IV LUKU.
— "Näin sysäsivät hitaat ja arat intohimot."
Gerusal. Lib. IV, 88.
Pisanin tapana oli, milloin virkatoimet eivät erityisesti vaatineet hänen aikaansa, käyttää yhtä osaa päivällistunnistaan nukkumiseen, mikä tapa ei niin paljon johtunut mukavuudenhalusta kuin välttämättömyydestä, koska hän öisin niin vähän nukkui. Ja keskipäivä ei muuten soveltunutkaan Pisanille säveltämiseen tai soittamiseen. Hänen neronlahjansa muistutti lähdettä, joka aamuin ja illoin on täysi, yöllä ylitsevuotava ja puolipäivän ajoissa aivan kuiva. Tuona aikana, jolloin hänen puolisonsa useimmiten lepäsi, Signora tapasi pistäytyä tekemässä pieneen talouteen tarvittavia ostoksia tai nauttimaan pientä virkistystä juttelemalla naistuttujensa kanssa — kuka nainen ei sitä tekisi? Ja nyt, loistavan voiton jälkeisenä päivänä, kuinka paljon onnitteluja hän tulisikaan saamaan!
Tänä aikana oli Violan tapana istua talonoven ulkopuolella kattoverhon alla, joka suojeli auringolta sulkematta näköalaa; siellä nytkin näkisitte hänen istumassa, piirustuskirja polvellaan, johon hän tuon tuostakin huolimattomasti katsahti. Viiniköynnökset kiertelivät säleittensä ympäri pihtipielissä hänen takanaan ja hitaasti liikkuivat hohtavat valkopurjeet merellä hänen edessään.
Hänen näin istuessaan pikemmin uneksivana kuin ajattelevana tuli Posilipolta päin astellen mies hitain askelin ja alasluoduin kasvoin. Hän kulki ihan talon vieritse ja Viola nostaen silmänsä hätkähti pelästyen tuntiessaan muukalaisen. Tahtomattaan päästi hän huudahduksen ja mies kääntyi, näki hänet ja pysähtyi.
Hän seisoi tuokion ajan tytön ja kimmeltävän meren välillä, liian vakavana ja hienona yrittääkseen mielistelyä, ja katseli vaieten punastuvia kasvoja ja nuorta hentoa olentoa edessään. Viimein hän puhui.
"Oletko onnellinen, lapseni", virkkoi hän melkein isällisellä äänellä, "siitä unesta, joka on edessäsi? Kuudentoista ikäisestä kolmeenkymmeneen on kättentaputusten soitto oleva suloisempaa kuin se soitto, minkä kielesi voi esittää!"
"En tiedä", vastasi Viola viivähdellen mutta rohkaistuen siitä lempeästä äänenpainosta, millä häntä puhuteltiin. "En tiedä olenko onnellinen nyt, mutta olin eilen illalla. Ja minä tunnen myöskin, teidän ylhäisyytenne, että minun on teitä kiittäminen, vaikka te tuskin tiedätte mistä."
"Sinä erehdyt", sanoi herrasmies hymyillen, "minä tiedän kyllä, että autoin ansaittua onnistumistasi, mutta sinä et tiedä, millä tavalla. Ja sanonpa mistä syystä sen tein: koska näin sydämessäsi jalomman halun kuin naisellisen turhamaisuuden. Tytär minua miellytti. Ehkä mieluummin olisit suonut, että olisin laulajaa ihaillut?"
"Ei! Ah ei!"
"Hyvä, uskon sinua. Ja nyt, koska me näin olemme tavanneet toisemme, niin pysähdyn sinua neuvomaan. Kun ensi kerran menet teatteriin, on jaloissasi kaikki nuoret Napolin keikarit. Lapsi rukka! Liekki, joka huikaisee silmiäsi, voi kärventää siipiäsi! Muista, että ainoa arvonanto, joka ei tahraa, on sellainen, jota et saa noilta keikareilta. Ja mitkä lienevätkin tulevaisuuden unelmasi — ja minä näen puhutellessani sinua, kuinka häilyvät ne ovat ja villit — täyttykööt ainoastaan ne, jotka keskittyvät kotilieden ympärille."
Hän vaikeni Violan poven noustessa nutun alla. Ja luonnollisten ja viattomain tunteitten tulvaillessa hän huudahti, käsittäen neuvon vakavuuden, vaikka olikin italialainen:
"Ah, teidän ylhäisyytenne, ette tiedä, kuinka kallis minulle tämä koti nyt jo on. Ja isäni — ilman häntä ei voisikaan olla minulla kotia, signor."
Syvä alakuloinen varjo laskeutui vieraan kasvoille. Hän loi silmänsä hiljaiseen taloon viinilehvästön peitossa ja käänsi ne taas nuoren näyttelijättären eloisiin henkeviin kasvoihin.
"Hyvä", sanoi hän. "Vilpitön sydän on itsellensä paras opas ja niinpä jatka ja menesty! Hyvästi kaunis laulaja."
"Hyvästi, teidän ylhäisyytenne, mutta" — ja joku vastustamaton — hätäinen, epämieluinen pelon ja toivon tunne — pakotti häntä kysymään:
"Saanko nähdä teidät uudelleen San Carlossa vai ei?"
"Ei ainakaan muutamaan aikaan. Lähden Napolista tänään."
"Niinkö tosiaan!" Ja Violan sydän lysähti umpeen: näyttämön runollisuus oli mennyttä.
"Kenties", sanoi vieras kääntyen ja hiljaa kädellään koskettaen hänen kättään, "kenties ennenkuin taas tapaamme toisemme, olet saanut kärsiä — olet tuntenut ihmiselämän ensimäisiä katkeria suruja — tuntenut, kuinka vähän maineen ruusut voivat korvata mitä sydän menettää. Mutta ole rohkea äläkä alistu — ei edes sille, mikä näyttää hurskaalta surulta.
"Tarkasta tuota puuta naapurin puutarhassa. Katso, kuinka se kasvaa vääränä ja mutkaisena. Tuuli toi kalliorotkoon siemenen, josta se lähti kasvamaan. Talojen ja kivien peitossa tukahtumaisillaan, luonnon ja ihmisen hylkimänä, on sen elämä ollut ainaista taistelua vapauden puolesta — vapauden, joka sille on elinehto ja pääperuste. Sinä näet kuinka se on vääntynyt ja oksittunut, kuinka se on yhdessä kohdin tavatessaan esteen tehnyt työtä ja ponnistellut saadakseen runkonsa ja oksansa viimeinkin kirkkaan taivaan valoon. Mikä on ylläpitänyt sitä kautta kaikkien syntymän ja olosuhteiden asettamien vaikeuksien? Miksi sen lehdet ovat yhtä vihreät ja kauniit kuin viiniköynnöksen takanasi, joka kaikkine haaroinensa voi juoda täyttä päivänvaloa? Lapseni! syy on siinä vaistossa, joka sitä pakotti taistelemaan — taistelu valon puolesta raivasi lopulta tiensä valoon. Niin jokainen urhea sydän, kaikissa kohtalon vaikeissa käänteissä ja murheiden tullessa kääntyköön aina aurinkoon, pyrkiköön taivasta kohti! Siitä lähtee vahvalle tietoa ja heikolle onnea. Ennenkuin taas tapaamme toisemme, tulet sinä luomaan murheisia ja raskaita silmäyksiä noihin hiljaisiin oksiin ja kun kuulet lintujen niiltä laulavan ja näet päivänpaisteen kallioiden ja kattojen välistä leikkivän sen lehvissä, niin ota vaarin siitä opetuksesta, jonka Luonto antaa ja pyri pimeyden puhki valoon!"
Puhuessaan hän hitaasti asteli eteenpäin ja jätti Violan ihmettelemään — vaieten murehtimaan tulevan onnettomuuden hämärää ennustusta, ja kuitenkin kaikessa surussaankin tuntemaan hurmausta. Tahtomattaan seurasivat hänen silmänsä poistuvaa — tahtomattaan hän ojensi kätensä ikäänkuin sillä liikkeellä kutsuakseen häntä takaisin. Hän olisi antanut maailman aarteet nähdäkseen hänen palaavan — kuullakseen vielä kerran hänen matalaa tyyntä hopeista ääntään — tunteakseen vielä kerran hänen kätensä vienoa kosketusta. Niinkuin kuutamo pehmentää ja kaunistaa joka sopen, johon se sattuu, niin oli hänen läsnäolonsa ollut — niinkuin kuutamo häviää ja esineet taas saavat entisen ruman ja ikävän näkönsä — niin hänkin näkyvistä poistui — ja ulkonainen näköala tuntui heti jokapäiväiseltä.
Muukalainen kulki edelleen viehättävää tietä myöten, joka viimein johti vastapäätä yleisiä puistoja oleville palatseille ja kaupungin väkirikkaampiin osiin.
Joukko nuoria veltostuneita hovimiehiä oli keräytynyt erään talon edustalle, joka oli avoinna ajan mielihuvitusta varten — varakkaampien ja ylhäisempien pelaajien kokouspaikka. He antoivat tietä ja kohteliaasti kumartaen hän astui heidän ohitsensa.
"Totta tosiaan", sanoi yksi, "eikö tuo ole rikas Zanoni, josta koko kaupunki puhuu?"
"Ah, sanotaan, että hänen rikkautensa on arvaamaton."
"Sanotaan — kutka sanovat? — Kuka siitä vastaa? Hän ei ole ollut montakaan päivää Napolissa enkä minä ole tavannut ketään, joka tietäisi mitään hänen syntymäpaikastaan, hänen suvustaan tai — mikä on tärkeintä — hänen omaisuudestaan."
"Se on totta; mutta hän saapui komeassa aluksessa, jonka sanottiin olevan hänen omansa. Katsokaa — ei, se ei näy tästä — mutta se on tuolla lahdessa ankkuroituna. Pankkiirit, joiden kanssa hän on tekemisissä, puhuvat suurella kunnioituksella hänen sijottamistaan rahasummista."
"Mistä hän tuli?"
"ltäisestä väylästä. Palvelijani kuuli muutamalta merimieheltä, että hän on monta vuotta asunut Intian sisäosissa."
"Oho, olen kuullut kerrottavan, että Intiassa noukitaan kultaa kuin pikkukiviä ja että siellä on lintuja, jotka rakentavat pesänsä jalokivistä houkutellakseen luokseen hyönteisiä. Mutta tässä tulee pelurien prinssi, Cetoxa; olen varma siitä, että hän jo on tehnyt tuttavuutta nuoren rikkaan herran kanssa; hänellä on sama vetovoima kultaan kuin magnetilla teräkseen. No, Cetoxa, mitä uutta signor Zanonin dukaateista?"
"Oh", sanoi Cetoxa huolettomasti, "minun ystäväni —"
"Ha, ha, kuulkaa! — Hänen ystävänsä —"
"Niin, ystäväni Zanoni aikoo lähteä Roomaan vähäksi aikaa. Palatessaan on hän luvannut tulla luokseni jonakin päivänä illalliselle ja silloin esitän hänet teille ja Napolin parhaalle seurapiirille. Diavolo! hän on mitä viehättävin ja älykkäin herrasmies."
"Kerrohan, mitenkä niin äkkiä pääsit hänen ystäväkseen."
"Hyvä Belgioso, mikään ei olisi käynyt luonnollisemmin. Hän halusi saada aition San Carlossa, mutta tarvitseeko minun sanoa, että joka nurkka oli vallattu uutta oopperaa odotettaessa — ja miten mainio se olikaan! kuka olisi sitä odottanut tuolta perhanan Pisanilta! Ja uusi laulaja sitten! niitä kasvoja ja sitä ääntä — ah! Minä sain kuulla, että Zanoni halusi kunnioittaa Napolin taidetta, ja niinkuin ainakin osotan kohteliaisuutta eteville vieraille, lähetin tarjoomaan aitioni hänen käytettäväkseen. Hän suostuu tarjoukseen — minä pidän hänelle seuraa näytösten väliaikoina — hän on ihastuttava — hän pyytää minua illalliselle. Mikä palveluskunta hänellä on! Me istumme myöhään — minä kerron hänelle kaikki Napolin uutiset — tulemme hyviksi ystäviksi — hän vaatii minua ottamaan tämän jalokiven ennenkuin eroamme — se on vain pikkuasia, sanoo hän — mutta kultasepät arvioivat sen 5000 pistoolin[11] hintaiseksi — iloisin ilta, mikä minulla on ollut kymmeneen vuoteen."
Kavaljeerit keräytyivät ympärille ihailemaan jalokiveä.
"Signor, kreivi Cetoxa", sanoi muuan arvokkaan ja totisen näköinen mies, joka oli tehnyt ristinmerkin pari kolme kertaa napolilaisen kertoillessa. "Ettekö te tunne niitä omituisia huhuja, joita käy tästä henkilöstä, ja ettekö pelkää ottaa häneltä vastaan lahjaa, joka voi muassaan tuoda arveluttavia seurauksia? Ettekö te tiedä, että häntä sanotaan noidaksi — että hänellä on 'paha silmä'[12] että —"
"Olkaa hyvä ja säästäkää meiltä vanhanaikaiset taikauskonne", keskeytti Cetoxa halveksivasti. "Ne eivät enää ole muodissa, ei mikään muu nyt lyö leiville kuin skeptillisyys ja filosofia. Ja mitä muuten nämä huhut merkitsevät, jos niitä punnitaan? Ne johtuvat yksinomaan siitä, että joku 86-vuotias vanhus — aivan höpelö vanhuuttaan — juhlallisesti vakuuttaa nähneensä tämän saman Zanonin Milanossa 70 vuotta sitten (kun kertoja itse oli pieni poika) — vaikka Zanoni, niinkuin kaikki näette, on ainakin yhtä nuori kuin te tai minä, Belgioso."
"Mutta", sanoi totinen mies, "siinäpä se mysterio onkin. Vanha Avelli sanoo, ettei Zanoni näytä päivääkään vanhemmalta kuin milloin he tapasivat toisensa Milanossa. Hän sanoo, että silloinkin Milanossa — huomaa tämä — Zanoni toisennimisenä esiintyi samalla loistolla ja samalla salaperäisyydellä — ja että muuan vanha mies sielläkin muisti nähneensä hänet 60 vuotta aikaisemmin Ruotsissa."
"Turhia", vastasi Cetoxa, "samaa on sanottu silmänkääntäjä Cagliostrosta — pelkkiä satuja. Tahdon uskoa niitä, kun näen tämän timantin muuttuvan heinätukoksi. Ja muuten", lisäsi hän vakavasti, "pidän tätä etevää miestä ystävänä ja kuiskauskin hänen kunniaansa ja arvoansa vastaan tulee vastedes olemaan samaa kuin loukkaus minua kohtaan."
Cetoxa oli pelätty miekkailija ja oli keksinyt oman omituisen tuhoisan iskun. Vaikka totinen herra olisi ollut kuinka huolissaan kreivi Zanonin henkisestä tilasta oli hänellä yhtä suuri huoli omasta ruumiillisesta turvallisuudestaan. Hän kääntyi säälivästi silmäillen ja astui ylös portaita palatsiin.
"Ha, ha", naurahti Cetoxa. "Kunnon Loredano kadehti jalokiveäni. Herrat, te syötte tänään illallista luonani. Vakuutan teille, ettette koskaan tapaa älykkäämpää, seurallisempaa ja huvittavampaa henkilöä kuin on tämä kallis ystäväni, signor Zanoni."