XI
Volenski-parka oli alkanut näyttää kovin rasittuneelta ja huolten painamalta. Viimeisten päivien mielenjännitys alkoi vaikuttaa häneen. Hän ei huolehtinut niin suuresti puvustaan enää, hänen käyntinsä oli tullut veltoksi ja hänen muuten niin vilpittömille, vaikkakin uneksuville kasvoilleen oli ilmestynyt melkein luihu ilme. Hän huomasi sen, kun hän saavuttuaan loistavasti valaistujen kahviloiden tienoille, joita kahviloita sijaitsee Opernin ja Kolowratringin kummallakin puolella, näki kasvonsa isossa peilissä, joita sijaitsee liikkeitten ikkunoitten sivuilla, ja näki kravattinsa siivottomuuden ja vaatteidensa pölyisyyden. Hän katsoi kelloonsa. Se oli vasta yhdeksän. Oli riittävästi aikaa mennä kiireisesti hotelliin ja korjata puvun ilmeiset puutteet, ennenkuin hän lähtisi suorittamaan tehtävää, jonka hän nopean päättäväisenä oli asettanut päämääräkseen.
Mitä huolellisimmin hän alkoi muuttaa vaatteitaan pannakseen ylleen tavanmukaisen mustan ja valkoisen iltapuvun unohtamatta napinreiästään kukkaa tai taskustaan esiinpistävää hienoa nenäliinaa. Hän koetti näyttää täydelliseltä kaupunkilaiskeikarilta — joutilaalta, hienolta ja iloiselta — jollaista osaa hän oli näytellyt suurimman osan elämästään, niin että se oli tullut melkein hänen toiseksi luonnokseen. Ja erikoisesti hän tahtoi karistaa päältään kaiken, mikä olisi muistuttanut kiusaantuneesta salaliittolaisesta, joka tuntee, että hänen jäljillään ollaan, ja pelkää joka askeleella kohtaavansa tuomionsa.
Ei ollut epäilemistä, että siitä kohtalokkaasta hetkestä asti, jolloin kynttilänjalat varastettiin Itävallan rajalla, kohtalo kangasti synkkänä heidän edessään, ja hän oli yksin kohdannut vaarat ja vastukset taistellen säälimätöntä sattumaa vastaan. Heti alusta alkaen hänet olivat ympäröineet mitä vaikeimmat yhteensattumat, ja kun onni oli kääntymäisillään, tapahtui jokin vastainen aivan yllättävä tapahtuma, joka mursi hänen kaikki mahdolliset toiveensa. Ensin sattui kardinaalin onneton ajatus luovuttaa kynttilänjalat madame Demidoville, sitten Oderbergin varkaus, sitten pakeni toinen varas mukanaan juuri ne esineet, jotka olivat hänelle niin suunnattoman tärkeitä. Sitten ainoa suuri tilaisuus, mikä hänellä olisi voinut olla illalla ilman Grete Ottlingerin ihmeellistä onnea tai aavistusta, kun hän otti saaliin mukaansa.
Mutta kaikesta tästä onnettomasta sekasotkusta toivoton nuori mies oli keksinyt uuden toivon säteen. Hän tuskin uskalsi luottaakaan siihen, mutta hän sai sen johdosta arvaamattoman onnen toimia itse, ryhtyä todella toimenpiteisiin koettaakseen pelastaa itsensä ja toverinsa kauheasta asemasta, minne hänen hyvää tarkoittava virheensä oli heidät vienyt. Se merkitsi, että äly ja viekkaus voisi vielä pelastaa paljon ja että hän sillä aikaa voisi olla ainakin vapaa toimettomuuden sietämättömästä tuskasta, hänen ei tarvitsisi odottaa, väsyneenä odottaa sitä musertavaa iskua, joka voisi millä hetkellä tahansa yllättää heidät.
Koska oli jo myöhäistä ja Wien oli antautunut tavanmukaiseen iltahuvitteluunsa, Volenski lähti "Kaiser Franzin" loistavasti valaistuun, vaikka rappeutuneen näköiseen hotelliin Muzeumgassen varrelle, jonka hotellin poliisi oli sanonut olevan Grete Ottlingerin tavallisen iltaisten käyntien paikan. Kaikki, jotka ovat käyneet Wienissä, ovat ehkä nähneet tämän hotellin prameilevine julkisivuineen, joka on koristeltu kullatuilla laastimöhkäleillä, jotka ovat lohkeilleet ja himmentyneet, ja sen upeilevat nukkavieruihin polvihousuihin puetut portieerit, joiden housut joskus näyttävät olleen karmosinin punaista plyysiä, kultakalunaisine takkeineen, jotka vähän liiankin selvästi ilmaisevat niiden olevan peräisin vanhojen vaatteiden kaupasta. Sisällä on tavallisesti aika melu varsinkin pikkutunneilla.
Porttikäytävässä, joka on aina hyvin kirkkaasti valaistu, seisoi tavallisesti noin puolisen tusinaa hyvin nuoria kaupunkilaiskeikareita oopperahattuineen, jotka oli sysätty takaraivolle, ja heidän hampaidensa välissä oli tuoksuva sikari, jonka tarkoituksena oli pikemmin tehdä heistä kypsemmän näköisiä, kuin he olivat, kuin että he olisivat niistä nauttineet. He silmäilevät mauttoman koreasti puettuja, maalattuja ja enimmäkseen hieman lakastuneita kaunottaria, jotka kulkevat edestakaisin kadulla ja odottavat kutsua samppanjaillallisille, ja he ovat niin ylimielisen näköisiä, että heitä melkein luulisi hyvinkin kokeneiksi elostelijoiksi.
Volenski liittyi näihin nuoriin miehiin, vaikkakin hän tavallisesti kammosi sekä tarkastelijoita että tarkastettuja. Mutta tänä iltana hän seisoi prameassa porttikäytävässä katsellen hyvin epämiellyttävää keltatukkaisten kaunottarien laumaa, joka kulki hänen ohitseen, ikäänkuin hän olisi tahtonut löytää sydämensä valitun siitä joukosta.
Hän oli varmuuden vuoksi kysynyt eräältä portieerilta, oliko Grete Ottlinger mennyt sisälle, ja kun hän oli saanut kieltävän vastauksen, hän myös tyrkkäsi hattunsa kallelleen ja ryhtyi sytyttämään sikaria koettaen näyttää niin välinpitämättömältä kuin suinkin odottaessaan häntä, valokuvan näköistä henkilöä, valokuvan, jonka hän tyytyväisyydekseen oli löytänyt tympäisevästä vinttikamarista — häntä, jonka luottamuksen hän tällä hetkellä olisi ostanut naisen painolla kultaa. Irroittaisiko samppanja vai runsas konjakkimäärä hänen kielensä siteet, mietti hän.
He kuljeskelivat yhä edelleen edestakaisin. Joitakuita heistä puhuteltiin ja vietiin illalliselle, toiset koettivat hymyillen rohkaista epäröiviä. He olivat kaikki suuresti toistensa näköisiä todellakin, sillä he olivat sisaruksia häpeässä ja kurjuudessa.
Mutta hänet hän tuntisi. Hän tiesi sen — hän tuntisi hänet tuhansien joukosta. Hän oli katsonut hänen valokuvaansa vain minuutin, mutta hänen kasvonsa tanssivat hänen silmiensä edessä. Ne olivat rumat ja tavalliset, mutta eivätkö ne olleet hänen kohtalonsa kasvot?
Ah, tuolla hän viimeinkin tuli, Ivan ikäänkuin aavisti hänen läsnäolonsa, ennenkuin hän edes kuuli hänen käreätä, karkeata ääntään tai näki hänen jykevät, moukkamaiset kasvonsa, joita halpa, ylen korea hattu varjosti.
Ennenkuin hän edes ehti puhutella naista, tämä tuli hänen luokseen. Ehkä hän oli nähnyt, kuinka innokkaasti hän oli katsonut häntä. Hän heitti pois sikarinsa, ja koettaen näyttää ystävälliseltä kurjaa olentoa kohtaan hän pyysi häntä seuraamaan itseään.
Nainen silmäili häntä kiireestä kantapäähän ja huomasi ensi silmäyksellä, että hänen takkinsa kangas oli hienointa laatua, hänen paitansa moitteeton ja hänen sikarinsa hyvätuoksuinen. Tästä hän ilmeisesti päätteli, että illallisilla kulutettaisiin runsaasti rahaa, ja hän nyökkäsi huolettomasti hyvästi vähemmän onnellisille tovereilleen ja seurasi Volenskia eteiseen. Ivan tilasi toimistosta yksityishuoneen ja mahdollisimman hienon illallisen ja parasta viiniä, mistä "Kaiser Franz" voi kerskua. Matelevaiset ja huomaavaiset tarjoilijat nyökkäsivät onnittelevasti Gretelle hänen tapaamansa ilmeisen kultakaivoksen johdosta, ja Volenski seuralaisineen saatettiin pian prameaan ja upeilevaan ensimmäisen kerroksen huoneeseen.
Ikkunat olivat Muzeumgasseen päin, ja Volenski kumartui ikkunasta ulos hengittäen kylmää yöilmaa koettaen jäähdyttää tykyttäviä ohimoltaan ja tyynnyttää väriseviä hermojaan.
Tuon yleisen prameasti puetun naisen läsnäolo teki hänen olonsa tukalaksi. Hän ei voinut karkoittaa mielestään näkemäänsä likaisten portaiden päässä olevaa ullakkokamaria paljaine lattioineen, raihnaisine vuoteineen ja täynnä likaa ja kirjavia pikkuesineitä olevine laatikkoineen. Hän koetti ajatella häntä vain sinä ainoana henkilönä, joka voisi, jos tahtoisi, kun Volenski löytäisi otollisen menettelytavan, pelastaa hänet vaarallisesta asemastaan.
Hän oli varmaankin kätkenyt kynttilänjalat johonkin varmaan paikkaan poliisin silmiltä piiloon, tai ehkä hän oli ne jo myynyt jollekulle rikostoverilleen. Volenskin oli otettava selkoa tästä, ja niinä muutamina minuutteina, jotka kuluivat, ennenkuin tarjoilija palasi illallisen keralla. Ivan vaikeni terästääkseen itseänsä vaikeaan tehtäväänsä.
Sillä tämä olisi varmasti nuorelle ja hienostuneelle, iloisen kaupungin karkeimpiin huvituksiin tottumattomalle miehelle vaikea koetuskivi. Ivan huomasi kääntyessään ympäri, että naisen silmät olivat kiintyneet häneen huvitettuina, puoleksi säälivinä. Ilmeisestikin hän tuntui naisesta nuorelta, kainolta hupsulta, joka kovin halusi maistaa nautinnon maljasta, mutta jota vaivasi epäröivä kömpelyys, kun hänen oli ryhdyttävä tuumasta toimeen. Osa sopi Ivanille. Hän päätti näytellä sitä ja kätkeä hermostuneen ärtyisyytensä ankaran ujouden verhoon. Hän ei edes tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt puhua, mutta hän toivoi, että samppanja, jota hän oli tilannut väkevää ja runsaasti, irroittaisi hänen samoinkuin naisenkin kielen kahleet.
Grete oli viime hetkinä heittänyt takkinsa ja hattunsa yltään, ja nyt hän esiintyi kirjavassa iltapuvussa paljastaen viehkeensä, joilla, kuten keisarin kynttilänjaloilla, oli antiikkista arvoa.
"Pankaa kaikki syrjäpöydälle", sanoi hän tarjoilijalle, "me palvelemme itse itseämme, eikä teidän tarvitse tulla, ennenkuin soitamme teitä".
Harjaantunut palvelija järjesti illallispöydän ohjeiden mukaan. Sitten hän silmäsi vielä kerran kaikkea nähdäkseen, että kaikki oli kunnossa ja poistui vaiteliaana.
"Toivon, että pidätte siitä, mitä olen tilannut", sanoi Ivan kömpelösti. "Ellette, niin pyytäkää mitä vain haluatte, jotakin, josta tulette vilkkaalle päälle, nähkääs", hän jatkoi nauraen väkinäisesti, "meidän pitää nauttia yhdessäolostamme, vai kuinka?"
Jää oli sulanut. Grete purskahti iloiseen raikuvaan naurunhahatukseen.
"No niin, sinä olet hullunkurisin tapaamani olento", sanoi hän tutisten iloisuudesta. "Pelkäätkö minua? Et ole avannut suutasi, sen jälkeen kuin toit minut tänne. Ei, ei sinne", hän sanoi, kun Ivan juhlallisesti istuutui häntä vastapäätä pöydän taa. "Minusta tuo on hyvin epäkohteliasta, ja annan sanani, etten syö sinua suuhuni. Ach, Herr Je!" hän lisäsi huokaisten, "pöydällä olevat ruoat ovat paljon herkullisempia kuin sinä, etkä sinä ole ensimmäinen nuori mies, jonka kanssa olen illastanut. Tule istumaan tänne, pikku poju", ja hän siirsi tuolin viereensä.
Ivan oli iloinen, että hän oli alkanut keskustelun — jota hän nähtävästi kykeni hyvin jatkamaan — muutti tuolinsa niinkuin nainen halusi ja kaatoi itselleen ja tälle täyden samppanjalasin.
Ihmisparka! Hän nautti niin täydellisesti tästä hienosta illallisesta ja juotuaan yhden lasin Perrier Jouet'ta hän alkoi kertoa hänelle kaskuja kirjavasta urastaan, ja neljännestuntia myöhemmin hän työntäytyi hänen viereensä näyttäen samalla hieman huvitetulta.
"Sinä hupsu poju, sinä saat, ymmärräthän", ja nainen ojensi hyvin punaisen poskensa häntä kohden.
"Katsopa! Tarjoilija tulee", sanoi Ivan työntäen tuolinsa taaksepäin ja hypäten nopeasti pöydän luota pois.
Kun hän vain ajattelikin tuon ruman vanhentuvan naisen suutelemista, niin kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiitään pitkin.
"Mitä sitten, vaikka hän tuleekin, pojuseni?" vastasi nainen saaden hillitsemättömän naurukohtauksen — ajatus tuntui hänestä niin huvittavalta. "Luuletteko, että hän ei milloinkaan ennen ole nähnyt minua suudeltavan? Mitäs siitä, rohkaise mielesi ja istu taas. Sinun mammasi ei saa mitään tietää. Kas niin, näin on paljon mukavampaa", hän lisäsi, sillä Volenski, joka äkkiä käsitti tilanteen tärkeyden, oli uhrannut tunteensa polttouhrina suuren asian alttarille ja palasi paikalleen daamin viereen kiertäen kätensä hänen antiikkisen vyötärönsä ympärille. Nainen kallisti keltaisen päänsä kaipaavasti hänen olkapäälleen.
"Tiedätkö, pikku poju, etten minä tavallisesti paljonkaan piittaa sinunkaltaisistasi nuorista herrasmiehistä?"
"Etkö?" hän kysyi välinpitämättömästi.
"No niin", hän sanoi nyrpeänä, "ei heidän kanssaan voi huvitella. He pelkäävät niin mahdottomasti, että heidät nähdään meidän seurassamme, etteivät he uskalla ottaa meitä mihinkään mukaansa."
Ivan ei voinut olla hymyilemättä itsekseen ajatellessaan, että hän ottaisi mukaansa tämän kaunottaren — esimerkiksi oopperaan — ja tapaisi hänen ylhäisyytensä, eikä hän ihmetellytkään, etteivät "nuoret herrasmiehet", kuten hänkin, vieneetkään häntä teatteriin kovinkaan usein.
"Minkälaisista ihmisistä siis pidät enimmän, Grete?" hän sanoi pitääkseen yllä keskustelua.
"Oh, minulla on monia ystäviä, todellisia ystäviä", vastasi Grete.
"Mutta sinullapa onkin kaunis sormus, poju!"
Volenski käsitti tällä hetkellä, että oli erinomaisen tärkeätä saada kuulla jotakin Greten todellisista ystävistä. Hänen täytyi saada hänet kertomaan niistä. Tietenkin rikostoveri, joka vangittiin Oderbergissä, oli eräs niistä, ja kuka tietää, joku toinen ystävä voisi tällä hetkellä todellakin omistaa kohtalokkaat kynttilänjalat!
Ottaen sormuksen sormestaan hän pisti sen Greten käteen ja sanoi koettaen olla sydämellinen:
"Ole hyvä ja ota se. Se saa koristaa sinun kaunista kättäsi. Mutta kerrothan minulle jotakin lisää ystävistäsi — todellisista ystävistä, jotka eivät ole nuoria gentlemanneja."
"Eräs heistä oli näyttelijä ja ansaitsi aika paljon rahaa — hän näytteli kaikenlaisia osia — ja, hyvä Jumala! Joskus vieläkin nauran, kuinka kätevästi hän osasi naamioida kauniit piirteensä. Mutta älä välitä siitä, siro poikani", hän lisäsi hyväilevästi, "on sinullakin kaunis naama, ja —"
"Älä huoli naamastani. Kerro minulle hänen naamastaan."
"Nytpä sinä olet äreänä", sanoi Grete nyrpistäen nenäänsä. "En puhu enää hänestä, vaikka hän onkin kierä kaveri. Voisinpa kertoa sinulle eräitä hänen kepposiaan. Mutta mitä vielä, ne eivät ole sinua varten."
Volenski huomasi, että keskustelu oli tulemassa mielenkiintoiseksi. Hän nielaisi viimeisenkin kammon hivenen, jota hän tunsi tätä raakaa, nyt aivan juopunutta naista kohtaan, ja kaataen hänelle ison lasillisen samppanjaa hän sanoi: "Juopa tästä, tyttöseni, ja kerro minulle joitakin toverisi kepposia. Tahtoisin mielelläni kuulla jotakin, mikä panisi minut naurutuulelle."
Hän joi samppanjaa eikä sanonut mitään hetken aikaan, sitten hän puhkesi äänekkääseen nauruun.
"Ah! Mutta minäpä teinkin tänään kaikkein parhaimman kepposen. Petin heidät kaikki järjestään. He luulivat olevansa koko näppäriä, niinpä niin, mutta Grete Ottlinger oli yksinään ylivoimainen heille. Poju, älä näytä niin pelästyneeltä. Anna minulle lasi samppanjaa vielä, ja minä kerron koko asian. Vielä lasi samppanjaa, poju, täytä se reunoja myöten. Minä en usein saa samppanjaa. Miehet useinmiten antavatkin minulle olutta tai pirtua. Näet, etten ole enää niin nuori kuin olen ollut. Mutta samppanjaa — pidän samppanjasta —."
Nainen alkoi tulla kovin päihtyneeksi ja äänekkääksi. Volenski, joka oli yhtä kiihtynyt kuin hänkin, joi myöskin pari lasillista. Hän ei ajatellut muuta, hän ei ollut tietoinen muusta, kuin että tämä nainen piti hänen kohtaloaan käsissään ja että hän saisi tietää sen viiden minuutin kuluttua.
"Oi, se oli hullunkurista", nauroi nainen taas, "tiesinhän heidän olevan kintereilläni. Minä en ole niinkään typerä. He antoivat minun tulla takaisin Wieniin. He tarkastivat huoneeni, sillä aikaa kuin olin poissa. He luulivat, etten sitä tietäisi."
"Poju", hän kuiskasi, "vanha Moses Grünebaum odotti asemalla minua. Hänellä oli tavarat myymälässään jo, kun miehet vielä seurasivat minua ympäri kaupunkia ja väänsivät huonettani nurin. Eivätkä he löydä mitään. Ha! Ha! Ha! Se oli vasta kepponen, poju! Häh, poju? Mikä sinua vaivaa? Tule tänne, sanon minä. Mihin hitossa sinä lähdet?"
Sillä Volenski hapuili hattuaan, käsineitään ja takkiaan, ja heitettyään naiselle sata guldenia hän oli paennut hotellista, sivuuttanut kummastuneet tarjoilijat kiiruhtaen kadulle ja jättäen Greten maksamaan illallisesta, ja Grete yhä edelleen mutisi itsekseen: "Poju — enhän minä! Gott in Himmel! Ach, Herr Je!"