XVII LUKU.
"Alkemisti: Aina puhut arvotuksia. Sano minulle,
oletko se lähde, josta Bernard Lord Trevizan kirjotti?
Merkurius: Minä en ole se lähde vaan ainoastaan vesi.
Lähde sulkee minutkin itseensä."
Sandivogius. Uutta valoa alkemiaan.
Prinssi di —— ei ollut sellainen mies, jota kukaan olisi voinut luulla taikauskon tartuttamaksi. Mutta kuumassa Italiassa oli ja on vieläkin jonkunmoinen uskovaisuuden henki, joka yhä uusissa muodoissa voi näyttäytyä heidän filosofiensa ja epäilijöittensä rohkeimmissakin opinkappaleissa. Lapsuudessaan oli prinssi kuullut kerrottavan merkillisiä kertomuksia isoisänsä kunnianhimosta, nerokkuudesta ja loistavasta urasta, ja salaisesti hän itsekin varhaisessa nuoruudessa oli seurannut tiedettä ei ainoastaan sen "luvallisille" poluille vaan ikimuinoisen salaisen tieteen eksyttäviin sokkeloihin. Minä olen todella Napolissa nähnyt pienen kirjan Viscontin vaakunalla koristetun ja tälle prinssille kuuluneen, jossa alkemiaa käsitellään puoleksi pilkallisessa, puoleksi kunnioittavassa hengessä.
Nautinnot piankin hänet erottivat näistä aateskeluista, ja hänen lahjansa, jotka kieltämättä olivat suuret, käytettiin tykkönään hurjiin juoniin ja seikkailuihin tai koristamaan onttoa pöyhkeilyä klassillisen taiteen värityksellä. Hänen suunnaton rikkautensa, hänen ylpeytensä, hänen häikäilemätön ja rohkea luonteensa tekivät hänet tavattoman pelottavaksi heikommalle ja aremmalle sukupuolelle. Leväperäisen hallituksen virkamiehet ummistivat silmänsä niiltä pilloilta, jotka hän teki, jottei hän kurottaisi kunnianhimoansa valtiollisiin vehkeilyihin.
Mejnourin merkillinen vierailu ja varsinkin hänen kummallinen lähtönsä teki napolilaiseen järkyttävän vaikutuksen, jota vastaan hän turhaan koetti taistella kypsyneen miehuutensa röyhkeydellä ja maailmaakokeneen epäileväisyydellä. Todella Mejnourin esiintyminen antoi Zanonille sellaisen luonteen, jota prinssi ei ennen ollut älynnyt. Hän tunsi outoa kammoa ajatellessaan sitä, jota hän oli vaatinut kilpasille — ja — Jonka hän oli tehnyt vihollisekseen. Kun hän vähäistä ennen juhlaansa oli jälleen tullut itsensä herraksi, punnitsi hän mielessään synkällä päättäväisyydellä ennen rakentamiansa kavalia suunnitelmia. Hänestä tuntui, että salaperäisen Zanonin kuolema oli välttämätön hänen oman henkensä säilyttämiseksi, ja Mejnourin varotukset olivat ainoastaan omiansa hänen päätöstänsä lujittamaan.
"Koetetaanpa, voiko hänen magiansa keksiä vastamyrkkyä minun myrkylleni", sanoi hän puoliääneen jäykästi hymyillen ja kutsui Mascarin luokseen. Se myrkky, minkä prinssi omin käsin sekotti vieraallensa aiottuun viiniin, oli muodostettu aineksista, joiden salaisuus oli ollut hänen lahjakkaan mutta rikollisen hallitsijasukunsa ylpeimpiä perintöjä. Se vaikutti nopeasti, eikä kuitenkaan liian äkkiä, se ei tuottanut tuskia, se ei jättänyt ruumiiseen mitään julmaa kouristusta eikä ihoon punaisia täpliä epäluuloa synnyttämään. Vaikka olisi leikattu ja urkittu joka jänne ja kudos ruumiissa, niin ei kokeneinkaan lääkärin silmä olisi voinut keksiä elämänsammuttajaa. Kahteentoista tuntiin ei myrkyn uhri tiennyt mistään. Ainoastaan veressä tuntui suloinen virkeys ja sitä seurasi miellyttävä raukeus, halvauksen edelläkävijä. Silloin ei mikään suoneniskentä voinut pelastaa. "Halvaus" oli tehnyt paljon tuhoa Viscontien vihollisten perheissä!
Juhlan hetki joutui — vieraat kokoontuivat. Sinne saapui napolilainen ylimystö, normannien, teutonien ja goottien jälkeläisiä.
Viimeisenä vieraista tuli Zanoni ja joukko antoi tietä, kun muhkea muukalainen astui palatsin herran eteen. Prinssi tervehti häntä paljoa puhuvalla hymyilyllä, johon Zanoni kuiskaten vastasi: "Joka pelaa väärillä nopilla, ei aina voita." Prinssi puri huultaan ja Zanoni siirtyi syrjään ja jäi keskustelemaan matelevan Mascarin kanssa.
"Kuka tulee prinssin perilliseksi?" kysyi vieras.
"Eräs kaukainen sukulainen äidin puolelta. Miespuolinen haara kuolee hänen ylhäisyytensä keralla."
"Onko hänen perillisensä läsnä näissä kemuissa?"
"Ei, hän ei ole prinssin ystävä."
"Samantekevä, huomenna hän on oleva täällä."
Mascari tuijotti hämmästyneenä, mutta samassa annettiin aterian merkki ja vieraat kokoontuivat pöytään. Niinkuin silloin oli tapana, pidettiin juhla vähän aikaa keskipäivän jälkeen. Oltiin pitkässä salissa, jonka toinen pääty avautui marmoripilariston kautta pihalle eli puutarhaan, missä silmä löysi viihdytystä kylmistä suihkulähteistä ja valkeista marmoripatsaista, jotka puoleksi peittyivät oranssipuiden väliin. Kaikki oli otettu huomioon, mitä suinkin ylellisyys saattoi keksiä vilpoisuuden hankkimiseksi tänä tukahuttavan kuumana aikana. Näkymättömistä torvista virtaili kylmää ilmaa ja silkkiliinat liikkuivat edestakaisin ikäänkuin uskotellakseen, että huhtikuun tuuli puhalteli. Pikkuiset vesisuihkut talon kaikilla kulmilla antoivat italialaiselle samaa hauskuuden ja kodikkuuden tunnetta kuin alaslasketut uutimet ja loimuava pesävalkea kylmempien maitten asukkaille.
Keskustelu oli hieman vilkkaampi ja älykkäämpi kuin on tavallista etelän velttojen nautinnonhaluisten keskuudessa, sillä prinssi oli itse hienosti sivistynyt ja etsi tuttavuuksiaan ei ainoastaan oman maansa lahjakkaista vaan myöskin niistä hienoista muukalaisista, jotka olivat napolilaisen seuraelämän suolana. Juhlassa oli läsnä pari kolme vanhan hallitusajan ranskalaista, jotka olivat paenneet maastaan lähestyvän vallankumouksen tieltä. Heidän ajatustapansa ja sukkeluutensa sopivat hyvin tähän maanseutuun, missä "suloinen joutenolo" on sekä elämänfilosofia että usko. Prinssi itse oli kuitenkin tavallista vaiteliaampi, ja kun hän koetti olla iloisempi, tuntui se pakotetulta ja liiotetulta. Isäntänsä käytöksen rinnalla oli Zanonin esiintyminen suuri poikkeus. Tämän merkillisen henkilön koko olemus oli kaikissa tilaisuuksissa tyyntä ja kohteliasta levollisuutta, jota pidettiin pitkän tottumuksen tuloksena. Häntä ei oikein olisi sopinut sanoa iloiseksi ja kuitenkin harvat niin suuresti saattoivat korottaa yleistä mielialaa seurustelussa kuin hän. Oli ikäänkuin hän jokaisesta seuralaisestaan olisi vaistomaisesti löytänyt ne ominaisuudet, jotka hänessä olivat parhaimmat, ja jos joskus pieni vivahdus peitettyyn ivaan tuntui hänen sanoissaan keskustelun kuluessa, niin se tuntui vain viisaalta ja nerokkaalta noista ihmisistä, jotka eivät olleet tottuneet ottamaan mitään vakavalta kannalta. Ranskalaiset panivat eritoten huomiota siihen, että hän niin tarkasti tunsi pienimmätkin tapaukset heidän maastaan ja pääkaupungistaan ja että hän niin tavattoman syvälle oli tunkeutunut niiden henkilöiden luonteeseen, jotka silloin näyttelivät pääosaa Europan valtioelämän näyttämöllä. Juuri silloin kuin juhlailo oli ylimmillään, saapui Glyndon palatsiin. Portinvartija huomasi hänen puvustaan, ettei hän kuulunut kutsuttuihin vieraisiin, ja sanoi hänelle, että hänen ylhäisyytensä ei mitenkään voinut tulla häirityksi, ja silloin vasta Glyndon ensimäisen kerran älysi, kuinka omituisen vaikean tehtävän hän oli ottanut itselleen. Tunkeutua väkisin suuren ja mahtavan ylimyksen juhlaan ja keskelle Napolin hienostoa ja vaatia häntä tilille asiasta, mikä hänen vieraistaan tulisi näyttämään ainoastaan hauskalta kepposelta — se teko tulisi varmasti olemaan sekä naurettava että tulokseton. Hän mietti tuokion ja laski sitten kultakolikon palvelijan käteen sanoen olevansa lähetetty puhuttelemaan signor Zanonia asiasta, joka koski elämää ja kuolemaa. Siten hän helposti pääsi yli pihan ja rakennuksen sisään. Hän tuli ylös leveistä rappusista ja jo kaukaa kuului häneen korviinsa juhlivien iloiset äänet. Astuessaan etuhuoneisiin tapasi hän paasipojan, jonka hän lähetti viemään sanaa Zanonille. Paasi sanoi asian ja Zanoni kuullessaan Glyndonin nimeä kuiskattavan kääntyi isäntänsä puoleen.
"Suokaa anteeksi, herrani. Eräs englantilainen ystäväni, signor Glyndon (jonka nimi ei liene teidän ylhäisyydellenne tuntematon) odottaa ulkopuolella — hänen asiansa mahtaa olla hyvin tärkeä, koska hän tällaisella hetkellä pyrkii puheilleni. Te suotte kai anteeksi, että hetkeksi poistun."
"Ei, signor", vastasi prinssi kohteliaasti, mutta pahaenteisesti hymyillen, "eikö olisi parempi, että teidän ystävänne liittyisi meidän seuraamme? Englantilainen on aina tervetullut, ja vaikka hän olisi saksalainen, niin teidän ystävyytenne soisi hänelle arvoa ja viehätystä. Pyytäkää häntä astumaan sisään — teitä emme tahtoisi olla hetkeäkään vailla."
Zanoni kumarsi päätään — poika lähetettiin ylen imartelevaa tervehdystä viemään Glyndonille; hänelle tehtiin istumasija Zanonin viereen ja nuori englantilainen tuli sisään.
"Te olette sangen tervetullut, herra. Minä toivon, että asianne kuuluisalle vieraallemme on hyväenteinen ja ilahuttava. Jos se sitä vastoin on ikävä, jättäkää se tuonnemmaksi, pyydän."
Glyndonin otsa oli synkkä ja hän oli säikäyttämäisillään vieraita vastauksellaan, kun Zanoni merkitsevästi kosketti hänen käsivarttaan ja englanninkielellä kuiskasi: "Minä tiedän, miksi olet minua etsinyt. Ole hiljaa ja ota vaarin, mitä seuraa."
"Te tiedätte siis, että Viola, jota kehuitte voivanne pelastaa vaarasta, on tässä talossa —"
"On tässä talossa! — niin, sen tiedän. Tiedän myöskin, että Surma istuu isäntämme oikealla kädellä. Mutta hänen kohtalonsa on nyt ainaiseksi erotettu Violan kohtalosta, ja se peili, joka minulle tämän heijastaa, on selvänä verivirtojen keskelläkin.[42] Ole hiljaa ja pane merkille, mikä kohtalo häntä odottaa."
"Herrani", sanoi Zanoni ääneen, "signor Glyndon on todella tuonut minulle sanomia, jotka eivät olleet ihan odottamattomia. Minä olen pakotettu lähtemään Napolista — siinä uusi syy meille tehdäksemme parhainta tästä hetkestä."
"Ja mikä, jos uskallan kysyä, mahtaa olla se syy, joka saattaa tämän ikävyyden Napolin kauniille naisille?"
"Se on erään henkilön lähestyvä kuolema, joka on minulle suonut mitä vilpittömintä ystävyyttä", vastasi Zanoni totisena. "Älkäämme puhuko siitä, suru ei voi ajan kulkua muuttaa. Niinkuin me uusilla kukilla korvaamme ne, jotka maljakoissamme ovat kuihtuneet, niin on maailmallisen viisauden salaisuus uusilla ystävyyksillä korvata niitä, jotka tieltämme haihtuvat."
"Oikea filosofia!" huudahti prinssi. "'Ei ihmetellä', oli roomalaisen lauseparsi. 'Ei surra' on minun. Ei ole elämässä muuta surtavaa, paitsi, totta vieköön, signor Zanoni, jos meiltä riistetään joku nuori kaunotar, johon olemme kiinnittäneet sydämemme. Sellaisella hetkellä kysytään kaikkea viisauttamme, jottemme epätoivoon sorru ja pudista veljenkättä Kuoleman kanssa. Mitä sanotte, signor? Te hymyilette! Sellainen kohtalo ei voisi teille tulla. Juokaa minun kanssani malja tälle lauseelle: 'Pitkä elämä onnelliselle rakastajalle — nopea lähtö epäonnistuneelle kosijalle'."
"Minä juon sen", sanoi Zanoni. Ja kun kohtalokas viini kaadettiin lasiin, lisäsi hän, tuikeasti prinssiin katsoen: "minä juon sen tässäkin viinissä."
Hän kohotti lasin huulilleen. Prinssi oli kalmankalpea vieraansa katseen edessä. Tuon ankaran, lujan kirkkauden voimasta vetäytyi hän taaksepäin omantuntonsa lyömänä. Ei kääntänyt Zanoni silmiään prinssistä, ennenkuin viimeinen pisara oli juotu ja lasi oli laskettu takaisin pöydälle. Silloin hän sanoi: "Teidän viininne on laimistunut, se on menettänyt voimansa. Se ei sopisi kaikille, mutta älkää pelätkö, minua se ei pahenna, prinssi. Signor Mascari, te olette viinin tuntija. Tahtoisitteko meille sanoa mielipiteenne?"
"Ei", vastasi Mascari hyvin teeskennellyllä tyyneydellä, "minä en pidä Kypron viineistä, ne ovat liian kuumia. Ehkä signor Glyndonilla on toinen maku? Sanotaan että englantilaiset tahtovat nauttia kuumia ja kirveleviä juomia."
"Tahdotteko, että myöskin ystäväni juo tätä viiniä, prinssi?" sanoi Zanoni, "muistakaa, se ei ole kaikkein suussa yhtä vaaraton kuin minun suussani."
"Ei", sanoi prinssi nopeasti. "Jos te ette sitä suosita, niin taivas varjelkoon meitä tyrkyttämästä sitä vieraallemme. Hyvä herttua", jatkoi hän kääntyen erään ranskalaisen puoleen, "teidän maanne on Bakkuksen maa. Mitä ajattelette tästä burgundilaisesta? Onko se kestänyt matkaa?"
"Ah", sanoi Zanoni, "muuttakaamme sekä viiniä että puheluainetta."
Tästä lähin Zanoni kävi vielä vilkkaammaksi. Ei koskaan ole seuranpitäjän huulilta sukkeluus tullut niin keveänä, säkenöivänä, ilostuttavana. Hänen intonsa tarttui kaikkiin läsnäoleviin itse prinssiinkiin, jopa Glyndoniin — merkillisellä voimalla. Prinssissä olivat kyllä Zanonin sanat ja katse hänen tyhjentäessään myrkkyä herättäneet pelottavia enteitä, mutta nyt — arveli prinssi — hänen loistavassa kaunopuheisuudessaan alkoi tuntua jälkiä myrkyn vaikutuksesta. Viini kierteli vielä mutta kukaan ei näyttänyt huomaavan sen vaikutuksia. Yksi toisensa jälkeen muusta seurasta vaipui kuin lumottuun vaitioloon, mutta Zanoni lasketteli yhä jutun toisensa jälkeen, toisen toista huvittavamman. He riippuivat kiinni hänen sanoissaan, he miltei pidättivät henkeään kuunnellakseen. Ja kuitenkin — kuinka täynnä katkeruutta oli hänen sukkeluutensa! Kuinka täynnä ylenkatsetta läsnäolevia turhaneläjiä ja niitä turhuuksia kohtaan, jotka täyttivät heidän elämänsä.
Yö tuli, huone kävi hämäräksi. Juhla oli kestänyt muutamia tunteja kauemmin kuin siihen aikaan oli tapana juhlia pitää. Vielä vieraat eivät liikkuneet paikoiltaan ja vielä Zanoni silmät säihkyen ja hymyhuulin jatkoi kertomuksiaan, älykkäitä ja huvittavia, kun äkkiä kuu nousi taivaalle ja valaisi säteillään kukkia ja suihkulähteitä ulkopuolisessa pihassa, mutta itse sali jäi puolihämäräksi ja aavemaisen hiljaiseksi.
Silloin Zanoni nousi paikaltaan.
"Nyt herrat, minä toivon, ettemme ole väsyttäneet isäntäämme liiaksi, ja hänen puutarhansa tarjoo uuden houkutuksen meille. Eikö teillä ole täällä soittajia, prinssi, jotta ne korviamme ilahuttaisivat samalla kuin me hengitämme oranssipuitten tuoksua?"
"Mainio ajatus!" sanoi prinssi. "Mascari, hae soittoa!" Seurue nousi kohta ja lähti puutarhaan vilvottelemaan, ja silloin ensimäisen kerran viini, joka oli juotu, alkoi näyttää vaikutustaan.
Posket hehkuvina ja askeleet epävarmoina he tulivat raittiiseen ilmaan, joka vielä enemmän kiihotti viinin nostamaa kuumetta. Ikäänkuin korvatakseen sitä hiljaisuutta, jolla he tähän asti olivat Zanonia kuunnelleet, joka kieli nyt pääsi valloilleen — kaikki puhuivat, kukaan ei kuunnellut. Oli jotakin hurjaa ja kammottavaa tuossa vastakohdassa yön tyynen kauneuden ja hillittömien elostelijoiden hoilotusten välillä. Varsinkin yksi ranskalaisista, nuori herttua de R——, hyvin ylhäistä sukua, älykäs, vilkas, pikainen, niinkuin maamiehensä ainakin — hän varsinkin piti suurta suuta ja oli kiihtynyt. Ja koska asianhaarat, joiden muisto vielä on säilyneenä muutamissa Napolin piireissä, myöhemmin tekivät herttualle välttämättömäksi itse todistaa tapahtuneesta, niin tähän käännän hänen laatimansa lyhyen kuvauksen, jonka minulle muutamia vuosia sitten lähetti oppinut ystäväni cavaliere di B——.
"Minä en muista", kirjottaa herttua, "koskaan tunteneeni sellaista kiihtymystä kuin sinä iltana. Me olimme kaikki niinkuin vapaiksi laskettuja koulupoikia, jotka keskenämme ilakoitsimme, kun tulimme juosten alas noita seitsentä tai kahdeksaa porrasta, jotka pilaristosta veivät puutarhaan — muutamat nauroivat, muutamat hoilasivat, muutamat toruilivat, muutamat lörpöttelivät. Viini oli ikäänkuin tuonut ilmoille kunkin sisäisimmän luonteen. Muutamat olivat kovaäänisiä ja riitaisia, toiset viehkeätunteisia ja itkusuisia. Muutamat, joita siihen asti olimme pitäneet umpimielisinä, olivat kaikkein iloisimpia. Muutamat, joita aina olimme pitäneet tuppisuina, olivat nyt lavertelevia. Minä muistan, että keskellä äänekästä hauskuuttamme silmäni sattuivat signor Zanoniin, jonka keskustelu niin oli meitä kaikkia yllyttänyt. Silloin tunsin kylmän väreen karmivan itseäni, kun näin, että hänellä oli sama rauhallinen ja luotansatorjuva hymy, jonka olin pannut merkille, kun hän kertoi merkillisiä tarinoitaan kuningas Ludvig XlV:nen hovista. Minä tunsin melkein halua etsiä riitaa tuon miehen kanssa, jonka tyyneys oli loukkaus meidän hillittömyyttämme kohtaan. Eikä hänen pilkallisen ja kiihottavan tyyneytensä vaikutus koskenut ainoastaan minuun. Useat ovat kertoneet, että he katsoessaan Zanoniin tunsivat verensä vielä enemmän kuumenevan ja ilonsa muuttuvan suuttumukseksi. Hänen jäisessä hymyssään oli jotakin taikaa, mikä haavoitti turhamielisyyttä ja herätti vihaa. Juuri tällä hetkellä tuli prinssi minun luokseni, pisti kätensä minun kainalooni ja vei minut hieman syrjemmälle. Hän oli kyllä nauttinut juomaa niinkuin mekin, mutta se ei tuottanut hänessä sellaista äänekästä kiihtymistä. Päinvastoin hänen käytöksessään ja puheessaan oli kylmää röyhkeyttä ja ivaa, joka nosti minun itserakkauttani häntä vastaan, vaikka hän minua kohtaan kuinkakin teeskenteli kohteliaisuutta. Oli ikäänkuin Zanonin kylmyys olisi häneen tarttunut. Hän jäljitteli vieraansa tapaa, jopa meni alkuperäistä kauemmaksi. Hän laski leikkiä erään kauniin ja ylhäisen sisilialaisen vallasnaisen suosiosta minua kohtaan ja puhui halveksivasti siitä, mistä minä olisin ylpeillyt, jos se olisi ollut totta. Hänen puheensa kuulosti siltä kuin hän itse olisi koonnut kaikki Napolin kukat ja jättänyt meille muukalaisille ainoastaan hylkäämänsä tähteet. Tästä loukkaantui minun syntyperäinen ja kansallinen miehuuteni ja minä vastasin muutamilla pistosanoilla, jotka varmaan olisin välttänyt, jos vereni olisi ollut kylmempi. Ehkä — tunnustaakseni totuuden — viini minussa oli herättänyt hurjan kiihkon, että olin niin valmis loukkaantumaan ja nostamaan riitaa. Prinssin mentyä luotani käännyin ja näin vierelläni Zanonin.
"'Prinssi on kerskuri', sanoi hän hymyillen sillä tavalla, mikä vastikään oli minua suututtanut. 'Hän tahtoisi itselleen yksinoikeuden kaikkeen onneen ja kaikkeen lempeen. Pitäkäämme puoliamme.'
"'Ja kuinka?' kysyin minä.
"'Hänellä on tällä hetkellä talossaan Napolin hurmaavin laulajatar — kuuluisa Viola Pisani. Hän ei ole täällä omalla suostumuksellaan; hänet tuotiin tänne väkisin, mutta prinssi kyllä tulee uskottelemaan, että Viola häntä jumaloi. Vaatikaamme, että hän tuopi näytteille tämän salaisen aarteensa, ja kun hän tulee, niin te, ruhtinas de R——-, epäilemättä tulette hienolla kielellänne ja kohteliaisuudellanne viehättämään tuota neitiä ja herättämään isäntämme mustasukkaisuuden ja pelon. Se olisi mainio kosto hänen ylimieliselle turhamaisuudelleen.'
"Tämä ehdotus miellytti minua. Minä riensin prinssin luo. Sillä hetkellä oli soittokunta juuri alkanut soittonsa. Minä kädenliikkeellä keskeytin soiton ja puhuttelin prinssiä, joka seisoi iloisen ryhmän keskellä; minä valitin hänen huonoa vieraanvaraisuuttaan, kun hän meille tarjosi noin vähäarvoista taidetta, vaikka hän omaksi nautinnokseen oli varannut Napolin parhaimman laulajan ja kitaransoittajan. Minä vaadin puoleksi naurusuin, puoleksi vakavasti, että hän toisi esille Pisanin. Muut vastasivat pyyntööni hyväksyvillä huudoilla. Me tukahutimme isäntämme vastaukset kirkunaan, emmekä tahtoneet kuullakaan kiellosta. 'Herrat', sanoi prinssi, kun hän viimein sai äänensä kuuluviin, 'minä en voisi taivuttaa signoraa esiintymään tällaisen seuran edessä, joka on näin hillitön kaikesta ylhäisyydestään huolimatta. Teillä on tarpeeksi ritarillisuutta, ettette häneen käytä pakkoa, vaikka ruhtinas de R—— siihen määrään unohtaa arvonsa, että hän sellaista minulle ehdottaa.'
"Minua loukkasi tämä pisto, vaikka sen hyvin ansaitsinkin. 'Prinssi', sanoin minä, 'minulla on edessäni niin loistava esimerkki epähienosta pakotuksesta, etten tarvitse häikäillä kulkemasta samaa tietä, jota itse olette suvainneet edellä astua. Koko Napoli tietää, että Pisani halveksii sekä teidän kultaanne että lempeänne — että ainoastaan väkivalta olisi voinut saada hänet teidän kattonne alle — ja että te kieltäydytte häntä näyttämästä, sentähden että pelkäätte hänen valittavan kohtaloaan. Ja niin paljon te tunnette sitä kansamme ritarillisuutta, johon ivallisesti viittasitte, että kyllä tiedätte Ranskan ylimysten olevan yhtä valmiita kauneutta puolustamaan vääryyttä vastaan, kuin sitä ihailemaan.'
"'Hyvin puhuttu', sanoi Zanoni painavasti. 'Prinssi ei uskalla tuoda esille saalistaan.'
"Prinssi jäi muutamaksi hetkeksi sanattomaksi, ikäänkuin pahastuneena. Viimein hän puhkesi mitä herjaavimpiin sanoihin signor Zanonia ja minua vastan. Zanoni ei vastannut, mutta minä olin kuumaverisempi. Vieraita näytti huvittavan meidän kiistamme. Ei kukaan yrittänyt sopua rakentaa, paitsi Mascari, jonka me työnsimme syrjään viitsimättä kuunnella. Muutamat vieraista pitivät yhtä puolta, toiset toista. Tulos on helposti arvattu. Huudettiin miekkoja ja tuotiin niitä. Minulle tarjottiin joukosta kahta ja olin juuri valitsemaisillani toisen, kun Zanoni pani käteeni toisen, joka kannasta päättäen oli hyvin vanhaa tekoa. Samalla hetkellä hän katsoen prinssiin sanoi hymyillen: 'Herttua ottaa esi-isänne miekan. Prinssi, te olette liian miehuullinen ollaksenne taikauskoinen, ja olettehan jo unohtaneetkin meidän välipuheemme!' Minusta näytti siltä kuin isäntämme olisi hätkähtänyt ja kalvennut kuullessaan nämä sanat. Kuitenkin hän Zanonin hymyyn vastasi uhkamielisellä katseella. Seuraavassa hetkessä oli kahakka täydessä käynnissä. Kuusi tai kahdeksan miestä tappeli yhdessä mylläkässä, mutta prinssi ja minä etsimme vaan toisiamme. Melu ympärillämme, vieraiden hämminki, soittajien huudot, omien miekkojemme kalske oli kaikki omiansa vain yllyttämään onnetonta raivoamme. Me pelkäsimme, että läsnäolevat meidät keskeyttäisivät ja taistelimme niinkuin hullut, miekkailusääntöjä muistamattakaan. Minä hyökkäsin ja torjuilin konemaisesti, sokeasti ja hurjasti, ikäänkuin sisääni olisi mennyt piru, kunnes näin prinssin pitkällään jalkojeni juuressa veressään kylpien, ja Zanonin kumartuvan hänen ylitseen ja kuiskaavan jotakin hänen korvaansa. Se näkö jäähdytti meidän veremme. Kahakka loppui, me kokoonnuimme häpeissämme, katuvina ja kauhistuneina onnen hylkäämän isäntämme ympärille — mutta se oli liian myöhäistä — hänen silmänsä jo pelottavasti pyörivät päässään. Minä olen nähnyt monta miestä kuolevan, mutta ei koskaan ole kenenkään kasvoilla ollut sellaista kammoa. Viimein oli kaikki ohi! Zanoni nousi ruumiin ääreltä ja, ottaen ihan levollisesti minua kädestä, sanoi hän: 'Te todistatte herrat, että prinssi itse saattoi tämän kohtalon itselleen. Tämän loistavan suvun viimeinen jälkeläinen on miekkailussa kaatunut.'
"Minä en nähnyt Zanonia sen koommin. Minä kiiruhdin Ranskan lähetystöön kertomaan tapauksesta ja odottamaan asian päätöstä. Olen kiitollinen Napolin hallitukselle ja onnettoman ylimyksen perilliselle siitä, että tuota ikävää tapausta tulkittiin lempeästi ja jalomielisesti ja samalla oikeudenmukaisesti. Sen muisto tulee kuitenkin koskemaan minuun viimeiseen hetkeeni asti."
(Allekirjotus:) Louis Victor, R:n herttua.
Ylläoleva kirjelmä antaa lukijalle tarkimman ja yksityiskohtaisimman selonteon tästä tapauksesta, joka aikoinaan synnytti niin tavatonta huomiota Napolissa.
Glyndon ei ottanut osaa miekanmittelyyn eikä muutenkaan ollut hurjastelussa mukana. Tähän kumpaankin seikkaan oli ehkä syynä Zanonin kehottavat kuiskaukset. Kun Zanoni nousi ruumiin luota ja vetäytyi pois sekavasta joukosta, huomasi Glyndon, että hän ohikulkiessaan kosketti Mascaria olkapäähän ja sanoi jotakin, jota englantilainen ei kuullut. Glyndon seurasi Zanonia juhlahuoneeseen, jossa vallitsi lähestyvän yön synkkä hämäryys, paitsi missä kuun hohde sattui marmorilattialle.
"Kuinka saatoitte ennalta tietää tämän kauhean tapauksen? Eihän hän kaatunut teidän kädestänne!" sanoi Glyndon vapisevalla ja ontolla äänellä.
"Kenraali, joka tekee voiton laskelmat, ei itse ota taisteluun osaa", vastasi Zanoni, "levätköön menneisyys kuolleen keralla. Tule tapaamaan minut keskiyöllä merenrannikolla, puoli virstaa hotellista vasempaan. Paikan tunnet suuresta pilarista — ainoa lähimailla — johon on kiinnitetty taittunut ketju. Siellä silloin saat tavata mestarisi, jos tahdot meidän oppiimme tulla. Mene! Minulla on täällä vielä tehtäviä. Muista, Viola on vielä vainajan talossa."
Samassa Mascari lähestyi, Zanoni kääntyi italialaisen puoleen ja viitaten kädellään Glyndonille meni Mascarin kanssa syrjään. Glyndon asteli hitaasti poispäin.
"Mascari", sanoi Zanoni, "isäntänne ei ole enää elossa. Teidän palveluksianne ei hänen perillisensä kaipaa; hän on raitis mies ja köyhyytensä kautta paheelta säilynyt. Mitä tulee teihin, kiittäkää minua, etten jätä teitä viranomaisten haltuun, muistakaa Kypron viiniä. Ei, älkää vapisko mies! Se ei voinut minuun vaikuttaa, vaan sen vaikutus kääntyi takaisin; siinä se on tavallisten rikosten laatua. Minä suon teille anteeksi, ja jos viini minut tappaisi, niin lupaan, että haamuni ei tule kummittelemaan niin hurskaan katujan luona. Se siitä! Mutta vie minut nyt Viola Pisanin huoneeseen. Sinä et enää tarvitse häntä. Linnanpäällikön kuolema avaa vangille ovet. Anna käydä joutuisasti, minä tahdon täältä päästä."
Mascari mutisi jotain itsekseen, kumarsi syvään ja näytti tietä siihen huoneeseen, mihin Viola oli suljettu.