XV

HYVITYS.

Sillä aikaa oli András melkein jo saapunut kylään. Hän tiesi yhtä hyvin kuin kreivikin, että illan hävitys oli ihmisten eikä Jumalan toimeenpanema, ja aavisti, että noissa taloissa asuvat taikauskoiset säikähtyneet raukat olivat tehneet tuo raukkamaisen teon ja aiheuttaneet rikollisessa hulluudessaan tuon peloittavan onnettomuuden, jonka estämisestä he nyt äreästi ja uhmaavasti kokonaan kieltäytyivät.

Kylä näytti ensin omituisesti autiolta. Ainoan valtatien oikealla ja vasemmalla puolella olevat pienet olkikattoiset talot olivat pimeät ja hylätyn näköiset, ja ravintolakin näytti tyhjältä, sillä sen puoliavoimista ovista ei kuulunut ainoatakaan ääntä. András hyppäsi hevosensa selästä ja talutti sitä tietä pitkin pappilaan päin, sillä hän toivoi saavansa isä Ambrosiuksen avukseen taivuttamaan vastahakoisia talonpoikia. Hän ihmetteli sisimmässään, mistä se johtui, ettei hän ollut kohdannut tuota ystävällistä vanhaa pappia matkalla tulipalopaikalle ristineen ja sakramentteineen rukoilemaan Jumalaa lopettamaan oikeutetun tuomionsa toimeenpanon.

Seuraavassa silmänräpäyksessä sai hän kumminkin selityksen siihen, sillä saavuttuaan pappilaan huomasi hän suuren miesjoukon ympäröineen sen kirjaimellisesti kokonaan. Toiset istuivat ja toiset seisoivat, toiset tupakoivat vaitiollen äreännäköisinä ja toiset keskustelivat vilkkaasti katsoessaan taivaanrannalta näkyvää loimua.

Oli melko pimeä, sillä katuvalaistus ei ollut vielä tullut käytäntöön Unkarin tasangoilla olevissa kylissä. Senvuoksi voi Andráskin ainoastaan epäselvästi erottaa tämän tyytymättömien joukon ja ymmärtää heidän tarkoituksensa, joka oli koonnut heidät kaikki isä Ambrosiuksen asunnon edustalle. Sillä vaikka hän ei voinut nähdäkään vanhaa pappia, kuuli hän kumminkin hänen äänensä, kun hän puhui nähtävästi jostakin pappilan ikkunasta vakavasti huomauttaen, saarnaten, varoittaen, toruen ja silloin tällöin kiihkeästi pyytäen saadakseen mennä rukoilemaan kreivin puolesta, joka oli joutunut niin suureen hätään. Hän uhkasi kieltää jokaiselta synninpäästön ja lupasi julistaa pannaan koko kylän, ellei hän saanut mennä täyttämään papillista velvollisuuttaan.

Kaikki jatkoivat kumminkin äreästi tupakoimistaan kuuntelematta tuota ystävällistä ääntä, joka aina ennen oli valanut henkistä lohtua heidän mieliinsä. He pysyivät itsepäisesti kuuroina kaikille rukouksille päättäen jatkaa rikollista hulluuttaan julman päämääränsä saavuttamiseksi.

»Älkää puhuko heille enää mitään, isä», sanoi äkkiä muudan ääni pimeydestä. »He eivät ansaitse, että teidän ystävälliset silmänne katselevat heidän ilkeitä kasvojaan sekuntiakaan enää».

András astui tyynesti heidän joukkoonsa, ja hänen tavallisesti niin iloiset silmänsä katsoivat nyt halveksivasti ja vihaisesti noihin miehiin, jotka olivat vaistomaisesti kääntyneet tuntiessaan ystävänsä äänen.

»András!» huudahtivat kaikki hämmästyneinä.

»Olkaa vaiti»! sanoi hän ratkaisevasti, »sillä nimeni on liian hyvä teidän lausuttavaksenne. Se on vielä kunniallisen miehen nimi, joka voi likautua konnien suussa».

Seurasi painostava hiljaisuus. Miehet katselivat hämmästyneinä toisiinsa otaksuen suosikkinsa tulleen hulluksi, sillä he eivät olleet milloinkaan kuulleet hänen puhuvan näin.

»Konna on ilkeä sana, nuori mies», sanoi vanha Vas Berczi uhkaavasti lähestyessään Andrásta.

»Niin onkin, mies, mutta ei puoleksikaan niin ilkeä kuin tuo synkkä ja murhaava teko, jonka teidän rikolliset kätenne ovat panneet toimeen tänä iltana. Peräytykää heti»! lisäsi hän, kun pari talonpoikaa lähimmästä ryhmästä aikoi lähestyä häntä. »Kiellän teitä puhumasta minulle, lähestymästä minua ja laskemasta kättänne Csillagin lautasille, sillä teidän saastainen kosketuksenne voi sen tappaa».

»Hän on tullut hulluksi», kuiskailivat miehet toisilleen. »Mitä hän mahtanee tarkoittaakaan»? kysyi joku sitten, mutta kaikki peräytyivät eikä kukaan uskaltanut puhua hänelle sanaakaan. Muutamat katselivat pelästyneinä ruskeita kouriaan, joiden kosketus Andráksen sanojen mukaan oli saastainen ja tappava.

»András!» kuului isä Ambrosiuksen rukoileva ääni pimeästä, »sinähän voit ennen vaikuttaa heihin. Puhu nyt heille, poikani, ja taivuta heidät, koska he eivät enää ole kristityttä eivätkä halua auttaa kreiviä hänen hädässään, päästämään minut vihdoinkin rukoilemaan tuon miesraukan puolesta, joka luultavasti on suuresti Jumalan avun tarpeessa.»

»Tulin tänne, isä, viemään teidät kirkkoonne tahi tuonne kauhealle paikalle, josta juuri tulen ja jonne heti lähden takaisin, mutta puhumaan noille konnille en rupea. Heidän paljas hengityksensäkin saastuttaa sekä minut että Csillagin. Te ja minä, isä, lähdemme takaisin tuonne, missä vanha mies-raukka vaimoineen ja tyttärineen katselee, miten hänen omaisuutensa tuhoutuu kokonaan, missä säikähtyneet eläinraukat juoksevat avuttomina sinne tänne joutuakseen lopulta surkean kuoleman uhreiksi tulessa, jonka nuo helvetin tulevat asukkaat ovat sytyttäneet. Heven maakunnan ja koko Unkarin tasankojen ylpeys on mennyttä kalua, kun raukkamaiset ihmiset kostavat alhaisesti viattomille eläimillekin. Tulkaa nyt, isä, niin lähdemme. Te voitte sitten palata, kun olette lopettanut rukoilemisenne, mutta minä, ellen ole niin onnellinen, että voin haudata itseni ja häpeäni noihin liekkeihin, jotka hävittävät tätä rakastamaani maata, tätä ylpeyteni esinettä, kokoan huomenna talouskapineeni ja lähden kuin mustalaiset hakemaan jotakin toista paikkaa, jossa jälleen voin puhella kunniallisten miesten kanssa. Päästäkää isä Ambrosius tulemaan! Hän odottaa ovellaan!»

Talonpojat eivät olleet milloinkaan kuulleet niin julmia sanoja, jotka olivat niin terävät ja leikkaavat kuin kaksiteräiset sirpit ja niin hirveän halveksivat ja nöyryyttävät, että he tunsivat pimeässäkin, miten heidän poskensa kuumenivat häpeästä.

Mitä András tarkoitti, hän, joka kaikissa heidän suruissaan ja vaivoissaan oli aina ollut heidän puolellaan, valmiina lohduttamaan, selittämään ja lieventämään? Mikä olikaan nyt mielessä hänellä, joka aina iloisesti hymyillen oli kaatanut jokaisen aidan, jollaisia hänen rikkautensa ja vaikutusvaltansa olisivat muussa tapauksessa rakentaneet hänen ja noiden nöyrien hänelle suurta palkkaa vastaan työskentelevien ihmisten välille? Miksi ei hän nyt luvannut heidän lausua hänen nimeäänkään eikä koskea hänen hevoseensakaan, ikäänkuin heidän sanansa ja kosketuksensa olisivat olleet mitä alentavimmat ja saastaisimmat? Mitä kauhistavaa he sitten oikeastaan olivat tehneetkään? Oliko heidän kostonsa todellakin niin alhainen, kuin hän sanoi? Oliko se vain rikos, eikä mikään oikeus? Oli kyllä totta, ettei kreivin puolisolla eikä tyttärellä ollut mitään osaa pirullisiin laitoksiin, eikä noilla eläinraukoillakaan — noilla kauniilla unkarilaisilla hevosilla — Bideskuty’n tallien maine oli levinnyt tasangolta tasangolle — joista useilla tammoilla oli varsatkin, eikä härilläkään, jotka eivät voineet juosta ja jotka pelästyivät ja säikähtivät niin pian…

Joukko hajautui vaitiollen tehdäkseen tietä isä Ambrosiukselle, joka saavuttuaan Andráksen luo aikoi nousta hevosen selkään hänen taakseen. Sillä aikaa tarkasteli kumminkin András tyynesti, muuttamatta kuitenkaan halveksivaa käytöstään ja nähtävästi välittämättä miehistä sen enempää kuin tien tomusta, miten hänen ankarat sanansa vaikuttavat noihin, joita hän heidän hullusta työstään huolimatta myötätuntoisesti rakasti. Koska hänellä ei ollut varaa tuhlata aikaa taivuttelemiseen eikä todisteluihin, oli hän turvautunut tähän keinoon, jolla hän luuli varmasti parhaiten voivansa vaikuttaa noihin vastahakoisiin ja tyhmiin, mutta ei kumminkaan kokonaan turmeltuneihin luonteihin. Kreivi Bideskuty’n kodin kohtalo joutui hetkiseksi kysymyksenalaiseksi ja siinä ehkä epäröitiin noin minuutti, mutta kun András todellakin hyppäsi Csillagin selkään ja miehille selveni, ettei hän halunnut puhua heille eikä katsella heihin päinkään, sanoi joku pelokkaasti:

»Aiotko todellakin poistua Kisfalusta ikuisiksi ajoiksi, András»?

»Kuka puhui»? sanoi hän katsahtaen välinpitämättömästi olkansa yli. »Onko kukaan milloinkaan kuullut minun sanovan toista ja tekevän toista? Tulkaa nyt, isä. Istutteko vakavasti. Kiertäkää käsivartenne lujasti ympärilleni, sillä Csillag laukkaa nopeasti».

»Ei, András, et saa lähteä».

»Mihin me silloin joudumme?»

»Haluatko todellakin poistua luotamme»?

»Tahdotko, että kuolemme nälkään?» kuului kaikilta suunnilta, ja todellakin hyvin levottomina ja peloissaan Andráksen uhkauksesta, joka epäilemättä olisi aiheuttanut heille suuren onnettomuuden, kokoutuivat miehet suosikkinsa ympärille kiihkeästi, uskaltamatta vielä koskea tammaan, koska hän oli kieltänyt, mutta estäen kumminkin sen viemästä Andrásta pois ikuisiksi ajoiksi.

»Luulimme sinun ymmärtävän huolemme. András», sanoi vanha Vas Berczi vieläkin hieman äreästi, mutta kumminkin jo melko nöyrästi. »Olet mennyt vihollisemme puolelle ja halveksit nyt meitä köyhiä raukkoja».

András huokaisi tyytyväisyydestä. Tuo oli jo antautumisen alkua. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa, ja lopusta hän suoriutuisi helposti.

»Olen aina ottanut osaa kaikkiin huoliinne, ystäväni, sillä surunne ovat minunkin surujani», sanoi hän jo ystävällisemmin. »Mutta teidän olisi pitänyt ymmärtää silloin, kun läksitte rikoksien teille, että tiemme eroavat silloin auttamattomasti ikuisiksi ajoiksi. Hyvästi nyt ja päästäkää Csillag menemään»!

»Tulet kai takaisin»? huusivat he, kun Csillag kohosi takajaloilleen sen isännän painaessa polvellaan sen kylkiä.

»En milloinkaan, ellen saa jälleen puristaa kunniallisten miesten käsiä»!

»Meidän, András, meidän»! huusivat he jälleen, kun tamma läksi nopeasti laukkaamaan kylän valtatietä poispäin.

András kääntyi kerran vielä puhuttelemaan heitä.

»Tervehdin vasta vain niitä, jotka tulevat auttamaan minua Bideskuty’n asuinrakennusten pelastamisessa».

»Minua, András, minua»! huusi nyt jokainen, ja kaikki, sekä nuoret että vanhat, unhottaen huolensa, taikauskonsa ja pelkonsa, ja ikävöiden vain tuota luvattua kädenpuristusta, läksivät innoissaan juoksemaan tamman ja sen kaksinkertaisen kuorman jälkeen.

Mutta András oli pysähdyttänyt tammansa jo pienen kirkon luo, jonka nelikulmainen torni kuvastui mustana loistavaa ja kauheata taustaa vasten.

»Jumala teitä kaikkia siunatkoon, lapseni», sanoi isä Ambrosius, »mutta meidän on odotettava ja otettava Herramme mukaamme».

»Nopeasti nyt, isä, sillä emme saa hukata hetkeäkään», sanoi András kiirehtien, mutta otti kumminkin kunnioittavasti lakin päästään, kuten muutkin. Kun isä Ambrosius oli aikansa kolistellut avaimiaan, sai hän raskaan oven auki ja meni kirkkoon. Hän jätti sen selkoselälleen, että tuo hänen erehtyväinen laumansa saisi nähdä Jumalan huoneessa vallitsevan täydellisen rauhan villin ja kostonhimoisen vihanpurkauksensa jälkeen. Kirkko oli melkein pimeä, lukuunottamatta tuota epätasaista valoa, jota virtasi sinne pienistä syvällä seinissä olevista goottilaisista ikkunoista. Mutta vanha pappi tunsi tien hyvin karkeasti veistettyjen penkkien välitse vaatimattoman alttarin portaille, joilta hän melkein puoli vuosisataa oli rukoillut Jumalan siunausta yksinkertaiselle kuulijakunnalleen. Polvistuen nopeasti avasi hän äkkiä pyhäkön kannen ja otti sieltä kultaisen rasian, joka sisälsi Kaikkivaltiaan ruumista kuvaavat öylätit».

»Kiiruhtakaa nyt Jumalan nimessä, isä»! kuului Andráksen ääni ulkoa, ja kiedottuaan nopeasti pyhän rasian mekkonsa helmaan kiipesi isä Ambrosius jälleen nuoren talonpojan taakse.

Miehet olivat seisoneet kunnioittavasti vaitiollen tämän lyhyen toimituksen kuluessa, mutta kun Csillag jälleen läksi nopeasti laukkaamaan, läksivät he huutaen juoksemaan sen jälkeen. Heitä oli noin pari- kolmesataa tahi koko tuon pienen kylän työkykyinen väki, joka oli nyt hyvin innokas sovittamaan menneisyytensä ja korjaamaan rakastamansa tasangon maineen, jonka he olivat konnantyöllään tahranneet; ja kun he vihdoin kuumissaan ja hengästyneinä saapuivat Bideskuty’yn, muodostivat he ketjun ollen valmiit tottelemaan häntä, jolle he halusivat näyttää, että he vielä olivat hänen kunnioituksensa ja myötämielisyytensä arvoiset.

Bideskuty oli sillä aikaa seurannut Andráksen antamia ohjeita, sillä nyt voitiin jo nähdä selvästi, että vanhaa päärakennusta uhkasi pohjoisesta päin suuri vaara. Sillä suunnalla oli melko suuri maissipelto, josta osa oli jo tulossa ja levitti tulipaloa nopeasti ulkohuoneita ja talleja kohti. Tämän hävitetyn maan onneton omistaja oli koonnut ympärilleen kaikki saatavissa olevat apuvoimat, ja sillä aikaa kuin hänen haavellisiin vaatteihin pukeutuneet miesvieraansa koettivat pelastaa tätä hänen omaisuutensa osaa, toi hän paikalle kaikki kamaripalvelijansa ja vahvimmat palvelijattarensa suojelemaan talon muita osia.

He koettivat kaataa maissia maahan niin paljon kuin suinkin viikatteilla, sirpeillä ja lapioilla, mutta vaikka tuo pieni joukko työskentelikin kovasti ja vauhdikkaasti, työskenteli kumminkin vihollinen kovemmin tullen yhä lähemmäksi, ja puolen tunnin kuluttua huomattiin selvästi, ettei leikattu alue ollut tarpeeksi leveä estämään tehokkaasti liekkien etenemistä.

Bideskuty käveli edestakaisin peltojensa läheisyydessä tarkastellen levottomasti taivaanrantaa, josta avun luultiin lähestyvän. Hän ei halunnut ajatella enää pahaa eikä epäillä, sillä hän tiesi nyt liiankin hyvin, että jos hänellä tämän peloittavan yön jälkeen on katto päänsä yläpuolella ja vielä hieman muutakin omaisuutta, oli se tuon miehen ansiota, jota hän iltapäivällä oli loukannut ja lyönyt kasvoihin. Oli aivan varmaa, että tulipalo oli ihmisten sytyttämä, ja jäljellä oli ainoastaan toivo, että tuo rikas talonpoika voi taivuttaa rikolliset sovittamaan oman konnantyönsä, ennenkuin se oli liian myöhäistä.

Naiset olivat kaikki peräytyneet puutarhan porttien sisäpuolelle. He olivat liian levottomat mennäkseen sisälle, ja parittain tahi kolmisin kävelivät he akasiakujannetta edestakaisin arvaillen, saapuisiko tuo luvattu apu, ja katsellen isiään, veljiään ja miehiään, jotka vielä työskentelivät uhattujen tallien katoilla.

Bideskuty kuuli jo kaukaa talonpoikien huudot, kun he seurasivat juosten Csillagia, jolla András ja isä Ambrosius ratsastivat.

András pysähdytti hevosensa nopeasti Bideskuty’n viereen ja laskeuduttuaan sen selästä huusi hän:

»Kreivi, isä Ambrosius ja minä olemme tuoneet tänne kolmesataa innokasta apulaista, jotka Jumalan avulla voivat ehkä suojella asuinrakennukset ja tallit tulelta. Nyt miehet», lisäsi hän viitaten maissipelloille, »on teidän saatava tuo tulenarka aine syrjään. Hakatkaa, leikatkaa, repikää, polkekaa ja näyttäkää minulle, kuka parhaiten voi hävittää muutamia maakunnan parhaimpia maissipeltoja. Ottakaa kaikki saatavissa olevat työvälineet hukkaamatta aikaa, ja suokoon Jumala menestystä työllenne».

Isä Ambrosiuskin laskeutui maahan. Luottavaisesti otti hän kauhtanansa alta pyhän astian ja kohotettuaan sen korkealle päänsä yläpuolelle niin, että kaikki tulisivat osalliseksi jumalallisesta siunauksesta, rukoili hän kunnioittavasti apua Jumalalta tämän kauhean hävityksen lopettamiseksi.

Muutamissa minuuteissa hajautuivat kaikki vastailleet innokkaat työmiehet pelloille, ja pian kuultiin kaukaa terävien viikatteiden synnyttämää ääntä, kun ne leikkasivat maissin sitkeitä varsia.

Bideskuty näki paikoiltaan, miten miehet kumartuivat työhönsä, niittivät ja leikkasivat levähtämättä hetkeäkään. He olivat aloittaneet työnsä melkein tulen vierestä, vaarallisen läheltä, ajatteli Bideskuty. Näytti siltä kuin he olisivat halunneet uhrata elämänsäkin pelastaakseen nyt nuo maakappaleet hänelle, ja uhmata vaaraa osoittaakseen selvästi, miten tottelevaisia ja katuvaisia he nyt olivat. Ja varmasti pakotti syyllisyyden tuntokin heitä nyt taistelemaan kovasti tuota säälimätöntä tulta vastaan, jonka heidän rikolliset kätensä olivat sytyttäneet. Bideskuty katsoi melkein kateellisesti tuohon vierellään seisovaan reippaaseen talonpoikaan, joka niin helposti oli taivuttanut nuo niskoittelevat miehet tottelemaan tahtoaan. Hän olisi halunnut ilmaista hänelle kiitollisuutensa saamastaan odottamattomasta avusta, mutta vieläkin kytevä viha tukahdutti jollakin tavoin sanat hänen kurkkuunsa. Tuo ylpeä ylimys ei voinut taivuttaa itseään tällaistenkaan olosuhteiden vallitessa osoittamaan, että hän jollakin tavoin oli velassa vieressään seisovalle alhaissyntyiselle talonpojalle.

Pian huomattiin selvästi, että tulipalon alue alkoi melkein huomaamatta supistua. Kuiva tasanko ja leveä korkea tie muodostivat sekä etelässä että idässä sellaisen voittamattoman esteen tulelle, ettei se enää voinut levitä niille suunnille. Pohjoisessa olevat kaukaisemmat tallit, joiden katot oli kasteltu, muodostivat myöskin tehokkaan esteen. Toivo alkoi jälleen kyteä Bideskuty’n sydämessä, kun hän näki nuo leveät maissipeltojen poikki leikatut urat, joiden reunoilla taloa kohti uhkaavasti levinneet liekit ensin lepattivat ja sitten sammuivat. Miesten työskennellessä ei isä Ambrosius lopettanut hetkeksikään rukouksiaan eikä Bideskuty katselemistaan. Ylpeä kreivi oli sanomatta sanaakaan vastaan luvannut Andráksen ohjata pelastustöitä.

Kiihtyneestä Bideskuty’sta tuntui, että tuo nuori talonpoika oli yhtäaikaa joka paikassa. Toisen kerran oli hän tuolla miesten luona ohjaamassa heidän työtään ja toisen kerran taasen puutarhan porteilla lähettämässä lohduttavia tietoja puutarhassa oleville naisille. Taistelu ihmisten ja luonnonvoiman välillä kesti viisi tuntia, ja tuuma tuumalta pakotettiin luonnonvoima taipumaan. Nyt voitiin nähdä jo kaikkialla mustia ja savuavia läikkiä, jotka olivat kuin autioita tulimeressä uiskentelevia saaria. Kirkas hehku oli jo tummennut. Pimeys, joka nyt tuntui monta kertaa synkemmältä verrattuna tuohon muutamia tunteja sitten vallitsevaan kaameaan valaistukseen, oli jo peittänyt suurimman osan taivaanrannasta. Kukistettu vihollinen koetti pari kertaa valloittaa takaisin menettämäänsä aluetta ja parissa paikassa syttyikin maissin sänki tuleen ja paloi hetkisen, mutta leikkaamisen jälkeen voitiin nuo savuavat jäännökset pian tehokkaasti sammuttaa. Kun liekit pienenivät, yhtyivät naamioitetut talonpoikiin, ja pian muuttui tulen leviämistä estävä salpa yhä kiinteämmäksi. Bideskuty ei suostunut lähtemään mihinkään niin kauan kuin kipinäkin vielä voitiin huomata, vaan tarkasteli lakkaamatta, miten hänen peloittava vihollisensa työnnettiin takaisin ja tukahdutettiin. Hän ei tuntenut ollenkaan väsymystä katsellessaan kaikkea tuota kuin unennäköä, eikä hän koettanutkaan lisäytyvässä pimeässä saada selville tuon kauhistuttavan hävityksen suuruutta, joka nyt levisi hänen eteensä siinä, missä vielä eilen komeat vehnä- ja maissitähkät olivat lainehtineet iloisesti kesätuulessa.

Hän ei halunnut tietää pohjoisessa päin sijaitsevien viinitarhojensa kohtaloa eikä saada selville, miten hänen monien kilometrien pituisille turnipsi- ja kaurapelloilleen oli käynyt, sillä mahdotonta oli vielä kenenkään tietää, miten paljon ne olivat kärsineet tulen raivosta.

Tasangon takaiselle itäiselle taivaanrannalle alkoi ilmestyä heikkoa punaa, joka tunkeutui lisäytyvän pimeyden läpi. Ilma oli täynnä tukahduttavaa savua. Kaukana sammuttelivat talonpojat ja naamioitetut, jotka nyt näyttivät vielä hullunkurisemmilta nokisine kasvoineen ja käsineen ja repeytyneinä koristeineen, viimeisiä kipinöitä maissipelloista, jotka olivat olleet maakunnan ylpeyden esineet. Hän kiitti Jumalaa, ettei hän voinut nähdä häviötä, ja oli tyytyväinen, että hän voi siirtää huomiseen runsaan satonsa mitättömien jäännösten tarkastelun ja tyytyä vain tänään toteamaan, että asuinrakennukset, tallit ja ehkä eläimetkin olivat pelastuneet.

Kaukaa voi hän jo kuulla, miten niitä nyt ajettiin takaisin talleihin, mutta hän ei halunnut kysyä, montako niistä tuli ja savu olivat tappaneet. Kaiken tuon sai hän kyllä tietää tarpeeksi pian — jo huomenna. Tänään ei hän luullut kaipaavansa enää muuta kuin lepoa. Hän totesi, että useimmat talonpojat olivat poislähdössä palatakseen jälleen Arokszállakseen. Tuo taivaanrannalta näkyvä ruusunpunainen juova alkoi levetä ja kirkastua, ja savunkin läpi voi hän nähdä, miten tähdet himmenivät auringonnousun lähestyessä. Isä Ambrosius sanoi hänelle monta lohduttavaa sanaa, ja jokainen talonpoika nosti kunnioittavasti lakkiaan mennessään vararikkoon joutuneen kreivin sivu.

»Gyuri, etkö tule jo sisään»? sanoi lihava kreivi Kantássy hiljaa ja hyvin ystävällisesti. »Väsymys ja levottomuus ovat nähtävästi sinut kokonaan uuvuttaneet. Tulen juuri linnasta taivutettuani naiset menemään levolle».

Bideskuty katsoi epämääräisesti vanhaan ystäväänsä ymmärtämättä täydellisesti hänen tarkoitustaan. Yön jännitys ja vaivat olivat väsyttäneet hänen mieltänsäkin yhtä paljon kuin hänen ruumistaankin.

»Nyt ei ole enää mitään vaaraa huomattavissa, mutta vartijoita on asetettu eri paikkoihin hälyyttämään, jos tuli sattuisi uudestaan riehahtamaan palamaan».

Bideskuty tuskin tiesi, kuka puhui. Joku nuorukainen se kumminkin oli, joka näytti äärettömän hullunkuriselta raskaassa märässä satiinihameessaan ja avokaulaisissa kureliiveissään, päärmätyissä röyhelöissään, nauharuusuissaan ja nauhoissaan. Bideskuty nauroi niin, että hän horjui ja melkein kaatui Kantássyn käsivarsille, jotka tukivat häntä hellästi kuin juopunutta, joka ei pysy seisoallaan. Lihava vanha kreivi koetti taluttaa ystävänsä pois.

»Tule nyt, Gyuri, täällä ei ole sinulla enää mitään tekemistä».

Mutta vaikka Bideskuty olikin hyvin väsynyt ja levollemenon aika varmasti oli jo käsillä, tunsi hän kumminkin, että hänen oli vielä tehtävä jotakin ennen taloon menoaan, mutta hän ei voinut muistaa, mitä se oli. Hän kieltäytyi itsepäisesti liikkumasta mihinkään ja tuijotti epämääräisesti hymyillen nuoriin vieraihinsa ja heidän märkiin pukuihinsa, noiden iloisten naamiohuvien jäännöksiin, joille hän oli nauranut niin sydämensä pohjasta eilen, josta tuntui kuluneen jo kokonainen iankaikkisuus.

Muudan palvelijatar ilmestyi juosten puutarhan portista. Hän toi kreivittäreltä sellaisen viestin, että kreivi tulisi heti sisään, sillä ei hän eikä neiti Ilonka voineet nukkua, ennenkuin he olivat puhutelleet häntä.

Bideskuty valmistautui lopultakin lähtemään.

»Kreivitär käski kreivin tuoda Keményn Andráksen Kisfalusta mukanaan», lisäsi tyttö, »sillä kreivitär haluaa kiittää häntä muutamin sanoin ajoissa saapuneesta avusta».

Silloin muisti Bideskuty’kin, mitä hänen oli tehtävä ennen taloon palaamistaan. Joukossa oli ollut muudan mies, joka ei ollut ainoastaan nähnyt vaivaa hänen puolestaan pelastaakseen hänen kotinsa täydellisestä häviöstä, vaan hän oli myöskin taivuttanut muutkin tehokkaaseen ja vapaaehtoiseen apuun, ja niin muuttanut hänen perinpohjaisen häviönsä vain osittaiseksi. Tuo mies oli kyllä alhaissyntyinen talonpoika, joka polveutui orjista ja sitäpaitsi juutalaisesta äidistä syntyneestä saidasta koronkiskurista, ja joka juuri äsken oli ollut niin hävytön, että Bideskuty’n oli ollut pakko kurittaa häntä, mutta tuo riita oli nyt unhotettava, koska mies oli koettanut sovittaa rikoksensa. Bideskuty tunsi olevansa hänelle hyvin kiitollinen.

Hän kääntyi etsimään Andrásta ympäröivästä joukosta, mutta talonpoikaa ei näkynyt. Hän kysyi Andrásta ja huusi häntä nimeltä, mutta András oli jo lähtenyt kotiinsa.