ME TUNKEUDUMME LINNOITUKSEEN
Seuraava päämäärämme oli päästä näkemään noita kuuluisia valopommeja. Eräänä kauniina päivänä saimmekin tietää, että edellisenä iltana oli sellaisia ammuttu eräästä lähettyvillä olevasta suuresta linnoituksesta. Me siis sinne tarkastelemaan ensin ympäristöä.
Jo jokseenkin pitkän matkan päässä linnoituksesta nousi vastaamme aitaus, jonka kyljessä vieriviereen naulatut kuulutukset kielsivät ketään lähenemästä linnoitusta sen pitemmälle. Mieleemme juolahti, että kunhan vain pääsisimme tuon aitauksen taa, ei siellä kukaan enää meitä häiritsisi; jok'ikinen vastaantulija luulisi meidän liikkuvan korkeiden viranomaisten luvalla.
Me uskalsimme yrittää, ja juonemme onnistui mainiosti. Me kuljimme kenenkään häiritsemättä leirien halki ja vahtien ohi. Kukaan ei kiinnittänyt meihin huomiota, ja me voimme tunkeutua itse linnoitukseenkin ja maleksia siellä ympärinsä, aivan kuin olisimme olleet isäntiä talossa.
Tällöin tulee kysymykseen aivan erikoinen esiytymistaito — pitää osata näyttää siltä, kuin olisi aivan kotiutunut vieraassa maassa. Ensiksikään ei saa näyttää lainkaan muukalaiselta, ja se käy hyvin päinsä, kun käyttää itse paikalla ostettua päähinettä, kaulahuivia ja kenkiä. — Sitten pitää vakoojan tehdä se vaikutus syrjäisiin, kuin olisi satoja kertoja ennen liikkunut samoilla tienoilla. On kuljettava, kuin kulkisi tuttua tietä tiettyä määrän paikkaa kohti, ja olla näköjään lainkaan huomaamatta mitään syrjäseikkoja. Jos vastaan sattuu henkilö, jota kaikki toiset tervehtivät, on tälle nostettava hattua; ja jos tahtoo tarkastaa lähemmin jotain seikkaa, on otettava vaikka sanomalehti taskusta johon on syventyvinään, tahi ei tarkasta katsottavaansa suoraan edestäpäin, vaan sen peilikuvasta jostakin akkunaruudusta j.n.e.
Kierreltyämme jonkun aikaa linnoituksessa lähdimme jälleen ulos — mikä oli paljon vaikeampaa — ja odottelimme aitauksen ulkopuolella hämärän tuloa.