näin ajatellessaan — kautta tämän avaruuden, jossa ei voinut erottaa muuta kuin vienoa, läpinäkyvää valoa — kulki ikäänkuin nopea sarja varjomaisemia: puita, vuoria, kaupunkeja, meriä liukui ohi, niinkuin varjokuvat, ja viimein seisahtui kuva, hän näki luolan valtameren rannikolla — jonka pehmoista sileätä santaa reunustivat myrtit ja oranssipuut. Korkealla ja etäällä kimalteli valkoisena jonkun raunioituneen pakanallisen temppelin jäännökset, ja kuu loisti yli kaiken tyynellä valollaan ja valoi hohtonsa kahteen olentoon, jotka istuivat luolan edessä sinisten vesien huuhtoessa heidän jalkojensa alla kiviä ja hän oli miltei kuulevinaan Iaineitten loiskinaa. Heti hän tunsi heidät. Zanoni istui kivellä ja Viola oli puolittain hänen vieressään nojallaan ja hänen kasvoillaan vallitsi se täydellinen onni, joka kuuluu täydelliseen rakkauteen.
"Tahtoisitko kuulla heidän puhuvan?" kuiskasi Mejnour ja taas ääneti Glyndon vastasi: "tahdon." Heidän äänensä kuuluivat hänelle, mutta oudolla kaiulla; ne olivat niin hiljaiset kuin olisivat kuuluneet hyvin kaukaa, ne olivat kuin ääniä, joita pyhät miehet kuulevat muista maailmoista näyissänsä.
"Ja kuinka on mahdollista", sanoi Viola, "että sinä voit löytää iloa kuunnellessasi tietämätöntä."
"Sentähden että sydän ei koskaan ole tietämätön; sentähden että tunteiden salaisuudet ovat yhtä ihmeelliset kuin älyn. Jos sinä joskus et voi ymmärtää ajatusteni kieltä, niin myöskin minä joskus kuulen suloisia arvotuksia sinun tunteittesi kielessä."
"Ah, älä sano niin!" sopersi Viola hellästi kiertäen kätensä hänen kaulaansa, ja tuossa taivaallisessa valossa näytti hänen kasvonsa vielä viehättävämmiltä punastuneina. "Minun arvotukseni ovat lemmen tavallista kieltä ja lemmen pitäisi ne myös avata. Ennenkuin minä sinut tunsin — ennenkuin sain elää sinun kanssasi — ennenkuin opin kuuntelemaan askeleitasi ja odottamaan, kun sinä olit poissa — ja aina näkemään sinut kaikkialla — silloin en uneksinutkaan, kuinka vahva ja kaikkivoittava on luonnon ja ihmissielun välinen side!…
"Ja kuitenkin" — hän jatkoi — "minä olen nyt varma siitä mitä alussakin uskoin — että ne tunteet, jotka ensin vetivät minua sinua kohti, eivät olleet lemmen tunteita. Minä tiedän sen, kun vertaan nykyisyyttä menneisyyteen — se oli silloin kokonaan ymmärryksestä tai hengestä lähtenyt aate! Mutta nyt minä en enää voisi kuulla sinun sanovan: 'Viola, ole onnellinen toisen kanssa!'"
"Enkä minä nyt voisi niin sinulle sanoa! Ah, Viola, älä väsy minulle vakuuttamasta, että olet onnellinen!"
"Onnellinen olen minä, kun sinäkin olet. Mutta toisinaan, Zanoni, sinä olet niin murheellinen!"
"Minä olen murheellinen sentähden että ihmiselämä on niin lyhyt; että meidän viimein täytyy erota; että kuu yhä jää paistamaan, kun satakieli on lakannut sille laulamasta! Vielä pieni aika, ja sinun silmäsi himmenevät ja sinun kauneutesi lakastuu ja nämä kiharat, joilla nyt leikittelen, harmaantuvat."
"Voi sinua, julmuri!" sanoi Viola liikuttavasti, "minä en koskaan tule näkemään iän merkkejä sinussa! Mutta emmekö me tule vanhenemaan yhdessä ja eivätkö silmämme totu siihen muutokseen, joka ei koske itse sydäntä?"
Zanoni huokasi; hän kääntyi poispäin ja näytti punnitsevan mielessään.
Glyndonin huomio tarkistui.
"Mutta ehkei niin tule käymään", mutisi Zanoni, ja sitten, katsoen lujasti Violaan, hän sanoi, puolittain hymyillen: "Eikö sinulla ole halua oppia paremmin tuntemaan sitä rakastajaa, jota kerran saatoit luulla paholaisen kätyriksi?"
"Ei ole, kaikki mitä lempivä haluaa tietää lemmitystään, minä jo tiedän — että sinä rakastat minua!"
"Minä olen kertonut, että elämäni on toisenlainen kuin muitten. Etkö sinä tahtoisi tulla siitä osalliseksi?"
"Minä olen jo sinun elämästäsi osallinen."
"Mutta jos olisi mahdollista pysyä näin nuorena ja aina kauniina, kunnes maailma syttyy ympärillämme viimeiseen loimuun?"
"Sellaisiksi me tulemme jättäessämme tämän elämän."
Zanoni vaikeni muutamia hetkiä ja sanoi viimein: "Voitko muistaa niitä loistavia ja utuisia unia, joissa kerran mielesi viihtyi, kun sinä itseksesi kuvittelit olevasi määrätty johonkin korkeampaan ja suurempaan kohtaloon kuin tavalliset maan lapset?"
"Zanoni, se kohtalo on löydetty."
"Eikö sinulla sitten ole mitään pelkoa tulevaisuudesta?"
"Tulevaisuudesta! Minä unohdan sen. Aika — mennyt ja nykyinen ja tuleva — kaikki elää sinun hymyssäsi. Ah, Zanoni, älä leiki nuoruuteni typerillä haaveiluilla! Minä olen tullut paremmaksi ja nöyremmäksi senjälkeen kun sinun läsnäolosi on karkottanut nuo sumut. Tulevaisuus! kun minulle tulee syytä sitä pelätä, niin katson ylös taivaaseen ja muistan, kuka meidän kohtaloitamme ohjaa."
Violan kohottaessa silmiään liukui äkkiä yli näyttämön tumma pilvi. Se peitti oranssipuut, tummansinisen meren ulapan, valkoisen hiedan, mutta viimeiset kuvat, jotka se kätki Glyndonin hurmaantuneilta silmiltä, olivat Viola ja Zanoni. Toisen kasvot olivat kirkkaat, loistavat ja innostuneet, toisen synkät, mietteiset ja vielä enemmän kuin tavallisesti suljetut jäykkään, kaihomieliseen kauneuteensa ja syvään levollisuuteensa.
"Nouse ja herää", sanoi Mejnour, "sinun koetusaikasi on alkanut. On niitä korkean tieteen jäljittelijöitäkin, jotka voisivat sinulle näyttää poissaolevia; he puhuvat petollisella mongerruksellaan salaisista sähkövoimista ja magnetisesta nesteestä, jonka oikeista ominaisuuksista he eivät tunne muuta kuin alkeita. Minä lainaan sinulle heidän kirjojaan, noiden ylistettyjen tyhmyreiden, ja sinä saat nähdä, kuinka pimeinä aikoina monet ovat hoiperrelleet ja harhailleet mahtavan opinrakennuksen etehisessä ja luulleet päässeensä itse temppeliin. Hermes ja Albert ja Paracelsus, minä tunsin heidät kaikki, mutta jaloja vaikka olitte, oli kohtalonne tulla petetyiksi. Teillä ei ollut uskoa sielussanne eikä täyttä rohkeutta nousemaan siihen asti, mihin pyritte! Ja kuitenkin Paracelsuksella — vaatimaton Paracelsus! — oli ylpeä tuuma, joka tähtäsi korkeammalle, kuin kaikki meidän tietomme ulottuu. Ho! ho! — hän aikoi kemian avulla tehdä uuden ihmisrodun. Hän kerskaili elonhenkäyksen jumalallisesta lahjasta. Hän olisi tahtonut tehdä ihmisiä, mutta kuitenkin hänen täytyi tunnustaa, ettei niistä voinut tulla muuta kuin kääpiöitä![48] Minun taiteeni on saattaa ihmiset ihmiskuntaa korkeammalle. Mutta sinä väsyt näihin sivupuheisiin. Suo anteeksi! Kaikki nämä miehet — suuria uneksijoita, niinkuin sinäkin koetat olla — olivat minun hyviä ystäviäni. Mutta he ovat nyt kuolleet ja haudatut. He puhuivat hengistä — mutta pelkäsivät olla muussa kuin ihmisten seurassa. He olivat niinkuin puhujat, joiden kuulin seisoessani Ateenan kansankokouksessa heittelevän komeita sanoja niinkuin pyrstötähtiä ihmisjoukkoon, vaikka niiden into sammui niinkuin tähdenlento, kun heidän piti astua taisteluun! Ho, ho, Demosthenes, pääpelkurini, kuinka kepeät olivat kantapääsi Kaironeion luona! Nuorukainen, minä voisin sinulle kertoa sellaisia menneisyyden totuuksia, jotka tekisivät sinut oppineista oppineimmaksi. Mutta sinä ikävöit ainoastaan tulevaisuuden varjoja. Sinä saat mitä halajat. Mutta ensin täytyy mielesi olla harjotettu. Mene huoneeseesi ja nuku. Paastoo ankarasti, älä lue kirjoja, mieti, kuvittele, uneksi, hämmenny, kuinka vaan tahdot. Viimein kuitenkin ajatus tekee sekasorrosta selvän. Ennen puoliyötä palaa minun luokseni taas!"