I
Iloinen, hieno ja muodikas Wien huvitteli. Sehän oli selvää. Laskiaistiistaihan on viimeinen pyhän kirkko-äitimme sallima ilonpäivä ennen pitkää ja kolkkoa neljäkymmentä päivää kestävää paastoaikaa, ja ellemme täysin siemauksin nauti sen tarjoamasta huvista, ei meillä olisi seuraavana päivänä mitään, mistä iloitsisimme, kun kunnon rippi-isämme piirtävät tuhalla ristin otsaamme kehoittaen meitä muistamaan, että olemme tomua ja tuhkaa ja tomuksi ja tuhaksi jälleen muutumme.
Siksi Wien sinä päivänä ammensi nautinnon ylitsevuotavasta maljasta. Se oli ammentanut siitä kirkkaasti valaistuilla kaduillaan ja bulevardeillaan, ja nyt se joi sen viimeisiä pisaroita oopperanaamiaisissa, joka oli sen vuoden harvinaisen loistavan karnevaalin huippukohta.
Ja salissa, missä vain kaksi päivää sitten Wagnerin "Niebelungenin" sulosointuiset epäsoinnut olivat ihastuttaneet ja hämmästyttäneet vakavamielistä katsomoa, ajoivat tänään toisiaan takaa Pierrot ja Pierrette, Faustit ja Margareetat, nymfit, keijukaiset ja menninkäiset ja muut, hilpeästi huutaen ja täyttä kurkkua nauraen, Straussin kauniiden unelmoivien valssien suloisten sävelien kaikuessa; ja aitioissa, mitkä olivat täynnä innostuneita katselijoita, jotka eivät uskaltaneet sekaantua juhlivaan joukkoon, näkyi salaperäisiä dominoja ja mustia naamioita, joiden takaa kiilui huumaavan näytöksen kiihdyttämiä kirkkaita silmäpareja.
"Tule alas, kaunis domino, tunnen sinut", kuiskasi loistavasti puettu odaliski, jonka jalokivillä koristeltu naamio ei kyennyt tuikkeessa voittamaan mustien silmien hilpeätä hehkua. Hän oli laskenut siron kätensä erään ensimmäisen rivin aition reunalle, missä aitiossa kaksi mustaa dominoa oli istunut jonkin aikaa osittain puoliavointen uudinten peitossa ja olivat tarkanneet alhaalla olevaa iloista vilinää jo puolisen tuntia ilmeisesti huomaamattomina.
Isokokoisempi domino kumartui nähdäkseen koettaen lävistää katseellaan rohkean haareminaisen naamion.
"Todellakin! Jos tunnette minut, kaunis naamio, niin tulkaa luokseni ja antakaa minun uudistaa tuttavuus, jota minun milloinkaan ei olisi pitänyt unohtaa."
Mutta tyttö oli taas kadonnut yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja musta domino, jonka uteliaisuus oli herännyt, yritti turhaan saada näkyviinsä hänen siroa vartaloansa liikehtivän ihmispaljouden keskuudesta.
"Luulenpa, että säädylliset pukumme kiinnittivät tuon iloisen perhosen huomion puoleensa", hän sanoi kääntyen toverinsa puoleen, "ja mikä olikaan hänen tarkoituksensa, koska hän ei tahtonut jatkaa haastelua?"
"Oh, se on Wienin iloisen porvariston tapaista", vastasi hänen seuralaisensa; "teidän keisarillinen korkeutenne on istunut liiaksi tuon uutimen varjossa ja odaliskista oli silmiinpistävä halunne pysyä piilossa mieltäkiinnittävää".
Isompi domino kumartui nyt aitiosta eteenpäin, nosti teatterikiikarin silmilleen ja tarkasti innokkaasti ihmisiä; mutta vaikka lukuisia maurilaisia ja turkkilaisia hunnutettuja olentoja kulki sinne tänne, hän ei tuntenut rohkeata odaliskia heidän joukostaan.
"Älä mene merta edemmäksi kalaan", kuiskasi pilkallinen ääni aivan hänen kyynärpäänsä takana.
Musta domino kääntyi äkkiä ja ehti parahiksi tarttua kiinni pieneen käteen, joka oli kierretty pylvään ympäri, joka erotti naapuriaition hänen aitiostaan.
"Kala on vielä liian kaukana", kuiskasi hän; "onko se saavuttamattomissa?"
"Koeta vain saada se kiinni", vastasi pilkallinen ääni, "vaikka antautuisit vaaralle alttiiksi kiivetessäsi ooppera-aition vaikeasti kavuttavissa olevia seiniä".
"Kaunis naamio, en voi saada sinua kiinni päästämättä hetkeksi pienoista kättäsi, eikä lintua voi vaaratta silmänräpäykseksikään päästää häkistään."
"Musta domino, täytyy usein uhrata mitättömyydet onnen saavuttamiseksi", sanoi odaliski purevasti.
"Pyydän teidän keisarillista korkeuttanne jäämään tänne", sanoi toinen domino nöyrän vaativasti; "esiinnytte täällä tuntemattomana, ja minä olen ainoa seuralaisenne, ja —"
"Sitä paremmin sopii tsaarin pojan tehdä kerrankin, niinkuin hän haluaa", vastasi isokokoisempi domino nauraen.
Ja ennenkuin hänen seuralaisensa ehti varoittaa toista kertaa, kiipesi nuori mies ripeästi aition reunan yli käyttäen hyväkseen vapautta, jonka kuningas karnevaali aina sallii sellaisissa tilaisuuksissa, ja laskeutui salaperäisen kirkassilmäisen haareminaisensa aitioon.
Mutta voi! Idän tyttäret ovat oikullisia ja epävakaisia; Tuskin musta domino oli turvallisesti päässyt terra firmalle [varmalle pohjalle] vaarallisen kapuamisensa jälkeen, kun ovi äkkiä avautui ja sulkeutui, ja hänen odaliskinsa pakeni jälleen.
Kukapa nuorimies, olkoon hän sitten prinssi tai talonpoika, suvaitsisi moista pilantekoa kustannuksellaan. Nikolai Aleksandrovitsh, Venäjänmaan tsaarin poika ja perillinen, tunsi ainoastaan, että hän oli kahdenkymmenen vuoden vanha, että hän oli tullut oopperanaamiaisiin kuivan vanhan puujumalan Lavrovskin seurassa huvitellakseen kerrankin tuntemattomana, ja… hän aloitti kiihkeän takaa-ajon.
Aitioiden takainen käytävä oli aivan tyhjä, mutta lämpiöön vievällä tiellä noin viidenkymmenen metrin päässä hän näki selvästi nopeasti häipyvän olennon ja erinomaisen sirotekoisissa turkkilaisissa tohveleissa olevat jalat.
Lämpiö tarjosi sinä myöhäisenä yön hetkenä kirjavan, hauskan näyn. Assyrialaiset kuningattaret kävelivät käsi kädessä John Bullien kanssa, Margareetat keimailivat rohkeasti paria vuosisataa nuorempien keikarien kanssa, samalla kuin Hamletit ja Othellot huvittelivat wieniläisten suosittuun tapaan nostamalla tanssitoverinsa korkeiden pylväiden neniin kiusatakseen heitä siellä niin kauan, että he lopulta mielellään hyppäsivät kymmenen tai kahdentoista jalan korkeudelta ihastuneiden kavaljeeriensa avattuun syliin.
Ja nämä isot pilarit näyttivät hyvin kauniilta, kun niitä siten koristivat elävät, nauravat, rupattelevat Pierrettet ja kaupustelijattaret, niin — ja säädylliset Opheliat ja kaihoavat Isoldet. Mutta musta domino ei tarkannut niitä; hän juoksenteli edestakaisin piittaamatta hävyttömistä sutkauksista ja kovista töytäyksistä, hän raivasi tiensä joukon halki päästäkseen ulko-oven luo, mistä hän näki pienen jalokivillä koristellun lakin nopeasti katoavan selkoselällään olevan pääoven kautta, joka johti kirkkaasti valaistulle torille.
Odaliski oli ilmeisesti katunut uskaliasta seikkailuaan, tai hän oli erikoisen ylpeä, sillä hetkeäkään epäröimättä juoksi hän alas kiviportaita, välittämättä pilailevasta ihmisjoukosta, jonka kautta hänen oli pakko kulkea, tai parista joutilaasta naamiosta, jotka lähestyivät häntä ja alkoivat häntä ajaa takaa.
Päästyään portaiden juurelle hän näytti miettivän hetkisen, vain noin sekunnin verran — tapahtuiko se harkitusti? — mutta se sekunti soi Nikolai Aleksandrovitshille hänen halajamansa tilaisuuden, hän saavutti tytön tämän juuri laskiessa kätensä ajopelin oven kahvaan, ja hän nosti tytön kuin höyhenen vaunuun sisälle ja istui häntä vastapäätä huohottaen ja kuumana, mutta voitonriemuisena, samalla kuin ajuri ilmeisesti odottamatta mitään ohjeita lähti nopeasti ajamaan meluavien ja iloisten ihmisparvien ohi.