V LUKU.
— — — "Minä ja kumppanini olemme kohtalon käskyntäyttäjiä."
Shakespeare, Myrsky.
Seuraavana päivänä Glyndon käänsi askeleensa Zanonin palatsia kohti. Nuorukaisen mielikuvitus, joka luonnostaankin oli herkkä, oli nyt erityisesti kiihtynyt siitä vähästä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut tästä merkillisestä olennosta, ja lumous, jota hän ei osannut hallita eikä selittää, veti häntä muukalaisen puoleen. Zanonin voima näytti suurelta ja salaperäiseltä, hänen vaikuttimensa hyviltä ja suopeilta, mutta hänen käytöksensä tuntui kylmästi työntävän luotaan. Miksikä hän toisena hetkenä hylkäsi Glyndonin tuttavuuden ja toisena hetkenä pelasti hänet vaarasta? Kuinka oli Zanoni hankkinut itselleen tiedon vihollisista, jotka Glyndonille itselleen olivat tuntemattomia? Hänen mielenkiintonsa oli herännyt, hänen kiitollisuutensa nostettu, hän päätti tehdä uuden yrityksen päästäkseen epäseurallisen kasvintutkijan tuttavuuksiin.
Signor oli kotona ja Glyndon laskettiin korkeaan salonkiin, minne muutamien minuuttien kuluttua saapui myöskin Zanoni.
"Olen tullut kiittämään teitä eilisiltaisesta varotuksesta", sanoi hän, "ja pyytämään teitä täydentämään kiitollisuuttani kertomalla minulle, miltä taholta minun on tähystettävä vihollista ja vaaraa."
"Te olette naisten suosiossa", sanoi Zanoni hymyillen, englanninkielellä, "ja niinkö vähän tunnette etelämaita, ettette tiedä, kuinka paljon vihollisia sellaisilla aina on?"
"Puhutteko tosissanne?" sanoi Glyndon ja vaihtoi väriä.
"Täysin tosissani. Te rakastatte Viola Pisania ja teillä on kilpailijana eräs mahtavimpia ja häikäilemättömimpiä Napolin prinsseistä. Te olette todellakin suuressa vaarassa."
"Mutta suokaa anteeksi! — mistä te olette saanut tämän tietää?"
"Minä en tee itsestäni tiliä kellekään kuolevaiselle", sanoi Zanoni ylväästi, "ja minulle on yhdentekevää, panetteko arvoa minun varotukselleni vai halveksitteko sitä."
"No, olkoon menneeksi, jollen saa tehdä teille kysymyksiä; mutta neuvokaa minulle ainakin mitä tehdä."
"Seuraisitteko te neuvoani?"
"Miksen seuraisi?"
"Sentähden että te olette rohkea luonnoltanne ja mieltynyt seikkailuihin ja salaperäisyyteen; te tahtoisitte olla romaanin sankari. Jos minä neuvoisin teitä lähtemään Napolista, niin tahtoisitteko sen tehdä, niin kauan kuin Napolissa löytyy vihollinen nujerrettavana tai neitonen tavoteltavana?"
"Olette oikeassa", sanoi nuori englantilainen painavasti. "En! ettekä voi minua moittia tästä päättäväisyydestä."
"Mutta teillä on toinenkin mahdollisuus: rakastatteko Viola Pisania vilpittömästi ja hartaasti? — siinä tapauksessa naikaa hänet ja viekää vaimonanne kotimaahanne."
"Ei!" vastasi Glyndon hämmentyneenä, "Viola ei ole minun säätyni tasalla. Hänen toimialansa myöskin on — lyhyesti sanoen, minä olen hänen kauneutensa orja, mutta en voi häntä naida."
Zanoni rypisti otsaansa.
"Teidän rakkautenne on siis itsekäs himo, enkä minä enää teitä kehota omaa onneanne ottamaan. Nuori mies, Kohtalo on taipumattomampi kuin miltä näyttää. Maailman Suuren Hallitsijan keinot ja neuvot eivät ole niin vähäiset ja vaativaiset, että hän ihmisiltä kieltäisi Vapaan Tahdon jumalallisen etuoikeuden; kaikki me voimme itsellemme uurtaa uramme ja Jumala voi itse ristiriidatkin soinnuttaa yhteen pyhien tarkotustensa mukaisesti. Teillä on edessänne valinta. Rehellinen ja jalo rakkaus voisi vielä nytkin valmistaa teille onnen ja hankkia pelastuksen; kevyt ja itsekäs intohimo on vievä teidät kurjuuteen ja tuomioon."
"Oletteko te osaavinanne lukea tulevaisuuden?"
"Olen sanonut juuri sen, mikä oli haluni sanoa."
"Vaikka te tekeydytte siveydensaarnaajaksi minua kohtaan, signor Zanoni", sanoi Glyndon hymähtäen, "niin oletteko itse siksi välinpitämätön kauneudesta, ettette sen lumouksesta huoli enempi kuin stoalainen?"
"Jos ehdottomasti vaadittaisiin, että käytös aina olisi opetuksen tasalla", sanoi Zanoni katkerasti hymyillen, "niin opastajia ei olisi montakaan. Mutta yksilön käytös voi vaikuttaa ainoastaan pieneen piiriin ulkopuolella häntä itseään; sitävastoin hän pysyväisesti tuottaa muille ihmisille hyvää tai pahaa juuri niillä ajatuksillaan ja tunteillaan, joita hän levittää ympärilleen. Hänen tekonsa ovat rajotettuja ja hetkellisiä, mutta hänen ajatuksensa voivat kulkea yli maailman ja yllyttää sukupolvia toistensa jälkeen viimeiseen päivään asti. Kaikki meidän hyveemme, kaikki lakimme ovat johtuneet kirjoista ja viisasten lauselmista, jotka ovat ajatuksia, eikä teoista. Käytökseltään Julianuksella oli kristityn hyveet ja Konstantinuksella pakanan paheet. Julianuksen ajatukset käänsivät tuhansia takaisin pakanuuteen; Konstantinuksen ajatukset auttoivat taivaan tahdosta taivuttamaan länsimaan kansat kristinuskoon. Halvin kalastaja, joka tuolla merellä laskee verkkojansa ja hartaasti uskoo San Gennaron ihmetekoihin, voi käytökseltään olla parempi mies kuin Luterus. Mutta Luteruksen aatteita saa uudenaikainen Eurooppa kiittää jaloimmasta vallankumouksesta, mikä sen ajatusmaailmassa on tapahtunut. Nuori englantilainen, meidän mielipiteemme ja tunteemme ovat taivaasta kotoisin, meidän tekomme ovat maallinen osa."
"Te olette mietiskelleet syvemmälti kuin muut italialaiset."
"Kuka on sanonut, että minä olen italialainen?"
"Ettekö ole? Ja todella, kun kuulen teidän puhuvan omaa kieltäni yhtä hyvin kuin aito englantilainen, niin minä —"
"Hiljaa!" keskeytti Zanoni kärsimättömästi kääntäen päänsä poispäin.
Sitten hetkisen vaiettuaan hän jatkoi lempeästi: "Glyndon, luovutteko
Viola Pisanista? Tahdotteko ottaa muutamia päiviä miettiäksenne mitä
minä olen puhunut."
"Luopua hänestä — ei, sitä en tee!"
"Siis tahdotte naida hänet?"
"Mahdotonta!"
"Vai niin; silloin Viola teistä luopuu. Minäpä sanon, että teillä on kilpailijoita."
"Niin on, prinssi di ——, mutta minä en häntä pelkää."
"Teillä on toinenkin, jota saatte enemmän pelätä."
"Ja kuka hän on?"
"Minä itse."
Glyndon kalpeni ja hypähti paikaltaan. "Te, signor Zanoni! — te! — ja te uskallatte sen sanoa minulle näinikään?"
"Uskallan! Voi! toisinaan minä toivon, että osaisin pelätä."
Nämä ylpeät sanat eivät olleet pöyhkeästi lausutut vaan mitä syvimmän surumielisyyden äänellä. Glyndon harmistui, hämmentyi ja oli kuitenkin peloissaan. Mutta hänellä oli englantilaisen urhoollinen sydän, hän toipui pian ja virkkoi tyyneesti:
"Signor, minua eivät tuollaiset juhlalliset lauseet ja mystilliset viittaukset petä. Teillä saattaa olla voimia, joita minä en voi käsittää enkä käyttää, taikka saatatte olla ovela petturi."
"Hyvä, jatkakaa!"
"Minä tarkotan siis", jatkoi Glyndon päättäväisesti, vaikka hieman hämillään, "minä tarkotan: huomatkaa, että vaikka kukaan vieras ei voi minua taivuttaa tai pakottaa naimaan Viola Pisania, niin siitä huolimatta on se päätökseni yhtä luja, etten häntä hyvällä toiselle luovuta."
Zanoni katseli totisena nuorta miestä, jonka säihkyvät silmät ja kohonnut poskien väri todisti hengen olevan hänen sanojensa takana, ja vastasi: "Noin rohkea! Hyvä, se kaunistaa teitä. Mutta kuulkaa minun neuvoani: odottakaa vielä vähän aikaa ja sanokaa sitten minulle, tahdotteko ottaa vaimoksenne kauneimman ja puhtaimman olennon, mikä koskaan on tiellenne osunut."
"Mutta jos te rakastatte häntä, niin miksikä — miksikä —"
"Miksikä minä olen niin kiihkeä tahtomaan häntä toiselle? — Pelastaakseni häntä minusta itsestäni! Kuulkaa minua. Niin halpa ja oppimaton kuin lieneekin tuo tyttö, niin hänellä on sielussaan mitä ylevimpien ominaisuuksien ja hyveiden siemenet. Hän voi olla kaikki kaikessa sille miehelle, jota hän rakastaa — kaikki mitä mies voi vaimostansa toivoa. Hänen sielunsa tulisi, rakkaudesta kehittyen, kohtaamaan teidän sieluanne, se tulisi vaikuttamaan teidän kohtaloonne ja menestykseenne: teistä tulisi suuri mies ja onnellinen. Jos sitävastoin Viola joutuu minulle, niin enpä tiedä, mitä hänen osakseen tulee; mutta sen tiedän, että hänen on kestettävä tulikoetus, jota harvat voivat kestää ja jota tähän asti tuskin yksikään nainen on kestänyt."
Zanonin näin puhuessa kävivät hänen kasvonsa elottomiksi ja hänen äänessään oli jotakin, mikä pani kuulijan kuuman veren jäähtymään.
"Mikä kumma salaperäisyys teitä ympäröi?" huudahti Glyndon voimatta tunteitaan hillitä. "Oletteko todella erilainen kuin muut ihmiset? Oletteko te käyneet yli luvallisen tiedon rajain? Oletteko, niinkuin muutamat väittävät, tietäjä tai ainoastaan —"
"Hiljaa!" keskeytti Zanoni, lempeästi ja suloisesti mutta surumielisesti hymyillen, "mistä olette saanut oikeuden tehdä minulle näitä kysymyksiä? Vaikka Italiassa vielä ylläpidetään inkvisitsionia, on sen voima niin pieneksi supistettu, että se on kuin lakastunut lehti, jonka pieni tuulenpuuska pudottaa. Kidutuksen ja vainon ajat ovat ohi ja jokainen voi nyt elää niinkuin mielii ja puhua niinkuin hänestä sopii pelkäämättä kidutuspenkkiä tai häpeäpaalua. Koska minä voin vainoa uhmata, niin suokaa anteeksi, etten tyydytä uteliaisuuttanne."
Glyndon punastui ja nousi seisaalleen. Huolimatta siitä, että hän rakasti Violaa ja pelkäsi tätä kilpailijaansa, tunsi hän kuitenkin vastustamatonta vetovoimaa juuri siihen mieheen, jota hänellä kaikkein enimmän oli syytä epäillä ja pelätä. Hän ojensi kätensä Zanonille sanoen: "No niin, jos meistä tulee kilpakosijat, ratkaiskoon miekka välillämme: mutta sitä ennen tahtoisin, että olisimme ystäviä."
"Ystäviä! Ette tiedä, mitä pyydätte."
"Arvotuksia taasenkin!"
"Arvotuksia!" huudahti Zanoni intohimoisesti — "niin! uskallatteko niitä ratkaista? Sitä ennen en voi antaa teille kättäni ja kutsua teitä ystäväkseni."
"Minä voisin uskaltaa kaiken ja mitä tahansa sen eteen, että saavuttaisin yli-inhimillistä viisautta", sanoi Glyndon ja hänen kasvojansa valaisi hurja ja palava innostus.
Zanoni tarkkasi häntä miettivästi vaieten.
"Esi-isän siemen puhkee pojassa eloon", mutisi hän, "hän voisi ehkä — mutta —." Hän keskeytti ajatusjuoksunsa ja lausui ääneen: "Mene Glyndon, me tapaamme vielä toisemme, mutta minä en pyydä sinulta vastausta, ennenkuin on tullut ratkaisun hetki."