JOHDANTO.
Mahdollisesti joku lukijoistani tuntee erään vanhan kirjakaupan, joka muutamia vuosia sitten sijaitsi Lontoon Covent Gardenin läheisyydessä. Sanon "joku", sillä totta tosiaan oli sangen vähän joukkojen huomiota kiinnittävää niissä kallisarvoisissa nidoksissa, mitkä kokonainen elämäntyö oli kasannut vanhan ystäväni D:n pölyisille hyllyille. Siellä ei ollut kansantajuisia teoksia, ei huvittavia romaaneja, ei matkakertomuksia, ei "kansankirjastoa" eikä "lukemista tuhansille." Mutta siellä saattoi ehkä tiedonhaluinen koko Europan etsittyään löytää huomattavimman kokoelman, minkä innostunut tutkija milloinkaan on kerännyt, alkemistien, kabbalistien ja astrologien teoksia. Omistaja oli tuhlannut rikkauksia kaupaksi menemättömiin aarteisiin. Mutta vanha D. ei halunnutkaan niitä myydä. Hän tuli ehdottomasti murheelliseksi, kun joku ostaja astui myymälään. Kostoa uhkuva katse seurasi julkean tunkeilijan liikkeitä. Vastahakoisesti hän hääräsi tämän ympärillä, rypisti otsaansa ja huokaili, kun maailmanihmisen kädet ottivat hänen epäjumaliaan niiden komeroista. Jos joku hänen taikahaareminsa suosikeista herätti ostajan huomion, ja jos siitä tarjottu hinta ei ollut tavattoman korkea, vaati hän kirjasta usein kahdenkertaisen hinnan. Jos ostaja epäröi, tempasi hän ilomielin arvossapidetyn taikakalun tämän käsistä. Jos se suostui maksamaan, joutui hän epätoivoon. Usein saattoi hän sydänyöllä koputtaa ostajan ovelle ja pyytää tätä myymään hänelle takaisin ostajan itse määräämillä ehdoilla teoksen, minkä tämä niin merkillisellä tavalla vastikään oli ostanut. Itse uskoi hän Averroekseen ja Paracelsukseen ja oli yhtä haluton kuin ne filosofit, joita hän tutki, maailmanihmisille puhumaan hankkimistaan tiedoista.
Sattuipa vuosia sitten, että minä nuorempana miehenä tunsin halua tutustua n.k. "rosenkreutsiläisten" omituisen lahkon todelliseen alkuperään ja perusoppeihin. Minua eivät tyydyttäneet ne niukat ja pintapuoliset tiedot, joita oli saatavana teoksissa, mihin tämän aineen tutkijoita neuvottiin tutustumaan. Mutta minusta tuntui, että herra D:n kokoelmassa, jossa oli runsaasti sekä painettuja kirjoja että käsikirjotuksia, mahdollisesti löytyisi tarkempia ja luotettavampia kertomuksia tuosta kuuluisasta veljeskunnasta — kukaties jonkun oman jäsenen kirjottamia, joka asiantuntevasti ja yksityiskohtaisesti vahvistaisi oikeaksi kaiken sen, mitä Bringaret väitti kaldealaisten ja "gymnosofien"[1] merkillisestä viisaudesta ja hyveestä.
Minä siis lähdin tuohon myymälään, mikä kerran — kai tulisi hävetä sitä tunnustaa — oli ollut mielipaikkojani. Mutta eivätkö meidän päivien aikakirjat ole täynnä erehdyksiä ja petoksia yhtä mielettömiä kuin vanhojen alkemistien? Sanomalehtemme voivat tulevaisuuden ihmisten mielestä olla yhtä harhaanviepiä kuin alkemistien kirjat meistä ovat. Ja kuitenkin sanomalehdistö on se ilma, jota hengitämme — ja merkillisen sumuinen se ilma onkin!
Myymälään astuttuani hämmästyin nähdessäni erään arvokkaannäköisen ostajan, jota en ennen ollut siellä nähnyt. Vielä enemmän hämmästyin sitä kunnioitusta, jota ylpeä kirja-aarteitten kerääjä hänelle osotti. "Herra", huudahti kauppias painavasti, minun käännellessäni kirjaluettelon lehtiä, "te olette ainoa ostajan arvoinen, jonka olen tavannut niinä viitenäviidettä vuotena, mitkä olen kuluttanut näissä tutkimuksissa. Kuinka ja mistä te tänä kevyenä aikakautena olette voinut saada niin syvällistä tietoa? Ja tämä kunnianarvoinen veljeskunta, jonka oppeihin jo vanhimmat filosofit ovat viitanneet, vaikka ne viimeisillekin vielä ovat salaisuuksia — sanokaa minulle, onko maan päällä yhtään kirjaa, yhtään käsikirjotusta, josta voisi saada tietoa heidän keksinnöistään ja opeistaan?"
Kuullessani sanat "kunnianarvoinen veljeskunta" minun tuskin tarvitsee mainita, että tarkkavaisuuteni heti jännittyi ja että halukkaasti kuuntelin, mitä vieras vastaisi.
"Minä en usko", virkkoi vanha herra, "että tuon koulun mestarit milloinkaan ovat uskoneet todellisia oppejaan maailmalle muuten kuin himmeinä viittauksina ja salaperäisinä arvotuksina, enkä moiti heitä tästä varovaisuudesta."
Hän vaikeni ja näytti aikovan poistua, kun minä äkkiä sanoin kirjainkokoojalle:
"Herra D! En näe tässä luettelossa mitään, joka koskisi rosenkreutsiläisiä."
"Rosenkreutsiläisiä", toisti vieras herra ja katsoi vuorostaan tutkivalla hämmästyksellä minuun. "Kuka muu kuin rosenkreutsiläinen voisi selittää rosenkreutsiläisiä salaisuuksia! Ja voitteko kuvitella, että jotkut tämän lahkon jäsenistä, joka on kaikista salaisista seuroista arimpia, itse nostaisi sitä huntua, mikä maailmalta peittää heidän viisautensa Isiksen?"
"Kas vaan", ajattelin. "Tämä siis on se 'kunnianarvoinen veljeskunta', josta he puhuivat. Taivaan kiitos! Minä varmaankin olen tavannut jonkun veljeskunnan jäsenistä."
Ja ääneen virkoin: "Mutta mistä, hyvä herra, saan tietoja, jollen kirjoista? Nykyään on uskallettua painattaa mitään, jossa ei ole auktoritetin leimaa, ja Shakespearen teoksista tuskin saa lainata kohtia mainitsematta lukua ja värssyä. Tämä on tosiasiain aikakausi — tosiasiain aikakausi, herra."
"Hyvä", sanoi vanha herra miellyttävästi hymyillen, "jos vielä tapaamme toisemme, voin opastaa teitä ainakin tiedon oikeille lähteille." Ja tämän sanottuaan hän pani päällystakkinsa nappiin, vihelsi koiralleen ja poistui.
Sattui sitten, että täsmälleen neljä päivää lyhyen keskustelumme jälkeen tapasin vanhan herran taas. Minä ratsastin verkalleen Highgatea[2] kohti ja ison mäen juurella äkkäsin vieraan. Hän ratsasti mustalla ponihevosella ja hänen edellään juoksi koira, joka myös oli musta.
Jos tapaat miehen, jota haluat tulla tuntemaan, hevosen selässä pitkän mäen juurella, missä hän, luontokappaletta epäinhimillisesti kohtelematta ei voi ratsastaa tiehensä, niin arvelen, että on oma vikasi, jollet ole päässyt pitkälle asiaan, ennenkuin on huipulle tultu. No niin, minä onnistuin niin hyvin, että päästyämme Highgateen, vanha herra kutsui minut levähtämään taloonsa, joka oli vähän matkan päässä kylästä. Talo oli - erinomaisen sievä, vaikka pieni; siinä oli laaja puutarha ja ikkunoista oli mainio näköala: kirkkaalla ilmalla näkyivät Lontoon torninhuiput ja kirkot selvästi. Täällä oli erakon syrjäinen maja, siellä myrskyisä Maailman Meri.
Päähuoneiden seiniä kaunistivat tavattoman kalliit taulut, sen taidesuunnan tuotteita, jota niin vähän ymmärretään ulkopuolella Italiaa. Minä hämmästyin saadessani tietää, että ne kaikki olivat omistajan omien kätten tekoa. Minun näkyvä ihailuni miellytti uutta ystävääni ja saattoi hänet puheliaaksi. Hänellä tuntui olevan yhtä suuria aatteita kuin hänen käytännöllinen taitonsa oli korkealla. Vaikken turhanpäiväisellä arvostelulla tahdo lukijoita väsyttää, lienee tarpeellista tämän teoksen tarkotuksen ja luonteen valaisemiseksi johdannossa huomauttaa, että hän pani yhtä paljon painoa taiteen yhtenäisyydelle kuin etevät kirjailijat tieteitten kokoamukselle, ja että hänen mielestään kaikissa mielikuvituksen luomissa teoksissa, olivatpa sitten sanoin tai kuvin esitettyjä, tuli kaikkien korkeampisuuntaisten taiteilijain tehdä tarkka erotus asiallisen ja toden välillä, toisin sanoen, varsinaisen elämän matkimisen ja luonnon ihanteesen kohottamisen välillä.
"Edellinen", sanoi hän, "on hollantilainen koulu, jälkimäinen kreikkalainen."
"Hollantilainen on enemmän muodissa", sanoin minä.
"Kyllä ehkä maalaustaiteessa", vastasi isäntäni, "mutta kirjallisuudessa —"
"Kirjallisuudesta minä puhuinkin. Nousevat runoilijamme tavottavat kaikki yksinkertaisuutta ja pikkumaista seikkaperäisyyttä, ja arvostelijat pitävät teoksen suurimpana ylistyksenä sanoa, että sen luonteet ovat otetut jokapäiväisestä elämästä. Kuvanveistotaiteessakin —"
"Kuvanveistotaiteessa! Ei, ei! Siinä täytyy ainakin korkean ihanteen olla pääasia!"
"Anteeksi! Pelkään, ettette ole nähnyt Souter Johnnyä ja Tam
O'Shanteria."
"Ah", sanoi vanha herra päätään ravistaen. "Huomaan, että olen elänyt aivan liiaksi erilläni maailmasta. Luulenpa, että Shakespeariä on lakattu ihailemasta."
"Päinvastoin! Shakespearen ihailu otetaan puolustukseksi, kun käydään muitten kimppuun. Mutta arvostelijamme ovatkin huomanneet, että Shakespeare on niin realistinen!"
"Realistinen! Sekö runoilija, joka ei koskaan kuvannut luonnetta mikä esiintyisi tavallisessa elämässä — hänkö, joka ei koskaan alentunut esittämään väärää himoa tai realistista henkilöä?"
Minä olin vastaamaisillani jyrkästi tähän paradoksiin, kun huomasin toverini tulleen vähän pahalle tuulelle. Ja joka tahtoo saada rosenkreutsiläisestä kiinni, hänen täytyy olla varoillaan, ettei samenna vettä. Arvelin siis parhaaksi kääntää keskustelun toiseen suuntaan.
"Palatkaamme aineesemme", sanoin minä, "te lupasitte valaista tietoani rosenkreutsiläisistä."
"Hyvä", sanoi hän miltei ankarasti. "Mutta missä tarkotuksessa? Kenties haluatte päästä temppeliin saadaksenne nauraa juhlamenoille?"
"Miksi te minua luulettekaan? Jos olisin semmoiseen taipuisa, niin varmasti Abbé de Villarsin kohtalo riittäisi varottamaan kaikkia huolimattomasti käsittelemästä Salamanderin ja Sylfin valtakuntia. Jokainen tietää, kuinka salaperäisellä tavalla tämä terävä-älyinen mies menetti henkensä kostoksi siitä sukkelasta pilasta, jota hän teki kirjassaan Comte de Cabalis."
"Salamander ja Sylf! Kuuluu, että olette tavallisessa erhetyksessä ja käännätte kirjaimellisesti mystikkojen vertauskuvakieltä."
Sen jälkeen vanha herra suvaitsi antautua mielenkiintoiseen ja minusta nähden opettavaan selostukseen rosenkreutsiläisten perusopeista; muutamia näistä salaisoppineista, kuten hän vakuutti, oli vielä olemassa, ja arvokkaassa salaperäisyydessä ne yhä jatkoivat syvällisiä tutkimuksiaan luonnontieteitten ja salaisen filosofian aloilla.
"Mutta tämä veljeskunta", sanoi hän, "miten kunnioitettava ja hyveellinen se onkin — hyveellinen, sanon minä, sillä ei mikään luostarijärjestö ole ankarampi siveysohjeitten käytäntöönpanossa tai palavampi kristillisessä uskossa — on ainoastaan yksi haara muista, jotka ovat saavuttaneet vielä korkeamman mahdin ja joiden syntyperä on vielä loistavampi. Oletteko tutustunut platonilaisiin?"
"Olen satunnaisesti eksynyt heidän labyrinttiinsa", vastasin. "He ovat jotakuinkin vaikeasti tajuttavia herroja."
"Kuitenkaan ei heidän merkillisimpiä problemejaan ole vielä koskaan julaistu. Heidän ylevimmät teoksensa ovat käsikirjotuksina ja muodostavat sekä rosenkreutsiläisten että ennen mainittujen vielä jalompien veljeskuntien vihkimysopin. Vieläkin juhlallisempi ja suurenmoisempi on se oppi, joka löydetään vanhempien pytagorealaisten ja Apollonioksen kuolemattomista mestariteoksista."
"Apollonioksen, tyanalaisen petturin! Onko hänen kirjotuksiaan säilynyt?"
"Petturinko", huusi isäntäni. "Oliko Apollonios petturi?"
"Pyydän anteeksi. En tietänyt häntä teidän ystäväksenne. Ja jos te menette takaukseen hänen luonteenarvostaan, niin tahdon uskoa että hän oli kaikin puolin kunnioitettava mies ja puhui täyttä totta kerskatessaan voimastaan olla yhtaikaa kahdessa paikassa."
"Onko se niin vaikeata?" sanoi vanha herra. "Ettekö te siis koskaan ole nähnyt unta?"
Tähän loppui keskustelumme. Mutta siitä ajasta lähtien syntyi meidän välillemme tuttavuussuhde, joka kesti siihen, kunnes arvoisa ystäväni erosi tästä elämästä. Rauha hänen tomullensa! Hän oli henkilö, jolla oli omituiset tavat ja mielipiteet. Mutta suurimman osan aikaansa hän käytti tyyneesen ja vaatimattomaan hyväntekeväisyyteen. Hän oli innostunut auttamiseen, ja niinkuin hänen hyveitään kannusti mitä puhtain rakkaus, niin perustui hänen toivonsa mitä hurskaimpaan uskoon. Koskaan ei hän puhunut omasta syntyperästään tai elämänvaiheistaan, enkä minä milloinkaan päässyt tunkeutumaan niitä peittävään pimeyteen. Näytti siltä kuin hän olisi paljon nähnyt maailmaa ja ollut silminnäkijänä läsnä Ranskan ensimäisessä vallankumouksessa, josta hän osasi kertoa sekä viehättävästi että opettavasti. Mutta hän ei kuitenkaan katsellut tuon myrskyisän aikakauden rikoksia yhtäläisellä filosofisella suopeudella kuin nykyajan valistuneet kirjailijat — päät turvassa harteillansa — ovat taipuvaisia katselemaan menneitten aikojen joukkoteurastuksia. Hän ei puhunut tutkijana, joka on lukenut ja järkeillyt, vaan miehenä, joka on nähnyt ja kärsinyt. Tämä vanha herra näytti olevan yksin maailmassa. Minä en tietänyt hänellä olevan yhtäkään sukulaista, kunnes hänen asiamiehensä, eräs ulkomailla asuva kaukainen orpana, minulle ilmotti, kuinka kauniin testamentin ystäväni oli tehnyt minulle. Se sisälsi ensiksikin rahasumman, jonka suuruutta minun on paras olla mainitsematta, jottei minua mahdollisesti taksotettaisi uudesta irtaimesta ja kiinteästä omaisuudesta; toiseksi muutamia kallisarvoisia käsikirjotuksia, joita tämä kirjani saa kiittää olemassaolostaan.
Luulen, että viimeinen testamentinpuoli johtui eräästä käynnistä viisaan luona, jos siksi saan häntä kutsua, muutamia viikkoja ennen hänen kuolemaansa.
Vaikka ystäväni hyvin vähän seurasi uudenaikaista kirjallisuutta, salli hän hyvänsävyisyydellään minun kysyä häneltä neuvoa muutamien kirjallisten hankkeiden suhteen, joita nuoren kokemattoman yrittelijän epämääräinen kunnianhimo suunnitteli. Pyysin silloin hänen neuvoaan erästä romaania varten, jonka piti kuvata innostuksen vaikutusta erilaisiin luonteisiin. Tavallisella kärsivällisyydellään hän kuunteli esitystäni, joka oli varsin kulunutta ja yksinkertaista. Sitten kääntyi hän miettiväisenä kirjahyllyihinsä, nouti sieltä vanhan nidoksen ja luki minulle, ensin kreikan, sitten englannin kielellä muutamia tällaisia otteita:
"Plaato puhuu tässä neljänlaisesta maniasta[3], jolla minä tahdon ymmärtää innostusta ja jumalallista inspiratsionia; ensiksi on soitannollinen, toiseksi telestinen eli mystillinen, kolmanneksi profetallinen ja neljänneksi se mania, mikä kuuluu rakkauteen."
Kirjottaja, jonka teoksista hän luki otteita, väittää, että sielussa on jotakin korkeampaa kuin järki, ja että luonnossamme on erilaisia kykyjä: yhdellä niistä me keksimme ja käsitämme melkein intuitivisella nopeudella tieteitä ja päätelmiä; toisen avulla luodaan suuria taideteoksia, kuten Feidiaan kuvapatsaita. Ja sitten hän jatkaa sanomalla, että "innostus sen sanan oikeassa merkityksessä tarkottaa, että se sielun osa, joka on yläpuolella järkeä, kohoutuu jumalien luo ja sieltä saa inspiratsioninsa."
Kirjottaja, jatkaen Plaaton selittämistä, huomauttaa, että "yksi näistä manioista — erittäinkin se, mikä kuuluu rakkauteen — voi riittää saattamaan sielun takaisin sen alkuperäiseen jumalallisuuteen ja autuuteen, mutta kaikkien välillä on sisäinen yhteys; ja säännöllisessä kehityskulussa, jota seuraten sielu nousee ylöspäin, on ensimäisenä soitannollinen, toisena telestinen eli mystillinen, kolmantena profetallinen ja viimeksi rakkauden innostus."
Kun minä hämmästyneenä vastenmielisen tarkkaavaisesti kuuntelin näitä sekavia hienouksia, sulki neuvojani kirjan ja sanoi hyvillänsä:
"Tässä on alkusanat teidän kirjaanne, tässä aineenne perusteet."
"En ole mikään tietäjä", sanoin tyytymättömänä päätäni pudistaen. "Tämä kaikki voi olla tavattoman hienoa, mutta taivas varjelkoon, minä en ymmärrä siitä sanaakaan. Rosenkreutsiläisten mysteriot ja teidän veljeskuntanne ovat pelkkää lasten leikkiä verrattuina platonilaisten rengonkieleen."
"Kuitenkaan, ennenkuin oikein ymmärrätte tämän kohdan, ette voi käsittää rosenkreutsiläisten korkeampia teorioja eikä noita vielä jalompia veljeskuntia, joista niin kevytmielisesti puhutte."
"Ah, jos niin on laita, luovun minä epätoivoisena koko yrityksestä! Mutta koska te olette aineesen niin perehtynyt, miksette ota äskeisiä sanoja johtolauseiksi johonkin omaan kirjaanne?"
"Entä jos jo olenkin sepittänyt kirjan näiden päätelmien perusteelle, niin tahdotteko te valmistaa sitä julaistavaksi?"
"Varsin mielelläni", vastasin — voi, liian pikaisesti!
"Pidän lupauksestanne kiinni", virkkoi vanha herra, "ja kun en enää ole täällä, saatte käsikirjotukset. Siitä päättäen, mitä sanotte vallalla olevasta kirjallisuuden mausta, en voi teitä houkutella toivomaan paljonkaan hyötyä tästä hankkeesta. Ja minä sanon teille edeltäpäin, että työ tulee olemaan hieman vaikeata."
"Onko teoksenne romaani?"
"Se on romaani eikä ole romaani. Se on totuutta niille, jotka sitä voivat käsittää, ja mielettömyyttä niille, jotka eivät voi."
Viimein sain siis käsikirjotukset ja niitten mukana seurasi ystävävainajaltani kirje, jossa hän muistutti varomatonta lupaustani.
Haikealla mielenkiinnolla ja kumminkin kiihkeällä maltittomuudella minä aukaisin käärön ja sytytin lamppuni. Mutta kuvailkaa säikähdystäni, kun näin, että kaikki oli kirjotettu käsittämättömillä merkeillä. Annan tässä lukijalle näytteen (erilaisia merkkejä) ja niin edelleen 940 kuolettavan pitkää sivua. Tuskin saatoin uskoa silmiäni. Ajattelin ensin, että lampun valossa oli vika. Kaikenmoisia epäilyksiä kirjainten noidutusta luonteesta, jotka niin ajattelemattomasti olin saanut silmäini eteen, hiipi sekavaan mielikuvitukseeni, ja niitä vahvisti vanhan herran omituiset viittaukset ja salaperäinen puhetapa. Totta tosiaan oli koko työ lievemmin sanottuna kammottavaa! Minä aioin suoraa päätä pistää paperit pöytälaatikkooni siinä hurskaassa päätöksessä, ettei minulla enempi tulisi olemaan niitten kanssa tekemistä, kun silmäni sattuivat siniseen nahkakantiseen kirjaan, joka minulta kiihkeässä mielentilassani oli jäänyt huomaamatta. Varovasti avasin teoksen — ties mitä siitä voisi hypähtää ulos — ja iloni oli suuri, kun näin, että se sisälsi näitten hieroglyfien avaimen eli sanakirjan.
Etten lukijaa väsyttäisi vaivoistani kertomalla, tyydyn sanomaan, että viimein luulin oppineeni käsittämään sekä yhdistämään toisiinsa näitä merkkejä sekä todenteolla antautumaan kääntämistyöhön. Sittenkään se työ ei ollut helppoa, ja kaksi vuotta kului, ennenkuin olin pitkällekään päässyt. Sitten minä koetellakseni yleisöä julkaisin muutamia helpompia lukuja teoksesta eräässä aikakauslehdessä, jonka toimitukseen kuuluin muutamia kuukausia. Nämä näyttivät herättävän suurempaa huomiota, kuin olin osannut odottaa, ja paremmalla toivolla ryhdyin uudelleen vaikeaan tehtävääni. Mutta nyt kohtasi minua uusi onnettomuus. Työtä pitkittäessäni huomasin, että tekijä oli kirjottanut teoksestaan kaksi kappaletta, joista toinen oli tarkempi ja seikkaperäisempi kuin toinen. Minä olin sattunut kääntämään huonompaa aikaisemmin tehtyä kappaletta. Minulla oli siis täysi työ muovaillessani ja kirjottaessani toistamiseen jo valmistamani luvut. Saan sanoa, että ottamatta lukuun väliaikoja, joita käytin pakottaviin toimiin, onneton lupaukseni maksoi minulle useamman vuoden työn, ennenkuin sain sen asialliseen täysikuntoon. Työ oli sitäkin vaikeampaa, kun alkuteos oli kirjotettu eräänlaisella rytmillisellä proosalla, aivan kuin tekijä olisi halunnut, että hänen teostansa pidettäisiin jonkinlaisena runouden tuotteena. Tätä ei käynyt tyydyttävästi jäljentäminen, ja usein tulenkin turvautumaan lukijan suopeaan myötätuntoon. Luontainen kunnioitukseni vanhan herran runollisia harhailuja kohtaan olkoon ainoa lieventävä asianhaara, milloin tahansa kieli, antautumatta runopoljentaan kuitenkin käyttää kukkaisia, jotka eivät ole tavallisia suoralle puheelle. Totuus vaatii minua myöskin kaikeksi ikäväkseni tunnustamaan, etten ole ensinkään varma siitä, olenko joka kohdassa antanut merkeille oikean merkityksen. Koska siellä täällä kertomuksessa esiintyi aukko tai joku uusi merkki, jota varten ei ollut mitään avainta, pakotti se minut pistämään väliin omia sanojani, jotka epäilemättä helposti huomataan, mutta jotka eivät — tahtoisin uskoa — ole epäsoinnussa yleisen luonnoksen kanssa. Tämä tunnustus johtaa minut lauseesen, jolla tahdon lopettaa tämän johdannon:
Lukija! Jos tässä kirjassa on jotakin, joka sinua miellyttää, on se minun työtäni, mutta jos on jotakin, joka sinua ei miellytä, syytä siitä tuota vanhaa herraa!
Lontoossa, tammikuulla 1842.