VI LUKU.
"Ja Calidore seuraa metsän kaunista neitoa,
Huolimatta lupauksestaan ja korkeasta käskystä,
Jonka Haltioitten Kuningatar oli hänelle antanut."
Spenser, Haltioitten Kuningatar, X, I.
Oli harmaa, hämärä väliaika yön ja päivänkoiton vaiheilla, kun Clarence taas seisoi kamarissaan. Hänen silmäänsä sattuivat pöydällä olevat raskaat laskut ja täyttivät hänet väsymyksen ja inhon tunteilla. Mutta — "jospa me aina voisimme olla nuoria! Oi sinä vanhan ikälopun julma haahmo! Voiko mystillinen huone näyttää sen rumempaa tai ikävämpää varjoa kuin sinä olet? Niin oikein, jospa me aina voisimme olla nuoria! Mutta ei (ajattelee kokelas nyt) — ei aina ahertaa noiden numeroitten ja kylmien kasvien ja rohtojen kanssa. Ei, vaan nauttia, lempiä, riehua! Mikä muu voisi olla nuoruuden seuralainen kuin nautinto? Ja ikuisen nuoruuden lahja voisi olla minun tällä samalla hetkellä! Mitä merkitsee tämä Mejnourin kielto? Eikö se ole samaa laatua kuin hänen epäsuopea varovaisuutensa ilmaisemaan pienimpiäkin kemiansa salaisuuksia tai kabbalansa lukuja? Hän pakottaa minua töitänsä suorittamaan ja kuitenkin pidättää minulta tiedon lopulliset tulokset. Epäilemättä hän palatessaan tulee taas selvittämään minulle, että suuri mysterio voidaan saavuttaa, mutta tulee yhä kieltämään minua sitä saavuttamasta. Eikö tämä ole niinkuin hän tahtoisi pitää minun nuoruuttani oman vanhuutensa orjana? — tehdä minut kokonaan itsestään riippuvaksi? — sitoa minut rengin työtä tekemään lakkaamatta yllyttämällä uteliaisuuttani ja näyttämällä hedelmiä, joita hän panee huulieni eteen ulottuvilta kauemmaksi?"
Nämä ja monet muut vielä kiusaavammat mietteet häiritsivät häntä. Viinin sytyttämänä — äskeisten hurjastelujen kiihottamana — hän ei saanut unta silmiinsä. Tuon vastenmielisen vanhuuden kuvan näkeminen muistutti ajan mahtia ja herätti hänessä palavan halun siihen hurmaavaan katoomattomaan nuoruuteen, jota hän piti Zanonille kuuluvana. Kielto ainoastaan yllytti uhkamielisyyden henkeä. Aamuaurinko, joka iloisesti paistoi ikkunasta sisään, karkotti kaikki yölliset pelot ja taikauskot. Mystillinen huone ei nyt hänen mielikuvituksessaan näyttänyt sen merkillisemmältä kuin muut linnan huoneet. Mikä ruma ilkeä aave voisi häntä vahingoittaa tämän siunatun auringon valossa? Glyndonin luonteessa oli tuo kummallinen ja sangen onneton vastakohta, että hänen järkeilemisensä vei hänet epäilyksiin — ja epäilys teki hänet siveellisessä käytöksessään päättämättömäksi ja horjuvaksi, vaikka taas fyysillisesti hän oli uhkamielisen rohkea. Eikä tämä ole niinkään harvinaista: epäileväisyys ja itsevarmuus käyvät usein käsi kädessä. Kun tämänluontoinen mies päättää tehdä jotakin, ei personallinen pelko häntä koskaan pidätä; siveellisen pelon taas saa omapäisyys karkotetuksi pienellä viisastelulla. Itsekään tajuamatta, minkälaisen ajatustoiminnan kautta hermot karaistuivat ja jalat lähtivät liikkeelle, kulki Glyndon käytävän läpi, saapui Mejnourin huoneeseen ja avasi kielletyn oven. Kaikki oli niinkuin hän oli tottunut näkemään, paitsi että pöydällä huoneen keskellä makasi avonainen kirja. Hän lähestyi ja heitti siihen silmäyksen; siinä oli samaa salakirjotusta, jota hän tutkimustensa aikana oli opetellut lukemaan. Ilman suuria vaikeuksia hän luuli käsittävänsä ensimäisten lauseitten merkityksen ja ne kuuluivat seuraavasti:
"Täysin siemauksin nauttia sisäistä elämää, on ulkonaisen elämän näkemistä; ajasta riippumatta eläminen on kokonaisuudessa elämistä. Ken elämännesteen keksii, hän keksii, mitä avaruudessa löytyy, sillä henki, joka elostuttaa ruumiin, vahvistaa myös aistimia. Valon elementaari-prinsiipissä on vetovoima. Rosicruciuksen lampussa tuli on puhdas elementaari-prinsiippi. Sytytä lamput, kun avaat nestettä sisältävän astian, ja sen valo on vetävä luoksesi niitä olentoja, joiden elämänä on tuo valo. Varo pelkoa: pelko on tiedon hirmuisin vihollinen." Tässä salakirjotus muuttui ja tuli käsittämättömäksi. Mutta eikö hän ollut lukenut tarpeeksi? Eikö viimeinen lause ollut riittävä? — "Varo pelkoa!" Tuntui aivan siltä kuin Mejnour olisi tahallaan jättänyt tämän sivun auki — ikäänkuin koetus todella olisikin ollut aivan päinvastainen kuin oli oletettu — ikäänkuin mystikko olisi päättänyt koetella hänen rohkeuttaan vaikka hän puhui kestävyydestä. Ei uhma siis vaan pelko oli tiedon hirmuisin vihollinen. Hän kääntyi hyllyjen puoleen, missä seisoi kristallimaljoja; vapisematta hän irrotti tulpan yhdestä ja heti levisi huoneeseen ihana tuoksu. Ilma säihkyi ikäänkuin timanttitomusta. Ylimaallisen nautinnon tunne — elämä, joka tuntui vapaan hengen elämältä, valtasi hänen koko ruumiinsa, ja hieno, matala mutta erinomaisen kaunis soitto hipeili huoneeseen. Samassa tuokiossa hän kuuli äänen käytävässä, joka kutsui häntä nimeltä, ja ovelle koputettiin. "Sielläkö olette, signor?" kuului maestro Paolon kirkas ääni. Glyndon sulki nopeasti pullon ja pani sen paikoilleen. Pyytäen Paoloa odottamaan omassa huoneessaan Glyndon viipyi, kunnes kuuli tulijan jalkojen etääntyvän; sitten hän vastahakoisesti lähti huoneesta. Sulkiessaan oven hän yhä vielä kuuli tuon kauniin soiton häipyvän kaiun, ja iloisin mielin ja kevein askelin hän saapui Paolon luo, päättäen sisässään käydä uudelleen salaisessa huoneessa sellaisella ajalla, jolloin ei tarvitsisi pelätä keskeytystä.
Hänen tullessaan kynnyksen yli, Paolo hämmästyneenä vetääntyi taaksepäin ja huudahti: "Mitä, teidän ylhäisyytenne! Minä tuskin tunnen teidät. Huvitus näkyy olevan oiva kaunistaja nuorille. Eilen näytitte niin kalpealta ja menehtyneeltä, mutta Filliden iloiset silmät ovat auttaneet teitä enemmän kuin filosofin kivi (pyhimykset armahtakoot, että mainitsen sen) koskaan on tietäjiä auttanut." Ja Glyndon katsahtaen vanhaan venetsialaiseen peiliin Paolon puhuessa hämmästyi itse melkein yhtä paljon kuin Paolo siitä muutoksesta, mikä oli tapahtunut hänen ilmeessään ja ulkonäössään. Äsken oli hänen vartalonsa mietiskelyn köyristämä ja nyt se näytti puolta päätä pitemmältä, niin notkeana ja suorana nousi hänen selkänsä, silmät hehkuivat, posket hohtivat terveyttä ja suurta nautintoa. Jos nesteen paljas tuoksukin oli näin voimakas, niin syystä alkemistit sanoivat sen juomisesta lähtevän elämää ja nuoruutta!
"Teidän täytyy suoda anteeksi, että minä häiritsen teidän ylhäisyyttänne", sanoi Paolo, ottaen povestaan kirjeen, "mutta isäntämme on juuri kirjottanut minulle ja sanonut saapuvansa tänne huomenna, ja hän pyysi minua viipymättä viemään teille tämän kirjeen, joka seurasi mukana."
"Kuka toi tämän kirjeen?"
"Ratsastaja, joka ei odottanut vastausta."
Glyndon avasi kirjeen ja luki seuraavaa: "Minä palaan viikkoa aikaisemmin kuin aioin ja sinä voit odottaa minua huomenna. Silloin saat astua siihen koetukseen, jota ikävöit, mutta muista, että näin tehdessäsi sinun täytyy niin paljon kuin mahdollista keskittää olemuksesi järkeen. Aistimet pitää kuolettaa ja alistaa — ei himon kuiskaustakaan saa kuulua. Sinä voit tulla kabbalan ja kemian mestariksi, mutta sinun täytyy myöskin olla lihan ja veren herra — lemmen ja turhamielisyyden, kunnianhimon ja vihan voittaja. Minä toivon tapaavani sinut sellaisena. Paastoo ja mietiskele, kunnes me tapaamme toisemme!"
Glyndon puristi kirjeen kourassaan kokoon ylenkatseellisesti hymähtäen. Mitä! vieläkö enemmän ponnistuksia — enemmän kieltäymyksiä! Nuoruus ilman lempeä ja iloja! Ha! ha! Mejnour parka, nyt oppilaasi on hankkiva salaisuudet ilman sinun apuasi!
"Ja Fillide! Minä kuljin hänen majansa ohi tullessani — hän punastui ja huokasi, kun minä hänelle piloillani puhuin teistä, ylhäisyytenne!"
"Hyvä, Paolo, minä kiitän sinua siitä viehättävästä tuttavuudesta, jonka olet hankkinut minulle. Sinun elämäsi mahtaa olla hauska."
"Ah, teidän ylhäisyytenne, kun olemme nuoria, ei mikään ole niin hauska kuin seikkailu — paitsi lempi ja viini ja nauru!"
"Aivan niin. Hyvästi, maestro Paolo, me saamme puhua enemmän muutamien päivien perästä."
Koko sen aamun Glyndon oli miltei poissa suunniltaan siinä uudessa onnentunteessa, joka oli hänet vallannut. Hän harhaili metsissä ja tunsi katsoessaan syksyisten lehtojen kirjavia värejä samanlaista nautintoa kuin varhaisimpina taiteilija-vuosinaan, mutta vaan paljon hienompaa ja elävämpää. Todella luonto tuntui tulleen häntä lähemmälle, hän ymmärsi paremmin kaiken, mitä Mejnour niin usein oli puhunut myötätunnon ja vetovoiman mysterioista. Nyt hän oli astumaisillaan saman lain alaiseksi kuin nuo metsien mykät lapset. Hän saisi tuntea elämän elpymisen. Kun vuodenaika kääntyisi talveen, niin häntä vain odottaisi kevään kukoistus ja ilo. Ihmisen tavallinen elämä on niinkuin yksi vuosi kasvimaailmassa: sillä on keväimensä, suvensa, syksynsä ja talvensa — mutta ainoastaan yhden kerran. Mahtava tammi käy sen sijaan läpi pitkän sarjan vihannoimisia ja Iakastumisia, ja satavuotiaan lehvästö on yhtä vihanta toukokuun päivänpaisteessa kuin pikku vesan sen sivulla. "Minä saan tuntea teidän keväimenne eikä teidän talveanne lainkaan!" huudahti kokelas.
Näihin toivehikkaisiin ja ihaniin unelmiin kohonneena Glyndon lähti metsistä, ja tapasi itsensä keskellä viljeltyjä vainioita ja viinitarhoja, joissa hän ei ennen ollut koskaan käynyt; siellä viheriän niityn ääressä, joka muistutti kotimaata, Englantia, seisoi pieni talo — puoleksi majantapainen. Ovi oli auki ja hän näki tytön siellä rukkiansa pyörittelevän. Se katsahti ylös, huudahti heikosti ja tuli iloisesti tepastellen hänen luoksensa. Se oli tummasilmäinen Fillide.
"Hiljaa!" sanoi hän, veitikkamaisesti sormi suullaan, "älä puhu ääneen — äitini nukkuu sisällä, ja minä tiesin, että tulisit minua katsomaan. Se oli kiltisti tehty!"
Glyndon vähän hämmästyen kuuli itseään kiitettävän, vaikka ilman ansiota. "Sinä olet siis ajatellut minua, Fillide!"
"Olen", vastasi tyttö punastuen, mutta sillä vapaalla rohkealla älykkyydellä, joka on ominaista Italian naisille, etenkin alaluokkalaisille ja etelämaakunnissa asuville, "olenhan toki. En ole paljon muuta ajatellutkaan. Paolo sanoi tietävänsä, että tulisit luonani käymään."
"Ja mitä sukua on Paolo sinulle?"
"Ei mitään, mutta hän on meidän kaikkien hyvä ystävä. Minun veljeni kuuluu hänen joukkoonsa."
"Hänen joukkoonsa — siis rosvo?"
"Me täällä vuorissa emme kutsu vuoristolaista rosvoksi, signor."
"Pyydän anteeksi. Mutta etkö joskus vapise veljesi hengen puolesta?
Laki…"
"Laki ei koskaan uskalla tulla näille maille. Vapista hänen puolestaan! Eihän nyt. Isäni ja isoisäni olivat samassa toimessa. Minäkin usein tahtoisin olla mies!"
"Näillä huulilla sanottuna, minä olen ihastunut, ettei toivomuksesi voi täyttyä!"
"Oh, signor! rakastatko sitten minua?"
"Koko sydämelläni!"
"Ja minä sinua!" sanoi tyttö niinkuin näytti vakaalla viattomuudella sallien Glyndonin puristaa hänen kättään.
"Mutta", hän lisäsi, "sinä tulet pian lähtemään meidän luotamme ja minä…." Hän pysähtyi kesken ja kyyneleet tulivat silmiin.
Tämä oli vähän vaarallista, se on myönnettävä. Tosin Fillidellä ei ollut sitä miltei enkelimäistä suloa kuin Violalla, mutta hänen kauneutensa oli yhtä paljon aistimia hurmaava. Ehkä Glyndon ei ollut koskaan totisesti rakastanutkaan Violaa, ehkä Violan herättämät tunteet eivät olleet niin palavat, että olisivat ansainneet lemmen nimeä. Kuinka lieneekään, hän ajatteli katsoessaan näitä tummia silmiä, ettei hän koskaan ennen ollut rakastanut.
"Ja etkö sinä sitten voisi lähteä vuorilta?" hän kuiskasi tullen vielä lähemmäksi.
"Pyydätkö sinä?" kysyi tyttö, vetäytyen taaksepäin ja katsoen häntä kiinteästi silmiin. "Tiedätkö, mitä me vuoriston tyttäret olemme! Te sirot ja kohteliaat kaupungin herrat harvoin tarkotatte mitä puhutte. Teille lempi on huvitusta, meille se on elämää. Lähteä näiltä vuorilta! Ei, minä en jättäisi luontoani."
"Pidä vaan luontosi — se on suloinen kyllä."
"Niin, suloinen, kun sinä olet uskollinen, mutta kova, jos olet uskoton. Sanonko sinulle, mitä minä — mitä tämän maan naiset ovat? Me rosvojen tyttäret, niinkuin te sanoisitte, tahdomme olla rakastajiemme tai miehiemme kumppaneita. Me rakastamme palavasti, me tunnustamme sen rohkeasti. Me seisomme teidän vierellänne vaaroissa, me palvelemme teitä niinkuin orjat rauhan aikana, me emme koskaan muutu emmekä siedä muutosta. Te voitte soimata meitä, lyödä, polkea niinkuin koiria — kaiken me kannamme nurkumatta, mutta pettäkääpä, niin ei tiikeri ole sen julmempi kuin me. Olkaa uskolliset, niin sydämemme on palkkanne, mutta olkaa petolliset, niin kätemme sen kostavat! Rakastatko minua nyt?"
Näiden sanojen aikana olivat tytön italialaiset kasvot kaunopuheisesti muuttaneet ilmettä — milloin helläksi, milloin hurjaksi — ja viimeisellä kysymyksellä hän kallisti päätään nöyrästi ja seisoi ikäänkuin vastausta peläten hänen edessään. Uljas, luja, hurja henki, jossa näennäisesti epänaisellinen sittenkin oli juuri naisellista, jos niin saa sanoa, ei tympäissyt Glyndonia vaan enemmän viehätti. Hän vastasi ripeästi ja vapaasti: "Fillide — minä rakastan!"
Vai niin — "rakastan", todellakin, Clarence Glyndon! Jokainen keveä luonne vastaa keveästi myöntäen noin ruusuisilta huulilta tulevaan kysymykseen! Varo, Glyndon, varo! Miksi hiidessä Mejnour, sinä jätät oppilaasi neljänkolmatta vanhana noiden villien vuorikissojen kynsiin! Saarnaa sitten paastoa ja kieltäymystä ja aistimien houkutusten jaloa voittamista! Hyvä kyllä sinulle, taivas ties kuinka monta sataa vuotta vanhalle! mutta kun olit neljänkolmatta iässä, niin vihkijäsi varmaan pysytti sinut kaukana Filliden poluilta, tai muuten kabbalasi ei olisi sinulle maistunut!
Ja tuossa he seisoivat ja lavertelivat ja tekivät lupauksia kuiskaten, kunnes tytön äiti liikahteli huoneessa ja Fillide hyppäsi rukkinsa ääreen sormi taas suulla.
"Enemmän on taikaa Fillidessä kuin Mejnourissa", sanoi Glyndon itsekseen, iloisena kävellen kotiinsa, "vaikka muuten en tiedä varsin, pitäisinkö ajan pitkään tuollaisesta, joka on noin valmis kostoon! Mutta se, jolla on suuri salaisuus hallussaan, voi välttää naisenkin koston ja säilyä kaikissa vaaroissa!"
Mies miekkoinen! Nytkö jo sinä ajattelet kavalluksen mahdollisuutta? Oi, totta puhui Zanoni: "Kun kaadat vettä mutaiseen veteen, niin se vaan panee mudan liikkeelle!"