XXV
KANGASTUS.
Ah, tuon hurjan ratsastuksen suomaa iloa tämän kauniin tasangon poikki vieviä teitä pitkin, Csillagin tuntiessa, kuten näytti, tuon saman magneettisen voiman vaikutusta kuin hänen isäntänsäkin suonissa virtasi, ja lentäessä eteenpäin nopeasti ja varmasti kuin tuulen kuljettamat pilvet.
Ah, miten András oli odottanutkin tätä ratsastusta ja Ilonkan käsivarsien säikähtynyttä puristusta, sillä hänen oli pideltävä lujasti kiinni Csillagin kiitäessä tuulen nopeudella.
Kuinka kalpealta hän näyttikään! Hänen silmänsä olivat kiinni ja näytti melkein siltä kuin hän olisi ollut pyörryksissä. Andráksen oli ollut pakko käyttäytyä ripeästi ja raa'asti, nousta Csillagin selkään ja paeta hänen kanssaan suomatta kenellekään aikaa pysähdyttää häntä, ja se oli epäilemättä säikähdyttänyt Ilonkaa.
Mutta Csillag kiisi vain eteenpäin, kylä oli jo kaukana heidän takanaan, eläköön-huudot olivat lakanneet kuulumasta, tasanko kaikessa äärettömyydessään ja autiudessaan levisi heidän eteensä ja Csillag, joka rakasti sen rajatonta vapautta yhtä paljon kuin Andráskin, ja piti taivaan ja maan äärettömästä laajuudesta, laukkasi eteenpäin kuin Jumalan enkelit olisivat lainanneet sille siipensä.
Eteenpäin ja yhä vain eteenpäin! Ilonka lepäsi niin hiljaa ja kalpeana hänen käsivarsillaan, hiukan raollaan olevasta suusta tunkeutui tuskin henkäystäkään ja hänen pitkä valkoinen huntunsa oli kääriytynyt hänen ympärilleen kuin verho, hänen pienen päänsä levätessä Andráksen rinnoilla. Tällaisesta hetkestä oli András haaveillut kaikkien pitkien iltojen kuluessa tasangolla, ja mieletön toivo oli melkein murtanut hänen sydämensä hänen ikävöidessään tällaista hetkeä. Ja nyt sai hän katsella sydämensä valittua ensimmäisen kerran kahden kesken. Kenenkään silmät eivät nähneet hänen mielenliikutustaan Ilonkan levätessä alistuvaisesti hänen sylissään. Ah, millainen ilo olikaan saada katsella häntä näin, kun hän lepäsi tunnottomana ja avutonna miehensä rintaa vasten! András katseli hellästi jokaista hunnun alta esiinpistävää pehmoista hiuskiharaa, ummistuneita luomia, joiden ohuet punaiset suonet kertoivat suruista ja kyynelistä, pientä valkoista nenää, sen kaunista päätä ja hentoja sieraimia, ja ennen kaikkea, tuota punaista suuta, jonka puoliavoimien huulien välistä Andráksen tulinen katse etsi pieniä valkoisia hampaita ja ruusunpunaisen kielen päätä.
Ah, millaista kuvaamatonta ja verratonta iloa, iloa, joka oli kuin suurinta tuskaa, tuottikaan saada katsella tuon hennon kaunottaren kaikkia piirteitä, jonka omistaja hän nyt oli ja johon hän ei sulasta rakkaudesta uskaltanut koskea, vaikka hän ei mitään muuta niin suuresti halunnutkaan.
Eteenpäin Csillag, eteenpäin!
Ilonka ei liikahtanutkaan eikä hän näyttänyt enää hengittävänkään. Hän lepäsi kuin kuollut miehensä käsivarsilla. Kaikki heidän ympärillään oli vielä samanlaista, sillä ei taivas eikä maa olleet muuttaneet muotoaan. Keskipäivän aurinko levitti valoaan tasangon äärettömään autiuteen, ja kuumuus pani ilman aaltoilemaan. Kaikki inhimillisen elämän merkit olivat kaukana etäisyydessä. Tienpuolen ravintola oli jo matkojen päässä ja paimenien huudot olivat jo lakanneet kuulumasta. Ainoastaan taivaalla liitelevät haikarat kutsuivat toisiaan ja meloonien suurien lehtien alta vilahti kirkkaanvärisiä sisiliskoja, jotka kiisivät sinne tänne Csillagin mielettömän laukan peloittamina. Ilmassa oli avautuvien kukkien ja kypsyvien hedelmien tuoksua. Oikealla oli lauma villejä hevosia, jotka laukkasivat hurjasti pakoon. András kohotti hetkeksi katseensa tarkastellakseen autiota ja hiljaista tasankoa, jonka sinistä taivasta, hedelmällistä maata ja purppuranpunaista sumua vasten kuvastuvien kaivojen vipuja hän niin suuresti rakasti.
Ja kas, kun hän katsoi, rupesi taitava ja lumoava kangastus piirustelemaan nopein vedoin muuttuvia kuviaan kauas tuonne kuumaan, kuivaan ja väreilevään ilmaan. Andráksen kiihtyneistä aivoista näytti se auringonpaisteessa kimaltelevalta paratiisin kullalta, hohtavalta valkoiselta kaupungilta. Siellä oli viileitä ja virtaavia jokia, marmorilinnoja ja viheriöitä niittyjä, loistavia ja autioita, jotka kutsuivat häntä tulemaan sinne lumivalkoisine kantamuksineen ja laskemaan sen noiden viileiden virtojen rannalle, jossa hänenkin kuuma päänsä raitistuisi, kun hän painaisi sen pehmoiseen viheriään ruohoon.
Hän katsoi sinne pitkään ja kauan samalla kun hänestä tuntui, että Csillag lensi sinne levitetyin enkelin siivin. Tuo lumoava kuva tuli yhä lähemmäksi puoleksi peittyneenä ohueen, kyynelistä muodostuneeseen sumuun.
Silloin hän kumarsi päänsä ja hänen kuumat huulensa hakivat tuon raollaan olevan suun, jolloin nuoren, raa'an ja puoleksi barbaarisen talonpojan sielu poistui hänestä yhtyäkseen tuohon tunnottomaan olentoon pitkässä tulisessa suutelossa.
Kaukana taivaanrannalla oli oikullinen kangastus nopeasti peittänyt paratiisin kaupungin kultaiset piirteet, taivaalla kiitävät haikarat olivat lopettaneet huutonsa ja pienet sisiliskot olivat menneet levolle.
Ääretön ja autio tasanko oli jälleen rauhallinen Csillagin laukatessa eteenpäin.