X LUKU.
"Oi mikä huoli, epäilys ja jäätävä pelko syntyykään mietinnästä!"
Tasso, Canzone VI.
Ovensa edustalla istui nuori näyttelijätär. Hänen edessään tuo taivahinen merenlahti näytti rantojen helmassa nukkuvan; oikealla käsin kohosivat nuo tummat ryhmyiset vuoret, joille matkailijat meidän päivinämme nousevat katsomaan Virgiliuksen hautaa ja Posilipon luolaa. Muutamia kalastajia kuljeksi kallioilla, missä heidän verkkonsa riippuivat kuivamassa ja kauempana paimenpilli silloin tällöin yhtyi hitaitten muulien kellojen ääneen ja katkaisi suloisen hiljaisuuden — hiljaisuuden, mikä Napolin rannikoilla vallitsee päivällishetken loppuessa. Älkää luulkokaan voivanne täysin ymmärtää dolce far nienten — "suloisen joutenolon" — merkitystä, jollette ole käyneet etelämaissa ja tunteneet sen veltostuttavaa viehättäväisyyttä; ja kun sen nautinnon rikkauden olette tunteneet, kun olette hengittäneet Välimeren maitten hurmaavaa ilmaa, silloin ette enää ihmettele, miksikä sydän niin äkisti ja niin rikkaasti kypsyy Etelän ruusuisen taivaan ja loistavan päivänhelteen tienoilla.
Laulajattaren silmät olivat luodut hänen edessään olevalle avaralle siniulapalle. Hänen pukunsa harvinainen huolimattomuus oli merkkinä hajamielisyydestä. Hänen kaunis tukkansa oli valloillaan ja ainoastaan osaksi huivin peittämä, jonka purppuraväri vielä lisäsi kultaisten hiusten loistoa. Vallaton kihara oli pujahtanut alas hienohipiäiselle kaulalle. Avara aamuvaippa, kirjavan nauhan kiinnipitämä, salli mereltä tulevan tuulahduksen laskeutua lepoon hänen rinnoilleen ja pikku kenkäset näyttivät olevan aivan liian suuria jalalle. Mahtoi päivän helle olla aiheena poskien ruusunpunan syventymiselle ja tummien suurten silmien merkilliselle kaihomielisyydelle. Kaikessa näyttämön prameudessa — kaikessa huikaisevan kirkkaiden lamppujen loistossa — ei ollut Viola niin viehättävältä näyttänyt.
Näyttelijättären vieressä seisoi Gionetta kynnyksellä pyylevänä, kädet kyynäspäitä myöten pistettyinä hameen kummallakin puolella oleviin syviin taskuihin.
"Mutta sen vakuutan", sanoi hoitajatar nopealla terävällä äänellään, "mutta sen vakuutan, lemmittyni, ettei koko Napolissa ole hienompaa herrasmiestä eikä kauniimpaa kuin tämä 'inglesi' (englantilainen), ja olen kuullut, että inglesit ovat paljon rikkaampia kuin miltä näyttävät. Kyllähän heillä ei kuulu olevan mitään puita maassaan, noilla raukoilla! ja 24 tunnin sijasta heillä on ainoastaan 12 tuntia päivässään, mutta minä olen kuullut, että he kengittävät hevosensa kultakengillä, ja koskeivät he — kerettiläisparat! — voi muuttaa rypäleitä viiniksi, ajavat he kultaa ruumiiseensa; kun heitä vaivaa vatsankipu, nauttivat he jonkun lasin kultarahoja. Mutta sinähän et kuuntele minua, sydänkäpy, sinähän et kuuntele!"
"Ja tätä kaikkea huhuillaan juuri Zanonista!" sanoi Viola puoleksi itsekseen välittämättä Gionettan laverteluista Glyndonin ja englantilaisten kiitokseksi.
"Siunatkoon Maria, älä puhu tuosta kauheasta Zanonista. Ole varma siitä, että hänen kauniit kasvonsa niinkuin hänen vielä kauniimmat kolikkonsa ovat noidutut. Minä katselen joka tuokion päästä niitä rahoja, joita hän antoi minulle eilisiltana ja odotan, muuttuvatko ne kiviksi."
"Uskotko sinä siis todella", sanoi Viola arasti mutta vakavasti, "että noituutta vielä on olemassa?"
"Uskonko! — uskonko minä San Gennaroon, pyhimykseen? Kuinka luulet, että Zanoni paransi vanhan Filippon, kalastajan, jonka tohtori oli heittänyt sikseen? Kuinka luulet, että hän on voinut pysytellä elossa ainakin kolmetuhatta vuotta? Kuinka luulet että hän voi kaikkia lumota ja masentaa katseellaan niinkuin vampiirit tekevät?"
"Ah olisiko se ainoastaan taikaa? Siltä se tuntuukin — niin sitä se on!" mutisi Viola kalveten. Soittajan tytär oli miltei yhtä taikauskoinen kuin vanha Gionetta. Ja hänen viaton sydämensä, jota neitsyeellisen intohimon outuus pelotti, oli valmis lukemaan noituuden syyksi sen, minkä kokeneemmat olisivat päättäneet rakkaudeksi.
"Niin", jatkoi Gionetta yhä, "ja miksi tuo mahtava prinssi di —— on häntä niin pelästynyt? Miksi hän on lakannut meitä ahdistamasta? Miksi hän on ollut niin hiljoillaan? Eikö siinä ole mitään taikatemppuja?"
"Luuletko sinä siis", sanoi Viola sievällä epäjohdonmukaisuudella, "että tämä onnellisuus ja turvallisuus on hänen ansiotaan? Oi, anna minun sitä uskoa! Älä puhu mitään, Gionetta! Miksei minulla ole ketään, jolta voisin kysyä neuvoa, paitsi sinua ja omaa pelkoani? Oi armas aurinko!" ja tyttö painoi kättä povelleen kiihkeästi, "joka paikkaa sinä valaiset paitsi tätä. Mene nyt, Gionetta, jätä minut yksin — mene!"
"Jo onkin minun aika lähteä tästä. Polenta-puuro jo palaa pohjaan etkä sinä ole mitään tänäpänä syönyt. Jollet sinä syö, kultamuruseni, niin kadotat kauneutesi eikä sinusta kukaan huoli. Kuka meistä naisista välittää, kun olemme rumia; minä sen tiedän, ja silloinhan sinun pitäisi niinkuin Gionettan hankkia itsellesi joku tyttölapsi kiusattavaksi. Minä menen, menen polentaa katsomaan."
"Siitä asti kuin hänet näin", sanoi tyttö puoliääneen, "siitä asti kuin hänen mustat silmänsä ovat minua seuranneet, en enää ole sama ihminen. Minä tahtoisin päästä pakoon omaa itseäni — kiitää päivänsäteen kera vuoriston huipuille — tulla joksikin ilmojen asukkaaksi. Haamuja liitelee silmieni edessä yöllä ja sydämessäni tuntuu lintusen siivenlepatus, ikäänkuin henki olisi pelästynyt ja tahtoisi häkistään murtautua."
Tällaisia hajanaisia lauseita mutisi näyttelijätär ja hänen kuulemattaan läheni askeleita ja hänen käsivarteensa tuntui keveä kosketus.
"Viola — bellissima (kaunein) — Viola!"
Hän kääntyi ja näki Glyndonin. Nuorukaisen kasvojen näkeminen tyynnytti häntä heti ja tuotti iloa.
"Viola", sanoi englantilainen ottaen tytön käden ja vetäen hänet takaisin penkille, mistä hän oli noussut; itse hän istuutui hänen viereensä. "Viola, kuule, mitä sanon. Tiedäthän sinä jo, että minä rakastan sinua. Ei yksin sääli tai ihailu ole minua yhä uudelleen tuonut sinun armaaseen läheisyyteesi; on ollut syitä, miksen ennen ole puhunut muuta kuin silmilläni, mutta tänään — en tiedä miten lie — tunnen suurempaa rohkeutta puhutella sinua ja kuulla joko parhainta tai pahinta. Minulla on kilpailijoita, sen tiedän, ja voimakkaampia kuin tällainen pieni taiteilija; mutta onko niillä myöskin suurempia toiveita?"
Viola punastui vähäsen, mutta hänen kasvonsa olivat vakavat ja huolestuneet. Katsellen maata ja kenkänsä kärellä piirtäen santaan kuviota hän virkkoi, epäröiden ja turhaan yrittäen näytellä iloisuutta: "Signor, se joka hukkaa ajatuksiaan näyttelijättäreen, saa odottaa kilpailijoita. Meidän onneton kohtalomme on, ettemme saa kuulua edes itsellemme."
"Mutta sinä et rakasta tätä kohtaloa, vaikka se onkin loistava; sydämesi ei ole siinä toimessa, jota lahjoillasi kaunistat."
"Eipä olekaan!" sanoi näyttelijätär, kyyneleet silmissä. "Kerran tahdoin olla laulun ja soiton papitar; nyt tunnen kyllä surkeaksi kohtaloksi olla joukon orjana."
"Pakene siis minun kerallani", sanoi taiteilija intohimoisesti. "Jätä ainiaaksi se toimi, joka ei salli minun kokonaan omistaa sydäntäsi. Tule olemaan kohtaloni kumppani nyt ja aina — ylpeyteni, iloni ja ihanteeni! Sinä annat eloa minun maalauksilleni; sinun kauneutesi tulee pyhäksi ja kunnioitetuksi. Prinssien taulukokoelmissa tulevat joukot tungeskelemaan Venuksen tai jonkun Pyhän naisen kuvan edessä ja kuiskaus tulee käymään: 'se on Viola Pisani'. Ah, Viola, minä rakastan sinua; sano minulle, etten turhaan lähesty sinua."
"Sinä olet hyvä ja kaunis", sanoi Viola silmäillen rakastajaansa, joka hänen kättään puristaen painautui häntä lähemmä, "mutta mitä minä annan sinulle vastalahjaksi?"
"Rakkautta, rakkautta — ainoastaan rakkauttasi!"
"Sisaren rakkautta?
"Voi älä puhu niin julman kylmästi."
"Muuta ei minulla ole sinulle antaa. Kuule minua, signor: kun katselen sinun kasvojasi, kun kuulen sinun ääntäsi, hiipii päälleni rauhallinen tyyneys ja viihdyttää ajatukseni, jotka ovat niin kuumeisia ja hurjia, ah! Kun sinä menet pois, tuntuu päivä pimeämmältä, mutta pian pakenee taas varjo. Minä en sinua ikävöi, minä en sinua ajattele, niin, minä en sinua rakasta enkä tahdo itseäni antaa, paitsi kun rakastan."
"Mutta minä opettaisin sinua rakastamaan minua: älä pelkää. Sellainen rakkaus, josta sinä puhut, on juuri meidän kylmemmissä maissa viattomuuden ja nuoruuden rakkautta."
"Viattomuuden!" sanoi Viola. "Niinkö? Ehkäpä" — hän pysähtyi ja lisäsi ponnistaen: "muukalainen, ottaisitko omaksesi orvon? Ah, sinähän ainakin olet jalo. Sinä et tahtoisi viattomuutta turmella!"
Glyndon hätkähti, omantuntonsa satuttamana.
"Ei, siitä ei tule mitään", sanoi Viola nousten, vaikkei hän tajunnut niitä puoleksi häpeäviä, puoleksi epäluuloisia ajatuksia, jotka kulkivat hänen rakastajansa mielessä. "Jätä minut ja koeta unohtaa. Sinä et ymmärrä, sinä et voisi ymmärtää sen luontoa, jota luulet rakastavasi. Lapsuudestani asti minä olen tuntenut olevani määrätty johonkin outoon ja yliluonnolliseen kohtaloon, tuntenut olevani vertaisistani erotettu. Tämä tunne kasvaa sisässäni päivä päivältä — ja oi, toisinaan se on epämääräistä iloa ja hurmaa, toisinaan synkintä murhetta. Se on ikäänkuin varjo hämärissä, joka hitaasti ja vakavasti levitteleikse. Tuntini lähenee: vielä tuokio ja yö on tullut!"
Glyndon kuunteli liikutettuna ja hämmästyneenä. "Viola", hän huudahti, "sanasi vielä enemmän kuin ennen vetävät minua sinuun. Niinkuin sinä tunnet, niin minäkin tunnen. Minuakin on ahdistanut jäätävä ylimaallinen aavistus. Ihmisten joukossa olen tuntenut olevani yksin. Kaikissa nautinnoissani, työssäni, ponnistuksissani on varottava ääni alati korvaani kuiskannut: 'Aika kätkee miehuutesi varalle mustan mysterion.' Kun sinä puhuit, oli äänesi niinkuin omasta sielustani lähtenyt!"
Viola tuijotti häneen ihmetellen ja kauhistuen. Tytön kasvot olivat marmorinvalkeat ja olisivat kelvanneet kreikkalaiselle kuvanveistäjälle Pytonessan[28] malliksi, kun tämä mystillisestä luolastaan ja lirisevän vesilähteen partaalta ensi kerran kuulee innostavan jumalan äänen. Vähitellen poistui jäykkyys ja jännitys noilta ihmeellisiltä, tasapiirteisiltä kasvoilta, väri palasi, suonet sykkivät ja sydän elähytti katsantoa.
"Sano minulle", virkkoi Viola puoleksi poispäin kääntyen, "sano minulle, oletko nähnyt — tunnetko — erään muukalaisen tässä kaupungissa, erään, josta kiertelee hurjia huhuja?"
"Sinä tarkotat Zanonia? Minä olen nähnyt hänet — minä tunnen hänet — entä sinä? Ah, hänkin pyrkii kanssani kilpailemaan — hänkin tahtoo vallata sinua minulta!"
"Sinä erehdyt", sanoi Viola nopeasti ja syvään huoaten, "hän pitää sinun puoltasi: hän kertoi minulle sinun rakkaudestasi; hän pyysi minua, että — että en sinua hylkäisi."
"Kummallinen olento! Käsittämätön arvotus! Miksi mainitsit häntä?"
"Miksi? Ah, minä aioin kysyä sinulta, tokko silloin kun ensiksi hänet näit, se aavistus, se vaistomainen tunne, josta puhuit, tuli päällesi valtaavampana, selvempänä kuin ennen — tokko tunsit (ja näyttelijätär puhui kiivaasti hengittäen) tokko tunsit, että häneen liittyi elämäsi salaisuus?"
"Kaikkea tuota tunsin", vastasi Glyndon, "silloin kun ensi kerran olin hänen seurassaan. Vaikka kaikki ympärilläni oli hauskaa — soitto, juhlavalaistus, keveä keskustelu ja taivas ilman pilven hattaraa — niin polveni tärisivät, hiukseni pöyristyivät ja vereni jähmettyi. Senjälkeen hän on anastanut ajatuksissani paikan sinun rinnallasi."
"Ei enempää, ei enempää nyt", sanoi Viola ikäänkuin tukehtumaisillaan, "tässä täytyy olla kohtalon sormi. En voi enempi puhua nyt. Hyvästi!"
Viola juoksi hänen ohitsensa huoneeseen ja sulki oven. Glyndon ei seurannut häntä eikä hänen, kumma kyllä, olisi tehnyt mielikään. Hänen ajatellessaan ja muistellessaan tuota hetkeä kuutamossa, kuinka Zanoni häntä oli puhutellut, pani se hänen inhimilliset tunteensa jäätymään. Hän vapisi astuessaan päivänpaisteeseen ja käveli syvissä mietteissä tuon vilkkaan italialaisen kaupungin väkirikkaampiin osiin.