SELKKAUS POLIISIN KANSSA
Siinä maassa oli muuten minunlaiseni ammattilaisen sangen hankala toimia. Ennakolta tiesi, että poliisi valvoi mitä tarkimmalla huolella kaikenlaisia vakoojia; ja ensi silmäyksellä näytti siltä, että olisi täysi työ pitää huolta omasta turvallisuudestaan — puhumattakaan haluttujen tietojen hankkimisesta. Mutta todellisuudessa tuo samainen ankara poliisivalvonta ehkä juuri osaltaan vaikuttikin, että voi verrattain vapaasti liikuskella missä tahtoi. Kaikkialla tunsi kyllä valppaiden silmien seuraavan itseään, mutta kun kävi rohkeasti tietänsä eteenpäin, ei poliisi saanut epäluulon aihetta.
Tässä tilaisuudessa minulla oli veljeni mukanani ja se seikka, että meitä oli kaksi, varmastikin osaltaan sai aikaan, ettei meitä seurattu niin kovin tarkoin ja että meitä pidettiin vain tavallisina matkailijoina. Vakoojathan yleensä liikkuvat yksin.
Maahantulomme ei muuten ollut vallan onnistunut, sillä jo junassa jouduimme sanasotaan konduktöörin kanssa, joka tahtoi erään vaununakkunan sulettavaksi, kun me halusimme pitää sitä auki. Edelleen istui samassa vaunussa muuan korkea-arvoinen herrasmies, josta aivan ajatuksissani tulin piirtäneeksi kuvan muistikirjaani. Juuri kun olin saanut sen valmiiksi, ojentautui olkani yli käsi, joka sieppasi irtolehden sormieni välistä. Se oli konduktööri.
Rautatievirkailijalla tuntuu siinä maassa olevan jokseenkin yhtä suuri arvovalta kuin armeijan everstillä. Ainakaan ei hänen kanssaan käy leikkiä laskeminen. Asemalle tultuamme odotti meitä asemasillalla oikea santarmeista kokoonpantu kunniavahti, joka pitemmittä selittelyittä marssitti meidät poliisikonttoriin tekemään tiliä siitä, kuinka olimme rohjenneet piirustaa irvikuvia maan mainioimmista arvohenkilöistä ja avata akkunoita, jotka »reklementti» määräsi sulettaviksi.
Poliisikomisarjus oikein puuskutti raivoa; ilmeisesti hänellä oli jo meitä odottava rangaistus valmiiksi mietittynä, ennenkun ylipäänsä tiesi edes mistä oli kysymyskään.
Me emme salanneetkaan keitä olimme ja annoimme hänelle nimikorttimme. Nähdessään että veljeni oli kaartin upseeri, kysyi hän: »Saanko kysyä, oletteko kuningatar Viktorian kaartissa?» Kuultuaan että niin oli tosiaan laita, muutti hän kerrassaan käytöksensä, hypähti pystyyn tuoliltaan ja kysyi, emmekö tahtoneet istua, ja selitti koko jutun olevan vain ikävää väärinkäsitystä. — Siinä maassa lienevät kaartilaiset jotakin erikoista.