VII LUKU.
"Maisen elämän raskas unennäkö vaipuu ja vaipuu ja vaipua."
Das Ideal und das Leben.
Viola seisoi huoneessa ja katseli ympärilleen. Ei näkynyt mitään merkkejä, joista inkvisiittori olisi voinut keksiä mustan tieteen harjottajan. Ei mitään pulloja tai sulatusuuneja, ei mitään pronssihelaisia kirjoja, ei pääkalloja eikä salakirjaimilla täytettyjä liuskoja eikä ristiinpantuja luita. Rauhallisesti kuutamo virtasi autioon huoneeseen ja valaisi sen valkeita paljaita seiniä. Muutamia kuihtuneita kukkaiskimppuja, muutamia pronssiastioita huolimattomasti pantuina puuhyllylle — siinä kaikki, mitä utelias silmä näki poissaolevan omistajan harrastuksista. Magia, jos sitä oli, asui tietäjässä ja ainekset olivat ainoastaan tavallista pronssia ja kasveja. Niin ovat aina neron — tähtientavottajan — työt ja ihmeet! Sanat ovat kaikkein ihmisten yhteistä omaisuutta, mutta sanoista luo nero kuolemattomia teoksia, rakentaen temppeleitä, jotka elävät kauemmin kuin pyramidit, ja itse papyruslehti tulee Shinariksi, jonka ylpeitä torneja vastaan aikojen vedenpaisumus turhaan kuohuilee!
Mutta eikö se henkilö, joka tästä hiljaisuudesta loihti esiin ihmeitä, ollut jättänyt jälkeensä mitään lumousvoimaa?
Siltä ainakin tuntui, sillä Viola siellä seisoessaan alkoi tajuta, kuinka sisällään tapahtui joku salaperäinen muutos. Hänen verensä jähmettyi nopeasti ja suonissa syntyi suloinen raukeus. Hän tunsi kuin jäsenistään olisivat siteet irtautuneet ja pilvi toisensa jälkeen väistynyt silmien edestä. Kaikki hämmentyneet ajatukset, jotka hänen horroksessaan olivat liikkuneet, keskittyivät nyt yhteen ainoaan kiihkeään haluun — saada nähdä poissaoleva — saada olla hänen kanssaan. Ne monaadit,[67] jotka muodostavat ilman avaruuden, tuntuivat olevan täynnä henkistä vetovoimaa — ne tuntuivat tulevan välittäjäksi, jonka kautta Violan henki saattoi irtautua maisesta lihastaan ja seurustella sen hengen kanssa, johon hänen sanaton halunsa veti häntä. Häntä valtasi raukeus, hän astui horjuen eteenpäin hyllylle, missä astiat ja kukat olivat, ja alas kumartuessaan hän yhdessä astiassa näki pienen pronssipullon. Koneellisesti ja ikäänkuin tahtomattaan hänen kätensä tarttui pulloon, hän aukaisi sen ja siitä kuohahti ylös nopeasti haihtuva aines, joka levitti huoneeseen ihanaa tuoksua. Viola hengitti sen huumaavaa hajua, hän kasteli ohimoitaan nesteellä ja äkkiä hän tunsi raukeuden menneen — hän tunsi kohoutuvansa ilmaan, liitelevänsä, lentävänsä linnun siivillä.
Huone katosi hänen silmistään — pois — pois — yli maitten ja merten ja ilman avaruuksien mahtavan kaipauksen siivillä lentää vankeudestaan päässyt sielu.
Eräällä tasolla (stratum), joka ei ollut tätä maailmaa, seisoivat maailmassasyntyneiden Tiedonpoikien haahmot; sikiävässä maailmassa — karkeassa, värittömässä, ohuessa aineessa, yhdessä niistä "tähtisumuista", joita tuhattuhansien tähtikuntien auringot levittävät kiertäessään ympäri Luojan istuimen,[68] ja jotka vuorostaan itse tulevat uusiksi sopusuhtaisiksi ja ihaniksi maailmoiksi — planetoiksi ja auringoiksi, jotka taas aina ja alati tulevat lisäämään loistavaa sukuansa ja olemaan vielä syntymättömien planettojen ja aurinkojen synnyttäjiä.
Siellä, sikiävän maailman äärettömässä autiudessa, josta satojentuhansien vuosien jälkeen vasta voi syntyä valmis maailma — siellä Viola näki Zanonin, eli pikemmin hänen kaltaisuutensa, hänen kuvansa, hänen lemurinsa,[69] — sillä ei se ollut hänen inhimillinen ja ruumiillinen muotonsa — ikäänkuin hänenkin järkiluontonsa niinkuin Violan olisi saviasunnostaan poistunut. Ja niinkuin aurinko kiertäessään ympäri ja loistoaan levittäessään on kaukaisuuteen luonut itsestään tuon utumaisen kuvan, niin mainen olio, loistavamman ja kestävämmän olemuspuolensa toiminnalla oli luonut oman kaltaisuutensa tähän uuteen syntymättömään taivaankappaleeseen. Tuossa seisoi sen sivulla haamu — haamu-Mejnour. Jättiläismuotoisessa sekaso'assa — kaaoksessa — yltympäri raivosivat ja taistelivat syntyvät elementit — vesi ja tuli, pimeys ja valo keskenään, höyry ja pilvet jähmettyivät vuoriksi ja Elämän Henki liikkui tasaisena loistona kaiken yli!
Mitä enemmän uneksiva Viola katseli ja värisi, näki hän, että nuo kaksi ihmishaamua eivät olleet yksin. Hämäriä hirviöitä, joita ainoastaan tämä sekasoka saattoi synnyttää, ensimäinen mateleva jättiläismäinen rotu ryömi synnytystuskissa olevan maailman varhaisimmilla tasoilla, kiemuroi mutaisessa aineessa tai liiteli sakeissa meteorihöyryissä. Mutta näistä molemmat etsijät eivät näyttäneet välittävän: heidän katseensa oli tarkkaavaisena kiintynyt johonkin esineeseen kaukaisuudessa. Hengen silmillä Viola seurasi heidän katsettaan, ja kauhulla, jota suurempaa ei sekasorto hirveine asukkaineen voinut synnyttää, näki hän kuin varjokuvana sen huoneen, jossa hänen oma ruumiinsa vielä viipyi, hän näki valkeat seinät, kuutamon lattialla, ikkunan avoimena ja Venetsian katot ja kirkontornit häämöttävän yli alhaalla huokaavan meren — ja siinä huoneessa oli hänen itsensä aavemainen kuva! Tämä kaksinkertainen haamu — hän itse toisena haamuna tässä — katsellen haamu-minäänsä — se herätti sellaista kauhua, jota eivät sanat voi kertoa eikä pisinkään elämä peittää unohdukseen.
Samassa näki Viola oman kuvansa hitaasti nousevan, äänettömin askelin lähtevän huoneesta — kulkevan läpi käytävän — polvistuvan kehdon ääreen. Taivasten taivas! hän näkee lapsensa ja sillä on yhä sama lapsellinen kauneus ja samat valvovat, vaiteliaat silmät. Mutta kehdon vieressä kyyköttää huntuinen varjo-olento — sitä kamalampi ja aavemaisempi, koska se on ikäänkuin aineeton ja ulkopiirteitä vailla. Huoneen seinät näyttävät avautuvan teatterinäyttämölle. Synkkä vankilaluola — katuja pitkin kulkee varjomaisia joukkoja — viha ja ilkeys ja pirullisuus kalmakkaissa kasvoissa — mestauspaikka — murhalaitos — ihmislihan teurastuspaikka — hän itse — lapsensa — kaikki, kaikki, nopeina varjokuvina, ajaen takaa toisiaan. Äkkiä kääntyi haamu-Zanoni, näytti huomaavan Violan — hänen toisen minänsä. Se syöksyi häntä kohti — hänen henkensä ei voinut enempää kestää. Hän kiljahti, hän heräsi. Ja todella hän huomasi lähteneensä onnettomasta huoneesta, hänen edessään oli kehto — lapsi — kaikki niinkuin horroksessa oli näkynyt, ja ilmaan haihtuen oli siinä se musta muodoton hirviökin.
"Lapseni, lapseni, äitisi tulee vielä pelastamaan sinut!"