XXI
"Monsieur, — Luullakseni tämä kirje ei tuota teille mitään yllätystä. Olemme toistemme vallassa. Todennäköisesti ei meitä kumpaakaan hyödyttäisi tämän taistelun loppuun asti käyminen. Emmekö voisi vaihtaa todistuskappaleitamme tänä iltana hotellissani — nautittuamme saksanpähkinöitä ja viiniä? Syön klo 7.30. — Teidän
Anna Demidov."
Ivan Volenski piti kädessään hienotuoksuista, vaaleanpunaista pientä kirjettä ja luki lukemistaan sitä, kunnes hän osasi sen ulkoa. Hänen kauhea seikkailujensa sarja, joka oli kestänyt kaksi viikkoa, loppui niin omituisella tavalla, ja sen huippupisteenä oli raju taistelu huutokaupanpitäjän pöydän edustalla, ja Ivan, joka ei ollut vielä kolmenkymmenen vuodenkaan vanha ja oli mies, ennenkuin hänestä tuli sosialisti, ajatteli vihollista, jonka hän oli tuntenut ja jota hän oli pelännyt jo niin kauan, kun tämä seisoi rukoilevasti hänen vieressään, samalla kuin hänen pieni hansikoitu kätensä lepäsi hänen takkinsa hihalla.
Siitä hetkestä asti hän näytti muistavan jokaisen sitä seuraavan tapahtuman ikäänkuin epäselvänä unena. Hän oli kahmaissut mukaansa kynttilänjalan, jossa hän luuli olevan salaiset paperit, tuntien hurjaa riemua, ja hän oli vienyt sen hotelliinsa. Kun sitten hänen huoneensa ovi oli taatusti lukossa, hän oli painanut salaista jousta ja nähnyt paperien olevan kätköpaikan syvyyksissä. Vapisevin käsin hän oli ottanut ne ulos ja hänen kivistävät silmänsä olivat tarkastelleet niitä kuumeisesti.
Oh! Hän tunsi kuvaamatonta kauhua, kun hän totesi, että kirjoitukset ja paperit eivät olleet niitä, joiden puolesta hän oli niin urhoollisesti taistellut, katkerasti ponnistellen. Hänet valtasi epätoivon lohduton tunne, joka herpaisi hänen sielunvoimansa ja turrutti ne siinä määrin, ettei hän tajunnut, mitä papereita hän piti kädessään.
Tuskin puolta tuntia myöhemmin hän kuuli Mirkovitshin raskaita askeleita portaista, ja silloin hänen onnistui karistaa tunteettomuutensa.
Vanha sosialisti oli koettanut Ivanin ovea, mutta huomatessaan sen lukituksi oli ilmeisesti mennyt pois jälleen. Ivan ei silloin tahtonut tavata häntä. Hän alkoi ajatella, ja ajatella hänen täytyikin rauhassa pelkäämättä ja täydellisesti häiritsemättä.
Madame Demidov, Venäjän hallituksen agentti, oli saanut haltuunsa sosialistisen veljeskunnan paperit. Se oli totta, mutta sen sijaan Volenskilla oli hallussaan papereita, jotka koko maailman silmissä leimaisivat madamen Venäjän poliisin vakoojaksi ja ikuisiksi ajoiksi estäisivät häntä enää harjoittamasta sitä ammattia. Jos tulisi yleiseen tietoisuuteen, että hänen paperinsa olivat joutuneet vääriin käsiin, niin hänen hallituksensa, kuten on tavallista sellaisissa tapauksissa, olisi tunnustamatta häntä agentikseen ja mahdollisesti kostaisi hänelle hänen huolimattomuutensa takia.
Oli siis selvää, että vaikka veljeskunta oli tällä hetkellä madame
Demidovin vallassa, oli kaunis venakko samoin veljeskunnan vallassa.
Ivan oli tyynesti ajatellessaan päässyt tähän tulokseen, kun tarjoilija oli tuonut hänelle vaaleanpunaisen, hyvältätuoksuvan kirjeen, joka oli jätetty hotelliin herra Volenskille annettavaksi, samalla kuin kirjeen kantaja odotti vastausta.
Se oli riemuhetki Volenskille. Nainen oli kirjoittanut järkevästi. Kumpaakaan heistä ei hyödyttäisi niin tasaväkisen taistelun loppuun asti taisteleminen.
"Madame. Tänä iltana klo 7.30 tulen luoksenne, kuten armollisesti olette pyytänyt minua, ja luotan siihen, että vihollisuutemme, kun yhteisesti olemme riisuutuneet aseista, vaihtuu ystävyyteen saksanpähkinäin ja viinin ääressä.
Teidän nöyrä ja harras palvelijanne
Ivan Volenski."
Hän lähetti tämän kirjelapun alas ja pukeutui nopeasti välttäen yhä tarkoituksellisesti juroa toveriaan, jota hän ei tahtonut tavata, ennenkuin hän voisi luovuttaa kohtalokkaat paperit hänelle.