Ihminen ja yli-ihminen: Komedia ja filosofia

by Bernard Shaw

IHMINEN JA YLI-IHMINEN

Komedia ja filosofia

Kirj.

BERNARD SHAW

Tekijän kieltämättä suomentanut

Aino Malmberg

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1906.

Frenckellin Kirjapaino-Osakeyhtiö.

Suomentajan huomautus.

Tähän kirjaan, kuten kaikkiin muihinkin teoksiinsa, on tekijä liittänyt hyvin laajan esipuheen, jonka hän on osoittanut ystävälleen herra Walkleylle, ja jossa hän selittää miksi hän on tämän "Don Juan näytelmän" kirjoittanut. Sitten hän kuvaa millaista miestä Don Juanilla filosofillisesti käsitetään, ja kummoiseksi eri kirjailijat ovat hänet kuvanneet. Vaikka tämä esipuhe onkin erinomaisen hauska ja nerokkaasti kirjoitettu, liikkuu se enimmäkseen aloilla, jotka ovat suomalaiselle lukijakunnalle kovin outoja, ja on paitsi sitä niin pitkä että se tulisi liiaksi vaikuttamaan teoksen kokoon ja hintaan. Siitä syystä se on tässä jätetty suomentamatta.

Ensimäinen näytös.

Roebuck Ramsden istuu työhuoneessaan avaellen aamupostin tuomia kirjeitä. Aistikkaasti ja hyvin kalustettu huone ilmaisee isäntänsä varakkaaksi. Ei tomun hiukkaistakaan ole näkyvissä: On päivän selvää että alakerrassa asustaa ainakin kaksi sisäkköä ja yksi kamarineitsyt ja yläkerrassa taloudenhoitaja, joka ei salli heidän säästää käsivarsiaan. Roebuckin päälakikin hohtaa kuin kiilloitettu: aurinkoisena päivänä hän voisi heliografeerata käskynsä etäiselle kentälle nyökäyttämällä päätään vain. Muutoin hän ei mitenkään muistuta sotilasta. Toimintarikkaassa siviilielämässä vain miehet saavat tuollaisen leveän tärkeyden ilmeen, tuollaisen arvokkaan kunnioituksen vaadinnan, tuollaisen varmapiirteisen suun, joka on lauhtunut ja hienonontunut siitä hetkestä lähtien, jolloin hänen menestyksensä oli varma, kun vastustus tukahtui ja hänen osakseen tuli mukavuus, etevämmyys ja valta. Hän on enemmän kuin suuresti kunnioitettu mies: hän on ikäänkuin suuresti kunnioitettujen miesten päällikkö, hän on kuin johtajien puheenjohtaja, valtuusmiesten raatimies, raatimiesten pormestari. Neljä raudanharmaata karvatöyhtöä, jotka kohta tulevat muuttumaan valkoisiksi kuin selatiini, eivätkä muutoinkaan ole paljoa toisen näköisiä kuin se, kasvaa parittain kummankin korvan yläpuolella ja leukapielten mutkauksessa. Hänellä on yllään musta pitkätakki, valkoiset liivit ja housut, jotka eivät ole mustat eivätkä selvään sinisetkään, vaan tuota epämääräistä väriä, jonka nykyaikaiset vaatturit ovat keksineet sopusointuiseksi arvokkaiden miesten uskonnon kanssa. Hän ei ole vielä ollut ulkona tänään; siksi hänellä on vielä tohvelit jalassaan, saappaitten seistessä valmiina odottamassa niinimatolla. Aavistaen että hänellä ei ole mitään kamaripalvelijaa ja nähden että hänellä ei ole kirjuria pikakirjoitusvihkoineen ja kirjoituskoneineen, tulee ajatelleeksi kuinka vähän meidän suuri porvari-kodikkaisuutemme oikeastaan on häiriintynyt uusista muodeista ja keksinnöistä, taikka rautatie- ja ravintola-yhtiöiden yritteliäisyydestä, joka saattaa mahdolliseksi kenelle tahansa hankkia kahdella guinealla itselleen piletin, jolla lauantaista maanantaihin saa elellä kuin oikea gentlemanni Folkestonissa, matka ensi luokan rautatievaunussa edestakasin siihen luettuna.

Kuinka vanhako on Roebuck? Se on tärkeä kysymys mietedraaman kynnyksellä, sillä kaikki riippuu siitä oliko hänen nuoruutensa aika kuusikymmenluvulla vai kahdeksankymmenluvulla. Hän on syntynyt v. 1839, on lapsuudesta alkaen ollut unitaari, poika-iästä saakka vapaakaupan puoltaja, "Lajien synnyn" julkaisemisesta saakka kehitysopin puoltaja. Siis hän on aina pitänyt itseään vapaamielisenä ajattelijana ja rohkeapuheisena uudistajana.

Istuen kirjoituspöytänsä ääressä hänellä on oikealla puolellaan ikkunat Portland Placeen päin. Niitten läpi voi utelias katsoja tutkia hänen profiiliaan niin paljon kuin uutimet sallivat. Hänen vasemmalla puolellaan on sisäseinä, johon nojaa komea kirjahylly. Ovi ei ole vallan keskellä seinää, vaan hiukan kauempana hänestä. Seinän lähellä, vastapäätä häntä on kaksi rintakuvaa jalustoilla: vasemmanpuolinen on John Bright, oikeanpuolinen Herbert Spencer. Niitten välissä seinällä riippuu kuparipiirroskuva Richard Cobdenista ja suurennettuina valokuvina Martineau, Huxley ja George Eliot, sekä autotyyppejä G.F. Wattsin allegorioista (sillä Roebuck uskoo taiteeseen semmoisen miehen koko varmuudella, joka ei taidetta ymmärrä) ja jäljennös Dupontin piirroksesta, esittävä Delarochen puoliympyräkuvaa taiteista, jossa nähdään kaikkien aikojen suuria miehiä. Seinällä Roebuckin takana, uunin yläpuolella riippuu perhekuva, jonka synty on läpitunkematon salaisuus.

Lähellä kirjoituspöytää on tuoli asiatuttavia varten. Kaksi muuta tuolia seinää vastassa rintakuvien välissä.

Kamarineitsyt astuu sisään tuoden käyntikortin. Roebuck ottaa sen ja nyökäyttää päätään tyytyväisenä. Nähtävästi tervetullut vieras.

Ramsden. Saata hänet tänne.

Kamarineitsyt menee ja palaa vieraan kanssa.

Kamarineitsyt. Herra Robinson.

Herra Robinson on todellakin harvinaisen kaunis nuori mies. Täytyy väkisinkin uskoa häntä tarinan sankariksi, sillä ei ole syytä otaksua että toinen yhtä viehättävä mieshenkilö esiintyisi samassa kertomuksessa. Solakka, sopusuhtainen vartalo, hieno surupuku, pieni pää ja säännölliset kasvot, somat pikku viikset, vilpitön, kirkas katse, nuorekkaan hipiän terve kukoistus, hyvinharjattu kiiltävä tukka, ei kihara, mutta hieno ja kauniin tumman värinen, hyväluontoisen kaarevat kulmakarvat, suora otsa ja sievästi suippeneva leuka, kaikki ilmaisevat että siinä on mies, joka on rakastava ja kärsivä sittemmin. Eikä hän tule sitä tekemään saamatta myötätuntoisuutta; siitä ovat takeena miellyttävä luottavaisuus ja hartaan vaatimaton kohteliaisuus, jotka todistavat että hän on luonteeltaan rakastettava mies. Heti kun hän astuu sisään, ilmaisevat Ramsdenin kasvot isällistä ystävyyttä ja tyytyväisyyttä, joka ilme muuttuu soveliaaksi surumielisyydeksi, kun nuori mies lähestyy murhe sekä kasvoissaan että mustissa vaatteissaan. Ramsden näyttää tietävän surun syyn. Nuoren miehen lähestyessä ääneti kirjoituspöytää, vanha mies nousee ja puristaa hänen kättään sanaakaan sanomatta: pitkä, hellä kädenpuristus, joka kertoo äskeisestä, molemmille yhteisestä surusta.

Ramsden (lopettaen kädenpuristuksen ja vilkastuen). Semmoista se on, Octavius, se on maailman meno. Meidän täytyy jokaisen se kerran kokea. Istuppas alas.

Octavius istuu asiatuttavien tuolille. Ramsden asettautuu takaisin omaansa.

Octavius. Niin, meidän täytyy jokaisen se kokea, herra Ramsden. Mutta minä olin hänelle niin suuressa kiitollisuuden velassa. Hän kohteli minua niinkuin oma isäni olisi kohdellut, jos hän olisi elänyt.

Ramsden. Hänellä ei ollut omaa poikaa.

Octavius. Mutta hänellä oli tyttäriä ja kumminkin hän oli yhtä hyvä sisarellenikin kuin minulle. Ja hänen kuolemansa tuli niin äkkiä! Minä aina aioin kiittää häntä — ilmaista hänelle että en ollut pitänyt hänen huolenpitoaan vallan päivänselvänä asiana, niinkuin poika isänsä huolenpitoa. Mutta minä odotin tilaisuutta; ja nyt hän on kuollut — poissa luotamme aivan aavistamatta. Hän ei koskaan saa tietää mitä minä tunsin. (Hän ottaa nenäliinansa esille ja itkee teeskentelemättä).

Ramsden. Mistä me sen voimme tietää, Octavius? Ehkä hän tietää sen. Emme voi tuntea sitä. Kas niin! Elä sure noin (Octavius voittaa itsensä ja panee pois nenäliinansa). Se on oikein. Ja nyt minä kerron sinulle jotain lohduttavaa. Kun viimeisen kerran näin hänet — tässä samassa huoneessa — hän sanoi minulle: "Tavy on kunnon poika, oikein kunnon miehen perikuva. Kun näen kuinka vähän iloa monella on pojistaan, silloin ymmärrän kuinka paljoa parempi kuin oma poika hän on ollut minulle." Kas niin. Eikö tuntunut hyvältä?

Octavius. Herra Ramsden, hänellä oli tapana sanoa minulle, että hän oli koko maailmassa tavannut ainoastaan yhden kunnon miehen perikuvan, ja se oli Roebuck Ramsden.

Ramsden. Oo, se oli hänessä puolueellisuutta. Mehän olimme niin vanhat ystävät. Mutta hänellä oli tapana sanoa muutakin sinusta. Pitäisiköhän minun kertoa siitä?

Octavius. Itsehän sen parhain ymmärrätte.

Ramsden. Se koski hänen tytärtään.

Octavius (kiihkeästi) Annaa! Voi, kertokaa minulle se, herra Ramsden.

Ramsden. No niin, hän sanoi olevansa sittenkin iloinen siitä että sinä et ollut hänen oma poikansa, sillä hän arveli että ehkä sinusta ja Annista kerran — (Octavius punastuu selvästi) Hm, ehkei minun olisi pitänyt kertoa sitä. Mutta hän oli vallan tosissaan.

Octavius. Voi jospa minulla olisi hiukankaan toivoa! Tiedättehän, herra Ramsden, että minä en välitä rahoista enkä siitä, mitä ihmiset sanovat asemaksi, ja minä en voi pakoittaa itseäni ponnistamaan voimiani niiden saavuttamiseksi. Annalla on tosin mitä erinomaisin luonne, mutta hän on elänyt semmoisissa olosuhteissa, että hän on tottunut pitämään miestä vähemmän arvoisena ellei hänellä ole kunnianhimoa. Hän tietää että jos hän menee naimisiin minun kanssani, hänen täytyy koettaa olla häpeämättä sitä että minä en ole suuri millään alalla.

Ramsden (nousten ylös ja asettuen selin nojaamaan uunia vastaan). Tyhjää puhetta, poikaseni. Sinä olet liian vaatimaton. Mitä hänen ikäisensä tyttö ymmärtää miesten todellisesta arvosta? (Vakavammin). Paitsi sitä hän on merkillisen kuuliainen tytär. Hänen isänsä toivo olisi hänelle pyhä. Tiedätkö, että siitä saakka kun hän alkoi mitään ymmärtää, en luule hänen kertaakaan sanoneen omaa toivomustaan syyksi tekoihinsa ja toimiinsa. Aina vain "isä tahtoo sitä", tai "siitä äiti ei pitäisi". Se on jo melkein muuttunut virheeksi hänessä. Minun on usein pitänyt sanoa hänelle, että hänen täytyy oppia itsekin ajattelemaan.

Octavius (pudistaen päätään). Minä en voi vaatia häntä vaimokseni siitä syystä että se oli hänen isänsä toivomus, herra Ramsden.

Ramsden. Hm — ehket voine. Niin, niin, tietysti et voi. Sen ymmärrän. Ei, tietysti et. Mutta kun voitat hänet omilla ansioillasi on hän oleva onnellinen täyttäessään samalla isänsä tahdon kuin omansakin. Eikö niin! Ja tietysti sinä kosit häntä, vai mitä?

Octavius (suruisalla ilomielisyydellä). Ainakin lupaan etten koskaan kosi ketään toista.

Ramsden. Ei ole tarviskaan. Hän ottaa sinut, poikaseni — vaikka (hän muuttuu äkkiä hyvin vakavaksi) sinulla on yksi suuri paha puoli.

Octavius (levottomasti). Mikä se on herra Ramsden? Oikeastaan minun pitäisi kysyä, mitä monista pahoista puolistani tarkoitatte?

Ramsden. Sanon sen sinulle, Octavius. (Hän ottaa pöydältä punakantisen kirjan). Tässä minulla on kappale alhaisinta, häpeällisintä, ilkeintä, konnamaisinta kirjaa, mikä ikinä on jäänyt pyövelin polttamatta. Minä en ole sitä lukenut. En koskaan likaa mieltäni sellaisella loalla. Mutta minä olen lukenut, mitä sanomalehdet siitä sanovat. Kirjan nimikin jo riittää minulle. (Hän lukee sen). Vallankumouksellisen käsikirja ja taskutoveri, kirjottanut John Tanner, L.R.L.J., Laiskan Rikkaan Luokan Jäsen.

Octavius (hymyillen). Mutta Jack —

Ramsden (äreästi). Elä taivaan nimessä sano häntä Jackiksi minun kattoni alla (hän heittää kirjan vihaisesti pöydälle. Hiukan rauhoittuneena hän sitten astuu pöydän ohi Octaviuksen luo ja puhuu hänelle läheltä ja vakavasti). Minä tiedän, Octavius, että ystävä vainajani oli oikeassa sanoessaan sinua kunnon pojaksi. Minä tiedän myöskin että tämä mies oli sinun koulutoverisi, ja että sinä pidät velvollisuutenasi puoltaa häntä siitä syystä että olitte ystäviä ennen poikavuosina. Mutta minä pyydän sinua nyt ottamaan huomioon muuttuneet olosuhteet. Sinua kohdeltiin kuin omaa poikaa ystäväni talossa. Sinä asuit siellä ja tietysti oli mahdotonta ajaa ulos talosta sinun ystäviäsi. Tämä mies, Tanner, kävi siellä kuin kotonaan sinua tervehtimässä melkein lapsuudestaan asti. Hän kutsuu Annia Anniksi yhtä tuttavallisesti kuin sinäkin. Niin kauan kuin Annin isä oli elossa, se oli hänen asiansa eikä minun. Hän piti Tanneria vain lapsellisena poikanulikkana, jonka mielipiteille saattoi nauraa niinkuin aikamiehen lakille lapsen päässä. Mutta nyt on Tanner aikamies ja Anni täysikasvanut nainen. Ja Annin isä on kuollut. Me emme vielä tunne hänen testamenttiaan, mutta hän puheli siitä usein minun kanssani, enkä minä epäile enemmän kuin sinun olemassa oloasi tuossa tuolilla, että hän on määrännyt minut Annin holhoojaksi. (Voimakkaasti). Sanon sen sinulle, että en voi enkä tahdo asettaa Annia sellaiseen asemaan, että hänen täytyy sinun tähtesi kärsiä tuommoisen Tannerin tuttavuutta. Se ei ole kaunista, se ei ole oikein, eikä hyvin. Mitä aiot siis tehdä?

Octavius. Mutta Anna itse on sanonut Jackille että olkootpa hänen mielipiteensä mitkä tahansa, on hän aina tervetullut, sillä hän tunsi Annan rakkaan isä vainajan.

Ramsden (kärsimättömästi). Se tyttö on vallan hullu pelkästä velvollisuudentunnosta vanhempiaan kohtaan. (Hän hypähtää kuin piiskalla isketty härkä John Brightiä kohti, jonka kasvot eivät ilmaise mitään osanottoa. Puhuessaan hän syöksähtää sitten Herbert Spenceriin päin, joka vastaanottaa hänet vielä kylmemmin). Anteeksi, Octavius, mutta yhteiskunnallisella sietäväisyydelläkin on rajansa. Tiedäthän että minä en ole mikään ahdasmielinen enkä ennakkoluuloinen mies. Tiedäthän että minä olen vain yksinkertaisesti Roebuck Ramsden, vaikka moni mies, joka on toimittanut vähemmän, on saanut liittää kaikenlaisia arvonimiä nimeensä, sillä minä olen aina puoltanut yhdenvertaisuutta ja omantunnon vapautta, silloin kun nuo toiset hyörivät kirkon ja ylimysten helmoissa. Whitefield ja minä menetimme toisen tilaisuuden toisensa perään vapaamielisen vakuutuksemme tähden. Mutta minä asetan rajan anarkismia ja vapaata rakkautta ja sen semmoista vastaan. Jos minusta tulee Annin holhooja, on hänen opittava että hänellä on velvollisuuksia minuakin kohtaan. Minä en siedä mitään semmoista. Hänen täytyy sulkea ovensa John Tannerilta, ja sinun täytyy tehdä samoin.

Kamarineitsyt palaa.

Octavius. Mutta —

Palvelija. Herra Tanner pyytää tavata teitä, herra.

Ramsden. Herra Tanner!

Octavius. Jack!

Ramsden. Kuinka herra Tanner uskaltaa tulla minua tapaamaan! Sano että minä en tahdo häntä nähdä.

Octavius (loukkaantuneena). Olen kovin pahoillani että ajatte ystäväni tuolla lailla pois oveltanne.

Palvelija (tyyneesti). Hän ei ole ovella, herra. Hän on salissa yläkerrassa neiti Ramsdenin kanssa. Hän tuli rouva Whitefieldin ja Anna neidin ja neiti Robinsonin kanssa.

Ramsdenin tunteita ei voi kuvata.

Octavius (hymyillen). Se on juuri Jackin tapaista, herra Ramsden. Teidän täytyy tavata hänet, vaikkapa vain ajaaksenne hänet ulos.

Ramsden (pusertaen esiin sanansa masennetulla raivolla). Mene yläkertaan ja pyydä herra Tanneria hyväntahtoisesti laskeutumaan tänne alas minun luokseni. (Palvelija menee ja Ramsden palaa uunin luo, ikäänkuin linnoitettuun asemaan). Se on kerrassaan hävyttömyyden huippu — mutta nämä kai ovat anarkistitapoja ja sinä kai pidät niistä. Ja Anni hänen seurassaan! Anni! A— (hän on tukehtua).

Octavius. Niin, se minuakin ihmetyttää. Hän pelkää Annaa niin hirmuisesti. Jotain on varmaan tapahtunut.

Herra John Tanner avaa äkkiä oven ja astuu sisään. Hän on liian nuori, jotta häntä voisi sanoa vain isoksi, parrakkaaksi mieheksi. Mutta nytkin jo on vallan selvää että hän keski-ijällä tulee kuulumaan siihen luokkaan. Hänessä on vielä nuoruuden solakkuutta, mutta nuorekkaisuus ei ole se vaikutus, jonka hän koettaa aikaansaada. Hänen pitkätakkinsa olisi sopiva vaikka pääministerille, ja erityinen kohorintainen olkapäitten asento sekä pään ylpeä keno ja tuo olympolainen majesteettisuus millä tuuhea, ruskea tukka on työnnetty pois mahtavalta otsalta, muistuttavat enemmän Jupiteria kuin Apolloa. Hänellä on tavattoman liukas puhelahja, ja hän on rauhaton, hermostunut (huomaa värähteleviä sieraimia ja liikkuvia, sinisiä, hiukkasen liian avoimia silmiä), ehkä hiukan hullu. Hän on huolellisesti puettu, ei turhamaisuudesta, joka ei voi vastustaa koristelemista, vaan siksi että hän pitää kaikkia tekojaan niin tärkeinä että hän panee yhtä paljon arvoa tavalliseen vieraissa käyntiin, kuin toinen mies naimismatkaansa tai jonkun peruskiven laskemiseen. Tunteellinen, herkkä, liioitteleva, totinen mies, suuruudenhullu, joka olisi hukassa, ellei hänellä olisi huumorintunnetta.

Juuri nyt huumorintunne hänessä ei ole hereillä. Jos sanomme, että hän on kiihtynyt, emme vielä ole sanoneet mitään, sillä kaikki hänen mielialansa ovat kiihtymystiloja. Hän on nyt raivotilassa ja hän astuu suoraan Ramsdenin luo ikäänkuin ampuakseen hänet hänen omalla uunimatollaan. Mutta hän ei vedäkään povitaskustaan pistoolia, vaan neliskulmaiseksi taitetun paperin, jonka hän työntää Ramsdenin loukkaantuneen nenän alle huutaen —

Tanner. Ramsden, tiedättekö mikä tämä on?

Ramsden (ylhäisesti). En, hyvä herra.

Tanner. Se on jäljennös Whitefieldin testamentista. Anna sai sen tänä aamuna.

Ramsden. Puhuessanne Annasta tarkoitatte kaiketi neiti Whitefieldiä.

Tanner. Minä tarkoitan meidän Annaa, teidän Annaa, Tavyn Annaa ja nyt, taivas minua auttakoon, myöskin minun Annaani!

Octavius (nousten ylös hyvin kalpeana). Mitä tarkoitat?

Tanner. Mitäkö tarkoitan! (Hän kohottaa testamentin). Tiedätkö kuka on määrätty Annan holhoojaksi?

Ramsden (kylmästi). Arvattavasti minä.

Tanner. Te! Te ja minä, ihminen kuuletteko! Minä, minä, minä! Me molemmat! (Hän heittää testamentin kirjoituspöydälle).

Ramsden. Te! Se on mahdotonta!

Tanner. Se on liiankin kamalasti totta. (Hän heittäytyy Octaviuksen tuolille). Ramsden, pelastakaa minut tästä joten kuten. Te tunnette Annan yhtä hyvin kuin minäkin. Hän tulee tekemään kaikki rikokset, mitä kunnioitettava nainen suinkin voi tehdä, ja hän on jokaista puolustava sanomalla että se oli hänen holhoojiensa toivomus. Hän tulee syyttämään meitä kaikesta ja meillä ei tule olemaan sen enempää valtaa hänen ylitsensä kuin hiiriparilla on kissan yli.

Octavius. Jack! Soisin ettet puhuisi tuolla lailla Annasta.

Tanner. Tuo poikanen on rakastunut häneen — siinä uusi vaikeus. Joko hän tulee antamaan Tavylle rukkaset ja sanomaan että minä en sitä liittoa hyväksynyt, taikka tulee hän naimaan hänet, ja sanomaan että te käskitte häntä. Sen sanon että tämä on pahin isku mikä voi koskaan kohdata minun ikäistäni ja minun luontoistani miestä.

Ramsden. Näyttäkää minulle testamentti. (Hän astuu kirjoituspöydän luo ja ottaa sen). En voi uskoa että vanha ystäväni Whitefield on osoittanut semmoista epäluottamusta minulle että hän olisi määrännyt teidät toiseksi. — (Hänen kasvonsa venyvät lukiessa).

Tanner. Ja kaikki on oma syyni. Sehän se on kohtalon ivaa. Hän kertoi minulle eräänä päivänä että teistä piti tulla Annan holhooja, ja minä hullu rupesin hänelle selittämään kuinka mieletöntä oli jättää nuori nainen vanhan miehen huostaan, jonka mielipiteet ovat vallan vanhanaikuiset.

Ramsden (jäykkänä hämmästyksestä). Minunko mielipiteeni vanhanaikuiset!!!!!!

Tanner. Perinpohjin. Olin juuri lopettanut kirjoituksen, jonka nimi oli Alas harmaapäisten hallinto ja siksi olin täynnä perustelmia ja todistelmia. Sanoin että parasta oli yhdistää vanhan käden kokemus ja nuoren käden elinvoima. Se on totinen tosi että hän on tarttunut kiinni sanoihini ja muuttanut testamenttinsa — se on päivätty ainoastaan pari viikkoa keskustelumme jälkeen — ja määrännyt minut toiseksi holhoojaksi!

Ramsden (kalpeana ja päättäväisenä). Minä kieltäydyn toimesta.

Tanner. Mitä se hyödyttäisi? Minä olen kieltäytynyt koko matkan Richmondista tänne, mutta Anna sanoo sanomistaan että tietysti hän on vain orpo raukka, eikä hän voi pyytää että ne henkilöt, jotka mielellään kävivät hänen kodissaan isän eläessä nyt enää välittäisivät hänestä. Se on hänen viimeistä huviaan. Orpo tosiaankin! On vallan kuin kuulisi panssarilaivan valittelevan olevansa tuulten ja aaltojen armoilla.

Octavius. Tuo ei ole kaunista, Jack. Hän on orpo. Ja sinun tulisi tukea häntä.

Tanner. Tukea häntä! Mikä vaara häntä siis uhkaa? Hänellä on laki puolellaan, yleinen myötätuntoisuus puolellaan. Hänellä on paljon rahaa eikä mitään omaatuntoa. Hän ei tarvitse minua mihinkään muuhun kuin kuormittaakseen kaiken siveellisen vastuunalaisuutensa minun niskoilleni ja toimiakseen sitten niinkuin itse tahtoo minun maineeni kustannuksella. Minä en voi häntä johtaa, mutta hän voi saattaa minut mihin välikäteen tahansa. Yhtä hyvin voisin olla hänen aviomiehensä.

Ramsden. Te voitte kieltäytyä rupeamasta hänen holhoojakseen. Minä ainakin tulen kieltäytymään rupeamasta siihen yhdessä teidän kanssanne.

Tanner. Niinpä kyllä. Ja mitä hän siihen vastaa? Mitä hän on vastannut? Ei muuta kuin että hänen isänsä tahto on hänelle pyhä ja että hän on aina kunnioittava minua holhoojanaan, välitinpä sitten vastuunalaisuudesta tai en. Kieltäytyä! Yhtä hyvin voisi kieltäytyä vastaanottamasta boa constrictorin syleilyä, kun se jo on kiertäytynyt kaulan ympäri.

Octavius. Tuollainen puhe ei ole ystävällistä minua kohtaan, Jack.

Tanner (nousten ja mennen Octaviuksen luo häntä lohduttamaan, mutta yhä vielä valittaen). Jos hän tahtoi nuoren holhoojan, miksi hän ei määrännyt Tavya?

Ramsden. Niin, miksi hän tosiaankaan ei sitä tehnyt.

Octavius. Kerron teille miksi. Hän tunnusteli minun mielipidettäni siitä, mutta minä kieltäydyin, sillä minä rakastin Annaa. Minulla ei ollut oikeutta antaa hänen isänsä pakoittaa minua hänelle holhoojana. Herra Whitefield puhui siitä Annalle, ja Anna sanoi että minä olin oikeassa. Tiedättehän että rakastan häntä herra Ramsden, ja Jack tietää sen myöskin. Jos Jack rakastaisi jotain naista, en koskaan vertaisi häntä boa constrictoriin Jackin läsnäollessa, vaikka hän olisi minulle kuinka vastenmielinen tahansa (hän istuu rintakuvien väliin ja kääntää päänsä seinään päin).

Ramsden. En usko että Whitefield oli täydessä järjessään tehdessään testamenttinsa. Te myönnätte että hän teki sen teidän vaikutuksenne alaisena.

Tanner. Teidän tulisi kiittää minua siitä vaikutuksesta. Hän määrää teille kaksituhatta viisisataa puntaa vaivoistanne. Tavylle hän määrää viisituhatta puntaa sekä myötäjäiset hänen sisarelleen.

Octavius (kyyneleet vuotaen uudestaan). Minä en voi vastaanottaa sitä. Hän oli liian hyvä meille.

Tanner. Sinä et saakaan sitä, poikaseni, jos Ramsden tekee testamentin mitättömäksi.

Ramsden. Kas niin! Kyllä ymmärrän. Te olette saaneet minut satimeen.

Tanner. Minulle hän ei määrää muuta kuin huolenpidon Annan siveellisestä kasvatuksesta, siksi että minulla jo on enemmän rahoja kuin on terveellistä ihmiselle. Se osoittaa että hänen järkensä oli vallan selvä, vai mitä?

Ramsden (happamesti). Myönnän sen.

Octavius (nousten ja astuen esiin turvapaikastaan seinän luona). Herra Ramsden, luulen että teillä on ennakkoluuloja Jackia vastaan. Hän on kunnon mies, eikä voi —

Tanner. Elä puhu tyhjiä, Tavy, rupean voimaan pahoin. Minä en ole kunnon mies. En mikään muu kuin mies, johon kuollut käsi on iskenyt. Tavy, sinun täytyy sittenkin naida hänet ja ottaa hänet pois minun käsistäni. Ja minä kun olin päättänyt pelastaa sinut hänestä!

Octavius. Voi Jack, sinä puhut minun pelastamisestani suurimmasta onnestani.

Tanner. Niin kyllä, elinkautisesta onnesta. Jos olisi kysymys vain ensimäisen puolentunnin onnesta, Tavy, ostaisin sen sinulle vaikka viimeisellä pennilläni. Mutta elinkautinen onni! Ei ainoakaan mies jaksaisi sitä kestää. Se olisi helvetti maan päällä.

Ramsden (raivoisasti). Puhukaa järkeä, taikka saatte mennä jonkun toisen aikaa kuluttamaan. Minulla on parempaakin tehtävää kuin kuunnella teidän mielettömyyksiänne (hän melkein potkimalla astuu pöydän luo ja istuu tuolilleen).

Tanner. Kuuletko häntä, Tavy? Ei ainoatakaan aatetta päässä myöhemmältä ajalta kuin kahdeksantoistasataa-kuusikymmenluvulta. Emme voi jättää Annaa yksinomaa hänen huostaansa.

Ramsden. Olen ylpeä teidän ylenkatseestanne luonnettani ja mielipiteitäni kohtaan, hyvä herra. Omanne esiintyvät arvattavasti tässä kirjassa.

Tanner (astuen vilkkaasti pöydän luo). Mitä! Teillä on minun kirjani! Mitä arvelette siitä?

Ramsden. Luuletteko että ikinä lukisin semmoista kirjaa?

Tanner. Miksi olette siis ostanut sen?

Ramsden. Minä en ole sitä ostanut. Joku hupakko nainen, joka näyttää ihailevan mielipiteitänne, on sen minulle lähettänyt. Minun piti juuri panna se oikeaan paikkaansa, kun Octavius tuli ja keskeytti minut. Ehkä sallitte, että teen sen nyt. (Hän viskaa kirjan paperikoriin semmoisella kiihkolla, että Tanner luulee saavansa sen päähänsä).

Tanner. Teillä ei ole enemmän seuratapoja kuin minullakaan. Mutta se säästääkin meiltä kaikki seremoniat. (Hän istautuu jälleen). Mitä aiotte tehdä tähän testamenttiin nähden?

Octavius. Saanko minä esittää jotain?

Ramsden. Tietysti Octavius.

Octavius. Emmekö kokonaan ole unohtaneet että Annalla itselläänkin voisi olla toivomuksia siinä asiassa?

Ramsden. Minä olen kyllä aikonut ottaa Annan toivomukset huomioon järkevällä tavalla. Mutta hän on vain nainen, vieläpä nuori ja kokematon nainen.

Tanner. Ramsden, minä alan sääliä teitä.

Ramsden (kuumasti). En tahdo tietää tunteistanne minua kohtaan, herra Tanner.

Tanner. Anna tulee tekemään juuri mitä hän itse haluaa. Ja sen lisäksi hän tulee pakoittamaan meidät neuvomaan häntä tekemään, mitä hän tahtoo, ja sitten hän syyttää meitä, jos käy huonosti. Siis, koska Tavy ikävöi nähdä häntä —

Octavius (arasti). Minä en ikävöi, Jack.

Tanner. Nyt sinä valehtelet Tavy, sillä sinä ikävöit. Siis, tuottakaamme hänet alas salista ja kuulkaamme mitä hän aikoo saattaa meidät tekemään. Mars Tavy hakemaan häntä. (Tavy kääntyy mennäkseen). Ja elä viivy kauan, sillä kireä suhde herra Ramsdenin ja minun välilläni saattaa odotusajan kiusalliseksi. (Ramsden pusertaa huulensa yhteen eikä sano mitään).

Octavius. Elkää välittäkö hänestä, herra Ramsden. Hän ei puhu vakavasti. (Hän menee).

Ramsden (hyvin kylmästi). Herra Tanner, te olette hävyttömin ihminen, minkä koskaan olen tavannut.

Tanner (vakavasti). Tiedän sen, Ramsden. Mutta minäkään en voi kokonaan voittaa häpeän tunnetta. Me elämme häpeäilmastossa. Me häpeämme kaikkea, mikä on todellista ympärillämme. Me häpeämme itseämme, sukulaisiamme, tulojamme, puhetapaamme, mielipiteitämme, kokemustamme, aivan niinkuin häpeämme alastonta ruumistamme. Hyvä Jumala, Ramsden, me häpeämme kävellä, häpeämme ajaa omnibussissa, häpeämme käyttää vuokra-ajuria omien vaunujen asemesta, häpeämme pitää yhtä hevosta kahden asemesta ja yhtä ainoata renkiä kuskin ja lakeijan asemesta. Jota enemmän ihminen häpeää, sitä kunnioitettavampi hän on. Niin, te häpeätte ostaa minun kirjani ja häpeätte lukea sitä. Ainoa, jota te ette häpeä, on arvostella sitä lukematta, ja sekään ei merkitse muuta kuin että te häpeätte sitä, että teillä on kerettiläiset mielipiteet. Katsokaa minkä vaikutuksen minä aikaansaan siksi vain että kummi-haltiattareni kielsi minulta häpeän lahjan. Minulla on kaikki muut inhimilliset avut paitsi —

Ramsden. Hauskaa kuulla että ajattelette niin hyvää itsestänne.

Tanner. Tuolla ette tarkoita muuta kuin että minun pitäisi hävetä puhumista omista avuistani. Te ette tarkoita että minulla ei ole avuja. Tiedätte vallan hyvin että minä olen yhtä raitis ja rehellinen kansalainen kuin tekin, yhtä totuutta rakastava personallisesti ja paljoa enemmän totuutta rakastava valtiollisesti ja siveellisesti.

Ramsden (jonka herkimpään kohtaan on koskettu). Sen kiellän. Minä en salli kenenkään kohtelevan minua ikäänkuin olisin tavallinen brittiläisen yleisön jäsen. Minä inhoan sen ennakkoluuloja. Ylenkatson sen ahdasmielisyyttä. Vaadin itselleni oikeuden ajatella itsenäisesti. Te olette olevinanne vapaamielinen mies. Tietäkää siis että minä olin vapaamielinen mies ennenkuin te synnyitte maailmaan.

Tanner. Tiesin kyllä että siitä oli pitkä aika.

Ramsden. Nyt olen yhtä vapaamielinen kuin ikinä ennen. Sanokaappa milloinka olen lipustani luopunut. Olen vapaamielisempi kuin koskaan. Olen päivä päivältä edistynyt.

Tanner. Edistynyt vuosissa, Polonius.

Ramsden. Polonius! Te olette arvatenkin siis Hamlet.

Tanner. En. Minä olen vain hävyttömin ihminen, jonka koskaan olette tuntenut. Se on teidän käsityksenne läpeensä huonosta luonteesta. Kun te tahdotte ilmaista minulle mielipiteenne, kysytte itseltänne rehellisenä ja suorana miehenä, mitä pahinta te voitte syystä sanoa minusta. Varas, valehtelija, petturi, viettelijä, kavaltaja, hekumoitsija, juoppo? Ei, ei ainoakaan noista nimityksistä sovellu minulle. Teidän täytyy palata minun häpeänpuutteeseeni. No hyvä, myönnän sen. Vieläpä onnittelen itseäni siitä. Sillä jos minä häpeäisin oikeata itseäni, olisin yhtä hupsu kuin kuka tahansa teistä. Harjoittakaa hiukan hävyttömyyttä, Ramsden, niin teistä tulee varsin huomattava mies.

Ramsden. Minulla ei ole mitään —

Tanner. Teillä ei ole mitään halua hankkia senlaatuista kuuluisuutta. Siunatkoon! Tiesin että saisin sen vastauksen, yhtä varmasti kuin tiedän saavani tulitikkulaatikon pudottamalla pennin automaattiin. Te häpeäisitte vastata muulla tavalla.

Masentava vastaus, jota varten Ramsden nähtävästi kokoaa voimiaan, häviää ikipäiviksi, sillä juuri sillä hetkellä Octavius palaa neiti Anna Whitefieldin ja hänen äitinsä kanssa, ja Ramsden hyppää ylös ja kiirehtii ovelle vastaanottamaan heitä. Riippuu maustanne pidättekö Annaa kauniina vai ei, ja ehkä myöskin pääasiallisesti iästänne ja sukupuolestanne. Octaviuksen mielestä hän on lumoavan kaunis nainen, jonka läsnäolo muuttaa koko maailman ja saattaa yksilöllisen tietoisuuden ahtaat rajat laajenemaan äärettömiin asti, herättämällä salaperäisiä muistoja rodun koko elämästä aina alkuaikoihin asti idässä, taikka paratiisiinkin asti, missä se lankesi. Hän on Octaviuksen mielestä romanssin todellisuus, mitättömyyden sisäinen järkevyys, silmien avautuminen, sielun vapautuminen, ajan, paikan ja olosuhteitten katoaminen, veren kuohahtaminen vuolaiksi virroiksi, missä itse elämän vesi kuohuaa, kaikkien salaisuuksien ilmaisu ja kaikkien dogmien pyhitys. Annan äidin mielestä hän on, puhuaksemme niin lievästi kuin suinkin, jotain vallan toista. Eipä siltä että Octaviuksen ihailu olisi ollenkaan naurettavaa tai käsittämätöntä. Anna on kaunismuotoinen olento, ja täydellisesti ladymainen, täynnä suloa ja viehätystä, tukka ja silmät kietovan kauniit. Paitsi sitä hän ei ole pukeutunut silmiä särkevään pukuun kuten hänen äitinsä, vaan on teettänyt itselleen surupuvun mustasta ja sinipunervasta silkistä, joka kunnioittaa isä vainajan muistoa ja samalla ilmaisee perheen uljaan välinpitämättömyyden ulkonaisista muodoista, jota Ramsden niin suuresti ihailee.

Mutta kaikki tämä ei selitä pääasiaa Annan viehätysvoimassa. Vaikka kääntäisi hänen nenänsä hiukan pystyyn ja silmät hiukan kieroon ja pukisi hänet mustan ja sinipunervan silkin asemesta esiliinaan ja kukkain myyjättären höyhenkoristuksiin, niin sittenkin Anna panisi miehet uneksimaan. Elinvoima on yhtä yleistä kuin ihmisyys, mutta vallan samoin kuin ihmisyyskin sekin joskus kohoaa neroksi, ja Anna oli tuommoinen elinvoimanero. Ei ollenkaan liioiteltu sukupuoli-olento: se olisi ollut elinvoiman puutetta, eikä tosi lisäystä. Hän on täysin kunnioitettava, täysin itsensähillitsevä nainen, ja näyttääkin semmoiselta, vaikka hänen asentonsa on muodikkaan rohkea ja vaikuttava. Hän herättää luottamusta niinkuin ainakin semmoinen ihminen, joka ei tee mitään sellaista, jota hän ei tarkoita tehdä, ja myöskin ehkä hiukan pelkoa semmoisena naisena, joka luultavasti tekee kaiken sen mitä hän tarkoittaa tehdä, huolimatta muista ihmisistä sen enempää kuin on välttämätöntä ja hän itse katsoo oikeaksi. Sanalla sanoen, hän on semmoinen olento jommoista heikommat jäsenet hänen omaa sukupuoltaan tavallisesti sanovat marakatiksi.

Ei mikään voi olla sulavampaa ja arvokkaampaa kuin hänen astumisensa huoneeseen, ja se tapa jolla Ramsden vastaanottaa häntä ja hänen tapansa suudella Ramsdenia. Herra Whitefield vainajata tyydyttäisi varmaan vallan sietämättömyyteen saakka miesten pitkät naamat (paitsi Tannerin, joka on levoton), äänettömät kädenpuristukset, tuolien osanottava asetteleminen, lesken nyykähtäminen ja kosteat silmät tyttärellä, jonka sydän nähtävästi ei salli kielen puheta sanoihin. Ramsden ja Octavius ottavat molemmat tuolit seinän luota ja asettavat ne molemmille naisille, mutta Anna astuu Tannerin luo ja ottaa hänen tuolinsa, jonka Tanner tarjoo jyrkän nopealla liikkeellä, vapautuen sitten kiihtymystilastaan istumalla kirjoituspöydän kulmalle itsetietoisella sopimattomuudella. Octavius tuo rouva Whitefieldille tuolin Annan viereen ja asettuu itse tyhjälle tuolille, jonka Ramsden on asettanut Herbert Spencerin patsaan nenän alle.

Rouva Whitefield on ohimennen sanoen pikkuinen nainen, jonka lakastuneet keltaiset hiukset näyttävät munan päähän kiinnitetyiltä oljenkorsilta. Hänessä on tukahdutettua viekkautta, värähdys vastustusta äänessä, ja omituinen ilme ikäänkuin hän koko ajan koettaisi työntää syrjään jotain suurempaa henkilöä, joka pusertaa häntä nurkkaan. Saattaa arvata että hän on niitä naisia, jotka tuntevat että heitä kohdellaan hupakkoina ja mitättöminä, ja jotka, vaikkei heillä ole kyllin voimaa saadakseen oman itsensä esiin, eivät ainakaan koskaan alistu kohtaloonsa. Octaviuksen huolellisessa kohteliaisuudessa häntä kohtaan on vivahdus ritarillisuutta, silloinkin kun koko hänen sielunsa on sulautunut Annaan.

Ramsden astuu juhlallisesti takaisin päällikkösijalleen kirjoituspöydän ääressä välittämättä Tannerista ja alkaa toimituksen.

Ramsden. Olen pahoillani, Anniseni, että minun täytyy tyrkyttää sinulle asiahuolia tämmöisenä surullisena aikana. Mutta rakkaan isävainajasi testamentti on herättänyt hyvin vakavia kysymyksiä. Olet kai lukenut sen?

Anna nyökäyttää päätään ja henkäsee syvään, liian liikutettuna puhuakseen.

Minua hämmästyttää tosiaankin nähdessäni herra Tannerin nimen omani rinnalla sinun ja Rhodan holhoojana. (Paussi. Kaikki näyttävät arvokkailta, mutta heillä ei ole mitään sanomista. Ramsden, hiukan rauhattomana, kun kukaan ei vastaa, jatkaa). Minä en käsitä kuinka saattaisin suostua siihen toimeen sellaisilla ehdoilla. Herra Tannerilla on tietääkseni myöskin sitä vastaan, vaikka en luule ymmärtäväni hänen kieltonsa syytä. Hän tulee epäilemättä itse puhumaan puolestaan. Mutta me olemme yhtä mieltä siinä ettemme voi mitään päättää ennenkuin tiedämme sinun ajatuksesi asiasta. Pelkään että minun täytyy pyytää sinua valitsemaan joko minut tai herra Tannerin yksin holhoojaksesi, sillä uskon että meidän on aivan mahdotonta toimia yhdessä.

Anna (matalalla äänellä). Mamma? —

Rouva Whitefield (nopeasti). Kas niin Anna, minä pyydän ettet nyt syytä minua. Minulla ei ole mitään mielipidettä siinä asiassa, ja jos olisikin, ei sitä luultavasti otettaisi huomioon. Minä olen vallan tyytyväinen, päätätpä asian miten tahansa.

Tanner kääntää päätään ja katsoo tarkoittavasti Ramsdeniin, joka vihaisesti kieltäytyy vastaanottamasta tuota äänetöntä viestiä.

Anna (jatkaen samalla hellällä äänellä ja ottamatta huomioon äitinsä huonoa aistia). Mamma tietää ettei hän ole kyllin vahva kantaakseen koko vastuunalaisuutta Rhodasta ja minusta ilman mitään apua ja neuvoja. Rhodalla täytyy olla holhooja, ja vaikka minä olenkin vanhempi, en luule että ketään nuorta naimatonta naista pitäisi jättää vallan oman johtonsa nojaan. Olettehan samaa mieltä ukki?

Tanner (säpsähtäen). Ukki! Aiotko kutsua holhoojiasi ukiksi?

Anna. Elä ole tyhmä, Jack. Herra Ramsden on aina ollut isoisä Roebuck minulle. Minä olen ukin Anni ja hän on Annin ukki. Siksi minä ristin hänet heti puhumaan opittuani.

Ramsden (ivallisesti). Toivon että olette tyydytetty, herra Tanner. Jatka Anniseni, olen vallan samaa mieltä kuin sinä.

Anna. Jos minulla siis täytyy olla holhooja, kuinka voin syrjäyttää ketään, jonka rakas isäni on valinnut minulle?

Ramsden (purren huultaan). Sinä hyväksyt siis isäsi vaalin?

Anna. Ei minun sovi hyväksyä tai olla hyväksymättä. Minä tyydyn siihen. Isäni rakasti minua ja ymmärsi parhaiten mikä oli minulle edullista.

Ramsden. Tietysti ymmärrän tunteesi, Anniseni. Juuri sitä odotinkin sinulta, ja se on sinulle kunniaksi. Mutta se ei ratkaise asiaa niin täydellisesti kuin otaksut. Koetan selittää mitä tarkoitan. Otaksuppas esimerkiksi, että huomaisit minun tehneeni jonkun kunnottoman teon — etten olisikaan se mies, jona rakas isä vainajasi minua piti. Pitäisitkö silloinkin oikeana että olisin Rhodan holhoojana?

Anna. Minä en voi kuvitella teitä tekemässä mitään kunnotonta tekoa, ukki.

Tanner (Ramsdenille). Ette kai ole mitään semmoista tehnyt, vai mitä?

Ramsden (suuttuneena). En, hyvä herra.

Rouva Whitefield (tyyneesti). No miksi siis otaksuisimme semmoista?

Anna. Siinä näette ukki, mamma ei tahdo että otaksun mitään sellaista.

Ramsden (hyvin nolona). Te olette molemmat niin täynnä luonnollista ja hellää tunnetta näissä perheasioissa, että on hyvin vaikeata selittää tätä asemaa oikein teille.

Tanner. Paitsi sitä, hyvä ystävä, te ette ole selittänyt oikein tätä asemaa.

Ramsden (tuskastuneena). No, selittäkää itse sitten.

Tanner. Sen teen. Anna, Ramsden arvelee että minä en ole sopiva holhoojaksi, ja minä olen täydellisesti samaa mieltä. Hän otaksuu että jos isäsi olisi lukenut minun kirjani, hän ei olisi valinnut minua. Tämä kirja se on se kunnoton teko, josta Ramsden puhui. Hän arvelee että sinun velvollisuutesi on Rhodan tähden pyytää häntä rupeamaan yksin holhoojaksi ja minua luopumaan. Sano vain sana, niin luovun.

Anna. Mutta minä en ole lukenut kirjaasi, Jack.

Tanner (kaivaen paperikorissa ja onkien sen esiin sieltä sekä ojentaen sen Annalle). Tässä se on. Lue heti ja päätä.

Ramsden (kiihkeästi). Jos minun pitää ruveta holhoojaksesi, niin kiellän ehdottomasti sinut lukemasta sitä kirjaa, Anni. (Hän iskee nyrkkinsä pöytään ja nousee seisomaan).

Tanner. Jos toinen holhooja kieltää sinua lukemasta toisen holhoojan kirjaa, kuinka selvitämme pulman? Otaksuppas että minä käsken sinua lukemaan sen. Mikä on velvollisuutesi minua kohtaan?

Anna (lempeästi). Tiedän varmaan ettet koskaan pakottaisi minua niin kiusalliseen asemaan, Jack.

Ramsden (hermostuneesti). Niin kyllä, Anniseni, tämä on kaikki vallan oikein ja luonnollista ja kaunista, kuten jo sanoin. Mutta sinun täytyy valita joko niin tai näin. Me olemme yhtä pahassa pulassa kuin sinäkin.

Anna. Tunnen että olen liian nuori ja liian kokematon päättääkseni. Isäni tahto on minulle pyhä.

Rouva Whitefield. Jos te kaksi miestä ette voi siitä asiasta sopia, tuntuu minusta todellakin hyvin väärältä siirtää vastuunalaisuutta Annalle. Minusta näyttää siltä kuin ihmiset aina tahtoisivat työntää kaikki asiat toisten niskoille tässä mailmassa.

Ramsden. Olen pahoillani että käsitätte tämän asian siten.

Anna (liikuttavasti). Ettekö huoli minusta holhokiksenne, ukki?

Ramsden. Sitä en ole koskaan sanonut. Minä vain en voi olla yhteistyössä herra Tannerin kanssa. Siinä kaikki.

Rouva Whitefield. Miksi? Mikä Jack raukassa on vikana?

Tanner. Minun mielipiteeni ovat liian vapaamieliset hänelle.

Ramsden (kiihkeästi). Se ei ole totta. Sitä ne eivät ole.

Anna. Tietysti eivät. Mitä tyhjiä! Ei kukaan voi olla vapaamielisempi kuin ukki. Olen varma siitä että Jack itse on pannut toimeen koko tämän häiriön. Kas niin, Jack. Ole nyt ystävällinen minulle surussani. Ethän kieltäydy pitämästä minua holhokkinasi?

Tanner (synkästi). En. Oma syynihän se on. Täytyy kai minun se kestää siis. (Hän kääntyy kirjahyllyyn päin ja alkaa synkkänä tutkia kirjojen nimiä.)

Anna (nousten ylös ja säteillen hillittyä mutta pulppuavaa iloa.) Siis me olemme kaikki yksimieliset, ja rakkaan isä vainajan tahto tulee täytetyksi. Te ette aavista mikä ilo se on minulle ja äidille! _(Hän astuu Ramsdenin luo ja puristan molempia hänen käsiään sanoen) Ja minun rakas ukkiseni auttaa ja neuvoo minua. (Hän vilkaisee olkansa yli Tanneriin.) Ja Jack jättiläistensurma. (Hän kulkee äitinsä ohi Octaviuksen luo). Ja Jackin eroittamaton ystävä Ricki-ticki-tavy. (Octavius punastuu ja näyttää sanomattoman hupsulta)_.

Rouva Whitefield (nousten ja pudistellen suoraksi lesken pukunsa). Nyt kun Anna on teidän holhokkinne, herra Ramsden, toivoisin että puhuisitte hänelle hänen tavastaan antaa ihmisille lisänimiä. Kaikki eivät varmaankaan pidä siitä. (Hän astuu ovelle päin).

Anna. Kuinka voit sanoa semmoista, mamma! (Hehkuen hellää katumusta). Ah — ehkäpä olet sentään oikeassa. Olenko minä todellakin ollut epäkohtelias? (Hän kääntyy Octaviukseen joka istuu kääntyneenä tuolin selkämykseen ja nojaa siihen käsivarsiaan. Asettaen kätensä Octaviuksen otsalle Anna kääntää hänen päänsä äkkiä ylös päin). Täytyykö minun kohdella sinua kuin aikamiestä ja kutsua sinua vasta herra Robinsoniksi?

Octavius (vakavasti). Kutsu minua aina Ricki-ticki-tavyksi. "Herra Robinson" loukkaisi minua kovasti. (Anna nauraa ja taputtaa hänen poskeaan sormellaan sekä palaa sitten herra Ramsdenin luo).

Anna. Minä todellakin olen pelännyt että ukki kuuluu tuhmalta, mutta en sentään koskaan uneksinutkaan sen loukkaavan.

Ramsden (iloisesti ja taputtaen Annaa selkään). Elä puhu tyhjiä, Anniseni. Minä vaadin ukki nimeä. En vastaa ollenkaan mihinkään muuhun nimeen kuin "Annin ukki".

Anna (kiitollisena). Te kaikki hemmottelette minua, paitsi Jack.

Tanner (olkansa yli kirjahyllyn luota). Minä mieluummin soisin että kutsuisit minua herra Tanneriksi.

Anna (hellästi). Ethän Jack. Tuota sinä vain sanot kiusottaaksesi minua. Ne jotka tuntevat sinut, eivät välitä siitä. Mutta jos tahdot voin kutsua sinua kuuluisan esi-isäsi nimellä: Don Juan!

Ramsden. Don Juan!

Anna (viattomasti). Niin. Onko siinä mitään pahaa? Sitä en aavistanut. Enhän toki sitten kutsu sinua semmoisella nimellä. Saanko sanoa Jack, kunnes keksin jotain muuta?

Tanner. Oh — taivaan tähden elä koeta keksiä mitään pahempaa. Minä alistun. Suostun Jack nimeen ihastuksella. Tässä loppuu ensimäinen ja viimeinen kokeeni saada valtani tunnustetuksi.

Anna. Näethän, mamma, että he kaikki todellakin pitävät lempinimistä.

Rouva Whitefield. Minusta tuntuu kuin voisit olla niitä käyttämättä ainakin kunnes suruaikamme loppuu.

Anna (moittien ja sieluun saakka loukkaantuneena). Kuinka sinä saatoit muistuttaa minua, mamma! (Hän poistuu nopeasti huoneesta salaamaan liikutustaan).

Rouva Whitefield. Tietysti minun syyni kuten tavallista! (Hän seuraa Annaa).

Tanner (palaten kirjahyllyn luota). Ramsden, me olemme voitetut — masennetut — lamautetut, aivan kuten hänen äitinsäkin.

Ramsden. Tyhjää puhetta. (Hän seuraa rouva Whitefieldiä ulos huoneesta).

Tanner (jääden yksin Octaviuksen kanssa tuijottaa häneen oikullisesti). Tavy, tahtoisitko tulla miksikään tässä maailmassa.

Octavius. Tahtoisin tulla runoilijaksi. Tahtoisin kirjoittaa suuren näytelmän.

Tanner. Annako sankarittarena?

Octavius. Niin — myönnän sen.

Tanner. Varo itseäsi, Tavy. Näytelmää vastaan, jossa Anna on sankarittarena, ei ole mitään sanomista. Mutta ellet ole hyvin varovainen, nai hän sinut.

Octavius (huoaten). Jospa sellainen onni olisi mahdollinen!

Tanner. Mies raukka, pääsi on leijonan kidassa. Sinä olet jo puoleksi nielty — kolmena palana — ensimäinen pala, Ricki — toinen pala, Ticki — kolmas pala, Tavy, ja sinne mies meni.

Octavius. Hän on samanlainen kaikille, Jack. Tunnethan hänen tapansa.

Tanner. Tunnen. Hän murtaa jokaisen selkärangan käpälänsä iskulla, mutta kysymys on nyt siitä, kummanko meistä hän nielee. Minun mielipiteeni on se, että hän aikoo niellä sinut.

Octavius (nousten ärtyisästi). On hirveätä puhua hänestä tällälailla, kun hän itse on yläkerrassa itkemässä isäänsä. Mutta minä toivon niin hartaasti että hän nielisi minut, että annan anteeksi karkeutesi, sillä sekin antaa minulle toivoa.

Tanner. Tavy, se se on juuri pirullisinta naisten viehätysvoimassa, että se panee meidät itse toivomaan omaa turmiotamme.

Octavius. Mutta se ei ole turmiota, se on täytäntöä.

Tanner. Niin, hänen tarkoituksensa täytäntöä. Ja tuo tarkoitus ei ole hänen eikä sinun onnesi, vaan luonnon. Elinvoima naisessa on sokeata luomisraivoa. Hän uhraa itsensä sen tähden: uskotko sinä että hän epäröisi uhrata sinut?

Octavius. Juuri siksi että hän on itsensäuhraavainen, hän ei uhraa niitä, joita hän rakastaa.

Tanner. Tuo on mitä perinpohjaisin erehdys, Tavy. Juuri itsensäuhraavaiset naiset uhraavat toisia vähääkään epäröimättä. Siksi että he ovat epäitsekkäitä, he ovat ystävällisiä pikku asioissa. Siksi että heillä on tarkoitus, joka ei ole heidän oma tarkoituksensa, vaan koko luomakunnan tarkoitus, ei mies ole heille mitään muuta kuin keino tuon tarkoituksen saavuttamiseksi.

Octavius. Elä ole epäjalo, Jack. He pitävät meistä mitä hellintä huolta.

Tanner. Niin pitävät. Vallan niinkuin sotilas pitää huolta kivääristään tai soittoniekka viulustaan. Mutta sallivatko he meille mitään omaa tarkoitusta tai vapautta? Lainaavatko he meitä toisillemme? Voiko voimakkainkaan mies paeta heitä, jos he kerran ovat merkinneet hänet saaliikseen? He vapisevat, jos me olemme vaarassa, ja itkevät, jos me kuolemme, mutta nuo kyyneleet eivät koske meitä vaan hukkaan joutunutta isää, menetettyä pojan siittäjää. He syyttävät meitä siitä että kohtelemme heitä vain välikappaleina hankkiaksemme itsellemme huvia, mutta kuinka voisi niin mitätön ja satunnainen vähäpätöisyys kuin miehen itsekäs huvitus orjuuttaa naista yhtä paljon kuin luonnon koko tarkoitus, persoonoituna naisessa voi orjuuttaa miehen?

Octavius. Vähät siitä, jos kerran tuo orjuus saattaa meidät onnellisiksi?

Tanner. Niin, vähätpä siitä, jos sinulla ei ole mitään omaa tarkoitusta, vaan olet kuten useimmat miehet pelkkä leivänhankkija. Mutta sinä Tavy olet taiteilija, se on, sinulla on tarkoitus, joka on yhtä nielevä ja epäröimätön kuin naisen tarkoitus.

Octavius. Ei nielevä.

Tanner. Vallan kaikki nielevä. Oikea taiteilija antaa vaimonsa nähdä nälkää, lastensa juosta paljainjaloin ja äitinsä huolehtia elatuksestaan seitsenkymmen vuotisena ennemmin kuin ryhtyy muuhun työhön kuin taiteeseen. Naisia kohtaan hän on puoleksi elävänäkiduttaja, puoleksi vampyyri. Hän antautuu läheisiin suhteisiin heidän kanssaan tutkiakseen heitä, riistääkseen heiltä ulkonaisten tapojen naamarin, yllättääkseen heidän sisimmät salaisuutensa, tietäen että heillä on voimaa herättää hänen syvimmän luovan kykynsä, pelastaa hänet kylmän järjen vallasta, saattaa hänet näkemään näkyjä ja uneksimaan unelmia, innostamaan häntä, kuten hän sitä nimittää. Hän uskottelee naisille, että he saavat tehdä kaiken tuon täyttääkseen omaa tarkoitustaan, vaikka hän oikeastaan tahtoo, että he täyttäisivät hänen tarkoituksensa. Hän varastaa äidin maidon ja mustaa sen painomusteeksi ivatakseen häntä ja ylistääkseen ideali-naisia. Hän on säälivinään naista ja säästävinään häneltä lapsensynnytystuskat, jotta hän saisi itselleen kaiken sen hellyyden ja hoidon, joka oikeudenmukaisesti kuuluu lapsille. Avioliiton alusta asti tiedetään että suuri taiteilija on huono aviomies. Mutta hän on paljoa pahempi: hän on lasten ryöstäjä, verenimijä, ulkokullattu ja petturi. Hävitköön rotu ja lakastukoon tuhat naista jos vain heidän uhraamisensa auttaa häntä näyttelemään Hamletia paremmin, tai maalaamaan paremman taulun, tai kirjoittamaan syvemmän runon, suuremman näytelmän, viisaampaa filosofiaa! Sillä huomaappas, Tavy, taiteilijan työn tarkoitus on osoittaa meille itsemme sellaisina kuin me todella olemme. Meidän ymmärryksemme ei ole mitään muuta kuin itsemme tuntemista, ja se joka lisää hiukankaan tuohon tuntemiseen, hän luo uuden ymmärryksen yhtä varmasti kuin nainen luo uusia miehiä. Tuossa luomisraivossa mies on yhtä armoton kuin nainen, yhtä vaarallinen naiselle, kuin nainen hänelle, ja yhtä hirvittävän viehättävä. Kaikista ihmistaisteluista ei mikään ole niin petollinen ja säälitön kuin taistelu taiteilijan ja äiti-naisen välillä. Kumpi on kuluttava toisen? Siitä on kysymys. Ja taistelu on sitä huolettavampi siksi että he, puhuakseni sinun romantisella kielelläsi, rakastavat toisiaan.

Octavius. Jospa niin olisikin — vaikken hetkeäkään myönnä sitä — on asia myöskin niin, että kuolettavimmista taisteluista sukeutuvat jaloimmat luonteet.

Tanner. Muistappas tuota, kun ensi kerran tapaat amerikkalaisen karhun tai bengalilaisen tiikerin, Tavy.

Octavius. Minä tarkoitin sellaisia tapauksia, missä rakkaus on mukana.

Tanner. Tiikeri rakastaa sinua. Ei mikään rakkaus ole vilpittömämpää kuin ruuan rakkaus. Luulen Annankin rakastavan sinua sillä lailla. Hän taputteli poskeasi aivan niinkuin se olisi ollut parhaiksi paistettu kotletti.

Octavius. Jack, sinä tiedät että olisin aikoja juossut tieheni luotasi ellei minulla olisi järkähtämättömänä sääntönä etten koskaan välitä mistään puheistasi. Joskus todellakin sanot vallan inhoittavia asioita.

Ramsden palaa Annan kanssa. He astuvat sisään nopeasti, ja äskeinen tyyni, arvokkaan surun ilme heidän kasvoissaan on muuttunut todelliseksi huoleksi, Ramsdenin kasvoissa aivan tuskastuneeksi. Hän astuu molempien miesten väliin aikoen puhua Octaviukselle, mutta pysähtyy äkkiä huomatessaan Tannerin.

Ramsden. En luullut tapaavani teitä enää täällä, herra Tanner.

Tanner. Olenko tiellä? Hyvästi holhooja-kumppalini (hän astuu ovelle).

Anna. Pysähdy, Jack. Ukki! hänen täytyy saada se tietää ennemmin tai myöhemmin.

Ramsden. Octavius, minulla on vakava uutinen sinulle. Se on hyvin yksityistä ja arkaa laatua — ja mitä kiusallisinta laatua myöskin, ikävä sanoa. Tahdotko että herra Tanner on läsnä kun selitän sen sinulle?

Octavius (kalveten). Minulla ei ole mitään salaisuuksia Jackilta.

Ramsden. Ennenkuin päätät lopullisesti salli minun sanoa että uutinen koskee sisartasi, ja että se on kamala uutinen.

Octavius. Violet! Mikä on tapahtunut! Onko hän — kuollut?

Ramsden. En ole varma eikö tämä ole pahempaa kuin kuolema.

Octavius. Onko hän pahasti loukkaantunut? Onko häntä kohdannut tapaturma?

Ramsden. Ei. Ei mitään sellaista.

Tanner. Anna, eikö sinulla ole sen verran tavallista ihmisyyttä että kerrot meille mikä häntä vaivaa?

Anna (puoleksi kuiskaten). En minä voi. Violet on tehnyt jotain kauheata. Meidän täytyy lähettää hänet pois jonnekin. (Hän liehuu kirjoituspöydän luo ja istuu Ramsdenin tuolille jättäen miehet selittämään asian keskenään).

Octavius (ymmärtäen). Sitäkö te tarkoitatte, herra Ramsden?

Ramsden. Sitä. (Octavius vaipuu tuolille masentuneena). Pelkään ettei ole epäilystäkään siitä että Violet ei mennytkään Eastbourneen kolme viikkoa sitten, vaikka me luulimme hänen olleen siellä Parry Whitefieldin perheen kanssa. Eilen hän kävi omituisen tohtorin luona, sormessaan vihkisormus. Rouva Parry Whitefield kohtasi hänet portaissa ja siten koko asia tuli ilmi.

Octavius (nousten nyrkit puserrettuina). Kuka on se konna?

Anna. Hän ei tahdo ilmaista sitä meille.

Octavius (vaipuen taas tuolilleen). Kuinka hirveätä!

Tanner (suuttuneella ivalla). Kamalata! Kauhistuttavaa! Pahempaa kuin kuolema, kuten Ramsden sanoi. (Hän astuu Octaviuksen luo). Mitä antaisitkaan, Tavy, jos saisit sen muutetuksi rautatieonnettomuudeksi, jossa kaikki hänen luunsa olisivat murtuneet, tai joksikin muuksi yhtä kunnioitettavaksi ja osanottoamme ansaitsevaksi?

Octavius. Elä ole raaka, Jack.

Tanner. Raaka! Hyvä Jumala, mies, mitä sinä itket? Siinä on nainen, jonka me kaikki luulimme maalailevan huonoja akvarelleja, harjoittelevan Griegiä ja Brahmsia, juoksentelevan konserteissa ja iltamissa ja tuhlailevan elämäänsä ja rahojaan. Äkkiä saamme kuulla että hän on kääntynyt pois järjettömyyksistään korkeinta tehtäväänsä täyttämään — lisääntymään ja täyttämään maata. Ja sen sijaan että ihailisimme hänen rohkeuttaan ja iloitsisimme hänen vaistostaan, sen sijaan että kohottaisimme riemulaulun: "Lapsi meille on syntynyt, poika meille on annettu", — sen sijaan te kaikki, — jotka olette iloiset kuin heinäsirkat surressanne kuollutta — nyt venytätte naamanne pitkäksi ja näytätte häpeästä nääntyviltä, aivan kuin tyttö olisi tehnyt mitä pahimman rikoksen.

Ramsden (kirkuen raivosta). Minä en salli tuommoista häpeämätöntä puhetta oman kattoni alla (hän iskee nyrkkinsä kirjoituspöytään).

Tanner. Kas niin. Jos te vielä loukkaatte minua, pidän kiinni sanoistanne ja lähden talostanne. Anna, missä Violet on nyt?

Anna. Mitenkä niin? Aiotko mennä hänen luokseen?

Tanner. Tietysti menen hänen luokseen. Hän tarvitsee apua, hän tarvitsee rahaa, hän tarvitsee kunnioitusta ja onnitteluja, hän tarvitsee kaikki hyvät mahdollisuudet lapselleen. Nähtävästi hän ei saa mitään noista teiltä, siis hän on saapa ne minulta. Missä hän on?

Anna. Elä ole noin jyrkkä, Jack. Hän on yläkerrassa.

Tanner. Mitä? Ramsdenin pyhän katon alla! Menkää toimittamaan surullinen velvollisuutenne, Ramsden. Ajakaa hänet kadulle. Puhdistakaa kynnyksenne hänen saastastaan. Puolustakaa englantilaisen kotinne puhtautta. Minä lähden hakemaan ajuria.

Anna (hätääntyneenä). Ei, ukki, ettehän tee sitä.

Ramsden (loukkaantuneena). Enhän muuta tahdo kuin auttaa häntä. (Kääntyen Tanneriin). Kuinka te uskallatte edellyttää minulla niin inhoittavia aikeita? Minä vastustan sitä. Olen valmis uhraamaan vaikka viimeisen pennini pelastaakseni hänet joutumasta teidän turvattavaksenne.

Tanner (istautuen). Hyvä on. Ramsden ei siis aio toimia periaatteittensa mukaan. Olemme yhtä mieltä että Violetia on autettava.

Octavius. Mutta kuka on se mies? Hänen täytyy parantaa asia ottamalla Violetin vaimokseen. Hänen täytyy, taikka muutoin hän saa vastata asiasta minulle.

Ramsden. Hänen täytyy, Octavius. Nyt sinä puhut kuin mies.

Tanner. Siis ette pidäkään häntä konnana?

Octavius. Emmekö pidä häntä konnana! Hän on sydämmetön konna!

Ramsden. Kirottu konna. Anteeksi Anniseni, mutta en voi sanoa lievemmin.

Tanner. Siis meidän tulee naittaa Violet kirotulle konnalle, jalostaaksemme hänen luonnettaan. Taivas meitä hallitkoon! Luulen että olette hulluja jok'ikinen.

Anna. Elä ole järjetön, Jack. Tietysti sinä olet vallan oikeassa, Tavy, mutta emmehän tiedä kuka se mies on. Violet ei sano.

Tanner. Mitä ihmettä se koskee ketään, kuka hän on. Mies on tehnyt tehtävänsä, nyt on Violetin vuoro.

Ramsden (poissa suunniltaan). Roskaa! Hulluutta! Keskessämme on roisto, viettelijä, pahempi konna kuin murhaaja, ja me emme saa tietää kuka hän on! Tietämättömyydessämme me ehkä puristamme hänen kättään, tuomme hänet kotiimme, sallimme tyttäriemme seurustella hänen kanssaan, vieläpä — vieläpä —

Anna (hyväillen). Ukki kulta, ei saa puhua niin kovaa. Se on hirveätä, senhän myönnämme kaikki. Mutta ellei Violet kerro, niin minkä me sille mahdamme? Emme mitään.

Ramsden. Hm. En ole niin aivan varma siitä. Jos joku mies on osoittanut Violetille tavallista suurempaa huomaavaisuutta, saamme sen pian selville. Jos seassamme on joku mies, jonka periaatteet ovat tunnetun löyhät —

Tanner. Ahaa!

Ramsden (korottaen ääntään). Juuri niin, hyvä herra. Sanon sen vielä kerran, että jos seassamme on joku mies, jolla on tunnetun löyhät periaatteet —

Tanner. Tai joku, jolla on tunnetun vähän itsensähillitsemiskykyä.

Ramsden (kauhulla). Uskallatteko viitata, että semmoinen teko olisi mahdollinen minulle?

Tanner. Hyvä Ramsden, semmoinen teko on mahdollinen kenelle miehelle tahansa. Semmoista se on kun joutuu ristiriitaan luonnon kanssa. Epäluulo, jonka äsken tähtäsitte minuun, kohtaa meitä kaikkia. Se on semmoista tahraa, joka tarttuu tuomarin viittaan ja kardinalin kaapuun yhtä helposti kuin kerjäläisen ryysyihin. Kas niin, Tavy! Elä näytä noin kauhistuneelta! Saatoin olla minä, saattoi olla Ramsden, saattoi olla kuka tahansa toinen. Olkoon kuka tahansa, hän ei voi muuta kuin valehdella ja kieltää — niinkuin Ramsden nyt aikoo kieltää.

Ramsden (miltei tukehtuen). Minä — mi — mi —

Tanner. Itse ilmeinen rikos ei voisi änkyttää hämmästyneempänä. Ja kumminkin sinä tiedät vallan hyvin, Tavy, että hän on viaton.

Ramsden (hengästyneenä). Olen iloinen että myönnätte sen. Myönnän itse että siinä mitä sanotte on hiukkasen totuutta, vaikkakin te väännätte sen niin karkealla tavalla tyydyttääksenne ilkeätä huumorianne. Toivon, Octavius, ettei mielessäsi ole vähääkään epäilystä minua kohtaan.

Octavius. Teitä kohtaan! Ei ikinä.

Tanner (kuivasti). Minua aavistuttaa että hän epäilee minua juuri hiukkasen.

Octavius. Jack, sinä et olisi voinut — et olisi —

Tanner. Miksikä en?

Octavius (kalveten). Miksikä!

Tanner. No niin, sanon sinulle miksi en. Ensiksikin sinä olisit pitänyt velvollisuutenasi rakentaa riitaa kanssani. Toiseksi Violet ei pidä minusta. Kolmanneksi, jos minulla olisi kunnia olla Violetin lapsen isä, kehuisin sillä enkä kieltäisi sitä. Ole siis rauhassa, ystävyytemme ei ole vaarassa.

Octavius. Olisin kauhulla työntänyt luotani pienimmänkin epäluulon, jos sinä vain voisit ajatella ja tuntea luonnollisella tavalla. Anteeksi, Jack!

Tanner. Minulta pyydät anteeksi! Tyhjiä! Istukaamme siis pitämään perheneuvottelua. (Hän istuu. Muut seuraavat hänen esimerkkiään, enemmän tai vähemmän vastustellen). Violet on tekevä valtiolle palveluksen, siis meidän tulee lähettää hänet maasta pois niinkuin rikollisen, kunnes kaikki on ohi. Mitä yläkerrassa neuvotellaan?

Anna. Violet on taloudenhoitajan huoneessa — itsekseen, tietysti.

Tanner. Miksi ei salissa?

Anna. Elä ole järjetön, Jack. Neiti Ramsden on salissa äidin kanssa tuumimassa mitä on tehtävä.

Tanner. Ahaa! Taloudenhoitajan huone on jonkunmoinen kurituskoppi, ja vanki saa odottaa siellä tuomariensa päätöstä. Senkin vanhat marakatit!

Anna. Jack!

Ramsden. Te olette parastaikaa juuri tuon toisen vanhan marakatin katon alla, hyvä herra. Minun sisareni on tämän talon emäntä.

Tanner. Ja hän panisi minutkin taloudenhoitajan huoneeseen, jos hän vain uskaltaisi, Ramsden. Mutta kaikissa tapauksissa otan takaisin marakattinimen. Marakateilla olisi enemmän järkeä. — Anna, holhoojanasi käsken sinut heti menemään Violetin luo ja olemaan hänelle erityisen ystävällinen.

Anna. Minä olen ollut hänen luonaan, Jack. Ikävä sanoa, pelkään että hän tulee hyvin itsepäisesti vastustamaan menemistä ulkomaille. Minusta Tavyn pitäisi puhua hänelle siitä.

Octavius. Kuinka minä voisin puhua hänelle semmoisista asioista? (hän masentuu).

Anna. Elä masennu noin, Ricki. Koeta kestää sitä kaikkien meidän tähden.

Ramsden. Elämä ei ole leikkiä ja runoutta vain, Octavius. Kas niin! Koeta kärsiä se kuin mies.

Tanner (kiihtyen taas). Veli raukka! Rakkaat perheen ystävä raukat! Rakkaat kaikki raukat paitsi se nainen, joka uskaltaa henkensä luodakseen uuden hengen! Tavy elä ole itsekäs aasi. Mars heti puhumaan Violetin kanssa ja tuomaan hänet tänne alas, jos hän välittää tulla. (Octavius nousee). Sano hänelle, että me puollamme häntä.

Ramsden (nousten). Ei, herra —

Tanner (nousten myöskin ja keskeyttäen hänet). Oo kyllä ymmärrämme. Se on omaatuntoanne vastaan, mutta te puollatte kumminkin.

Octavius. Vakuutan kunniasanallani teille kaikille, etten tahtonut olla itsekäs. On niin vaikeata ymmärtää kuinka on menetteleminen, vaikka koko sydämestään tahtoisi tehdä oikein.

Tanner. Hyvä Tavyseni, sinun hurskas englantilainen vakuutuksesi, jonka mukaan maailma on siveellinen voimistelulaitos, rakennettu vartavasten sinun luonteesi vahvistamiseksi, tuon tuostakin panee sinut miettimään omia kirottuja periaatteitasi, silloin kun sinun pitäisi yksinomaa ajatella toisten tarpeita. Tämän hetken vaatimus on: onnellinen äiti ja terve lapsi. Käytä voimasi siihen, niin olet kyllä selvään näkevä mitä on tehtävä.

Octavius hyvin nolona menee pois.

Ramsden (katsoen Tanneriin hyvin tuikeasti). Entä siveellisyys, hyvä herra? Kuinka sen käy?

Tanner. Tarkoitatte kai itkevää Magdalenaa ja viatonta, hänen häpeällään tahrattua lasta? Paljon kiitoksia! Ei kelpaa meille. Siveellisyys saa palata isänsä paholaisen luo.

Ramsden. Sen juuri arvasinkin. Siveellisyys saa mennä paholaisen luo, jotta meidän mies- ja naisirstailijamme voisivat elää mukavammin. Sekö on oleva Englannin tulevaisuus?

Tanner. Oo — Englanti kestää kai masentumatta teidän paheksumisenne. Asiasta toiseen, olettehan yhtä mieltä minun kanssani käytännöllisiin toimenpiteisiin nähden, joihin nyt on ryhdyttävä?

Ramsden. En teidän hengessänne, enkä teidän perussyittenne tähden.

Tanner. Senhän voitte selittää, jos joku vaatii teitä tilille täällä taikka tulevassa elämässä. (Hän kääntyy pois ja asettautuu vastapäätä Herbert Spenceriä, johon hän tuijottaa synkkänä).

Anna (nousten ja asettuen Ramsdenin luo). Ukki kulta, eikö olisi paras jos menisit ylös saliin kertomaan heille mitä aiomme tehdä?

Ramsden (katsoen terävästi Tanneriin). En mielelläni jätä sinua kahdenkesken tuon herran kanssa. Etkö tule kanssani?

Anna. Neiti Ramsden ei tahdo puhua siitä minun kuulteni, ukki. Minun ei sovi olla läsnä.

Ramsden. Olet oikeassa. Minun olisi pitänyt ymmärtää se. Sinä olet hyvä tyttö, Anniseni.

(Hän taputtaa Annaa olalle. Anna katsoo häneen säteilevin silmin ja hän poistuu liikutettuna. Päästyään Ramsdenista Anna katsoo Tanneriin. Koska Tanner istuu selin häneen, hän ensin käyttää hetken tarkastaakseen ulkoasuaan. Sitten hän astuu hiljaa Tannerin luo ja puhuu melkein hänen korvaansa).

Anna. Jack! (Tanner kääntyy äkkiä vavahtaen) Oletko mielelläsi holhoojanani? Tahdothan olla vastuunalainen minusta, eikö totta?

Tanner. Uusin lisäys syntipukki-kokoelmaasi, eikö niin?

Anna. Että sinä viitsit kertoa tuota vanhaa, typerää leikkipuhettasi! Unohda nyt se jo! Miksi sinä aina sanot semmoista, jonka tiedät kiusaavan minua? Minä koetan miellyttää sinua niin hyvin kuin voin, Jack. Saanhan nyt sanoa sen suoraan, Jack, kun olet kerran holhoojani. Olen niin onneton ellet rupea ystäväkseni.

Tanner (katsellen häntä yhtä synkästi kuin äsken kuvapatsasta). Sinun ei tarvitse pyytää minun suosiotani. Kuinka perusteettomia meidän siveelliset arvostelumme ovat! Minusta tuntuu kuin sinulla ei olisi hiukkaistakaan omaatuntoa — ei mitään muuta kuin ulkokultaisuutta. Mutta sinä et ymmärrä eroitusta. Ja kumminkin sinussa on jotain viehättävää. Minä olen kaikesta huolimatta aina kiintynyt sinuun. Kaipaisin sinua, jos kadottaisin sinut.

Anna (tyynesti pistäen kätensä Tannerin käsivarteen ja astuen hänen kanssaan edestakaisin). Mutta onhan se vallan luonnollista, Jack. Olemmehan tunteneet toisemme lapsuudesta asti. Muistatko kun —

Tanner (äkkiä irroittautuen). Seis! Minä muistan kaikki.

Anna. Oh, me olimme usein hyvin hupsuja, mutta —

Tanner. En tahdo kuulla siitä, Anna. En ole enää mikään koulupoika, enkä vielä liioin yhdeksänkymmenvuotias narrikaan, jommoiseksi tietysti tulen jos elän kyllin kauan. Se on ollutta ja mennyttä. Salli minun unohtaa.

Anna. Eikö se ollut onnellista aikaa? (Hän koettaa taas tarttuu Tannerin käsivarteen).

Tanner. Istu alas ja käyttäydy säädyllisesti. (Hän asettaa Annan istumaan tuolille kirjoituspöydän viereen). Se oli epäilemättä onnellinen aika sinulle. Sinä olit hyvä tyttö etkä koskaan joutunut pulaan. Ja kumminkaan ei pahinkaan lapsi, joka ikinä on välttänyt selkäsaunaa, olisi voinut nauttia enempää. Voin ymmärtää millä menestyksellä petit toisia tyttöjä. Sinun hyvät avusi tekivät mahtavan vaikutuksen heihin. Mutta sanoppas minulle, oletko koskaan tuntenut hyvää poikaa?

Anna. Tietysti. Kaikki pojat ovat joskus hupsuja, mutta Tavy oli aina todellakin hyvä poika.

Tanner (älyten sanat todeksi). Niin. Olet oikeassa. Syystä tai toisesta et koskaan vietellyt Tavya.

Anna. Vietellyt! Jack!

Tanner. Niin juuri, hyvä neiti Mefistofeles, vietellyt. Sinä olit loppumattoman utelias saamaan selville kuinka pitkälle poika saattoi mennä ja pirullisen viisas yllättämään hänet ja saamaan selville hänen sisimmät salaisuutensa.

Anna. Mitä tyhjiä sinä puhut! Siksi että sinulla oli tapana kertoa minulle pitkiä juttuja kaikenlaisista pahoista töistä, joita muka olit tehnyt — poika hupakon temppuja! Ja mitä sinä nimität sisimmiksi salaisuuksiksi! Poikien salaisuudet ovat juuri samanlaisia kuin miestenkin. Ja tiedäthän millaisia ne ovat.

Tanner (jyrkästi). Ei, en tiedä. Millaisia ne ovat, kerrohan.

Anna. Sellaisia, joita he kertovat jokaiselle, tietysti.

Tanner. Mutta minä vannon että kerroin sinulle asioita, joita en koskaan kertonut kenellekään muulle. Sinä houkuttelit minut liittoon, jonka nojalla meidän ei pitänyt salata mitään toisiltamme. Meidän piti kertoa toisillemme vallan kaikki. Mutta minä en muista että sinä koskaan kerroit minulle mitään.

Anna. Sinä et tahtonut puhua minusta, Jack. Sinä tahdoit aina puhua itsestäsi.

Tanner. Se on totta, hirvittävän totta. Mutta mikä piru sinä mahdoit olla, kun sait selville tuon heikkouden ja käytit sitä hyväksesi tyydyttääksesi uteliaisuuttasi! Minä tahdoin kerskailla sinulle tehdäkseni itseni intresantiksi. Koetin keksiä kaikenlaisia vallattomuuksia siksi vain että minulla olisi jotain kerrottavaa sinulle. Tappelin poikien kanssa, joita en vihannut, valehtelin, vaikka vallan yhtä hyvin olisin voinut puhua totta, varastin esineitä, joita en tahtonut, suutelin pikku tyttöjä, joista en välittänyt. Se oli kaikki vain kerskailua, intohimotonta ja siis epätotta.

Anna En koskaan kertonut sinusta muille, Jack.

Tanner. Et. Mutta jos olisit tahtonut hillitä minua, olisit kertonut. Sinä tahdoit minua jatkamaan.

Anna (kiihkeästi). Se ei ole totta. Se ei ole totta, Jack. Minä en koskaan tahtonut sinua tekemään noita ikäviä, epämiellyttäviä, raakoja, tyhmiä, vulgääriä temppuja. Minä aina toivoin että kerrankin tekisit jotain sankarillista. (Malttaen mielensä). Anteeksi, Jack, mutta kaikki se mitä teit, ei ollut vähääkään sellaista mitä toivoin sinun tekevän. Usein olin hyvin pahoillani, mutta en voinut kertoa sinusta ja saattaa sinulle ikävyyksiä. Ja olithan vain poikanen. Tiesin että kerran kasvaisit mieheksi ja jättäisit poikamaisuudet. Ehkä olin väärässä.

Tanner (ivallisesti). Elä anna valtaa huolillesi, Anna. Ainakin yhdeksän kymmenettäosaa kaikista urostöistä, joita sulle tunnustin, olivat pelkkiä valeita. Sain varsin pian selville, että sinä et pitänyt tosista kertomuksista.

Anna. Tietysti ymmärsin että kaikki ei voinut olla totta. Mutta —

Tanner. Aiot muistuttaa minulle, että muutamat kaikkein häpeällisimmistä olivat tosia.

Anna (hellästi, Tannerin suureksi kauhuksi). En tahdo muistuttaa sinua mistään. Mutta minä tunsin henkilöt, joille ne tapahtuivat ja kuulin niistä.

Tanner. Niin. Mutta todetkin jutut minä koristelin kertoessani. Tunteellisen pojan nöyryytykset voivat naurattaa kovasti tavallisia paksunahkaisia aikaihmisiä, mutta pojalle itselleen ne ovat niin kipeitä, niin häpeällisiä, että hän ei voi tunnustaa niitä — hän ei voi muuta kuin kieltää ne kiihkeästi. Oli miten oli, ehkäpä oli hyväkin minulle hiukan koristella asioita, sillä kerran kun kerroin totuuden uhkasit sanoa sen muille.

Anna. En ikinä. En ainoatakaan kertaa.

Tanner. Uhkasitpa kerran. Muistatko kuka oli se mustasilmäinen tyttö, Rachel Rosetree? (Annan kulmakarvat vavahtavat kerran tahtomattaan). Minä panin toimeen rakkausseikkailun hänen kanssaan. Tapasimme toisemme eräänä iltana puutarhassa ja kävelimme hyvin epämukavasti käsivarret toistemme vyötäisillä ja suutelimme toisiamme erotessa ja olimme erittäin tunnollisesti romantisia. Jos tuota rakkausjuttua olisi jatkunut, olisin kyllästynyt kuoliaaksi, mutta sitä ei jatkunutkaan, sillä vallan pian Rachel jätti minut, koska hän huomasi että olin kertonut asiasta sinulle. Kuinka hän sai sen tietää? Sinulta tietysti. Sinä menit hänen luokseen ja kerroit hänelle hänen rikollisen salaisuutensa sekä pidit häntä kauhun ja nöyryytyksen vallassa uhaten kannella.

Anna. Se oli hyvin terveellistä hänelle. Velvollisuuteni oli estää häntä käyttäytymästä huonosti, ja nyt hän on siitä kiitollinen minulle.

Tanner. Onko hän?

Anna. Ainakin hänen pitäisi olla.

Tanner. Velvollisuutesi ei pakoittanut sinua estämään minua käyttäytymästä huonosti, vai mitä?

Anna. Minä estin sinua samalla kuin estin häntä.

Tanner. Oletko varma siitä? Sinä estit minua kertomasta sinulle seikkailuistani, mutta mistä tiedät estäneesi seikkailuni?

Anna. Tarkoitatko sillä että jatkoit samaan tapaan toisten tyttöjen kanssa.

Tanner. En. Sain vallan tarpeekseni romantisesta hassutuksesta Rachelin kanssa.

Anna (epäillen). Miksi sinä siis rikoit luottamussuhteemme ja tulit vallan vieraaksi minulle?

Tanner (salaperäisesti). Tapahtui silloin että sain jotain, jonka tahdoin pitää vallan yksin, jakamatta sitä sinun kanssasi.

Anna. Olen varma etten olisi tahtonut sitä, jos olisit kieltänyt.

Tanner. Se ei ollut laatikollinen makeisia, Anna. Se oli jotain, jota sinä et koskaan olisi sallinut minun kutsua omakseni.

Anna (epäillen). Mitä?

Tanner. Sieluni.

Anna. Oh — ole nyt järkevä, Jack. Tiedäthän että nyt puhut tyhjiä.

Tanner. Tämä on tosinta totta, Anna. Sinä et huomannut siihen aikaan että sinäkin sait sielun. Mutta sinä sait sen kumminkin. Ei se ollut vallan turhanpäiten, kun äkkiä huomasit että siveellinen velvollisuutesi pakoitti sinua puhdistamaan ja parantamaan Rachelia. Siihen saakka olit toiminut varsin laajasti hyvän lapsen varjon alla, mutta ei koskaan johtunut mieleesi että sinulla oli velvollisuuksia toisia kohtaan. — Silloin minullekin tuli velvollisuuksia. Siihen saakka olin leikkinyt rosvosilla ilman enempää omaatuntoa kuin ketulla kanatarhassa. Mutta nyt aloin epäröidä, tuntea velvollisuutta, käsittää että totuus ja kunnia eivät enää olleet vain äiteliä sanoja aikaihmisten suussa, vaan pakoittavia periaatteita minussa itsessäni.

Anna (hiljaa). Niin. Olet kai oikeassa. Sinä aloit kehittyä mieheksi, minä naiseksi.

Tanner. Oletko varma ettemme alkaneet kehittyä joksikin enemmäksi vielä? Mitä miehuuden ja naisellisuuden alkaminen merkitsee useimpien ihmisten suussa? Tiedäthän: se merkitsee rakkauden alkamista. Mutta rakkaus alkoi minulle aikoja ennen. Rakkaudella oli osansa kaikkein aikaisimmissa unelmissa ja hullutuksissa ja mielikuvitelmissa mitä voin muistaa — saanko sanoa mitä me voimme muistaa? — vaikka me emme sitä silloin ymmärtäneet. Ei, se muutos, joka minussa tapahtui, oli siveellisen tunteen syntyminen minussa, ja kokemukseeni nojaten uskon että siveellinen tunne on ainoa todellinen tunne.

Anna. Kaikkien tunteiden tulisi olla siveellisiä, Jack.

Tanner. Tulisi! Luuletko että mikään on kyllin voimakas pakoittaakseen tunnetta, paitsi vielä voimakkaampi tunne?

Anna. Siveystuntomme hallitsee tunnetta, Jack. Elä ole tyhmä.

Tanner. Siveystuntomme! Ja eikö se muka ole tunnetta? Pitääkö paholaisen saada kaikki tunteet aivan niinkuin hyvät tuuletkin? Ellei se ole tunnetta — ellei se olisi mahtavin kaikista tunteista niin toiset tunteet lakaseisivat sen pois niinkuin hurrikanimyrsky kuivan lehden. Se on juuri tuon tunteen syntyminen, joka muuttaa lapsen mieheksi.

Anna. On muitakin tunteita, Jack. Hyvin voimakkaita.

Tanner. Kaikki muut tunteet olivat minussa jo sitä ennen, mutta ne olivat mitättömiä ja ilman päämäärää — vain lapsellista ahneutta ja julmuutta, uteliaisuutta ja kuvittelua, tapoja ja taikauskoa — muodotonta ja naurettavaa täysikasvuiselle järjelle. Kun ne kaikki äkkiä alkoivat loistaa kuin vasta sytytetyt liekit, ei valo ollut heidän omansa, vaan koittavan siveellisen tunteen paistetta. Se antoi niille arvoa, se antoi niille tietoisuuden ja merkityksen, se antoi niille ruokahalun ja järjesti ne tarkoitus- ja periaatearmeijoiksi. Sieluni syntyi siitä tunteesta.

Anna. Huomasin että kävit järkevämmäksi. Sinä olit tavattoman hävittävä olento sitä ennen.

Tanner. Hävittävä! Eikö mitä. En ollut muuta kuin vallaton.

Anna. Olit kyllä, Jack, juuri hävittävä sinä olit. Sinä turmelit kaikki vesat katkomalla oksien päät puumiekalla. Sinä särit lasit kurkkulavoista lingollasi. Sinä pistit tuleen heinäsuovan ja poliisi otti kiinni Tavyn, joka juoksi pakoon, kun hän ei saanut sinua estetyksi. Sinä —

Tanner. Huh! huh! huh! Nuo olivat kaikki tappeluita, piirityksiä, sotatemppuja, jotta saattaisimme suojella skalppejamme punaisilta indianeilta! Sinulla ei ole ollenkaan mielikuvitusta, Anna. Minä olen kymmenen kertaa hävittävämpi nyt kuin silloin. Siveellinen tunne on ottanut johtaakseen hävittäväisyyttäni siveellisiä päämääriä kohti. Minusta on tullut reformaattori, ja kuten kaikki reformaattorit, minäkin olen kuvienhävittäjä. Minä en enää säre kurkkulavojen laseja enkä polta heinäsuovia: minä sären uskontoja ja turmelen epäjumalia.

Anna (ikävystyneenä). Pelkään että olen liian naisellinen nähdäkseni mitään järkeä hävityksessä, hävittäminen ei voi muuta kuin hävittää.

Tanner. Niin, sepä se juuri onkin hyödyllistä. Rakentaminen ahtaa maan täyteen kaikenlaisia laitoksia, joita ahertajat keksivät. Hävittäminen puhdistaa sen ja hankkii meille hengittämistilaa ja vapautta.

Anna. Tuosta ei ole mitään hyötyä, Jack. Ei kukaan nainen ole yhtä mieltä kuin sinä.

Tanner. Se johtuu siitä että te sekoitatte rakentamisen ja hävittämisen luomiseen ja murhaan. Ne ovat vallan eri asioita. Minä jumaloin luomista ja inhoan murhaa. Niin, minä jumaloin sitä puissa ja kukkasissa, linnuissa ja petoeläimissä, ja sinussakin, Anna (Tyytyväisyyden ilme äkkiä poistaa kasvavan ouduksumisen ja ikävystymisen ilmeen Annan kasvoilta). Se oli juuri luova vaisto, joka pani sinut kiinnittänään minut itseesi siteillä, joitten jäljet tuntuvat vielä tänäkin päivänä. Niin Anna, tuo vanha lapsellinen liitto välillämme oli tietämättämme lemmenliitto —

Anna. Jack!

Tanner. Oo — elä säikähdä!

Anna. Minä en säikähdä!

Tanner (oikullisesti). Mutta sinun pitäisi säikähtää. Missä ovat periaatteesi?

Anna. Jack, puhutko sinä vakavasti vai etkö?

Tanner. Siveellisestä tunteestako?

Anna. Ei, ei, mutta siitä toisesta. (Hämillään). Oh, sinä olet niin hupsu. Ei milloinkaan voi tietää kuinka sinua tulee ymmärtää.

Tanner. Sinun tulee ymmärtää minut vallan vakavasti. Minä olen sinun holhoojasi ja velvollisuuteni on parantaa sinun luonnettasi.

Anna. Lemmenliitto on siis ohi, eikö niin? Sinä kai kyllästyit minuun?

Tanner. En. Mutta siveellinen tunne saattoi lapsellisen suhteemme mahdottomaksi. Mustasukkainen tunne omasta yksilöllisyydestäni heräsi minussa —

Anna. Sinä et sietänyt että sinua kohdeltiin kuin poikaa enää. Jack raukka!

Tanner. Niin — sillä poikana kohteleminen oli asettamista entiseen asemaan. Minusta oli tullut uusi henkilö, ja ne, jotka tunsivat vanhan itseni, nauroivat minulle. Ainoa ihminen, joka käyttäytyi järkevästi, oli räätälini. Hän otti uuden mitan minusta joka kerta, vaikka kaikki muut käyttivät vanhoja mittoja ja otaksuivat niitten sopivan.

Anna. Sinusta tuli hirvittävän itsetietoinen.

Tanner. Kun sinä pääset taivaaseen, Anna, tulet olemaan äärettömän itsetietoinen siivistäsi ensimäisenä vuotena. Kun tapaat siellä sukulaisiasi ja he yhä vain tahtovat kohdella sinua ikäänkuin vielä olisit kuolevainen, et voi sietää heitä, koetat päästä sellaiseen piiriin, jossa sinua ei ole koskaan tunnettu muuna kuin enkelinä.

Anna. Turhamaisuutesi vain siis sai sinut pakenemaan meitä.

Tanner. Niin, turhamaisuuteni vain, kuten sinä sitä nimität.

Anna. Sinun ei olisi tarvinnut siitä syystä paeta minua.

Tanner. Sinua ennen kaikkia. Sinä taistelit kovemmin kuin kukaan vapautustani vastaan.

Anna (vakavasti). Kuinka väärässä sinä olet! Minä olisin tehnyt vaikka mitä tähtesi.

Tanner. Vaikka mitä, paitsi päästänyt minut irti sinusta. Silloinkin kuin vaistosi oli opettanut sinulle tuon kirotun naisten tempun koota velvollisuuksia miehen niskoille, ja heittää itsensä täydellisesti ja avuttomasti hänen armoilleen, kunnes mies vihdoin ei uskalla astua askeltakaan juoksematta ensin kysymään lupaa siltä samalta naiselta. Tunnen poika raukan, jonka hartain toivo on juosta pakoon vaimostaan. Vaimo estää häntä uhkaamalla heittäytyä sen veturin muserrettavaksi, joka vetää karkurin junaa. Niin tekevät kaikki naiset. Jos me koetamme mennä jonnekin, jonne eivät tahdo päästää meitä, ei mikään laki ole meitä estämässä, mutta kun astumme ensimäisen askeleen on heidän rintansa jalkaimme alla, heidän ruumiinsa pyörien alla lähtiessämme. Ei mikään nainen ole koskaan minua orjuuttava sillä lailla.

Anna. Mutta Jack, ethän voi kulkea maailman läpi ottamatta huomioon muitakin ihmisiä hiukan.

Tanner. Tietysti. Mutta mitä muita ihmisiä? Tuo muuten ihmisten huomioonottaminen - tai oikeastaan halpamainen pelko, jota me sanomme huomioonottamiseksi — se juuri tekee meistä sentimentaalia orjia. Sinun ottaminen huomioon, esimerkiksi, merkitsee samaa kuin luopuminen omasta tahdostaan sinun tahtosi hyväksi. Entäpäs jos sinun tahtosi olisi huonompi kuin minun? Opetetaanko naisia paremmin kuin miehiä, vai huonomminko? Opetetaanko äänestäjäjoukkioita paremmin kuin valtiomiehiä, vai huonomminko? Huonommin tietysti kummassakin tapauksessa. Ja millaiseksi maailma muuttuu kun valtiomiehet ottavat huomioon äänestäjälaumojaan ja yksityiset miehet vaimojaan? Mitä merkitsevät kirkko ja valtio tähän aikaan? Samaa kuin nainen ja veronmaksaja.

Anna (tyynesti). Minusta on niin hauska että ymmärrät politiikkaa, Jack. Siitä on sinulle varmaan paljon hyötyä, jos pääset parlamenttiin. (Tanner lyyhistyy kohoon niinkuin puhkaistu rakko). Mutta minusta on ikävää että arvelit minun vaikutustani huonoksi.

Tanner. En sanonut sitä huonoksi. Huono tai hyvä — minä en tahtonut mukaantua sen alaiseksi, enkä tahdo nytkään.

Anna. Eihän kukaan sitä pyydäkään Jack. Minä vakuutan — todellakin vakuutan — etten välitä omituisista mielipiteistäsi vähääkään. Tiedäthän että me kaikki olemme kasvatetut vapaamieliseen suuntaan. Miksi sinä siis välttämättömästi tahdot pitää minua ahdasmielisenä?

Tanner. Siinähän vaara juuri onkin. Minä tiedän että sinä et välitä, siitä syystä että olet saanut selville ettei se tee mitään. Boa constrictor ei välitä vähääkään härän mielipiteistä kietouduttuaan sen ympärille.

Anna (nousten ja äkkiä ymmärtäen). Oo-oo-oo! Nyt minä ymmärrän miksi varoitit Tavya kutsumalla minua boa constrictoriksi. Ukki kertoi minulle. (Hän nauraa ja heittää boansa Tannerin kaulaan). Eikö se tunnu suloiselta ja pehmeältä Jack?

Tanner. Sinä kauhea nainen! Aiotko heittää pois ulkokullaisuutesikin?

Anna. En ole koskaan ulkokullattu sinun kanssasi, Jack. Oletko suuttunut? (Hän vetää pois boan ja heittää sen tuolille). Ehkä minun ei olisi pitänyt tehdä sitä.

Tanner (ylenkatseellisesti). Hyh! teeskentelyä! Miksi et olisi tehnyt niin, jos se kerran huvitti sinua?

Anna (kevyesti). Siksi — siksi että luulen sinun tarkoittaneen boa constrictorilla oikeastaan tätä (hän kietoo käsivartensa Tannerin kaulaan).

Tanner (tuijottaen häneen). Suurenmoinen julkeus! (Anna nauraa ja taputtaa hänen poskiaan). Ja ajatteleppas että jos mainitseisin tästä kohtauksesta, ei ainoakaan sielu uskoisi minua, mutta jos sinä syyttäisit siitä minua, ei kukaan uskoisi vastaväitteitäni.

Anna (siirtäen pois käsivartensa hyvin arvokkaasti). Sinä olet parantumaton Jack. Mutta sinun ei pitäisi laskea leikkiä meidän mieltymyksestämme toisiimme. Ei kukaan voi ymmärtää sitä väärin. Ethän sinä ainakaan ymmärrä sitä väärin, toivon mä.

Tanner. Vereni selittää sen minulle, Anna. Raukka, raukka Ricky Ticky Tavy!

Anna (katsahtaen häneen äkkiä aivan kuin tämä olisi uusi näkökohta). Ethän vain lienee kyllin typerä ollaksesi mustasukkainen Tavylle?

Tanner. Mustasukkainen! Mistä syystä? Mutta minä en ihmettele että kahlehdit häntä niin lujasti. Minäkin tunnen kahleitten kiristyvän ympärilläni, vaikka sinä vain leikit kanssani.

Anna. Luuletko että minulla on tosi tarkoituksia Tavyyn nähden?

Tanner. Tiedän että sinulla on.

Anna (vakavasti). Ole varuillasi, Jack. Sinä teet Tavyn hyvin onnettomaksi, jos annat hänelle väärän käsityksen minusta.

Tanner. Ole huoleti, ei hän enää pääse sinua pakoon.

Anna. Usein mietin että oletkohan sinä todellakin viisas mies.

Tanner. Kas niin. Mistä tämä äkkinäinen epäluulo?

Anna. Sinä näytät ymmärtävän kaikki, jota minä en ymmärrä, mutta sinä olet täydellinen kehtolapsi niissä asioissa, joita minä tosiaankin ymmärrän.

Tanner. Sen saat ainakin uskoa, että minä ymmärrän, mitä Tavy tuntee sinua kohtaan.

Anna. Ja luuletko myöskin ymmärtäväsi, mitä minä tunnen Tavya kohtaan?

Tanner. Minä tiedän liiankin hyvin kuinka Tavy raukan käy.

Anna. Minä nauraisin sinulle Jack, ellen muistaisi isä vainajata. Muista se! Tavysta tulee hyvin onneton.

Tanner. Niin tulee, mutta hän ei tule itse tietämään sitä, poika raukka. Hän on tuhat kertaa liian hyvä sinulle. Siitä on johtuva hänen elämänsä suurin erehdys sinun suhteesi.

Anna. Luulen että miehet erehtyvät enemmän siksi että he ovat liian viisaita, kuin siksi että he ovat liian hyviä (hän istuutuu ja osoittaa ylenkatsettaan koko miessukua kohtaan olkapäitten soman sorealla asennolla).

Tanner. Tiedän vallan hyvin ettet välitä paljoa Tavysta. Mutta maailmassa on aina niin että toinen suutelee ja toinen sallii itseään suudeltavan. Tavy suutelee, ja sinä vain käännät poskesi suudeltavaksi, ja sitten heität hänet pois, jos tapaat paremman.

Anna (loukkaantuneena). Sinulla ei ole mitään oikeutta sanoa tuommoista minulle, Jack. Se ei ole totta eikä se ole hienotuntoista. Jos sinä ja Tavy tahdotte ymmärtää minut väärin, ei syy ole minun.

Tanner (katuvana). Anteeksi minun karkeuteni, Anna. Se kohdistuu pahaan maailmaan, ei sinuun. (Anna katsahtaa häneen tyytyväisenä ja anteeksiantavana. Tanner muuttuu heti varovaksi). Sama se. Toivoisin vain että Ramsden palaisi. En koskaan tunne itseäni varmaksi sinun seurassasi. Sinussa on semmoinen pirullinen viehätys — ei, ei se ole viehätystä vaan kekseliästä voimaa. (Anna nauraa). Juuri noin — sinä tiedät sen itse ja ylpeilet siitä. Julkisesti, häpeämättä ylpeilet siitä.

Anna. Mikä kauhea liehakoitsija sinä olet, Jack!

Tanner. Liehakoitsija!! Minä!!!

Anna. Niin juuri liehakoitsija. Sinä koetat aina suututtaa ja loukata ihmisiä, mutta sinä et koskaan todella aio päästää heitä irti itsestäsi.

Tanner. Nyt minä soitan kelloa. Tämä keskustelu on mennyt pitemmälle kuin aioin.

Ramsden ja Octavius palaavat takaisin neiti Ramsdenin kanssa, joka on älykäs vanha neiti yksinkertaisessa ruskeassa silkkipuvussa, sormissa ja kaulassa kylliksi sormuksia, lukkoneuloja ja vitjoja osoittamaan että hänen pukunsa yksinkertaisuuteen ovat syynä periaatteet eikä köyhyys. Hän astuu huoneeseen hyvin päättävästi. Molemmat miehet, nolostuneina ja masentuneina, seuraavat häntä. Anna nousee ja astuu innokkaasti häntä vastaan. Tanner vetäytyy seinän luo kuvapatsaitten väliin ja on katselevinaan kuvia. Ramsden astuu pöytänsä luo, kuten tavallista, ja Octavius pysyttelee Tannerin läheisyydessä.

Neiti Ramsden (Melkein työntäen Annaa kylkeen astuessaan rouva Whitefieldin tuolin luo ja istuessaan siihen päättävästi). Minä pesen käteni koko tässä asiassa.

Octavius (hyvin onnettomana). Tiedän että tahdotte minun viemään pois Violetin. Sen teen. (Hän kääntyy epäröiden ovea kohti).

Ramsden. Ei, ei —

Neiti Ramsden. Miksi sinä sanot ei, Roebuck? Octavius ymmärtää että minä en ajaisi pois ketään todellisesti katuvaa naista. Muita kun nainen ei ole ainoastaan paha, vaan aikoo jatkaa pahuuttaan, silloin minä eroan.

Anna. Voi, neiti Ramsden, mitä te tarkoitatte? Mitä Violet on sanonut?

Ramsden. Violet on kovin itsepäinen. Hän ei tahdo lähteä Lontoosta. En ymmärrä häntä.

Neiti Ramsden. Minäpä ymmärrän. Asia on päivän selvä, hyvä Roebuck. Hän ei tahdo mennä, sillä hän ei tahdo erota tuosta miehestä, kuka hän sitten lieneekään.

Anna. Niin, tietysti. Octavius, puhuitko sinä hänen kanssaan?

Octavius. Hän ei tahdo kertoa meille mitään. Eikä hän suostu mihinkään ennenkuin hän on sopinut jonkun toisen kanssa. Tietysti sen konnan kanssa, joka on hänet pettänyt.

Tanner (Octaviukselle). Anna heidän siis sopia keskenään. Mies tulee iloitsemaan saadessaan hänet lähetetyksi ulkomaille. Mikä siis on niin vaikeata tässä asiassa?

Neiti Ramsden (ottaen sanat Octaviuksen suusta). Vaikeatako? Se, että kun minä tarjouduin häntä auttamaan, en tietysti tarjoutunut hänen rikostoverikseen. Hänen täytyy joko pyhästi luvata, ettei hän ikinä enää tapaa tuota miestä, taikka sitten täytyy hänen hankkia itselleen uusia ystäviä. Jota pikemmin sitä parempi.

Kamarineitsyt ilmestyy ovelle. Anna istuu nopeasti näyttäen niin välinpitämättömältä kuin suinkin. Octavius tietämättään matkii häntä.

Kamarineitsyt. Vaunut ovat ovella, neiti.

Neiti Ramsden. Mitkä vaunut?

Kamarineitsyt. Neiti Robinsonille.

Neiti Ramsden. Ooh! (Tointuen). Hyvä on. (Kamarineitsyt poistuu). Hän on lähettänyt hakemaan vaunuja.

Tanner. Minä tahdoin jo puoli tuntia sitten lähettää hakemaan vaunuja.

Neiti Ramsden. Olen iloinen että hän ymmärtää millaiseen asemaan hän on itsensä asettanut.

Ramsden. En pidä siitä että hän lähtee pois tuolla lailla, Susanna. Ei meidän pitäisi olla liian kiihkeitä.

Octavius. Kiitos, tuhat kiitosta siitä! Mutta neiti Ramsden on vallan oikeassa, Violet ei voi viipyä kauemmin.

Anna. Etkö sinä Tavy voisi mennä hänen kanssaan?

Octavius. Hän ei huoli minusta kanssaan.

Neiti Ramsden. Tietysti ei. Hän menee suoraa päätä tuon miehen luo.

Tanner. Luonnollisena seurauksena siitä siveästä kohtelusta, joka täällä on tullut hänen osakseen.

Ramsden (hyvin huolissaan). Kas niin Susanna! Siinä sen kuulet! Ja siinä on jonkun verran totta. Toivoisin että periaatteesi sallisivat sinun olla hiukan kärsivällinen tuota tyttö raukkaa kohtaan. Hän on hyvin nuori, ja kaikella on aikansa.

Neiti Ramsden. Oo, kyllä hän saa tarpeeksi myötätuntoisuutta miehiltä. Minua hämmästyttää sinun puheesi, Roebuck.

Tanner. Minua myöskin, erittäin iloisesti.

Violet ilmestyy ovelle. Hän on niin katumaton ja itsetietoinen nuori nainen kuin suinkin voi löytää kaikkein moitteettomimmin käyttäytyneiden naisten seassa. Hänen pieni päänsä ja pienoinen, päättävä suunsa, hänen puheensa ylpeä joustavuus ja hänen ryhtinsä huolellisuus, hänen pukunsa moitteeton komeus, johon kuuluu hyvin siro hattu sekä siinä kuollut lintu — kaikki todistaa että siinä on personallisuus, joka on yhtä vaarallinen kuin harvinaisen kaunis. Hän ei ole sireeni niinkuin Anna. Ihailu tulee hänen osakseen ilman mitään ponnistuksia hänen puoleltaan, ilman että hän siitä edes valittaakaan. Annassa on paljon veitikkamaisuutta, Violetissa ei yhtään, ja ehkei hänessä ole myöskään armoa. Ainoa mikä ehkä sitoo häntä, on järki ja ylpeys, vaan ei sääli. Hänen ääntään voisi luulla opettajattaren ääneksi, joka toruu pahasti käyttäytynyttä tyttöluokkaa, kun hän täydellisesti itseään halliten ja hiukan ylenkatseellisesti alkaa sanoa sanottavansa.

Violet. Tulin vain sanomaan neiti Ramsdenille että hän on löytävä minulle antamansa syntymäpäivälahjan, filigrani-rannerenkaan, taloudenhoitajan huoneessa.

Tanner. Tule sisään, Violet, ja puhele järkevästi meille.

Violet. Kiitos. Olen saanut vallan tarpeeksi perhekeskustelusta tänään. Samoin äitisi, Anna. Hän läksi itkien kotiin. Mutta kaikissa tapauksissa olen saanut selville minkä arvoiset muutamat niin sanotut ystävät ovat. Hyvästi.

Tanner. Ei, odota hetkinen. Minun täytyy sanoa jotain, jota pyydän sinua kuuntelemaan. (Violet katsoo häneen ilman vähänkään uteliaisuutta, mutta odottaa kumminkin, nähtävästi yhtä paljon vetääkseen käteensä toisen hansikkaansa, kuin kuunnellakseen Tanneria). Minä olen täydellisesti sinun puolellasi tässä asiassa. Onnittelen sinua syvimmällä kunnioituksella, siksi että sinulla on ollut niin paljon rohkeutta. Sinä olet vallan oikeassa ja perhe on vallan väärässä.

Hämmästystä. Anna ja neiti Ramsden nousevat ja kääntyvät Violetia ja Tanneria kohti. Violet hämmästyneempänä kuin kukaan, unohtaa hansikkaansa ja astuu keskelle huonetta nolona ja pahoillaan. Octavius yksin ei liiku eikä kohota päätään: hän on häpeän masentama.

Anna (rukoilevasti, jotta Tanner käyttäytyisi ihmisiksi). Jack!

Neiti Ramsden (raivossa). No sen minä sanon!

Violet (terävällä äänellä Tannerille). Kuka kertoi sen sinulle?

Tanner. Ramsden ja Tavy tietysti. Miksi he eivät olisi saaneet?

Violet. Sillä he eivät tiedä.

Tanner. Tiedä? Mitä?

Violet. He eivät tiedä että minä olen oikeassa.

Tanner. Oo - kyllä he sen tietävät sydämessään, vaikka heidän hullut taikauskonsa siveydestä ja soveliaisuudesta ja sen semmoisessa saattaa heidät moittimaan sinua. Mutta minä tiedän ja muu maailma oikeastaan myöskin tietää, vaikkei se uskalla sitä tunnustaa, että sinulla oli oikeus seurata vaistoasi, että elinvoima ja rohkeus ovat suurimmat ominaisuudet naisessa ja äitiys hänen juhlallinen vihkimisensä naisellisuuteen, ja että se seikka, että et ole laillisesti vihitty, ei hiukkaistakaan vähennä sinun arvoasi eikä meidän kunnioitustamme sinua kohtaan.

Violet (punastuen harmista). Sinä siis pidät minua huonona naisena, kuten nuo muutkin. Ja sinä luulet, että minä en ole ainoastaan menetellyt kunnottomasti, vaan vieläpä hyväksyn sinun innoittavat mielipiteesikin. Neiti Ramsden, minä olen sietänyt teidän kovat sananne siksi että tiesin teidän kerran katuvan niitä kun saitte kuulla totuuden, mutta minä en siedä semmoista inhoittavaa loukkausta, että Jack onnittelee minua siitä, että muka olen yksi noita kurjia olentoja, joita hän hyväksyy. Minä olen salannut avioliittoni mieheni tähden. Mutta nyt minä vaadin laillisen aviovaimon oikeudella että minua ei loukata.

Octavius (kohottaen päänsä sanomattomalla helpoituksen tunteella). Sinä olet naimisissa!

Violet. Niin olen. Ja teidän olisi pitänyt arvata se. Mikä syy teillä oli epäillä että minulla ei ollut oikeutta kantaa vihkisormusta? Ei kukaan teistä koskaan kysynytkään minulta. Sitä en voi unohtaa.

Tanner (rauniona). Olen täydellisesti masennettu. Tarkoitin hyvää. Pyydän anteeksi — ryömien pyydän anteeksi.

Violet. Toivon että vasta olet varovampi puheissasi. Tietysti ei kukaan ota niitä täydellä todella, mutta ne ovat epämiellyttäviä ja todistavat huonoa aistia.

Tanner (taipuen myrskyn alla). En voi puolustautua. Olen vasta varovampi puolustaessani naisia. Pelkään että olemme kaikki alentuneet sinun silmissäsi, paitsi Anna. Annan tähden suo meille anteeksi.

Violet. Niin, Anna on ollut hyvin ystävällinen. Mutta hän tiesi.

Tanner. Ahaa.

Neiti Ramsden (jäykästi). Ja kuka on se herrasmies, joka ei tunnusta vaimoaan?

Violet (nopeasti). Se on minun asiani, neiti Ramsden, eikä teidän. Minulla on omat syyni pitää avioliittoni salassa tällä haavaa.

Ramsden. En voi sanoa muuta kuin että olen kovin pahoillani, Violet. Minua vallan kauhistaa muistella kuinka olemme sinua kohdelleet.

Octavius (nolona). Anteeksi, Violet. En voi sanoa muuta.

Neiti Ramsden (yhä vielä haluttomana antautumaan). Tietysti se minkä nyt kerroit, muuttaa asiat kokonaan. Joka tapauksessa on velvollisuuteni itseäni kohtaan —

Violet (keskeyttäen hänet). Velvollisuutenne minua kohtaan on pyytää anteeksi. Se on velvollisuutenne sekä itseänne että minua kohtaan. Jos itse olisitte naimisissa oleva vaimo, ette suinkaan tahtoisi istua taloudenhoitajan huoneessa ja tulla kohdelluksi kuin pahankurinen lapsi. Siten juuri nuoret neidit ja vanhat eukot, joilla ei ole mitään vakavia velvollisuuksia, minua kohtelivat.

Tanner. Elä iske meihin, kun olemme masennetut, Violet. Minä luulin että teimme itsemme naurunalaisiksi, mutta oikeastaan onkin niin että sinä teit meidät naurunalaisiksi.

Violet. Ainakaan se ei ollut sinun asiasi, Jack.

Tanner. Eikö ollut minun asiani? Vaikka Ramsden melkein suoraan syytti minua tuoksi tuntemattomaksi herrasmieheksi.

Ramsden vastustaa kiihkeästi, mutta Violetin kylmä suuttumus sammuttaa hänen kiihkonsa.

Violet. Sinua! Kuinka inhoittavaa! Kuinka ilettävää! Kuinka halveksittavasti te olette puhuneet minusta! Jos mieheni tietäisi tuon, ei hän sallisi minun ikinä enää virkkaa sanakaan teille. (Ramsdenille). Tämän viimeisen te todellakin olisitte voinut säästää minulta.

Ramsden. Minä vakuutan etten koskaan — ainakin se on sanojeni hirveätä väärentämistä —

Neiti Ramsden. Sinun ei tarvitse selittää, Roebuck. Hän oli itse syynä kaikkeen. Hänen asiansa on pyytää anteeksi että hän petti meidät.

Violet. Voin antaa teille anteeksi, neiti Ramsden, sillä te ette voi ymmärtää, kuinka tunnen tämmöisissä asioissa, vaikka kyllä olisin odottanut enemmän järkeä henkilöiltä, joilla on suurempi kokemus. Minä ymmärrän kuitenkin että olette joutunut hyvin kiusalliseen asemaan ja paras minkä voin tehdä, on poistua heti. Hyvästi.

Hän menee jättäen heidät tuijottamaan.

Neiti Ramsden. No sen minä sanon!

Ramsden (valittaen). Kyllä hän nyt on meille hyvin suuttunut.

Tanner. Teidän täytyy lyyhistyä kokoon vihkisormuksen edessä, Ramsden, kuten meidän muidenkin. Häpeämme malja on täysi.

Toinen näytös.

Ajotiellä maatalon puistossa lähellä Richmondia moottorivaunu on joutunut epäkuntoon. Se seisoo puuryhmän edessä, jonka ympäri tie kiertää taloon, joka osittain näkyy puitten läpi. Tanner seisoen tiellä moottorivaunun vasemmalla puolella, voisi selvään nähdä talon läntisen nurkan, ellei hänen huomionsa olisi kokonaan kiintynyt selällään makaavaan, sinisiin housuihin puettuna sääripariin, joka pistää esiin koneen alta. Hän katselee niitä tarkasti, selkä kumarassa ja kädet polviin nojaten. Hänen nahkatakkinsa ja suippo lakkinsa osoittavat että hän on moottorivaunun matkustajia.

Sääret. Ahaa! Nyt se on tehty.

Tanner. Onko kaikki kunnossa nyt?

Sääret. Kaikki hyvin!

Tanner kumartuu tarttuen kiinni säärien nilkkaan ja vetäen esiin kuin työntökärryt säärien omistajan, joka kulkee käsillään pitäen vasaraa hampaissaan. Hän on nuori mies siistissä sinisessä puvussa, puhtaaksi ajettu leuka, tummat silmät, lyhyt hyvin harjattu tukka ja hiukan säännöttömät, epäluuloisesti kaarevat kulmakarvat. Kun hän korjaa vaunua ovat hänen liikkeensä nopeat ja odottamattomat, mutta kumminkin tarkat ja huolelliset. Tanneria ja Tannerin ystäviä kohtaan hänen käytöksensä ei ole ollenkaan alamainen, vaan kylmä ja jäykkä, pitäen heidät jonkun matkan päässä, mutta antamatta kumminkaan koskaan aihetta valituksiin. Siitä huolimatta hän koko ajan pitää heitä silmällä jotenkin kyynillisesti, niinkuin ainakin mies joka tuntee maailman nurean puolen. Hän puhuu hitaasti ja hieman ivallisesti eikä ollenkaan koeta saada puhettaan herrasmaiseksi. Saattaa arvata että hänen siro ulkoasunsa on merkkinä kunnioituksesta häntä itseään ja omaa luokkaansa kohtaan, eikä niitä kohtaan, joitten palveluksessa hän on.

Hän astuu nyt moottorivaunuun koettaakseen koneistoa ja panee taas lakin päähänsä ja päällystakin yllensä. Tanner riisuu pois nahkaisen päällystakkinsa ja heittää sen vaunuun. Kuljettaja (taikka automobilisti, taikka moottoriniekka, taikka miksi tahansa nimittänemmekään häntä) katselee ympärilleen kysyvästi, työntäen samalla vasaransa vaunuun.

Kuljettaja. Joko saitte tarpeeksi, vai?

Tanner. Voin yhtä hyvin kävellä taloon ja ojentaa jalkojani hiukan sekä tyynnyttää hermojani. (Katsoen kelloaan). Tiedätte kai että olemme tulleet Hyde Park Cornerista Richmondiin kahdessakymmenessä yhdessä minuutissa.

Kuljettaja. Viidessätoista minuutissa minä sen vertaisen matkan olisin pyörähyttänyt, jos olisi ollut selvä tie.

Tanner. Mutta mistä syystä? Rakkaudesta urheiluunko, vai saadaksenne ilon kauhistuttaa onnetonta isäntäänne?

Kuljettaja. Mikä se teitä pelottaa?

Tanner. Poliisi ja niskani mahdollinen taittuminen.

Kuljettaja. Soo. Mutta jos tykkäätte kulkea hiljakseen niin voittehan mennä omnibussissa. Se on halvempaa. Te maksatte minulle että minä säästäisin teiltä aikaa ja hankkisin teille hyötyä tuhannen punnan moottorivaunusta. (Hän istuutuu tyynesti).

Tanner. Minä olen moottorivaunun sekä teidän orjanne. Joka yö minä uneksin siitä kirotusta kapineesta.

Kuljettaja. Kyllä se semmoinen haihtuu. Jos menette taloon niin saanko kysyä kuinka kauan meinaatte viipyä siellä? Siitä syystä vain että jos meinailette jutella koko aamupäivän rouvasväen kanssa, niin panen vaunun talliin ja lähden omiin hommiini. Muutoin annan sen seistä tässä odottamassa.

Tanner. Paras on odottaa tässä. En viivy kauan. Tänne pitäisi tulla nuori amerikkalainen herrasmies, eräs herra Malone yhdessä herra Robinsonin kanssa uudessa amerikkalaisessa höyryvaunussaan.

Kuljettaja (hypäten ylös ja kiirehtien vaunusta Tannerin luo). Amerikkalaisessa höyryvaunussa! Kilpaa meidän kanssa Lontoosta!

Tanner. Ehkä he ovat jo täällä.

Kuljettaja. Olisinpa minä sen tiennyt! (Syvästi moittien). Miksette kertonut siitä, herra Tanner?

Tanner. Sillä minulle on ilmoitettu että tällä vaunulla voi ajaa 84 penikulmaa tunnissa, ja minä tiedän kokemuksesta kuinka paljon te voitte ajaa, jos tiellä sattuu olemaan kilpailija. Katsokaappas Henry, on asioita, joita teidän ei ole terveellistä tietää, ja tämä asia oli yksi niitä. Rauhoittukaa nyt kumminkin, kohta saatte nauttia kylliksenne. Aiomme ajella koko päivän. Amerikkalainen ottaa vaunuunsa herra Robinsonin, hänen sisarensa ja neiti Whitefieldin. Me otamme neiti Rhodan.

Kuljettaja (tyydytettynä, miettii toista asiaa). Neiti Rhoda on neiti Whitefieldin sisar, vai mitä?

Tanner. Niin on.

Kuljettaja. Ja neiti Whitefield itse menee toiseen vaunuun? Ei teidän kanssanne?

Tanner. Mitä hittoja hän minun kanssani tulisi? Herra Robinsonhan on toisessa vaunussa. (Kuljettaja katselee Tanneria kylmällä epäluulolla ja kääntää vaunun viheltäen hiljaa tunnettua nuottia. Tanner, hiukan levottomana, aikoo jatkaa samaa ainetta, mutta kuulee samalla Octaviuksen askeleet käytävällä. Octavius tulee talosta päin, puettuna moottoripukuun, mutta ilman päällystakkia.) Me olemme menettäneet, kiitos luojan. Tuossa on herra Robinson. Hei, Tavy, onko höyryvaunu onnistunut?

Octavius. On varmaan. Me tulimme Hyde Park Corneristä tänne seitsemässätoista minuutissa. (Kuljettaja on raivoissaan ja potkaisee vaunua muristen suuttumuksesta). Kauanko te viivyitte?

Tanner. Noin kolme neljännes tuntia, tai niille paikoin.

Kuljettaja (vastustaen). So, soh, herra Tanner! Helposti olisimme ennättäneet vähemmässä kuin viidessätoista minuutissa.

Tanner. Ohimennen, saanko esitellä teidät? Herra Octavius Robinson ja herra Enry Straker.

Straker. Hauska tavata, herra Robinson. Herra Tanner pilkkaa Enry nimeä. Herrat sanovat aina Hhenry. Mutta en suinkaan minä välitä.

[Lontoon alhaison murteen huomattavimpia ominaisuuksia on se, että h jätetään pois sellaisten sanojen alusta, missä sen tulisi olla, ja lausutaan usein sanojen alussa, jossa sitä ei ole. Suoment. muist.]

Tanner. Sinä luulet vain että se todistaa huonoa aistia minussa, kun kiusottelen Strakeria, Tavy. Mutta sinä olet vallan väärässä. Tämä mies näkee enemmän vaivaa jättääkseen pois h:t kielestään, kuin hänen isänsä ennen, saadakseen ne kieleensä. Se on luokkamerkkinä hänessä. En ole elämässäni tavannut ketään, joka on niin pöhöttynyt luokkaylpeydestä kuin Enry.

Straker. So, soh, herra Tanner. Hiukan moderatsionia!

Tanner. Moderatsionia! Kuulitko Tavy? Sinä olisit sanonut että vähempi riittää. Mutta tämä mies on saanut sivistystä ja hän tietää että me emme ole. Mikä olikaan teidän kansakoulunne, Straker?

Straker. Sherbrooke Road.

Tanner. Sherbrooke Road! Sanoisiko kukaan meistä Rugby! Harrow! Eton! tuommoisella henkisellä ylpeydellä? Sherbrooke Road on paikka, jossa pojat oppivat jotain. Eton on poikatarha, jonne meidät lähetetään siitä syystä että olemme kiusana kotona, ja siksi että myöhemmin elämässä aina kun jonkun herttuan nimi mainitaan, voimme sanoa että hän on entinen koulutoverimme.

Straker. Te ette ymmärrä yhtään niitä asioita, herra Tanner. Ei kansakoulussa opi, vaan teollisuuskoulussa.

Tanner. Se on hänen yliopistonsa, Octavius. Ei Oxford, eikä Cambridge, tai Durham, Dublin, tai Glasgow. Ei edes mikään noista lahkolaispesistä Walesissakään. Ei, Tavy. Regent Street, Chelsea Borough — en muista puoliakaan niitten nimistä — ne ovat hänen yliopistojaan. Ne eivät ole vain luokkarajoitusten myymälöitä, kuten meidän yliopistomme. Te ylenkatsotte Oxfordia, Enry, eikö niin?

Straker. En ollenkaan. Se on vallan nätti paikka semmoisille, jotka sellaisista tykkäävät. Siellä opetetaan herraksi. Teollisuuskoulussa opetetaan konemestariksi tai muuksi sellaiseksi.

Tanner. Ivaa, Tavy, pelkää ivaa! Jospa sinä voisit katsoa Enryn sieluun ja näkisit koko sen ylenkatseen syvyyden, jota hän tuntee herroja kohtaan, ja hänen ylpeytensä huipun siitä että hän on konemestari, niin kalpenisit. Hän suorastaan nauttii aina kun tämä moottorivaunu joutuu epäkuntoon, sillä se saattaa näkyviin minun herrasmaisen avuttomuuteni ja hänen työläismäisen taitonsa ja kekseliäisyytensä.

Straker. Elkää välittäkö hänestä, herra Robinson. Hän rakastaa puhumista. Mutta mehän tunnemme hänet.

Octavius (vakavasti). Mutta hänen puheessaan on paljon totta pohjalla. Minä uskon mitä hartaimmin työn ylevyyteen.

Straker (tyyneesti). Siksi että te ette ole koskaan tehnyt mitään työtä herra Robinson. Minun tehtäväni on poistaa työ. Teillä on enemmän hyötyä minusta ja yhdestä koneesta kuin kahdestakymmenestä työmiehestä.

Tanner. Herran nimessä, Tavy, elä houkuttele häntä puhumaan valtiotaloudesta. Hän tietää kaikki siitä, mutta me emme tiedä. Sinä olet vain runollinen sosialisti, Tavy. Hän on tieteellinen.

Straker (joutumatta hämilleen). Niin. Tämä keskustelu on kyllä hyvin opettavaa, mutta minun täytyy pitää huolta koneesta ja te kai tahdotte puhella tytöistänne. Kyllä minä ymmärrän. (Hän alkaa puuhailla koneen luona ja lähtee sitten astumaan taloa kohti).

Tanner. Se on hyvin tärkeä yhteiskunnallinen ilmiö.

Octavius. Mikä?

Tanner. Straker. Tässä me kirjalliset ja sivistyneet henkilöt olemme vuosikausia huutaneet uutta naista, joka kerta kuin joku harvinaisen vanhanaikuinen naishenkilö joutui ilmapiiriimme, emmekä koskaan huomanneet että uusi mies oli tullut. Straker on uusi mies.

Octavius. Minä en huomaa hänessä mitään uutta, paitsi sinun hulluttelusi hänen kanssaan. Mutta en minä nyt viitsi puhua hänestä, vaan Annasta.

Tanner. Straker tiesi senkin. Luultavasti hän oppi senkin teollisuuskoulussa. No, mikä Annalla on hätänä? Oletko kosinut häntä?

Octavius (itseään syyttäen). Minä olin kyllin petomainen ja tein sen eilisiltana.

Tanner. Kyllin petomainen! Mitä tarkoitat?

Octavius (dityrambimaisesti). Jack, me miehet olemme kaikki raakoja. Me emme koskaan ymmärrä kuinka äärettömän herkkä naisen tunne-elämä on. Kuinka minä saatoinkaan sen tehdä!

Tanner. Tehdä mitä, sinä itkusuinen idiootti?

Octavius. Niin, minä olen idiootti, Jack. Jospa olisit kuullut hänen äänensä ja nähnyt hänen kyyneleensä! Minä olen valvonut koko yön ajatellen niitä. Jos hän olisi moittinut minua, olisin kestänyt sen paremmin.

Tanner. Kyyneleitä! Se on vaarallista. Mitä hän sanoi.

Octavius. Hän kysyi minulta kuinka saatoin nyt ajatella muuta kuin hänen rakasta isä-vainajaansa. Hän tukahdutti nyyhkytyksen — (hän masentuu).

Tanner (taputtaen häntä selkään). Koeta kestää se miehen tavoin, Tavy, vaikka sinusta tuntuisikin kuin olisit aasi. Se on sitä vanhaa peliä. Hän ei ole väsynyt vielä leikkiin sinun kanssasi.

Octavius (kärsimättömästi). Oh, elä puhu tyhmyyksiä aina, Jack. Luuletko tosiaankin että tuo sinun iän ikuinen ontto kyynillisyytesi ollenkaan kykenee käsittämään hänen kaltaistaan luonnetta.

Tanner. Hm! Sanoiko hän muuta?

Octavius. Sanoi. Ja siksi juuri minä asetankin sekä hänet että itseni sinun pilkattavaksesi kertomalla siitä.

Tanner (katuvana). Ei pilkattavaksi, hyvä Tavy, ei totta tosiaankaan. No, vähät siitä. Jatka.

Octavius. Hänen velvollisuudentuntonsa on niin harras, niin täydellinen, niin —

Tanner. Niin on. Jatka.

Octavius. Katsohan, näissä uusissa oloissa sinä ja Ramsden olette hänen holhoojiaan, ja hänen mielestään kaikki se velvollisuudentunto, joka ennen kohdistui hänen isäänsä, on nyt tuleva teille. Hän sanoi arvelevansa että minun olisi pitänyt ensin puhua siitä teidän molempien kanssa. Tietysti hän on oikeassa, mutta en voi auttaa että minusta tuntuu oudolta tulla sinulta juhlallisesti kosimaan holhokkisi kättä.

Tanner. Olen iloinen että rakkaus ei ole kokonaan sammuttanut huumorintunnetta sinussa.

Octavius. Tuo vastaus ei tule tyydyttämään häntä.

Tanner. Virallinen vastaukseni on tietysti: Siunaukseni teille, lapseni, olkaa onnelliset!

Octavius. Tahtoisin että lakkaisit laskemasta leikkiä tässä asiassa. Vaikkei se ole täyttä totta sinulle, on se kumminkin minulle ja hänelle.

Tanner. Tiedäthän vallan hyvin että hän on yhtä vapaa valitsemaan kuin sinäkin.

Octavius. Hän ei ajattele niin.

Tanner. Eikö tosiaankaan! No, mitä siis tahdot minun tekemään?

Octavius. Tahdon että sanot hänelle vilpittömästi ja vakavasti mitä ajattelet minusta. Sano että voit uskoa hänet minulle — nimittäin jos luulet voivasi.

Tanner. En ollenkaan epäile voivani uskoa hänet sinulle. Mutta minua huolestuttaa ajatus uskoa sinut hänelle. Oletko sinä lukenut Maeterlinckin kirjan mehiläisestä?

Octavius (vaivoin hilliten suuttumustaan). Minun ei tee mieli keskustella kirjallisuudesta tällä hetkellä.

Tanner. Ole hiukan kärsivällinen vain. En minäkään puhu kirjallisuudesta. Kirja mehiläisestä on luonnonhistoriaa. Se on kamala opetus ihmiskunnalle. Sinä luulet olevasi Annan kosija, luulet että sinä olet takaa-ajaja, hän takaa-ajettu, että sinun asiasi on kosia, pyytää, voittaa, valloittaa. Hullu! Sinä itse olet takaa-ajettu, merkitty otus, määrätty saalis. Sinun ei tarvitse istua ja luoda ikävöiviä silmäyksiä syöttiin loukun lankojen takana. Loukun ovi on auki, ja se sulkeutuu vasta silloin kun sinä olet loukussa, ja sulkeutuu silloin iäksi.

Octavius. Jospa voisin sen uskoa — vaikka sanotkin sen pahankuriseen tapaasi.

Tanner. Hyvä mies, mitä muuta tekemistä hänellä on tässä elämässä kuin hankkia itselleen mies? Naisen täytyy koettaa päästä naimisin niin pian kuin suinkin ja miehen täytyy koettaa pysyä naimattomana niin kauan kuin suinkin. Sinulla on runosi ja murhenäytelmäsi tehtävänä, Annalla ei mitään.

Octavius. En voi kirjoittaa ilman innostusta. Eikä sitä voi kukaan muu minussa synnyttää kuin Anna.

Tanner. Mutta eikö sinun olisi varmempi hankkia sitä jonkun matkan päässä hänestä? Petrarca ei nähnyt puoleksikaan niin usein Lauraa eikä Dante Beatriceä, kuin sinä tapaat Annan, ja kumminkin he kirjoittivat ensi luokan runoutta — ainakin minulle on kerrottu niin. He eivät koskaan panneet epäjumalanpalvelustaan perhetuttavuuden koetuksen alaiseksi, ja sitä kesti kuolemaan asti. Mene naimisiin Annan kanssa, ja viikon perästä hän ei tuota sinulle enempää innostusta kuin lautasellinen pannukakkuja.

Octavius. Luulet minun kyllästyvän häneen!

Tanner. En ollenkaan. Ethän sinä kyllästy pannukakkuihinkaan. Mutta ne eivät innostuta sinua. Eikä hän liioin innostuta sinua, kun hän lakkaa olemasta runoilijan unelmana ja muuttuu tanakaksi kuudenkymmenen kilon rouvaksi. Sinun täytyy silloin pakosta uneksia jostakin toisesta, ja silloin syntyy jymy.

Octavius. Ei maksa vaivaa puhua tuolla lailla, Jack. Sinä et ymmärrä. Sinä et ole koskaan ollut rakastunut.

Tanner. Minäkö! En ole koskaan ollut rakastumatta. Minä olen rakastunut itse Annaankin. Mutta minä en ole rakkauden orja enkä rakkauden narri. Katso mehiläistä, oi runoilija: mieti sen tapoja ja ole järkevä. Herran nimessä, Tavy, jos naiset tulisivat toimeen ilman meidän työtämme ja me söisimme heidän lastensa leipää emmekä hankkisi sitä, niin he surmaisisivat meidät niinkuin hämähäkki surmaa toverinsa, tai mehiläinen kuhnurit. Ja he olisivat vallan oikeassa, ellemme kelpaisi muuhun kuin rakastamaan.

Octavius. Jospa vain olisimme kyllin hyviä rakkaudelle! Ei ole mitään rakkauden vertaista! Ei ole olemassa muuta kuin rakkaus. Ilman sitä maailma olisi synkän kauhun unelma vain!

Tanner. Ja tuo — tuo on se mies, joka minulta anoo holhokkini kättä! Tavy, luulen että meidät vaihdettiin kehdossa ja että sinä olet oikea Don Juanin jälkeläinen.

Octavius. Elä vain sano semmoista Annalle.

Tanner. Ole huoleti. Hän on merkinnyt sinut omakseen, eikä mikään voi enää pidättää häntä. Sinä olet tuomittu. (Straker palaa sanomalehti kädessä). Tässä tulee uusi mies turmellen itseään puolen pennyn lehdellä kuten tavallista.

Straker. Voitteko uskoa, herra Robinson, että kun ajelemme moottorivaunussa ostamme aina kaksi lehteä: Times hänelle ja Leader tai Echo minulle. Mutta luuletteko että minä saan vilaistakaan lehteeni? Ee-ei. Hän ryöstää aina Leaderin itselleen ja antaa minun niellä Timesinsä.

Octavius. Eikö Times mainitse vetojen voittajia?

Tanner. Enry ei välitä vedonlyönnistä, Tavy. Moottoriennätykset ovat hänen heikkoutensa. Mikä on viimeisin?

Straker. Parisista Biskraan, neljäkymmentä penikulmaa tunnissa keskimäärin, lukuunottamatta Välimerta.

Tanner. Kuinka monta tapettu?

Straker. Kaksi tyhmää lammasta vain. Mitä se tekee! Lampaat eivät maksa paljon. Omistajat olivat iloissaan kun saivat hinnan tarvitsematta raastaa niitä teurastajalle. Mutta totta vissiin siitä nostetaan juttu, ja sitten Ranskan hallitus kieltää koko ajon, ja meiltä on tilaisuus mennyt. Harmittaa niin vietävästi, kun herra Tanner ei lähde kunnolliselle matkalle niin kauan kuin vielä saa.

Tanner. Tavy, muistatko sinä eno Jamesin?

Octavius. Muistan kyllä. Kuinka niin?

Tanner. Eno Jamesilla oli ensi luokan kokki ja hän ei voinut sulattaa mitään muuta ruokaa, kuin sen kokin keittämää. Mies parka oli ujo ja vihasi seuraelämää. Mutta kokki oli ylpeä taidostaan ja tahtoi laittaa päivällisiä prinsseille ja ulkovaltojen lähettiläille. Estääkseen kokkia lähtemästä toisen palvelukseen vanhan eno raukan täytyi panna toimeen suuret päivälliskutsut kahdesti kuukaudessa ja kärsiä kaikki nolouden tuskat. Tässä on nyt sama asia minun ja Enry Strakerin, tämän uuden miehen, välillä. Minä inhoan matkustamista, mutta minä pidän aika paljon Enrystä. Hän taas ei välitä mistään muusta koko maailmassa kuin kiitämisestä eteenpäin nahkatakissa ja moottorilakissa, ympärillään tuuman paksulta tomua, kuusikymmentä penikulmaa tunnissa oman henkensä ja minun henkeni kaupalla. Paitsi ei silloin tietysti, kun hän makaa selällään loassa koneen alla koettaen saada selville mikä paikka on ratkennut. No niin, ellen minä päästä häntä ajamaan ainakin tuhat penikulmaa, joka toinen viikko, jättää hän minut oman onneni nojaan ja menee jonkun amerikkalaisen biljonäärin palvelukseen. Ja minä saan hankkia itselleni kiltin ja kunnioittavan tallirengin, joka nostaa lakkiaan ja tietää oikean asemansa. Minä olen Enryn orja, aivan niinkuin eno James oli kokkinsa orja.

Straker (suuttuneena). Toivoisin tosiaankin että minulla olisi kone, joka kulkisi yhtä nopeaan kuin te voitte puhua, herra Tanner. Olen vain sanonut että menetätte rahaa moottorillanne ellette pidä sitä työssä. Yhtä hyvinhän voisitte hankkia itsellenne lastenvaunut ja hoitajattaren niitä työntämään, kuin moottorivaunun ja minut jos ette käytä meitä viimeiseen pisaraan asti.

Tanner (tyynnyttäen). Hyvä on, Henry, hyvä on. Kohta lähdemme taas puolen tunnin matkalle.

Straker (ylenkatseellisesti). Puolen tunnin! (Hän palaa koneen luo, istautuu ja kääntää uuden sivun sanomalehdestään hakien lisää uutisia).

Octavius. Siitä muistan, minulla on sinulle kirje Rhodalta.

Tanner (avaten sen). Arvaan että Rhoda vainuaa riitaa Annan kanssa. Tavallisesti ei ole muuta kuin yksi henkilö, jota englantilainen tyttö vihaa enemmän kuin äitiään, ja se on hänen vanhin sisarensa. Rhoda pitää paljon enemmän äidistään kuin Annasta. Hän — (harmilla) — No sen minä sanon!

Octavius. Mikä nyt?

Tanner. Rhodan piti tulla minun kanssani ajelemaan moottorivaunullani, mutta hän sanoo että Anna on sen kieltänyt.

Straker rupeaa äkkiä viheltämään lempinuottiaan huomiota herättävällä ponnella. Hämmästyneinä tuosta leivomaisesta säveleestä ja hiukan tuskastuneina ivallisesta vivahduksesta sen riemussa, he kääntyvät Strakeriin päin ja katsovat häneen kysyvästi. Mutta Straker on syventynyt sanomalehteensä, ja heidän liikkeensä ei hiota mitään tuloksia.

— 30 —

Octavius (tointuen taas). Mainitseeko hän mitään syytä?

Tanner. Syytä! Loukkaus ei koskaan hae syytä. Anna kieltää häntä olemasta kahden kesken kanssani millään ehdolla. Sanoo että olen vallan sopimaton henkilö seurustelemaan nuoren tytön kanssa. Mitä arvelet nyt ihanteestasi?

Octavius. Sinun tulee muistaa mikä raskas vastuunalaisuus nyt on Annan niskoilla, kun hänen isänsä on kuollut. Rouva Whitefield on liian heikko johtamaan Rhodaa.

Tanner (tuijottaen häneen). Toisin sanoen, sinä olet samaa mieltä kuin Anna.

Octavius. En. Mutta luulen ymmärtäväni hänet. Täytyyhän sinun myöntää että mielipiteesi eivät ole juuri soveliaita muodostamaan nuoren tytön mieltä ja luonnetta.

Tanner. En ikinä myönnä mitään sellaista. Sen myönnän että nuoren tytön mieltä ja luonnetta tavallisesti muodostetaan kertomalla hänelle valheita; mutta minä vastustan nyt sitä erityistä valetta että minulla olisi tapana väärinkäyttää tyttöjen luottamusta.

Octavius. Sitä Anna ei sanokaan, Jack.

Tanner. Mitäs muuta hän tarkoittaa?

Straker (huomaten Annan tulevan talosta päin). Neiti Whitefield, hyvät herrat. (Hän astuu alas moottorivaunusta ja kävelee alas käytävää, kuten ainakin mies, joka tietää ettei häntä enää tarvita).

Anna (astuen Octaviuksen ja Tannerin väliin). Hyvää huomenta, Jack. Tulin sanomaan sinulle että Rhoda paralla on semmoinen päänkivistys, ettei hän voi tulla kanssasi tänään ajelemaan. On niin sääli häntä, lapsi raukkaa.

Tanner. Mitä sanot nyt, Tavy?

Octavius. Ethän voi sitä väärin ymmärtää, Jack. Anna osoittaa sulle mitä ystävällisintä huomaavaisuutta, vaikkapa hänen siitä syystä täytyisi pettää sinua.

Anna. Mitä tarkoitatte?

Tanner. Tahtoisitko parantaa Rhodan päänkivistyksen, Anna?

Anna. Tietysti.

Tanner. Sanoppas hänelle siis kaikki se minkä äsken sanoit minulle, ja lisää vielä että satuit tulemaan kaksi minuuttia sen jälkeen kun olin vastaanottanut Rhodan kirjeen ja lukenut sen.

Anna. Rhoda on kirjoittanut sinulle!

Tanner. Ja selittänyt kaikki.

Octavius. Elä välitä hänestä, Anna. Sinä olit oikeassa — vallan oikeassa. Anna teki ainoastaan velvollisuutensa, Jack, ja sinä tiedät sen. Teki sen niin ystävällisesti sinua kohtaan kuin suinkin.

Anna (mennen Octaviuksen luo). Kuinka hyvä sinä olet, Tavy, ja kuinka avulias! Kuinka hyvin sinä ymmärrät!

Octavius säteilee.

Tanner. Sillä lailla! Kiristää kahleita. Rakastathan häntä, Tavy, eikö niin?

Octavius. Hän tietää sen.

Anna. Hsh. Häpeä nyt, Tavy!

Tanner. Oh, minä annan luvan. Olenhan holhoojasi. Ja minä luovutan sinut Tavyn huostaan seuraavaksi tunniksi. Itse lähden ajelemaan moottorivaunulla.

Anna. Ei Jack. Minun täytyy puhua sinulle Rhodasta. Ricky, menetkö sisälle pitämään seuraa amerikkalaiselle ystävällesi. Hän on hiukan mamman tiellä näin aikaisin aamupäivällä. Mamman täytyy saada lopettaa taloustoimensa.

Octavius. Kiirehdin sinne heti, Anna rakas (hän suutelee Annan kättä).

Anna (hellästi). Ricky Ticky Tavy!

Octavius katsoo Annaan paljon sanovalla punastuksella ja kiirehtii pois.

Tanner (jyrkästi). Kuuleppas nyt Anna. Nyt sinä ajoit karille. Ja jos Tavy ei olisi niin pelastumattomasti rakastunut sinuun, olisi hän huomannut mikä parantumaton valehtelija sinä olet.

Anna. Sinä ymmärrät asian väärin, Jack. Minä en uskaltanut sanoa Tavylle totuutta.

Tanner. Et. Sinun uskalluksesi menee tavallisesti päinvastaiseen suuntaan. Mitä pirua sinä tarkoitit sanomalla Rhodalle että minä olen liian turmeltunut seurustellakseni hänen kanssaan? Kuinka minun suhteeni häneen ikinä enää voi tulla siedettäväksi, kun sinä olet myrkyttänyt hänen mielensä noin inhoittavalla tavalla.

Anna. Minä tiedän ettet koskaan voisi käyttäytyä huonosti —

Tanner. Miksi siis valehtelit hänelle?

Anna. Minun täytyi.

Tanner. Täytyi!

Anna. Äiti käski.

Tanner (silmät välähtäen). Ahaa! Olisihan minun pitänyt ymmärtää se. Äiti! Aina vain äiti!

Anna. Se on tuo sinun hirveä kirjasi. Tiedäthän kuinka kaino äiti on. Kaikki kainot naiset ovat riippuvaisia ulkonaisista tavoista. Meidän täytyy olla, Jack, muutoin meidät ymmärretään niin sydämettömästi, niin hirvittävästi väärin. Sinäkin, joka olet mies, et voi sanoa suoraan ajatuksiasi herättämättä väärinkäsitystä ja saamatta sanojasi selitetyiksi mitä huonoimmalla tavalla. Myönnän, että minäkin olen selittänyt sanojasi huonosti. Tahtoisitko että Rhoda parkaa käsitettäisi väärin ja että hänestä puhuttaisi pahaa samalla lailla? Olisiko oikein, jos äiti sallisi hänen antautua sellaisen kohtelun alaiseksi, ennenkuin hän on kyllin vanha itse päättämään omissa asioissaan?

Tanner. Toisin sanoin, se joka tahtoo välttää väärinkäsitystä, valehdelkoon, juorutkoon, loukatkoon, teeskennelköön niin paljon kuin suinkin jaksaa. Siihen johtaa kuuliaisuus äitiäsi kohtaan.

Anna. Minä rakastan äitiäni, Jack.

Tanner (kiihoittaen itsensä yhteiskunnalliseen raivoon). Onko se pätevä syy, jonka tähden et saa pitää omaa sieluasi omanasi. Oh, en kärsi tuota nuoruuden rikollista alistumista vanhuudelle. Katseleppas muodissa olevaa seurapiiriä semmoisena kuin tunnet sen. Mitä se on olevinaan? Ihanaa keijukaistanssia. Ja mitä se oikeastaan on? Hirvittävä kulkue kurjia tyttöjä, jokainen kyynillisen, kavalan, ahneen, toiveitten pettämän, tyhmästi kokeneen, alhaismielisen vaimon kynsissä, jota hän nimittää äidikseen, ja jonka velvollisuus on myrkyttää tyttären mieli ja myydä hänet sitten enimmin tarjoovalle. Miksi nuo onnettomat orjat naivat kenen tahansa, olkoonpa hän kuinka vanha ja kurja tahansa, ennemmin kuin jäävät naimatta? Sillä avioliitto on ainoa keino, joka pelastaa heidät noitten elähtäneitten ystävien vallasta, jotka peittävät itsekkäät aikeensa ja kateellisen vihansa nuoriin kilpailijoihin äidillisen velvollisuuden ja perheystävyyden naamarin alle. Kaikki tuo on inhoittavaa, ja luonnon ääni vaatii tyttärelle isän hoitoa ja pojalle äidin. Isän ja pojan ja äidin ja tyttären laki ei ole rakkauden laki. Se on vallankumouksen ja vapautuksen laki, joka on siirtävä nuoret ja kykenevät vanhojen ja kuluneitten sijalle. Sen sanon sinulle että miehuuden ja naisellisuuden ensimäinen velvollisuus on itsenäisyyden julistus. Se mies, joka vetoaa isänsä valtaan, ei ole mikään mies. Se nainen, joka vetoaa äitinsä valtaan, ei ansaitse vapaan kansalaisen nimeä.

Anna (katsellen häntä tyynellä uteliaisuudella). Sinä rupeat varmaan vielä täydellä todella politikoitsijaksi, Jack.

Tanner (vallan masennettuna). Mi-mitä? Mitä? (kooten ajatuksensa). Mitä sillä on tekemistä sen kanssa mitä sanoin?

Anna. Sinä puhut niin hyvin.

Tanner. Puhut! Puhut! Se ei ole mitään muuta sinulle kuin puhetta. Mene siis takaisin äitisi luo ja auta häntä myrkyttämään Rhodan mielikuvitusta niinkuin hän jo on myrkyttänyt sinun. Kesyt elefantit juuri nautinnolla vangitsevat villejä.

Anna. Minä edistyn. Eilen olin boa constrictor, tänään olen elefantti.

Tanner. Niin olet. Siis mene matkoihisi. Minulla ei ole muuta sanottavaa.

Anna. Sinä olet niin äärettömän järjetön ja epäkäytännöllinen. Mitä voin tehdä?

Tanner. Tehdäkö? Murra kahleesi! Kulje elämäsi oman omantuntosi johtamana eikä äitisi. Puhdistaa ja elähytä mielesi, ja opi nauttimaan reippaasta matkasta moottorivaunussa, sen sijaan että nyt et näe siinä muuta kuin välikappaleen inhoittavaan juoneen. Lähde kanssani Marseillesiin ja Algieriin ja Biskraan, kuusikymmentä penikulmaa tunnissa. Mennään vaikka alas Capeen saakka, jos haluat. Se on itsenäisyyden julistus ja kosto samalla. Sinä voit jälestäpäin kirjoittaa kirjan siitä. Se tekee lopun äidistäsi ja sinusta naisen.

Anna (miettivänä). En luule että siinä olisi mitään sopimatonta Jack. Sinä olet holhoojani ja siis isäni asemassa hänen omasta tahdostaan. Ei kellään olisi mitään sanomista siitä että matkustamme yhdessä. Se olisi äärettömän hauskaa. Kiitos, Jack, tuhat kiitosta! Minä tulen.

Tanner (kauhistuen). Sinä tulet!!!

Anna. Tietysti.

Tanner. Mutta — (hän vaikenee aivan onnettomana, sitten jatkaa heikosti). Katsoppas nyt, Anna. Jos siinä ei ole mitään sopimatonta, niin ei myöskään maksa vaivaa tehdä sitä.

Anna. Kuinka järjetön sinä olet! Sinä et koskaan tahtoisi panna minua huonoon valoon, sen tiedän.

Tanner. Juuri sitä tahdoin. Se oli syynä ehdotukseeni.

Anna. Kuinka sinä jaksat puhua tyhmyyksiä! Et ikinä tekisi mitään, joka vahingoittaisi minua.

Tanner. Ellet tahdo joutua huonoon valoon, niin elä tule.

Anna (koruttomalla vakavuudella). Minä tulen, Jack, koska sinä tahdot. Sinä olet holhoojani ja arvelen että meidän pitäisi tavata toisiamme enemmän ja oppia tuntemaan toisemme paremmin. (Kiitollisesti). Oli niin kovin ystävällistä, Jack, tarjota minulle tuollainen hauska matka, varsinkin sen perästä mitä sanoin Rhodasta. Sinä olet tosiaankin hyvä — paljoa parempi kuin luuletkaan. Milloin lähdemme?

Tanner. Mutta —

Keskustelu keskeytyy, sillä rouva Whitefield tulee talosta. Hänen vieressään kulkee amerikkalainen herra ja hänen jälessään Ramsden ja Octavius.

Hector Malone on itä-amerikkalainen, mutta hän ei ollenkaan häpeä kansallisuuttaan. Siitä syystä Englannin hienosto on hänelle suosiollinen ja pitää häntä nuorena miehenä, joka on kyllin miehekäs tunnustaakseen tuon selvän varjopuolen yrittämättä sitä peitellä tai laimentaa. He ymmärtävät ettei saa antaa hänen kärsiä asiasta, joka tietysti ei ole hänen syynsä, ja pitävät erityisen tärkeänä velvollisuutenaan kohdella häntä hyvin ystävällisesti. Hänen ritarillinen kohteliaisuutensa naisille ja hänen ylevät siveelliset mielipiteensä, jotka ovat sekä aiheettomia että harvinaisia, oudoksuttavat ehkä hieman epäsuotuisasti, ja vaikka hienon yleisön mielestä hänen hyväntahtoinen huumorinsa on jotenkin huvittavaa, sitten kun se on lakannut heitä hämmästyttämästä (se ensin aina saattaa heidät ymmälle), on heidän täytynyt pakottaa hänet ymmärtämään että hänen ei mitenkään sovi kertoa kaskuja, elleivät ne ole selvästi personallisia ja purevia, ja myöskin että kaunopuheisuus on taito, joka kuuluu alhaisempaan sivistysasteeseen kuin tässä maassa vallitsevaan. Näistä seikoista Hector ei ole vielä vallan vakuutettu. Hän arvelee yhä vielä että brittiläiset ovat taipuvaisia pitämään typeryyksiään avuina ja esittämään kaikenlaista kykenemättömyyttään hyvänä kasvatuksena. Englantilainen elämä kaipaa hänen mielestään ylentävää puhetaitoa (jota hän nimittää siveelliseksi sävyksi). Englantilainen käytöstapa ei osoita täyttä kunnioitusta naisille. Englannin hienosto puhuu kaikenlaisista asioista niin peittelemättä että se melkein tuntuu raakuudelta. Ja englantilaista seurustelua pitäisi elähdyttää leikeillä ja kertomuksilla ja muulla ajanvietolla. Hänen ei siis tee mieli oppia näitä vajavaisuuksia, koska hän näki paljon vaivaa hankkiakseen itselleen ensi luokan sivistyksen ennenkuin hän uskalsi lähteä Atlantin yli. Hän huomaa että englantilaiset joko eivät ollenkaan välitä siitä hänen sivistyksestään, eivätkä ylipäänsä mistään sivistyksestä, tai pysyttelevät kohteliaasti välttelevällä kannalla. Oikeastaan syy on siinä että Hectorin sivistys ei ole mitään muuta kuin täyteen täyttymistä sillä kirjallisuudella, joka kolmekymmentä vuotta sitten levisi Englannista ulospäin, ja jonka hän nyt on tuonut takasin ja on valmis ammentamaan esiin heti paikalla kun tulee puhe kirjallisuudesta, tieteestä tai taiteesta. Se hämmästys, jota nuo hänen hyökkäyksensä herättävät, on omiaan vahvistamaan hänen luuloaan, että hän kasvattaa Englantia. Kuullessaan ihmisten viattomasti puheskelevan Anatole Francesta ja Nietzschestä hän kukistaa heidät Matthew Arnoldilla ja vieläpä Macauleyllakin. Ollen sydämensä syvyydessä harras uskonnollinen, hän aina ensin johtaa varomattomat humoristisella uskottomuudella jättämään syrjään yleistajuisen teologian keskustellessaan hänen kanssaan siveyskysymyksistä, ja sitten hän äkkiä saattaa heidät ymmälle kysymällä eikö siis ihanne-käytöksen toteuttaminen ollut päivän selvään Jumalan kaikkivaltiaan tarkoituksena, kun hän loi rehellisiä miehiä ja puhtaita naisia. Hänen personallisuutensa miellyttävä tuoreus ja hänen sivistyksensä mykäksi hämmästyttävä vanhuus saattavat tavattoman vaikeaksi päättää ansaitseeko vaivaa tutustua häneen, sillä vaikka hänen seuransa on kieltämättä hauskaa ja elähyttävää, ei hänestä voi löytää mitään henkisesti uutta, varsinkin koska hän inhoaa politiikkaa eikä koskaan puhu kauppa-asioista, joista hän varmaan tietää paljon enemmän kuin hänen englantilaiset ystävänsä. Hän viihtyy parhaiten romantillisten kristittyjen seurassa, joilla on taipumusta rakkauteen. Siitä ystävyys, joka on syntynyt hänen ja Octaviuksen välillä.

Ulkomuodoltaan Hector on kaunisrakenteinen nuori mies, noin neljänkolmatta vanha, musta parta lyhyeksi leikattu ja hyvin hoidettu, kirkkaat, kaunismuotoiset silmät ja miellyttävän vilkas ilme kasvoissa. Hän on muotikannalta nähden moitteettomasti puettu. Astuessaan käytävätä rouva Whitefieldin rinnalla hän koettaa hartaasti olla miellyttävä ja hauska, asettaen siten rouva Whitefieldin pienoiselle järjelle raskaamman taakan kuin se kantaa jaksaa. Englantilainen jättäisi rouvan yksin pitäen luonnollisena että ikävyys ja välinpitämättömyys on oleva hänen kaltaistensa kohtalo. Rouva rukka itse tahtoisi että hänet joko jätettäisi yksin tai annettaisi puhua asioista, jotka häntä huvittavat.

Ramsden astuu tutkimaan moottorivaunua. Octavius liittyy Hectoriin.

Anna (syösten iloisesti äitinsä kimppuun). Kuuletko, kuuletko mamma! Jack vie minut Nizzaan moottorivaunullaan. Eikö se ole suloista? Minä olen onnellisin ihminen Lontoossa!

Tanner (epätoivoisesti). Rouva Whitefield vastustaa sitä. Olen varma että hän vastustaa. Eikö totta Ramsden?

Ramsden. Luulen tosiaankin, että hän vastustaa.

Anna. Ethän vastusta äiti, vai mitä?

Rouva Whitefield. Minäkö vastustaisin! Mistä syystä? Luulen että se on hyvä Annalle. (Astuen Tannerin luo). Aioin muutoin pyytää sinua joskus viemään Rhodan ajelemaan. Hän on liian vähän ulkona. Mutta senhän voit tehdä palattuasi.

Tanner. Voi sitä petollisuuden syvyyksien syvyyttä!

Anna (nopeasti, johtaakseen pois huomion Tannerin huudahduksesta). Ai, minä unohdin! Ethän ole tavannut herra Malonea ennen. Herra Tanner, holhoojani — herra Hector Malone.

Hector. Hauska tutustua, herra Tanner. Enkö saisi esittää että matkaseuruetta Nizzaan hiukan laajennettaisi?

Anna. Niin juuri, me tulemme kaikki. Onhan se siis päätetty?

Hector. Minäkin olen moottorivaunun vaatimaton omistaja. Ehkä neiti Robinson sallisi minulle ilon tarjota vaununi hänen käytettäväkseen.

Octavius. Violet!

Yleinen hämilläolo.

Anna (alamaisesti). Tule äiti, meidän täytyy jättää heidät keskustelemaan matkasta. Minun pitää panna kuntoon matkapukuni.

Rouva Whitefield näyttää hämmästyneeltä, mutta Anna vie hänet pois, ja he poistuvat taloon päin.

Hector. Luulen voivani otaksua neiti Robinsonin suostuvan.

Hämilläolo kasvaa.

Octavius. Pelkään että meidän täytyy jättää Violet tänne. On olosuhteita, jotka saattavat mahdottomaksi hänen tulonsa sellaiselle retkelle.

Hector (huvitettuna mutta ei ollenkaan vakuutettuna). Liian amerikkalaistako? Täytyykö neidillä olla kaitsija?

Octavius. Ei Malone — ei aivan niinkään.

Hector. Eikö? No mikä siis on syynä vastustukseen?

Tanner (kärsimättömästi). Sanokaa hänelle, sanokaa hänelle. Me emme ikinä voi säilyttää sitä salaisuutta, ellei jokainen tiedä sitä. Herra Malone, jos te menette Nizzaan Violetin kanssa, menette toisen miehen vaimon kanssa. Hän on naimisissa.

Hector (kuin ukkosen iskemänä). Mitä te sanotte.

Tanner. Sanomme sen salaisuutena.

Ramsden (arvokkaan näköisenä, jotta Malone ei epäilisi mesallianssia). Hänen avioliittoaan ei ole julaistu, sillä hän tahtoo ettei siitä mainita mitään vielä.

Hector. Osaan antaa arvoa hänen toivomuksilleen. Onko liian tunkeilevaa kysyä kuka on hänen miehensä, jos ehkä voisin puhua hänenkin kanssaan tästä matkasta?

Tanner. Me emme tiedä kuka hän on.

Hector (vetäytyen kuoreensa hyvin huomattavalla tavalla). Siinä tapauksessa minulla ei ole mitään lisättävää.

Hämilläolo käy entistä tuskallisemmaksi.

Octavius. Se tuntuu teistä varmaan hyvin omituiselta.

Hector. Hiukan kummalliselta. Anteeksi että sanon sen.

Ramsden (puoleksi anteeksi pyytäen, puoleksi harmissaan). Hän meni naimisiin salaisesti, ja hänen miehensä on nähtävästi kieltänyt häntä ilmoittamasta hänen nimeään. On luonnollista että kerromme sen teille, koska näytätte tuntevan intressiä neiti — hm — Violetia kohtaan.

Octavius (herttaisesti). Toivon että tämä ei tuottanut teille pettymystä.

Hector (pehmiten, tullen esiin kuorestaan taas). Niin — se on paha isku. Tuskin voin käsittää, että mies voi jättää vaimonsa sellaiseen tilaan. Se ei ole miehekästä. Eikä hienotuntoista.

Octavius. Me tunnemme sen hyvin syvästi, kuten arvannette.

Ramsden (kiukkuisesti). Se on joku nuori narri, joka ei ymmärrä mihin tuollainen salaperäisyys vie.

Hector (selvästi osoittaen siveellistä inhoa). Toivon sitä. Miehen pitää olla hyvin nuori ja hyvin narrimainen, ennenkuin voi hänelle antaa anteeksi sellaisen käytöksen. Te katsotte asiaa hyvin laimeasti, herra Ramsden. Liian laimeasti minun mielestäni. Avioliiton pitäisi todellakin jalostaman miestä.

Tanner (ivallisesti). Soo-oh.

Hector. Tuleeko minun ymmärtää teidän hymähdyksenne siten että ette ole samaa mieltä kuin minä, herra Tanner?

Tanner (kuivasti). Menkää! naimisiin ja koettakaa. Se ehkä tuntuu teistä hauskalta jonkun aikaa, mutta aivan varmaan ei jalostavalta. Miehen ja vaimon yhteinen suurin mitta ei välttämättömästi ole suurempi kuin miehen mitta yksinään.

Hector. Me arvelemme Amerikassa että naisen siveellinen kanta on korkeampi kuin miehen, ja että naisen puhtaampi luonne kohottaa miehen ja tekee hänet paremmaksi kuin hän oli ennen.

Octavius (vakuutuksella). Niin se onkin.

Tanner. Eipä ihme että amerikkalaiset naiset mieluummin elävät Europassa! Se on mukavampaa kuin seistä koko elinikänsä alttarilla ja tulla jumaloiduksi. Oli miten oli, Violetin mies ei ole jalostunut. Mitä siis voimme tehdä?

Hector (pudistaen päätään). En voi unohtaa tuon miehen käytöstä niin vähällä kuin te herra Tanner. En tahdo kumminkaan sanoa sen enempää. Olkoon hän kuka tahansa, on hän kuitenkin neiti Robinsonin mies, ja hänen tähtensä tahtoisin uskoa hyvää miehestä.

Octavius (liikutettuna, sillä hän aavistaa salaisen surun). Olen niin pahoillani, Malone. Hyvin pahoillani.

Hector (kiitollisena). Te olette hyvä poika, Robinson. Kiitos.

Tanner. Puhukaa muusta. Violet on tulossa tänne.

Hector. Pitäisin suurena ystävyytenä, hyvät herrat, jos sallisitte minun puhua pari sanaa kahden kesken neidin kanssa. Täytyy puhua tästä matkasta — ja se on hiukan vaikeata —

Ramsden (iloissaan, päästessään pakoon). Ei sen enempää. Tulkaa Tanner ja Tavy. (Hän lähtee puistoon Octaviuksen ja Tannerin kanssa moottorivaunun ohi).

Violet tulee tietä pitkin Hectorin luo.

Violet. Näkeekö kukaan?

Hector. Ei.

Violet suutelee häntä.

Violet. Onko sinun pitänyt valehdella minun tähteni?

Hector. Valehdella! Sitä ei voi enää sanoa valehtelemiseksikaan. Se on paljoa pahempaa. Minä olin aivan petoksen innostuksen vallassa. Violet, anna minun tunnustaa koko asia.

Violet (heti muuttuen vakavaksi ja päättäväksi). Ei, ei, Hector. Sinähän lupasit minulle ettet kerro.

Hector. Minä pidän lupaukseni, kunnes sinä minut siitä vapautat. Mutta minusta on niin alhaista valehdella noille ihmisille ja kieltäytyä tunnustamasta vaimoani. Se on konnamaista.

Violet. Toivoisin ettei isäsi olisi niin järjetön.

Hector. Hän ei ole järjetön. Hän on vallan oikeassa omalta katsantokannaltaan nähden. Hän epäilee Englannin keskisäätyä.

Violet. Se on kovin naurettavaa. Tiedäthän kuinka epämielelläni sanon semmoista sinulle, Hector, mutta jos minun pitäisi — hm — no ei sen enempää.

Hector. Tiedän mitä aiot sanoa. Jos sinun pitäisi naida englantilaisen konttori-huonekalujen tekijän poika, pitäisivät ystäväsi sitä mesallianssina. Ja minun vanha isä hupakkoni, joka on suurin konttorihuonekalujen tehtailija maailmassa, ajaisi minut ovelle vaikka olen nainut suloisimman tytön koko Englannissa, mutta tytöllä ei ole aatelista arvonimeä. Tietysti se on hullua. Mutta sanon sulle Violet etten mielelläni petä häntä. Tuntuu aivan kuin varastaisin hänen rahansa. Miksi sinä et anna minun tunnustaa.

Violet. Meillä ei ole vaaraa siihen. Sinä saat olla kuinka romantillinen tahansa rakkausasioissa, mutta ei koskaan raha-asioissa.

Hector (taistellen tohvelisankariutensa ja tavallisten ylevien siveellisten tunteittensa välillä). Tuo on hyvin englantilaista. (Äkkiä vedoten häneen). Violet, isän täytyy saada se selville jonakin päivänä.

Violet. Tietysti, myöhemmin. Mutta elkäämme puhuko tästä joka kerta kun tapaamme, kultaseni. Sinä lupasit —

Hector. Hyvä on. Minä —

Violet (ei anna itseään keskeyttää). Minähän tästä kärsin etkä sinä. Ja mitä tulee taisteluun köyhyyden ja sen semmoisen kanssa, niin sitä vallan yksinkertaisesti en tahdo. Se olisi liian järjetöntä.

Hector. Ei sinun tarvitsekaan. Minä voin lainata rahat ensin isältäni, kunnes voin seistä omilla jaloillani. Sitten kun rupean ansaitsemaan, maksan ne takaisin.

Violet (hämmästyneenä ja pahoillaan). Aiotko ruveta tekemään työtä? Tahdotko turmella avioliittomme?

Hector. En aio antaa avioliiton turmella luonnettani. Ystäväsi herra Tanner jo hiukan nauroi minulle, ja —

Violet. Se peto! Minä vihaan Jack Tanneria.

Hector (urhoollisesti). Oo — hän on vallan oikeassa. Hän tarvitsee vain hyvän naisen rakkauden jalostuakseen. Paitsi sitä hän on ehdottanut että läksisimme moottoriretkelle Nizzaan, ja minä olen aikonut viedä sinut mukana.

Violet. Kuinka hauskaa!

Hector. Niin. Mutta kuinka voimme järjestää sen asian? Katsoppas, he jo varoittivat minua lähtemästä sinun kanssasi. Kertoivat minulle salaisuutena että olet naimisissa. Sehän tietysti oli mitä hämmästyttävin salaisuus jonka he minulle uskoivat.

Tanner palaa Strakerin kanssa, joka astuu moottorivaunun luo.

Tanner. Teidän vaununne on erittäin onnistunut, herra Malone. Kuljettajanne näyttelee sitä juuri herra Ramsdenille.

Hector (innoissaan, unohtaen asemansa). Mennään Vi——

Violet (kylmästi, varoittaen häntä silmäniskuin). Anteeksi, herra Malone, en kuullut mitä —

Hector (toipuen). Pyydän että sallitte minulle ilon näyttää teille pientä amerikkalaista höyryvaunuani, neiti Robinson.

Violet. Se olisi hyvin hauskaa. (He menevät yhdessä alas tietä).

Tanner. Kuulitteko jo matkasta, Straker?

Straker (puuhaillen koneen luona). Mitä?

Tanner. Neiti Whitefield taitaa tulla minun kanssani.

Straker. Sen arvaan.

Tanner. Herra Robinson tulee myöskin matkalle.

Straker. Vai niin.

Tanner. Jos te voitte puuhailla hyvin paljon minun kanssani, ja jättää herra Robinson puuhailemaan hyvin paljon neiti Whitefieldin kanssa, on hän teille erittäin kiitollinen.

Straker (katsahtaen ympärilleen). Nähtävästi.

Tanner. "Nähtävästi!" Isoisänne olisi vain nyökäyttänyt päätään.

Straker. Isoisäni olisi nostanut lakkiaan.

Tanner. Ja minä olisin antanut teidän hyvälle, kohteliaalle isoisällenne punnan juomarahaa.

Straker. Viisi shillingiä tuntuu luultavammalta. (Hän astuu Tannerin luo). Ja mitä mieltä on neiti?

Tanner. Hän on yhtä iloinen saadessaan olla herra Robinsonin kanssa kuin herra Robinson hänen kanssaan. (Straker katsoo isäntäänsä kylmällä epäluulolla, kääntyy sitten vaunuun päin ja alkaa viheltää lempinuottiaan). Lopettakaa jo tuo kamala melu. Mitä sillä oikeastaan tarkoitatte? (Straker tyynesti jatkaa ja lopettaa nuotin. Tanner kuuntelee kohteliaasti loppuun ennenkuin hän taas alkaa puhua, ja sanoo sitten juhlallisen vakavasti). Enry, minä olen aina lämpimästi puolustanut musiikin levittämistä rahvaan piiriin, mutta minä vastustan että tarjootte sitä seurueellemme joka kerta kun neiti Whitefieldin nimi mainitaan. Samoin teitte tänä aamuna.

Straker (itsepäisesti). Ei maksa vaivaa. Herra Robinson voisi yhtä hyvin heti luopua yrittämästä.

Tanner. Miksi?

Straker. Miksi! Kyllä te sen ymmärrätte. Tietysti se ei ole minun asiani, mutta teidän ei tarvitse koettaa pettää minua.

Tanner. En minä koetakaan pettää teitä. En ymmärrä mitä tarkoitatte.

Straker (iloisen happamasti). Hyvä on. Eihän se minuun kuulu.

Tanner (painavasti). Ymmärrän, Enry, suhteemme isäntänä ja kuljettajana, ja tiedän pysytellä sopivan matkan päässä tunkematta omia asioitani teille. Keskinäiset sopimuksemmekin ovat alistettavat teidän ammattiyhdistyksenne hyväksyttäviksi. Mutta elkää käyttäkö väärin etujanne. Sallikaa minun muistuttaa että Voltaire sanoi että sen, mikä oli liian typerää sanottavaksi, saattoi aina laulaa.

Straker. Ei se ollut Voltaire, se oli Boumaarshai.

Tanner. Totta. Se oli Beaumarchais tietysti. Te näytätte ajattelevan että se mikä on liian arkaluontoista sanottavaksi, voidaan aina viheltää. Ikävä kyllä vihellyksenne, huolimatta säveleen ihanuudesta, on aivan selittämätöntä. Kas niin, nyt ei kukaan kuuntele, ei kukaan minun hienoista sukulaisistani, eikä teidän ammattiyhdistyksenne sihteeri. Vastatkaa siis niinkuin mies vastaa miehelle, miksi luulette että ystävälläni ei ole mitään toiveita neiti Whitefieldiin nähden?

Straker. Siksi että neiti tahtoo toista.

Tanner. Mitä tyhjiä! Ketä toista?

Straker. Teitä.

Tanner. Minua!!!

Straker. Ettekö ole tietävinänne sitä? Jo nyt jotain, herra Tanner.

Tanner (ankaralla vakavuudella). Hullutteletteko vai tarkoitatteko täyttä totta?

Straker (kiukkuisesti). Minä en koskaan hulluttele. (Rauhallisemmin). Se on selvä kuin nenä päässänne. Jos ette ole sitä huomannut, niin ette tosiaankaan ymmärrä paljoa niistä asioista. (Juhlallisena jälleen). Anteeksi, herra Tanner, mutta te kysyitte niinkuin mies kysyy mieheltä ja minä vastasin samalla tavalla.

Tanner (hurjasti vedoten taivaaseen). Siis minä, minä olen mehiläinen, hämähäkki, merkitty uhri, määrätty otus!

Straker. En tiedä mitään mehiläisestä enkä hämähäkistä. Mutta merkitty otus, se te olette, siitä ei ole epäilystä. Ja helkkarin hyvä juttu se on teille, sen minä sanon.

Tanner (äkkiä). Henry Straker: elämänne kultainen hetki on koittanut.

Straker. Mitä tarkoitatte?

Tanner. Sitä ennätystä Biskraan.

Straker (kiihkeästi). Mitä?

Tanner. Voittakaa se.

Straker (tuntien tehtävänsä koko tärkeyden). Tarkoitatteko tosiaankin?

Tanner. Tarkoitan.

Straker. Koska?

Tanner. Nyt heti. Onko kone kunnossa matkaan?

Straker (masentuneena). Mutta ettehän voi —

Tanner (keskeyttäen puheen ja istuen vaunuun). Nyt lähdemme! Ensin pankkiin ottamaan rahaa, sitten kotiini hakemaan matkalaukkuani, sitten teidän kotiinne hakemaan teidän matkatarpeitanne ja sitten voittamaan parhaan ennätyksen Lontoosta Doveriin tai Folkestoneen. Sitten kanavan yli ja sitten hurjinta kyytiä Marseillesiin, Gibralttariin, Genovaan, mihin satamaan tahansa, josta pääsemme purjehtimaan mahomettiläiseen maahan, missä miehet ovat suojatut naisilta.

Straker. Nyt te laskette leikkiä.

Tanner (päättävästi). Jääkää tänne sitten. Ellette tule, lähden yksin. (Hän panee moottorin käymään).

Straker (juosten hänen jälessään). Seis! Herra! Puoli minuttia vain! Kas niin! (Hän hyppää vaunuun sen kulkiessa).

Kolmas näytös.

Ilta Sierra Nevadassa. Ruskeita vuorenrinteitä; viljellyillä paikoilla öljypuita omenapuiden asemesta, ja viljelemättömillä paikoilla viikuna-kaktuksia kultayrtin ja sananjalkojen asemesta. Ylempänä korkeita vuorenhuippuja ja jyrkänteitä, kaikki kauniita ja kuuluisia. Ei mitään villiä luontoa, vaan ennemmin erittäin ylimyksellinen vuorimaisema, vaativan taiteilija-luojan luoma. Ei mitään vulgääriä kasvullisuuden runsautta; jonkunmoinen kuivuus kentillä ja kivillä. Espanjalaista komeutta ja espanjalaista säästäväisyyttä kaikkialla.

Ei vallan kaukana pohjoispuolella sitä paikkaa, missä korkea tie kulkee Malagan ja Granadan välisen rautatien tunnelin yli, on yksi Sierra vuoriston amfiteaattereita. Edestäpäin katsoen näkee hiukan oikealla, jyrkänteen edessä romantillisen luolan, joka oikeastaan on autioksi jäänyt kaivos, ja vasemmalla pienen kukkulan, josta voi vartioida tietä, joka kulkee pitkin amfiteaatterin vasenta reunaa, ja jonka korkeimpia osia multavallit tukevat ja siellä täällä joku kiviholvi. Kukkulalla, katsellen tietä seisoo mies, joka on joko espanjalainen tai skotlantilainen. Luultavasti espanjalainen, koska hän on puettu espanjalaiseen vuohenpaimenen pukuun ja näkyy olevan Sierra Nevadassa kuin kotonaan. Mutta hyvin hän on muutoin skotlantilaisenkin näköinen. Rinteellä lähellä luolaa on tusinan verran miehiä loikoillen mukavasti hiipuvan, lakastuneista lehdistä ja risuista palaneen valkoisen tuhkan ympärillä. Heidän kasvojensa ilmeestä näkee että he pitävät itseään taiteellisen näköisinä roistoina, jotka kunnioittavat Sierraa käyttämällä sitä vaikuttavana taustana. Itse asiassa he eivät ole taiteellisen näköisiä, ja vuoristo sietää heidän läsnäoloaan samalla lailla kuin jalopeura sietää syöpäläisiä. Englantilainen poliisi tai köyhäinhoidon tarkastaja tuntisi heti, että siinä on valikoima maankiertäjiä ja vahvaruumiisia kerjäläisiä.

Tämä kuvaus heistä ei ole kokonaan ylenkatseellinen. Jokainen, joka on järjellisesti tarkannut maankiertäjiä tai käynyt katsomassa vaivaistalon tanakkaa holhokkia, myöntää, että meidän yhteiskunnalliset hylkiömme eivät kaikki ole juoppoja tai velttiöitä. Muutamat heistä ovat henkilöitä, jotka eivät sovellu siihen luokkaan mihin he ovat syntyneet. Aivan samat ominaisuudet, jotka tekevät sivistyneestä herrasmiehestä taiteilijan, voivat tehdä sivistymättömästä työmiehestä vankkaruumiisen kerjäläisen. On miehiä, jotka avuttomina vajoavat vaivaistaloihin siitä syystä että he eivät kelpaa mihinkään, mutta on myöskin semmoisia jotka joutuvat sinne siksi että he ovat kyllin viisaita ollakseen välittämättä yhteiskunnallisista tavoista (eivätkä liion katso veronmaksajien etuja), jotka vaativat ihmistä tekemään raskasta ja huonosti palkattua työtä, vaikka hän yhtä hyvin voisi marssia vaivaistaloon ilmoittaen olevansa lopen köyhä henkilö ja lain nojalla vaatia hoitajia ruokkimaan, pukemaan ja suojustamaan häntä paljoa paremmin kuin hän itse olisi voinut ruokkia, pukea ja suojustaa itseään ilman suuria ponnistuksia. Kun mies, joka on syntynyt runoilijaksi, kieltäytyy istumasta kauppiaan konttorissa ja näkee nälkää ullakkokamarissa, eläen köyhän vuokraemäntänsä, tai ystäviensä ja sukulaistensa kustannuksilla, ennemmin kuin rupeaa työhön vasten taipumustaan, taikka kun hieno neiti, siitä syystä että hän on hieno neiti, ennemmin kärsii äärimmäisintä loisen riippuvaisuusasemaa, kuin rupeaa kokiksi tai sisäköksi, niin annamme heille anteeksi. Samanlaiseen anteeksisaantiin ovat tanakkaruumiinen kerjäläinen ja hänen vaelteleva hengenheimolaisensa, maankiertäjä, oikeutetut.

Paitsi sitä, jotta mielikuvituksella varustettu mies voisi saada elämänsä jotakuinkin siedettäväksi, täytyy hänellä olla aikaa kertoa itselleen tarinoita, ja semmoinen asema että se soveltuu haaveelliseksi dekoratsiooniksi. Karkea työ ei tarjoa semmoista asemaa. Me käytämme hirvittävässä määrässä väärin työntekijöitämme. Kun sitten joku kieltäytyy antamasta itseään käyttää väärin, ei meillä ole oikeutta sanoa että hän kieltäytyy rehellisestä työstä. Olkaamme rehellisiä tässä kysymyksessä, ennenkuin jatkamme näytelmäämme, jotta voimme nauttia siitä ilman tekopyhyyttä. Jos me olisimme ajattelevia, etäälle näkeviä ihmisiä, neljä viidettäosaa meistä menisi suoraa päätä vaivaistaloon ja särkisi siten koko yhteiskunnallisen järjestelmän palasiksi, saaden aikaan erittäin hyödyllisiä ja uudestaan rakentavia seurauksia. Syy miksi emme tee niin on siinä, että teemme työtä niinkuin mehiläiset ja muurahaiset, vaistosta tai tavasta, emmekä siksi että mietimme asiaa ollenkaan. Siitäpä syystä, kun ilmaantuu mies, joka sekä voi että tahtoo tuumia ja joka sovelluttaen Kantin oppia menettelyynsä, voi syystä sanoa meille: "Jos jokainen tekisi niinkuin minä, täytyisi maailman muuttua elinkeinoihin nähden sekä hävittää orjuus ja kurjuus, jotka ovat olemassa ainoastaan siitä syystä että kaikki tekevät niinkuin te teette" — silloin kunnioittakaamme tuota miestä ja tuumikaamme vakavasti eikö olisi syytä seurata hänen esimerkkiään. Vahvaruumiinen, selväjärkinen kerjäläinen on juuri semmoinen mies. Jos hän olisi herrasmies, joka käyttäisi kaiken kykynsä hankkiakseen itselleen eläkkeen tai laiskanviran sen sijaan että hän rupeisi katulakaisijaksi, ei kukaan ihminen moittisi häntä siitä johtopäätöksestä, johon hän on tullut, nimittäin että jos ihmisellä on vara valita tahtooko hän elää pääasiallisesti yhteiskunnan kustannuksella, vaiko antaa yhteiskunnan elää hänen kustannuksellaan, olisi hulluutta valita se mikä hänelle personallisesti olisi suurempi paha.

Ajatelkaamme siis Sierran maankiertäjiä ilman ennakkoluuloja, myöntäen iloisesti että meidän tarkoituksemme — lyhyesti sanoen, olla rikkaita herrasmiehiä — on jotensakin sama kuin heidänkin, ja eroitus asemassamme ja menettelytavassamme on vallan satunnaista laatua. Pari kolme heistä ehkä on sitä laatua, että olisi viisainta surmata heidät ystävällisellä ja rehellisellä tavalla. On näet olemassa kaksijalkaisia aivan kuten nelijalkaisiakin, jotka ovat liian vaarallisia saadakseen kuljeksia ilman kahleita ja kuonokoppaa, eikä voi vaatia että toiset ihmiset tuhlaavat elämänsä vartioidakseen heitä. Mutta koska yhteiskunnalla ei ole rohkeutta surmata heitä, ja koska se ottaessaan heidät kiinni ainoastaan asettaa heidät kaikenlaisten taikauskoisesti sovittavien kidutus- ja alentamismenojen alaisiksi ja sitten päästää heidät taas irralleen enentyneillä mahdollisuuksilla pahuuteen, on juuri yhtä onnellista, että he ovat valloillaan Sierrassa, sekä semmoisen päällikön käsissä, joka näyttää siltä kuin hän ärsytettäessä ehkä voisi määrätä heidät ammuttaviksikin.

Tämä päällikkö, joka istuu keskellä ryhmää neliskulmaisella, louhoksesta otetulla kivellä, on pitkä, voimakas mies, nenä papukaijamainen, tukka kiiltävän musta, suippoparta, viikset ylöspäin käännetyt ja koko olennossa mefistomainen teeskentely, joka on jotenkin vaikuttavaa, siitä syystä ehkä, että ympäristö täällä sallii suurempaa kerskailemista kuin Piccadillyllä, tai ehkä siksi että miehessä samalla on jotain tunteellista, joka antaa hänelle juuri sen verran miellyttäväisyyden vivahdusta, että voi suoda anteeksi tahallisen tekotaiteellisuuden. Hänen silmänsä ja suunsa eivät ole ollenkaan rosvomaiset, hänellä on miellyttävä ääni ja sukkela järki, ja ainakin hän näyttää vahvimmalta mieheltä joukossa, lieneekö sitten vai ei. Ainakin hän on parhaiten ravittu ja parhaiten puettu ja parhaiten harjoitettu. Se seikka että hän puhuu englannin kieltä, ei hämmästytä, huolimatta espanjalaisesta ympäristöstä, sillä lukuunottamatta yhtä miestä, joka näyttää juoppouden turmelemalta härkätaistelijalta ja toista, joka selvästi on ranskalainen, ovat kaikki muut joko lontoolaisia tai amerikkalaisia. Siitä syystä he tässä viittojen ja sombrerojen maassa käyttävät enimmäkseen kuluneita päällystakkeja, villaisia kaulahuiveja, kovia, pyöreitä hattuja ja likaisia ruskeita hansikkaita. Ainoastaan ani harvat pukeutuvat johtajansa mukaisesti, jonka leveä, kukonhöyhenellä koristettu sombrero ja laaja, pitkävartisiin saappaisiin asti ulottuva viitta ovat niin epäenglantilaisia kuin suinkin. Ei kukaan ole asestettu, ja ne joilla ei ole hansikkaita, työntävät kätensä syvälle taskuihin, sillä heidän kansallinen uskonsa sanoo, että ulkoilma varmaankin on vaarallisen kylmää näin yön suussa. (Nyt on niin lämmin ilta kuin kukaan järkevä mies voi toivoa).

Paitsi juoppoa härkätaistelijaa ei koko seurueessa ole muuta kuin yksi, joka näyttää olevan vanhempi kuin noin kolmekymmentä kolme vuotta. Hän on pieni punapartainen, heikkosilmäinen, huolestuneen näköinen mies, joka näyttää rahapulassa olevalta ammattilaiselta. Hän on ainoa, jolla on päässä iso hattu. Se hohtaa auringonlaskussa kuuden pencen patentti kiillokkeesta, jota nähtävästi on usein käytetty, joka kerta aikaansaaden entistä pahempia seurauksia hatturaunion pinnalla, jota sen piti parantaa. Hänellä on selluloidi kaulus ja mansetit, ja hänen ruskea, samettikauluksinen päällystakkinsa on vielä välttävässä kunnossa. Hän on ennen kaikkia seurueen kunnioitettava jäsen ja iältään varmaan yli neljänkymmenen, ehkä yli viidenkymmenen. Hän istuu oikealla puolen johtajaa ja vastapäätä häntä johtajasta vasempaan päin on kolme miestä, joilla on punaiset kaulahuivit. Yksi näistä on ranskalainen. Toiset kaksi ovat molemmat englantilaisia, toinen väittelyyn valmis, juhlallinen ja itsepäinen, toinen hurja ja pahanilkinen.

Johtaja, heittäen komeasti viittansa kulman vasemman olkansa yli, nousee puhumaan heille. Kättentaputukset, joilla häntä tervehditään, osoittavat että hän on suosittu puhuja.

Päällikkö. Ystävät ja rosvotoverit. Minulla on ehdoitus tähän kokoukseen. Me olemme nyt viettäneet kolme iltaa keskustelemalla kysymyksestä: kellä on enemmän personallista rohkeutta, anarkisteillako vai sosialidemokraateilla? Me olemme syventyneet anarkismin ja sosialidemokratian periaatteisiin. Anarkiaa on oivallisesti edustanut meidän ainoa anarkistimme, joka ei tiedä mitä anarkia merkitse (naurua) —

Anarkisti (nousten). Yksi säännöistä, Mendoza, sanoo —

Mendoza (kovasti). Ei helkkarissa! Viimeinen sääntösi vei puoli tuntia. Ja paitsi sitä anarkistit eivät usko sääntöihin.

Anarkisti (lempeästi ja kohteliaasti, mutta itsepäisesti. Hän on juuri äskeinen kunnioitettavan näköinen, vanhanpuoleinen mies selluloidi kauluksessa ja manseteissa). Se on tyhmä erehdys. Voin todistaa että —

Mendoza. Järjestykseen! Järjestykseen!

Toiset (huutaen). Järjestykseen! Järjestykseen! Istu! Puheenjohtaja! Vaiti!

Anarkisti on masennettu.

Mendoza. Meillä on myöskin kolme sosialidemokraattia seassamme. He ovat keskenään kovassa riidassa, ja he ovat selittäneet meille sosialidemokratian periaatteet kolmella aivan ristiriitaisella tavalla.

Kolme miestä, joilla on punaiset kaulahuivit. 1. Herra puheenjohtaja, minä vastustan. Personallinen selitykseni — 2. Se on vale. En ole ikinä sanonut niin. Oleppas puolueeton, Mendoza. 3. Je demande la parole. C'est absolument faux. C'est faux! faux! faux! Assas-s-s-sin!!!!!!

Mendoza. Järjestykseen! Järjestykseen!

Toiset. Järjestykseen! Järjestykseen! Järjestykseen!

Sosiaalidemokraatit ovat masennetut.

Mendoza. Me suvaitsemme kaikkia mielipiteitä täällä. Mutta kaikesta huolimatta toverit, suuri enemmistö meistä ei ole anarkisteja eikä sosialidemokraatteja, vaan herroja ja kristityitä.

Enemmistö (huutaen hyväksyvästi). Niin ollaan! Se on oikein.

Hurja sosialidemokraatti (raivoisassa masennustilassa). Mokomia kristityitä. Juutalaissikoja!

Mendoza (masentavalla ylevyydellä). Ystäväni! Minä olen poikkeus kaikista säännöistä. Totta on että minulla on kunnia olla juutalainen, ja kun sionistit tarvitsevat johtajaa, joka kerää rotumme sen historialliseen kotiin, Palestinaan, Mendoza on oleva ensimäisenä tarjoamassa palvelustaan (suosiollisia kättentaputuksia — hyvä! hyvä! j.n.e.) Mutta minä en ole mikään taikauskon orja. Olen itseeni sulattanut kaikki uskontunnustukset, sosialisminkin. Toiselta puolen kyllä voi sanoa että joka kerran on sosialisti, on aina sosialisti.

Sosialidemokraatit. Hyvä! Hyvä!

Mendoza. Mutta käsitän hyvin että tavallinen mies — ja tavallinen rosvokin, jota tuskin voinee sanoa tavalliseksi mieheksi (hyvä! hyvä!) — ei ole filosoofi. Tavallinen järki riittää hänelle. Ja meidän asioissamme tavallinen järki riittää minulle. Mikä on siis meidän tehtävämme täällä Sierra Nevadassa jonka maurilaiset valitsivat Espanjan ihanimpana seutuna? Onko meidän tehtävämme keskustella vaikeita valtiotaloudellisia asioita? Ei. Meidän tehtävämme on pidättää moottorivaunuja sekä pitää huolta rikkauden tasaisemmasta jaosta.

Totinen sosialidemokraatti. Kaikki työllä hankittua, muistakaa se.

Mendoza (kohteliaasti). Epäilemättä. Kaikki työllä hankittua rikkautta, jota rikkaat maankiertäjät aikovat hävittää rikoksen luolissa, jotka rumentavat aurinkoisen Välimeren rantoja. Me anastamme tuon rikkauden. Me panemme sen liikkeeseen sen luokan keskuudessa, joka on sen synnyttänyt, ja joka parhaiten sitä tarvitsee — nimittäin työväen. Me teemme sen henkemme ja vapautemme uhalla, harjoittamalla kaikenlaisia hyveitä, rohkeutta, kestävyyttä, viisautta ja kohtuutta — ennen kaikkia kohtuutta. Minä itse en ole kolmeen päivään syönyt muuta kuin viikunakaktuksia ja hiilillä paistettua kaniininlihaa.

Totinen sosialidemokraatti. Ei kukaan meistäkään.

Mendoza (loukkaantuneesti). Olenko ottanut enemmän kuin osani?

Totinen sosialidemokraatti (tyyneenä). Olisiko pitänyt ottaa enemmän?

Anarkisti. Miksei hän olisi ottanut, jos olisi tahtonut? Jokaiselle tarpeen mukaan, jokaiselta varojen mukaan.

Ranskalainen (puiden nyrkkiä anarkistille). Fumiste!

Mendoza (viisaasti). Olen samaa mieltä kuin te molemmat.

Tosi englantilaiset rosvot. Hyvä! Hyvä! Bravo, Mendoza!

Mendoza. Sitä vain tahdoin sanoa että kohdelkaamme toisiamme kuin gentlemannit ja osoittakaamme personallista rohkeutta ainoastaan vihollista vastaan.

Hurja sosialidemokraatti (ylenkatseellisesti). Mistä tuokin oli lainattu?

Vuohenpaimen kukkulalla viheltää. Hän hypähtää ylös ja osoittaa kiihkeästi pohjoiseen päin tielle.

Vuohenpaimen. Automobiili! automobiili! (Hän syöksyy alas kukkulalta ja yhtyy toisiin, jotka kaikki ovat nousseet seisomaan).

Mendoza (kovalla äänellä). Aseisiin! Kellä on pyssy?

Totinen sosialidemokraatti (ojentaen pyssyn Mendozalle). Tässä on.

Mendoza. Onko nauloja levitetty tielle?

Hurja sosialidemokraatti. On kyllä.

Mendoza. Hyvä on! (Ranskalaiselle) Tule tänne, Duval. Jos naulat eivät tee tehtävätään, tulee sinun ampua rikki pyörärenkaat. (Hän ojentaa pyssyn Duvalille, joka seuraa häntä kukkulalle. Mendoza ottaa esille oopperakiikarin. Toiset kiiruhtavat pitkin tietä ja häviävät pohjoiseen).

Mendoza (kukkulalla käyttäen kiikariaan). Kaksi vain, kapitalisti ja hänen kuljettajansa. Näyttävät englantilaisilta.

Duval. Englantilaisia! Oo yes, Cochons! (Ojentaa pyssyn). Faut tirer, n'est-ce-pas?

Mendoza. Ei. Naulat ovat tehneet tehtävänsä. Pyörärenkaat ovat rikki. He seisahtuvat.

Duval (huutaen toisille). Fondez sur eux, nom de Dieu!

Mendoza (tyynnyttäen hänen kiihkoaan). Du calme, Duval, ole hiljaa. He ottavat asian tyynesti. Menkäämme alas vastaanottamaan heitä.

Mendoza astuu alas kulkien tulen ohi ja astuen etualalle, kun Tanner ja Straker moottoripuvuissa, nahkatakissa ja moottorilakki päässä astuvat rosvojen taluttamina tieltä.

Tanner. Tätä herrasmiestäkö te sanotte päälliköksemme? Puhuuko hän englantia?

Hurja sosialidemokraatti. Tietysti. Ette kai luule että me englantilaiset antaisimme espanjalaisrahjuksen johtaa meitä.

Mendoza (arvokkaasti). Sallikaa minun esittää itseni: Mendoza, Sierran liiton presidentti. (Komeasti ylvästellen). Minä olen rosvo! Elän ryöstämällä rikkaita.

Tanner (epäröimättä). Minä olen herrasmies. Elän ryöstämällä köyhiä. Lyökäämme siis kättä.

Englantilaiset sosialidemokraatit. Hyvä! Hyvä!

Yleistä naurua ja hyvää tuulta. Tanner ja Mendoza lyövät kättä. Rosvot asettuvat entisille paikoilleen.

Straker. Entäs minä?

Tanner (esitellen). Ystäväni ja kuljettajani.

Totinen sosialidemokraatti (epäluuloisesti). Kumpiko? Ystäväkö vai kuljettaja? Siinä on suuri ero.

Mendoza (selittäen). Me vaatisimme lunnaita ystävästä. Kuljettaja on vapaa vuoristossa. Vieläpä hän saa pienen prosentinkin isäntänsä lunnaista, jos hän suvaitsee vastaanottaa.

Straker. Kyllä ymmärrän. Jotta tulisin toisenkin kerran samaa tietä. Hyvä on, sietää tuumailla asiaa.

Duval (innokkaasti syösten Strakerin luo). Mon frère? (Hän syleilee Strakeria kiihkeästi ja suutelee hänen molempia poskiaan).

Straker (harmilla). Pois, mies. Elkää olko hullu! Kuka olette?

Duval. Duval, sosialidemokraatti.

Straker. Soo, vai sosialidemokraatti.

Anarkisti. Hän tarkoittaa että hän on myynyt oikeutensa parlamentti-humbugille ja porvaristolle. Kompromissi! Siinä hänen uskonsa.

Duval (raivoissaan). En ymmärrä. Hän sanoo porvaristo, kompromissi. Jamais de la vie! Miserable menteur —

Straker. Hoi siellä, kapteeni Mendoza! Paljonko täällä vielä tarjotaan tätä sorttia? Laitetaanko tästä huviretki vuoristossa, vai sosialisti-kokous?

Enemmistö. Hyvä! Hyvä! Suu kiinni! Pois tieltä! Istu alas! (Sosialidemokraatti ja anarkisti työnnetään taka-alaan. Straker, katseltuaan Sitä toimitusta hyväksyvästi, asettuu Mendozan vasemmalle puolen. Tanner istuu hänen oikealta puolellaan).

Mendoza. Saammeko tarjota teille jotain? Hiilillä paistettua kaniinia ja viikuna-kaktuksia —

Tanner. Kiitos, olemme jo syöneet.

Mendoza (seuraajilleen). Hyvät herrat, tämän päivän toimet ovat lopussa. Menkää minne haluatte aamuun asti.

Rosvot asettuvat ryhmiin laiskasti. Muutamat menevät luolaan. Toiset jäävät istumaan tai asettuvat maata taivasalle. Jotkut ottavat esiin korttipakan ja astuvat tielle päin. He tietävät että moottorivaunuissa aina on lyhdyt, jotka voidaan kääntää valaisemaan korttipeliä.

Straker (huutaen heille). Seis siellä! Ei saa ruveta rehkimään moottorivaunun kanssa, kuuletteko?

Mendoza. Ei ole pelkoa, herra kuljettaja. Ensimmäinen moottorivaunu, jonka anastimme, paransi meidät siitä taudista.

Straker (huvitettuna). Kuinka niin?

Mendoza. Se vei kolme urhoollista toveriamme, jotka eivät osanneet sitä seisahduttaa, Granadaan ja kaatoi heidät suoraan poliisiaseman eteen. Sen perästä emme koskaan koske niihin turvautumatta kuljettajan apuun. Puhelemmeko hiukan kaikessa rauhassa?

Tanner. Tietysti, tietysti.

Tanner, Mendoza ja Straker istuutuvat turpeille tulen ääreen. Mendoza kohteliaasti luopuu presidentti-oikeudestaan, joka sallii hänen istua neliskulmaisella kivellä, ja laskeutuu istumaan maahan, kuten hänen vieraansakin.

Mendoza. Espanjassa on aina tapana siirtää asiahommat seuraavaan päivään, ja paitsi sitä te olette saapuneetkin konttori-ajan jälkeen. Mutta jos kumminkin mieluummin haluaisitte sopia lunnaista heti, olen nöyrin palvelijanne.

Tanner. Huomenna ennätetään. Olen kyllin rikas maksamaan järjelliset vaatimukset.

Mendoza (kunnioittavasti ja hyvin hämmästyen tuota tunnustusta). Te olette ihmeellinen mies, hyvä herra. Vieraamme tavallisesti aina väittävät olevansa kurjan köyhiä.

Tanner. Pyh! Kurjan köyhillä ihmisillä ei ole moottorivaunuja.

Mendoza. Juuri niin mekin sanomme.

Tanner. Kohdelkaa meitä hyvin. Saatte palkan.

Straker. Ei pidä tarjota enää viikuna-kaktuksia ja hiilillä kärvennettyjä kaniineja. Elkää koettako uskotella ettei teillä muka ole parempaa antaa.

Mendoza. Viiniä, vuohia, maitoa, juustoa ja leipää voi saada selvällä rahalla.

Straker (armollisesti). Nyt puhutte järkevästi.

Tanner. Saanko kysyä oletteko kaikki täällä sosialisteja?

Mendoza (vastustaen tuota nöyryyttävää väärinkäsitystä). Eihän toki, ei. Vakuutan, ei sinne päinkään! Tietysti meillä on uudenaikaiset mielipiteet omaisuuden nykyisestä väärästä jaosta, muutoin menettäisimme itsekunnioituksen. Mutta muutoin ei ole seassamme ketään pahennusta herättävää, lukuunottamatta paria kolmea narria.

Tanner. Ei mitenkään ollut aikomukseni loukata. Olen itse hieman sosialismiin taipuva.

Straker (kuivasti). Useimmat rikkaat miehet ovat.

Mendoza. Aivan niin. Se on levinnyt tännekin asti. Myönnän sen. Se on vuosisatamme ilmassa.

Straker. Sosialismi mahtaa olla kasvamassa päin, koska teidänkin miehet alkavat siihen kääntyä.

Mendoza. Aivan niin, hyvä herra. Semmoinen liike, joka rajoittuu filosoofeihin ja rehellisiin miehiin, ei koskaan voi saada varsinaista valtiollista vaikutusvaltaa. Heitä on liian vähän. Vasta sitten kun liike osoittaa voivansa levitä rosvojenkin sekaan, se voi toivoa valtiollista enemmistöä.

Tanner. Mutta ovatko teidän rosvonne oikeastaan vähemmän rehellisiä kuin tavalliset kansalaiset?

Mendoza. Hyvä herra, puhun teille suoraa kieltä. Rosvoaminen on säännötöntä. Säännöttömät toimet houkuttelevat kahdenlaisia ihmisiä: niitä jotka eivät ole kyllin hyviä säännölliseen porvarilliseen elämään, ja niitä jotka ovat liian hyviä. Me olemme joko pohjamutaa tai vaahtoa. Pohjamuta on hyvin likaista, vaahto erinomaista.

Straker. Varokaa! Joku pohjamutaan kuuluva voisi kuulla.

Mendoza. Ei tee mitään. Jokainen rosvo luulee kuuluvansa vaahtoon ja mielellään kuulee toisia nimitettävän pohjamudaksi.

Tanner. Te olette sukkela mies (Mendoza kumartaa hyvillään). Saanko kysyä suoran kysymyksen?

Mendoza. Niin suoran kuin haluatte.

Tanner. Kuinka teidän kaltaisenne viisaan miehen kannattaa paimentaa tuollaista laumaa ja syöttää heille viikuna-kaktuksia ja paistettuja kaniineja? Olen nähnyt paljoa tyhmempien ja aivan varmaan paljoa vähemmän rehellisten miesten istuvan Savoy hotellissa syömässä foi gras'ia ja juomassa samppanjaa.

Mendoza. Ooh! Ne ovat kaikki ennen syöneet kaniinipaistia, aivan niinkuin minä taas kerran tulen istumaan Savoyssa. Muutoin olen siellä jo ennen ollutkin — viinurina.

Tanner. Viinurina! Te hämmästytätte minua!

Mendoza (miettivästi). Niin — minä Sierran Mendoza, olin viinurina. Siitä ehkä johtuu yleiskansallisuuteni. (Äkkiä ja painavasti). Kerronko teille elämäni tarinan?

Straker (levottomana). Ellei se ole kovin pitkä, vanha veikko —

Tanner (keskeyttäen hänet). Tsh! Te olette poroporvarillinen, Henry, ilman vähääkään romantiikkaa. (Mendozalle). Te herätätte minussa mitä syvintä mielenkiintoa, herra presidentti. Elkää välittäkö Henrystä, hän voi panna maata.

Mendoza. Nainen, jota rakastin —

Straker. Aa, se on rakkausjuttu. Hyvä on. Jatkakaa. Minä vain pelkäsin että kertoisitte itsestänne.

Mendoza. Itsestäni! Itsestäni olen luopunut hänen tähtensä. Siksi olen täällä. Vähätpä siitä. Koko maailmasta olen luopunut hänen tähtensä. Hänellä oli, sen vannon, ihanin tukka mitä ikinä olen nähnyt. Hänessä oli veitikkamaisuutta, hänessä oli viisautta, hänen keittotaitonsa oli täydellinen ja hänen kiihkeä luonteensa teki hänet epävakavaksi, aavistamattomaksi, vaihtelevaiseksi, oikulliseksi, julmaksi, sanalla sanoen lumoavaksi.

Straker. Sankaritar kuuden shillingin romaanissa, paitsi keittotaitoa. Hänen nimensä oli lady Gladys Plantagenet, eikö niin?

Mendoza. Ee-ei, hyvä herra. Hän ei ollut mikään kreivitär. Valokuvista kuvalehdissä tunnen Englannin aateliston tyttäret, ja sen voin vakuuttaa että mielelläni olisin myynyt koko parven myötäjäisineen, komeuksineen, arvonimineen päivineen yhdestä ainoasta hymystä siltä tytöltä. Kansannainen hän oli, työläinen, muutoin — sallikaa minun sanoa yhtä suorasti - olisin ylenkatsonut häntä.

Tanner. Hyvin järkevätä. Rakastiko hänkin teitä?

Mendoza. Olisinko täällä, jos hän olisi minua rakastanut? Hän ei tahtonut naida juutalaista.

Tanner. Uskonnollisistako syistä?

Mendoza. Ei. Hän oli vapaa-ajattelija. Hän sanoi että jokainen juutalainen sydämensä syvyydessä pitää englantilaisia likaisina tavoiltaan.

Tanner (hämmästyneenä). Likaisina!

Mendoza. Se osoitti kuinka harvinaisen hyvin hän tunsi maailman, sillä se on epäilemättä totta. Meidän tarkat terveyssääntömme saattavat meidät mitä syvimmin halveksimaan uskottomia.

Tanner. Oletteko koskaan kuullut semmoista, Henry?

Straker. Sisareni kertoi minulle semmoista. Hän oli kokkina juutalaisessa perheessä kerran.

Mendoza. En voinut kieltää sitä. Enkä myöskään voinut poistaa sen vaikutusta hänen mieleensä. Olisin voinut kiertää minkä muun vastustuksen tahansa, mutta ei kukaan nainen siedä että häntä personallisesti epäillään epäpuhtaudesta. Kaikki houkutteluni oli turhaa, hän vastasi aina vain että hän ei ollut kyllin hyvä minulle ja neuvoi minua ottamaan vaimokseni erään kirotun ravintolatytön, jonka nimi oli Rebekka Lazarus, ja jota minä inhosin. Minä puhuin itsemurhasta. Hän tarjosi minulle sitä varten heti käärön torakanmyrkkyä. Viittasin siihen että surmaisin hänet. Hän sai hermokohtauksen. Sitten läksin Amerikkaan, jotta hän voisi nukkua rauhassa uneksimatta että minä hiivin ylös portaita katkaisemaan hänen kurkkuaan. Amerikassa menin länteen ja lyöttäydyin yhteen miehen kanssa, jota poliisit etsivät siitä syystä että hänellä oli tapana pidättää rautatiejunia. Hän se keksi että läksisimme etelä-Europaan pidättämään moottorivaunuja. Se oli tervetullut keksintö epätoivoiselle ja pettyneelle miehelle. Hän antoi minulle arvokkaita suosituksia kapitalisteille oikeata lajia. Minä muodostin yhtiön ja tämä on tuloksena. Minusta tuli johtaja, sillä juutalaisesta tulee aina johtaja järkensä ja mielikuvituksensa tähden. Mutta huolimatta rotuylpeydestäni antaisin kaiken omaisuuteni ollakseni englantilainen. Olen kuin pikku poika, leikkaan hänen nimensä puihin ja piirrän sen ruohikkoon. Ollessani yksin revin kurjaa tukkaani ja huudan Louisa —

Straker (säpsähtäen). Louisa!

Mendoza. Se on hänen nimensä — Louisa — Louisa Straker —

Tanner. Straker!

Straker (kömpien polvilleen hyvin suuttuneena). Louisa Straker on minun sisareni, kuulitteko! Mitä se on olevinaan, että tuolla lailla kerskaatte hänestä? Mitä hänellä on tekemistä teidän kanssanne?

Mendoza. Mikä draamallinen sattuma! Te olette siis Enry, hänen suosikki veljensä!

Straker. Ketä te nimitätte Enryksi? Kuka on antanut teille luvan käyttää minun nimeäni ja hänen? Minä voisi musertaa teidän paksun pääkallonne milloin tahansa.

Mendoza (suuremmoisella tyyneydellä). Jos annan teidän musertaa pääkalloni, lupaatteko kehua sillä hänelle? Se muistuttaisi hänelle Mendozaa. Muuta en pyydä.

Tanner. Tämä on oikeata rakkautta, Henry. Teidän tulisi kunnioittaa sitä.

Straker (kiivaasti). Pelkoa se on kaikesta päättäen.

Mendoza (hypäten pystyyn). Pelkoa! Nuorukainen, minä polveudun kuuluisasta tappelija-suvusta, ja kuten sisarenne hyvin tietää, te voisitte taistella kanssani juuri yhtä suurella menestyksellä kuin lastenrattaat moottorivaunun kanssa.

Straker (salaisesti peläten, mutta nousten polviltaan rohkean tappeluhaluisen näköisenä). En minä pelkää. Louisa! Louisa! Niinkuin ei neiti Straker kelpaisi teille.

Mendoza. Toivon että voisitte saada hänet ajattelemaan samoin.

Straker (raivoissaan). Kas niin —

Tanner (nousten nopeasti ja astuen väliin). Rauhoittukaa, Henry. Jos voisittekin taistella presidenttiä vastaan, ette voi taistella koko seuruetta vastaan. Istukaa ja olkaa ystäviä! Katsoihan kattikin kuninkaan silmiin, miksi siis rosvopäällikkö ei saisi katsella sisartanne? Tuollainen sukuylpeys on kovin vanhanaikuista.

Straker (masennettuna mutta muristen). Katsokoon vain häntä. Mutta elköön luulotelko että sisareni koskaan katsoi häneen. (Hitaasti laskeutuen taas turpeelle). Kun kuulee hänen kerskuvan luulisi että sisareni on pitänyt seuraa hänen kanssaan. (Hän kääntyy selin heihin ja rupeaa nukkumaan).

Mendoza (Tannerille, käyden tuttavallisemmaksi huomatessaan olevansa vallan kahden kesken osaaottavan kuuntelijan kanssa vuoriston hiljaisessa tähtiyössä. Kaikki muut ovat nukuksissa). Juuri semmoinen oli hänkin. Hänen järkensä ulottui eteenpäin kahdenteenkymmenenteen vuosisataan ja hänen yhteiskunnalliset ennakkoluulonsa ja perhetunteensa taaksepäin keskiaikaan asti. Oo, kuinka Shakespearin sanat näkyvät sopivan kaikkiin tunteemme vivahduksiin.

Louisaa lemmin! Tuhantenkin veljein
Rakkaus ei yhteensä voi täyttää
Mun lempen määrää —

Ja niin edespäin. Olen unohtanut lopun. Minä olen kykenevä mies. Olen voimakas mies. Kymmenessä vuodessa olisin omistanut ensi luokan hotellin. Silloin tapasin hänet ja — tässä näette! Olen rosvo, lainhylky. Ei Shakespearkaan voi täysin ymmärtää mitä tunnen Louisaa kohtaan. Sallikaa minun lukea teille muutamia rivejä, joita itse olen kirjoittanut hänestä. Olkoonpa niiden taidearvo kuinka pieni tahansa, ne kumminkin ilmaisevat paremmin kuin mitkään satunnaiset sanat mitä tunnen. (Hän vetää esiin pakan hotellilaskuja, jotka hän on täyttänyt käsikirjoituksellaan ja laskeutuu polvilleen tulen ääreen koettaen saada selkoa niistä. Ensin hän kohentaa tulta kepillä saadakseen sen hehkumaan).

Tanner (taputtaen häntä epäkohteliaasti olalle). Heittäkää ne tuleen, presidentti.

Mendoza (hämmästyneenä). Mitä?

Tanner. Te uhraatte uranne monomanian tähden.

Mendoza. Sen tiedän.

Tanner. Te ette tiedä. Ei kukaan mies tekisi semmoista rikosta itseään kohtaan, jos hän todella ymmärtäisi mitä hän tekee. Kuinka voitte katsella näitä majesteettisia vuoria, tätä korkeata taivasta, kuinka voitte hengittää tätä hienon viileätä ilmaa ja samalla puhua kuin kirjailija-narri jossakin Bloomsburyssä?

Mendoza (pudistaen päätään). Sierra ei ole sen parempi kuin Bloomsburykään, kun se on kadottanut uutuuden viehätyksen. Paitsi sitä nämä vuoret herättävät unelmia naisista — naisista, joilla on komean loistava tukka.

Tanner. Louisasta, toisin sanoin. Ne eivät tule herättämään minussa mitään unelmia naisista. Minun sydämeni on terve.

Mendoza. Elkää kehuko ennen aamua. Tämä on omituinen unelmien maa.

Tanner. No, saadaan nähdä. Hyvää yötä. (Hän laskeutuu maahan nukkuakseen).

Mendoza huoahtaen seuraa hänen esimerkkiään ja muutaman minuutin ajan on rauha Sierrassa. Sitten Mendoza äkkiä nousee istumaan ja sanoo rukoilevasti Tannerille —

Mendoza. Sallikaa minun lukea edes pari riviä teille ennenkuin nukutte. Tahtoisin kovin mielelläni kuulla teidän arvostelunne.

Tanner (unisesti). Lukekaa. Minä kuuntelen.

Mendoza.

Näin ensi kerran sun helluntaina
Louisa, Louisa —

Tanner (koettaen herätä). Hyvä presidentti, Louisa on sangen sievä nimi, mutta helluntaina ei ole oikein hyvä loppusointu sille.

Mendoza. Tietysti ei. Louisahan tässä on refrenginä.

Tanner (myöntyvästi). Jassoo. Vai refrenginä. Anteeksi. Jatkakaa.

Mendoza. Ehkette välitä siitä runosta. Luulen että pidätte enemmän tästä. (Hän lukee pehmeällä, sointuvalla äänellä ja hitaasti).

Louisa, mä lemmin!
Sua lemmin Louisa!
Louisa, Louisa, Louisa, mä lemmin!
Sun nimes on sieluni sointu Louisa
Sua lemmin Louisa, Louisa, Louisa!

Mendoza, hän lempii,
Sua lempii Mendoza!
Mendoza hän elää vain sulle Louisa.
Sua ainoona onnenaan pitää Mendoza,
Sua lempii Mendoza, Louisa, Louisa!

(Liikutettuna). Ei ole vaikeata kirjoittaa kauniita runoja semmoisesta nimestä. Louisa on suloinen nimi, eikö totta?

Tanner (puoli nukuksissa vastaa heikolla murinalla).

Mendoza.

Jos oisit Louisa
Nyt vaimo Mendozan,
Mendozan Louisa, Louisan Mendoza!
Ois autuas aina Louisan Mendoza
Ja lempisi kaivattuansa Louisaa.

Se on oikeata runoutta — sydämestä pursunutta — syvimmästä sydämestä. Luuletteko että se liikuttaa häntä?

Ei mitään vastausta.

(Alistuen kohtaloonsa). Nukuksissa kuten tavallista. Tyhjää renkutusta maailmalle — taivaallista musiikkia minulle. Hullu olin kuin tuolla lailla paljastin sydämeni! (Hän asettautuu maata mutisten). Louisa, mä lemmin, sua lemmin Louisa, Louisa, Louisa —

Straker kuorsaa ja kääntyy toiselle kyljelle sekä vajoaa uneen. Hiljaisuus leviää yli Sierran ja pimeys mustenee. Tuli on taas muuttunut valkoiseksi tuhkaksi ja lakannut hehkumasta. Kukkulat näyttävät kumman tummilta tähtitaivasta vastaan, mutta vähitellen himmenevät tähdet ja häviävät. Taivaankannen luulisi kokonaan katoavaa luomakunnasta. Sierran asemesta on olemassa vain tyhjyyttä, kaikkialla läsnäolevaa tyhjyyttä. Ei ole taivaankantta, ei kukkuloita, ei valoa, ei ääntä, ei aikaa eikä paikkaa, kaikki tyhjyyttä vain. Sitten alkaa jossakin häämöttää kalpea valo, ja kuuluu heikko, värisevä hyminä, ikäänkuin aaveentapainen violonsello värähyttäisi samaa ääntä loppumattomiin. Pari aavemaista viulua kohta yhtyy siihen näin [musiikkia] ja silloin kalpeassa valossa näkyy mies tyhjyydessä, ruumiiton, mutta näkyväinen mies, istuen, omituista kyllä, tyhjällä. Hetken verran hän kohottaa päätään, kun musiikki kulkee hänen ohitseen. Sitten hän syvästi huoahtaen vajoaa toivottomuuteen. Viulut masentuneina alkavat taas nuottinsa epätoivolla ja sitten lopettavat sen kokonaan, haihtuen kamalien puhallussoittimien valitukseen [musiikkia]:

Kaikki on hyvin omituista. Voi tuntea Mozartin säveleen. Muutamien sinipunervien kipinöiden syttyessä kalpeassa valossa näkyy että miehen puku on samanlainen kuin espanjalaisilla aatelismiehillä XV-XVI vuosisadalla. Don Juan tietysti. Mutta missä, miksi, kuinka? Kun hän äkkiä nostaa päätään, jota hattu varjostaa, muistuttaa hän omituisesti Tanneria. Kasvot kriitillisemmät, herkemmät, kauniimmat, kalpeammat ja kylmemmät, ilman Tannerin kiihkeätä herkkäuskoisuutta ja innostusta, ja ilman hänen rahavaltaista vulgäärisuuttaan, mutta kumminkin aivan Tannerin kasvojen näköiset. Nimetkin, Don Juan Tenorio ja John Tanner. Mihin maailmassa — tai muualla — olemme tulleet XX-vuosisadasta ja Sierrasta?

Toinen kalpea valo alkaa hohtaa tyhjyydessä, tällä kertaa ei sinipunervana, vaan epämiellyttävänä, savuisen keltaisena. Samalla kuuluu klarinetin kuiskaus, kääntäen tämän säveleen äärettömään surumielisyyteen [musiikkia]:

Kellahtava valo liikkuu, ja vanha eukko näkyy kulkevan tyhjyydessä, kumarassa ja hampaattomana, puettuna, kuten saatamme aavistaa, jonkun nunnakunnan karkeaan ruskeeseen viittaan. Hän kulkee kulkemistaan yksitoikkoisesti ja toivottomasti, jokseenkin niinkuin ampiainen lentää touhuavalla tavallaan, kunnes hän hoipertelee sitä vastaan, jota hän hakee, nimittäin toveria. Tyytyväisyyden nyyhkytyksellä eukko raukka tarttuu miehen läsnäoloon ja puhuu hänelle kuivalla, epämiellyttävällä äänellään, joka vielä voi ilmaista ylpeyttä ja päättäväisyyttä sekä kärsimystä.

Vanha eukko. Anteeksi, mutta olen niin yksin, ja tämä paikka on niin kauhea.

Don Juan. Uusi tulokasko?

Vanha eukko. Niin. Luullakseni kuolin tänä aamuna. Tunnustin syntini, sain viimeisen voiteluksen, makasin vuoteellani perheeni ympäröimänä ja katseeni kiinnitettynä ristiin. Sitten tuli pimeä, ja kun taas näin valon, oli se tätä valoa, jossa kävelen näkemättä mitään. Olen kulkenut tuntimääriä kamalan yksin.

Don Juan (huoahtaen). Ah — te ette ole vielä kadottanut käsitystä ajasta. Se kyllä katoaa iankaikkisuudessa.

Vanha eukko. Missä me olemme?

Don Juan. Helvetissä.

Vanha eukko (ylpeästi). Helvetissä! Kuinka te uskallatte?

Don Juan (tyyneesti). Miksemme olisi Señora?

Vanha eukko. Ette tiedä kelle puhutte. Minä olen vallasnainen, kirkon uskollinen tytär.

Don Juan. En epäile sitä ollenkaan.

Vanha eukko. Mutta kuinka siis voisin olla helvetissä? Ehkä kiirastulessa. En ole ollut täydellinen — kukapa olisikaan! Mutta helvetissä! Ooh — te ette puhu totta.

Don Juan. Helvetissä, Señora, sen vakuutan teille. Kaikkein paraimmassa osassa helvettiä, se on, kaikkein yksinäisimmässä — vai ehkä te pitäisitte enemmän seurasta.

Vanha eukko. Mutta minä olen vilpittömästi katunut. Olen tunnustanut —

Don Juan. Kuinka paljon?

Vanha eukko. Enemmän syntejä kuin koskaan teinkään. Minä nautin tunnustamisesta.

Don Juan. Aa — se on yhtä paha kuin tunnustaa liian vähän. Kaikissa tapauksissa, Señora, joko erehdyksestä tai tieten tahtoen olette tuomittu aivan niinkuin minäkin, eikä tässä ole muuta neuvoa kuin koettaa asettaa asiansa niin hyvin kuin voi.

Vanha eukko (suuttuneena). Oh, ja minä olisin voinut olla niin paljoa pahempi! Kaikki hyvät tekoni ovat hukkaan menneet! Se on vääryyttä!

Don Juan. Eikö mitä. Teitä varoitettiin vallan selvästi edeltäkäsin. Pahoista teoistanne anteeksianto toisen ansiosta, armo ilman oikeutta. Hyvistä töistänne oikeus ilman armoa. Täällä on paljon hyvää väkeä.

Vanha eukko. Olitteko te hyvä mies?

Don Juan. Olin murhaaja.

Vanha eukko. Murhaaja! Oo — kuinka he uskaltavat lähettää minut murhaajien seuraan! Minä en ansainnut sitä, olin hyvä nainen. Tässä on joku erehdys. Missä voin saada sen korjatuksi?

Don Juan. En tiedä saadaanko erehdyksiä korjatuksi täällä. Luultavasti eivät myönnä erehtyneensä, vaikka olisivatkin.

Vanha eukko. Mutta keltä voisin kysyä?

Don Juan. Minä kysyisin Paholaiselta, Señora. Hän tietää parhaiten tämän paikan tavat. Minä en koskaan ole niitä oikein oppinut.

Vanha eukko. Paholaiselta? Minäkö puhuisin paholaiselle!

Don Juan. Helvetissä, Señora, Paholainen on kaikkein paraimman seurapiirin johtaja.

Vanha eukko. Minä sanon teille kurja olento, että tiedän varmaan etten ole helvetissä.

Don Juan. Mistä sen tiedätte?

Vanha eukko. Sillä en tunne mitään tuskaa.

Don Juan. Ahaa — silloin ei ole epäilemistäkään. Te olette tieten tahtoen tuomittu.

Vanha eukko. Miksi sanotte niin?

Don Juan. Sillä helvetti, Señora, on juuri pahojen paikka. Pahat viihtyvät täällä hyvin, sillä tämä on heitä varten laitettu. Sanotte ettette tunne tuskaa, Siitä päätän että olette juuri niitä, joita varten helvetti on olemassa.

Vanha eukko. Tunnetteko te tuskaa?

Don Juan. Minä en kuulu pahojen joukkoon. Siitä syystä tämä paikka ikävystyttää minua enemmän kuin voin sanoin kuvata.

Vanha eukko. Ette kuulu pahojen joukkoon! Tehän sanoitte olevanne murhaaja!

Don Juan. Kaksintaistelu vain. Työnsin miekkani vanhaan mieheen, joka koetti työntää oman miekkansa minuun.

Vanha eukko. Jos olitte herrasmies, niin sehän ei ollut murha.

Don Juan. Vanha mies sanoi sitä murhaksi, sillä hän väitti puolustavansa tyttärensä kunniaa. Sillä hän tarkoitti että koska minä olin hurjasti rakastunut tyttöön ja sanoin sen hänelle, tyttö rupesi huutamaan. Isä koetti surmata minut syydettyään minulle ensin koko joukon herjausnimiä.

Vanha eukko. Samanlaisia kaikki miehet! Hurjistelijoita ja murhaajia kaikki, kaikki, kaikki!

Don Juan. Ja kumminkin tapaamme toisemme täällä, rouva kulta.

Vanha eukko. Kuunnelkaa minua! Juuri teidän kaltaisenne konna surmasi minunkin isäni kaksintaistelussa ja samasta syystä. Minäkin huusin, se oli velvollisuuteni. Isäni manasi taisteluun loukkaajan, sillä hänen kunniansa vaati sen. Isäni kaatui. Se oli kunnian palkka. Täällä olen minä — helvetissä, kuten väitätte. Se on hyveen palkka. Onko taivaassa mitään oikeutta?

Don Juan. Ei. Mutta helvetissä on oikeutta. Taivas on paljoa ylempänä semmoisia mitättömiä inhimillisiä mieskohtaisuuksia. Te tulette olemaan tervetullut helvettiin, Señora. Helvetti on kunnian, velvollisuuden, oikeuden ja muiden seitsemän kuolonhyveen koti. Kaikki pahuus maan päällä tehdään niiden nimessä. Missä siis muualla kuin helvetissä ne saisivat palkkansa? Enkö ole sanonut teille, että todellisesti tuomitut juuri ovat onnellisia helvetissä?

Vanha eukko. Oletteko te onnellinen täällä?

Don Juan (juosten seisalleen). En! Sitä arvoitustahan alati mietin pimeydessä. Miksi olen täällä? Minä joka herjasin kaikkia hyveitä, poljin kunnian jalkoihini ja nauroin vääryydelle?

Vanha eukko. Voi, mitä välitän minä siitä miksi te olette täällä? Mutta miksi minä olen täällä, minä joka uhrasin kaikki haluni naisellisten hyveitten ja soveliaisuuden tähden!

Don Juan. Kärsivällisyyttä, Señora. Te tulette täysin onnelliseksi täällä ja kotiudutte pian. Niinkuin runoilija sanoo: "Helvetti on kaupunki, jokseenkin kuin Sevilla".

Vanha eukko. Onnelliseksi! Täällä! Missä minä en ole mitään, en mitään!

Don Juan. Ei suinkaan! Te olette vallasnainen, ja missä ikinä vallasnaiset ovat, siellä on helvetti. Elkää hämmästykö tai kauhistuko. Täällä olette löytävä kaikki mitä vallasnainen voi toivoa, siihen luettuna joukko piruja, jotka tulevat teitä palvelemaan pelkästä palvelemisen rakkaudesta, ja suurentelemaan arvoanne, korottaakseen siten palvelemisen arvoa. He ovat mitä oivallisimpia palvelijoita.

Vanha eukko. Minun palvelijoinani piruja!

Don Juan. Onko teillä koskaan ollut palvelijoita, jotka eivät olleet piruja!

Vanha eukko. Ei koskaan! He olivat piruja, pelkkiä piruja jok'ikinen. Mutta sehän on vain puhetapa. Luulin että tarkoititte sitä että palvelijani täällä tulisivat olemaan todellisia piruja.

Don Juan. Ei sen todellisempia piruja, kuin te olette todellinen vallasnainen. Ei mikään ole todellista täällä. Se on juuri kirouksen kauhistus.

Vanha eukko. Tämä kaikki on hulluutta. Pahempaa kuin tuli ja käärmeet.

Don Juan. Teille ehkä on olemassa lohdutuskin. Esimerkiksi: kuinka vanha olitte muuttaessanne ajasta iankaikkisuuteen?

Vanha eukko. Elkää kysykö minulta kuinka vanha olin — aivan niinkuin minä olisin olento menneisyydessä. Minä olen 77.

Don Juan. Kypsä ikä, Señora. Mutta helvetissä ei siedetä vanhuutta. Se on liian todellista. Täällä me palvelemme rakkautta ja kauneutta. Koska sielumme ovat ikuisesti kirotut, viljelemme sydäntämme. 77-vuotisella naisella ei olisi ainoatakaan tuttavaa helvetissä.

Vanha eukko. Minkä minä iälleni mahdan, mies? Don Juan. Te unohdatte että olette jättänyt ikänne ajan valtakuntaan. Te ette ole sen enempää 77 kuin 7 tai 17 tai 27.

Vanha eukko. Tyhjää puhetta!

Don Juan. Miettikääppä, Señora. Eikö tämä ollut totta myöskin eläessänne maan päällä? Kun olitte 70, olitteko oikeastaan ryppyjenne ja harmaitten hiuksienne alla vanhempi kuin ollessanne 30?

Vanha eukko. En. Olin nuorempi. 30-vuotiaana olin hupsu. Mutta mitä hyödyttää tuntea itsensä nuoreksi kun kumminkin näyttää vanhalta?

Don Juan. Siinä näette, Señora, että ulkomuoto on vain harhakuva. Ryppynne valehtelivat aivan niinkuin usein tyhmän 17-vuotiaan hieno hipiä valehtelee peittäessään typerää mieltä, vanhettuneita aatteita ja hänen iälleen sopimattomia valheita. Täällä meillä ei ole mitään ruumista. Me näemme toisemme ruumiillisina siksi vain että olemme tottuneet kuvittelemaan toisiamme semmoisina eläessämme, ja me yhä vieläkin kuvittelemme samalla lailla, koska emme tunne mitään muuta tapaa. Mutta me voimme ilmestyä toisillemme minkä ikäisinä itse haluamme. Teidän ei tarvitse muuta kuin tahtoa entinen ulkomuotonne takaisin, niin se tulee.

Vanha eukko. Se ei voi olla totta.

Don Juan. Koettakaa.

Vanha eukko. Seitsemäntoista!

Don Juan. Odottakaa! Ennenkuin päätätte pitää minun kertoa, että tämä on muotiasiana täällä. Silloin tällöin meillä on aivan 17-raivo täällä, mutta sitä ei koskaan kestä kauan. Nykyjään on muoti-ikä 40, tai sanokaamme 37, mutta näyttää siltä kuin se kohta muuttuisi. Jos olitte ollenkaan kaunis 27-vuotiaana, ehdotan että koetatte sitä ikää, ja alatte siten uuden muodin.

Vanha eukko. En usko sanaakaan. Mutta olkoon menneeksi, 27! (Sht! Vanha vaimo muuttuu nuoreksi ja niin kauniiksi että valon loistossa, joksi himmeä keltainen hohde äkkiä on kirkastunut, voisi melkein erehtyä ja luulla häntä Anna Whitefieldiksi).

Don Juan. Doña Ana de Ulloa!

Ana. Mitä! Te tunnette minut!

Don Juan. Ja te olette unohtanut minut!

Ana. En voi nähdä kasvojanne. (Don Juan nostaa hattuaan). Don Juan Tenorio! Hirviö! Isäni surmaaja! Vielä täälläkin te ahdistelette minua.

Don Juan. En suinkaan. Sallikaa minun poistua. (Yrittää mennä).

Ana (tarttuen hänen käsivarteensa). Ette saa jättää minua yksin tässä hirveässä paikassa.

Don Juan. Sillä ehdolla että läsnäoloani ei käsitetä ahdistelemiseksi.

Ana (päästäen irti hänen käsivartensa). Teitä kai ihmetyttää että voin ollenkaan sietää läsnäoloanne. Rakas, rakas isäni!

Don Juan. Tahtoisitteko tavata häntä?

Ana. Isäni täällä!!!

Don Juan. Ei, hän on taivaassa.

Ana. Sen tiesinkin. Jalo isäni! Hän katselee alas tänne nyt. Mitä hän mahtaneekaan tuntea nähdessään tyttärensä tämmöisessä paikassa ja keskustelemassa hänen murhaajansa kanssa!

Don Juan. Ohimennen sanoen, jos sattuisimme tapaamaan hänet —

Ana. Kuinka voisimme tavata häntä? Hänhän on taivaassa.

Don Juan. Hän laskeutuu tuon tuostakin tänne tervehtimään meitä. Taivas ikävystyttää häntä. Siis sallikaa minun varoittaa teitä, ettette suinkaan tavatessanne häntä puhu minusta hänen murhaajanaan, sillä se loukkaisi häntä mitä syvimmin. Hän väittää olleensa paljoa parempi miekkailija kuin minä, kehuen että ellei hänen jalkansa olisi luiskahtanut, olisi hän varmaan surmannut minut. Epäilemättä hän on oikeassa. Minä en ollut taitava miekkailija. En koskaan väittele hänen kanssaan siitä asiasta, ja me olemmekin siksi erinomaisen hyvät ystävät.

Ana. Ei sotilaan ole häpeä ylpeillä miekkailutaidostaan.

Don Juan. Arvattavasti ette soisi tapaavanne häntä?

Ana. Kuinka uskallatte otaksua semmoista?

Don Juan. Oo — se on tavallinen tunne täällä. Muistatte kai että maan päällä — vaikkemme tietysti koskaan sitä tunnustaneet — jokaisen tuttavan kuolema, semmoistenkin, joista enin pidimme, tuotti samalla jonkunmoista tyydytyksen tunnetta, kun lopullisesti olimme päässeet heistä.

Ana. Hirviö! Ei ikinä! Ei ikinä!

Don Juan (tyyneesti). Huomaan että tunnette sen tunteen. Niin, hautajaiset olivat aina juhlatilaisuuksia mustissa, varsinkin sukulaisen hautajaiset. Oli miten oli, sukulaissiteistä ei välitetä paljon täällä. Isänne on aivan tottunut siihen eikä odota mitään hellyyttä teiltä.

Ana. Konna! Minä käytin surupukua hänen tähtensä koko lopun ikäni.

Don Juan. Niin. Se puki teitä. Mutta elämä surupuvussa on toista kuin iäisyys surupuvussa. Paitsi sitä te olette täällä yhtä kuollut kuin hänkin. Voiko ajatella mitään hullunkurisempaa kuin toinen vainaja suremassa toista? Elkää näyttäkö noin kauhistuneelta, Ana kulta, ja elkää peljätkö. Helvetissä on paljon humbugia (tuskin täällä mitään muuta onkaan), mutta kuoleman ja iän ja muuttumisen humbugista on luovuttu siitä syystä, että täällä me olemme kaikki vainajia ja kaikki iankaikkisia. Kyllä te kohta totutte meidän tapoihimme.

Ana. Nimittävätkö kaikki miehet täällä minua Ana kullaksi?

Don Juan. Ei. Se meni erehdyksessä. Pyydän anteeksi.

Ana (melkein hellästi). Juan, rakastitteko minua tosiaankin, kun käyttäydyitte niin inhoittavasti minua kohtaan?

Don Juan (kärsimättömästi). Oo — rukoilen ettette rupea puhumaan rakkaudesta. Täällä ei puhuta mistään muusta kuin rakkaudesta — sen ihanuudesta, sen pyhyydestä, sen henkevyydestä, sen piru tiesi mistä! — Anteeksi, mutta olen siihen niin lopen väsynyt. He eivät tiedä mistä he puhuvat, mutta minä tiedän. He luulevat saavuttaneensa rakkauden täydellisyyden siksi että heillä ei ole ruumiita. Pelkkää kekseliästä petosta! Huh!

Ana. Eikö kuolemakaan ole hienontanut teidän sieluanne, Juan? Eikö se kamala tuomiokaan, jonka toimeenpanijana isäni kuvapatsas oli, ole opettanut teille mitään kunnioitusta?

Don Juan. Kuinka onkaan tuon imartelevan kuvapatsaan laita? Vieläkö se tulee illalliselle pahanilkisten henkilöitten luo ja syöksee heidät tähän pohjattomaan kuiluun.

Ana. Se on tuottanut minulle paljon kustannuksia. Pojat luostarikoulussa eivät antaneet sille rauhaa. Vallattomat särkivät sitä ja ahkerat kirjoittivat nimensä siihen. Kolme uutta nenää kahdessa vuodessa ja lukemattomia sormia. Minun täytyi lopulta heittää se oman onnensa nojaan, ja nyt pelkään että se on surkean huonossa kunnossa. Isä raukkani!

Don Juan. Hst! Kuunnelkaa! (Kaksi suurta akordia vyöryen synkoperatuilla sävelaalloilla, puhkeaa esiin: D-molli ja sen dominantti: hirveän ilon ääni kaikkien säveltäjien mielestä). Oo — Mozartin kuvapatsas-musiikkia. Se on isänne. Teidän olisi paras kadota kunnes valmistan häntä. (Ana katoaa).

Tyhjyydestä ilmestyy elävä kuvapatsas valkoisesta marmorista, kuvaavaa majesteettista vanhaa miestä. Mutta hän luopuu majesteettisuudestaan erittäin armollisesti, astuu keveillä askeleilla ja antaa ryppyjen kuluneissa sankarikasvoissaan loistaa oikeata lupapäiväiloa. Kuvanveistäjäänsä hän saa kiittää erittäin sopusuhtaisesta vartalosta, jonka ryhti on suora ja muhkea. Viiksien päät kiertyvät ylöspäin kuin kellon vieterit, antaen kasvoille semmoisen ilmeen, että ellei se olisi espanjalaista oman arvon tuntoa, sitä pitäisi sanoa keikarimaiseksi. Hän on mitä hauskimmassa ystävyyssuhteessa Don Juaniin. Hänen äänensä, lukuunottamatta hyvin selvää äänentapaamista, on niin Roebuck Ramsdenin äänen kaltainen, että tulee huomanneeksi kuinka paljon he ulkonäöltäänkin muistuttavat toisiaan, huolimatta aivan erilaisesta parran muodosta.

Don Juan. Kas, te olette täällä ystäväni. Miksi ette opettele laulamaan sitä erinomaista musiikkia, jonka Mozart on kirjoittanut teille?

Kuvapatsas. Hän on ikävä kyllä kirjoittanut sen bassolle. Minun ääneni on kontra tenori. No, joko olette katunut?

Don Juan. Kohteliaisuudesta teitä kohtaan en voi katua, Don Gonzalo. Jos katuisin, ei teillä olisi mitään syytä tulla taivaasta väittelemään kanssani.

Kuvapatsas. Se on totta. Pysykää paatuneena, poikaseni. Toivon että olisin surmannut teidät, niinkuin varmaan olisinkin, ilman sitä tapaturmaa. Silloin minä olisin tullut tänne ja teillä olisi kuvapatsas ja hurskauden maine ylläpidettävänä. Kuuluuko mitään uutta.

Don Juan. Kuuluu. Tyttärenne on kuollut.

Kuvapatsas (ymmällään). Tyttäreni? (Muistaen). Niin, niin! Sekö johon te olitte rakastunut? Mikä hänen nimensä olikaan?

Don Juan. Ana.

Kuvapatsas. Niin, niin tottakin. Anahan se oli. Sievännäköinen tyttö, ellen muista väärin. Oletteko varoittaneet — mikä hänen nimensä nyt onkaan? — hänen miestään?

Don Juan. Ystävääni Ottaviota? En. En ole tavannut häntä Anan tulon jälkeen. Ana tulee suuttuneena näkyviin.

Ana. Mitä tämä merkitsee? Ottavio täällä ja teidän ystävänne! Ja sinä isä, unohtanut nimenikin! Olet todellakin muuttunut kivipatsaaksi!

Kuvapatsas. Rakkaani, minua ihaillaan niin paljon enemmän marmorissa kuin koskaan ollessani oma itseni, että olen päättänyt esiintyä siinä muodossa minkä kuvanveistäjä minulle antoi. Hän oli aikakautensa ensimäisiä miehiä, muistappas se.

Ana. Isä! Turhamielisyyttä! Personallista turhamielisyyttä! Sinussa!

Kuvapatsas. Sinä olet elänyt sen heikkouden yli tyttäreni. Sinun kai pitäisi olla lähes 80 tähän aikaan. Minut temmattiin pois (tapaturmaisesti) 64:llä ikävuodellani. Olen siis sinua koko joukon nuorempi. Paitsi sitä lapseni, tässä paikassa ei välitetä ollenkaan siitä, mitä tämä kevytmielinen ystävämme varmaan nimittäisi vanhempain viisauden ilvenäytelmäksi. Pidä minua toveri-olentona, tyttöni, eikä isänä.

Ana. Sinä puhut samalla lailla kuin tämä ilkiökin.

Kuvapatsas. Juan on selväjärkinen ajattelija Ana. Huono miekkailija mutta selvä ajattelija.

Ana (kauhun valtaamana). Nyt alan ymmärtää. Nämä ovat piruja jotka pilkkaavat minua. Minun täytyy rukoilla.

Kuvapatsas (tyynnyttäen häntä). Elä, elä, elä lapseni, elä rukoile. Jos sen teet luovut tämän paikan pääedusta. Portin yläpuolella täällä on kirjoitettu: "Jättäkää kaikki toivo ulkopuolelle, te jotka astutte sisään". Ajatteleppas mikä helpoitus se on! Sillä mitä on toivo? Siveellisen vastuunalaisuuden muoto. Täällä ei ole mitään toivoa eikä siis myöskään mitään velvollisuutta, ei mitään työtä, ei mitään, jota voi rukouksella saavuttaa, ei mitään jota voi menettää tekemällä mitä itse haluaa. Helvetti on lyhyesti sanoen semmoinen paikka, jossa ei kellään ole muuta tehtävää kuin huvitella (Don Juan huokaa syvään). Te huokaatte ystäväni Juan, mutta jos te asuisitte taivaassa niinkuin minä, ymmärtäisitte panna arvoa tämän paikan eduille.

Don Juan Te olette hyvällä tuulella tänään komendantti. Vallan säkenöivä. Mikä on syynä siihen?

Kuvapatsas. Olen päättänyt jotain hyvin tärkeätä poikaseni. Mutta missä on ystävämme Paholainen? Minun pitäisi kysyä hänen neuvoaan ensin. Ja Ana varmaankin tahtoisi tutustua häneen.

Ana. Aiotte valmistaa jotain kidutusta minulle.

Don Juan. Taikauskoa, Ana. Rauhoittukaa. Muistakaa että piru ei ole niin musta kuin maalataan.

Kuvapatsas. Kutsukaamme häntä.

Kuvapatsaan huojuttaessa kättään suuret akordit vyöryvät taas, mutta tällä kertaa Mozartin musiikkiin on raa'alla tavalla sekaantunut Gounodin musiikkia. Punainen valo alkaa hohtaa ja siitä nousee Paholainen, hyvin mefistofelesmaisena ja jokseenkin Mendozan näköisenä, vaikkei niin hauskana. Paholainen näyttää vanhemmalta ja alkaa olla ennen aikojaan kaljupää. Huolimatta tuhlaavaisesta hyvänluontoisuudesta ja ystävyydestä, hän on kärttyisä ja herkästi suuttuva, ellei hänen ystävyyteensä vastata samalla mitalla. Hän ei herätä paljoa luottamusta työkykyynsä ja kestävyyteensä nähden ja näyttää yleensä epämiellyttävän itserakkaalta henkilöltä. Mutta hän on viisas ja hauska, vaikka selvästi vähemmän sivistynyt kuin nuo kaksi muuta miestä, ja äärettömän paljoa vähemmän elinvoimainen kuin nainen.

Paholainen (sydämellisesti). Onko minulla taas ilo vastaanottaa luonani mainio Calastravan komendantti? (Kylmästi). Don Juan, palvelijanne. (Kohteliaasti). Ja vieras neiti? Olkaa tervetullut, Señora.

Ana. Oletteko —

Paholainen (kumartaen). Lucifer, palvelijanne.

Ana. Tulen hulluksi.

Paholainen (ritarillisesti). Ah, Señora, elkää pelätkö. Te tulette meille maan päältä, tuosta pappien turmelemasta pesästä. Olette kuullut minua paneteltavan, ja kumminkin, uskokaa minua, minulla on laumottain ystäviä siellä.

Ana. Niin. Te hallitsette heidän sydämiään.

Paholainen (pudistaen päätään). Te imartelette, Señora, ja te erehdytte. Totta on että maailma ei voi tulla toimeen ilman minua, mutta se ei koskaan anna minulle tunnustusta siitä. Sydämessään se epäilee ja vihaa minua. Sen myötätuntoisuus kohdistuu kokonaan kurjuuteen, köyhyyteen, ruumiin ja sydämen nääntymiseen. Minä pyydän sitä rakastamaan iloa, rakkautta, onnea, kauneutta —

Don Juan (pahoinvoipana). Anteeksi, nyt minä lähden. Tiedättehän etten voi kestää tuota.

Paholainen (suuttuneena). Niin, minä tiedän että te ette ole ystäväni.

Kuvapatsas. Mitä pahaa hän tekee teille Juan? Minusta tuntui että hän puhui erittäin järkevästi, kun keskeytitte hänet.

Paholainen (lämpimästi pudistaen kuvapatsaan kättä). Kiitos ystäväni, kiitos. Te olette aina ymmärtänyt minua. Hän on aina moittinut ja välttänyt minua.

Don Juan. Olen aina kohdellut teitä moitteettoman kohteliaasti.

Paholainen. Kohteliaasti! Mitä on kohteliaisuus? Minä en välitä mitään kohteliaisuudesta. Pyydän sydämen lämpöä, tosi uskollisuutta, myötätuntoisuuden, rakkauden, ilon liittoa —

Don Juan. Te panette minut voimaan pahoin.

Paholainen. Kas niin! (Vedoten kuvapatsaaseen). Siinä kuulitte taas! Mikä kohtalon iva onkaan lähettänyt tuon kylmän itsekkään olennon minun valtakuntaani ja teidät taivaan jäisille tuville!

Kuvapatsas. En voi valittaa. Olin ulkokullattu, ja ansaitsin tulla lähetetyksi taivaaseen.

Paholainen. Mutta miksi ette liity meihin nyt ja luovu tuosta ilmapiiristä, johon luoteenne on liian miellyttävä, sydämenne liian lämmin, iloitsemiskykynne liian suuri?

Kuvapatsas. Olen jo päättänyt luopua siitä. Tulevaisuudessa, jalo Aamuruskon Poika, olen teidän. Olen lähtenyt taivaasta ikipäiviksi.

Paholainen (taas tarttuen hänen käteensä). Mikä kunnia minulle! Minä voitto asiallemme! Kiitos, kiitos siitä! Ja nyt ystäväni — saanhan nimittää teitä niin vihdoinkin — ettekö voisi saada häntä lähtemään sille sijalle, joka jäi tyhjäksi teidän jälkeenne siellä ylhäällä?

Kuvapatsas (pudistaen päätään). En voi hyvällä omallatunnolla kehoittaa ketään ystävääni tahallaan tekemään asemaansa ikäväksi ja epämukavaksi.

Paholainen. Tietysti ette. Mutta oletteko varma että hänen olisi siellä ikävä? Tietysti te ymmärrätte sen parhaiten, tehän hänet alkujaan tänne saatoittekin, ja meillä oli mitä suurimmat toiveet hänestä. Meidän paras seurapiirimme suosi hänen mielipiteitään erittäin suuresti. Ja muistattehan kuinka hyvin hän lauloi? (Paholainen alkaa laulaa nenä-äänisellä ooppera-baritonilla, joka värisee siksi että hän on ikuisista ajoista asti käyttänyt väärin ranskalaista laulutapaa).

Vivan le femmine!
Viva il buon vino!

Kuvapatsas (tarttuen samaan nuottiin oktavia ylempänä kontra tenorillaan).

Sostegno e gloria
D'umanità.

Paholainen. Juuri niin. Nyt hän ei koskaan enää laula meille.

Don Juan. Sitä ei siedä valittaa. Helvetti on täynnä musiikin harrastajia. Musiikki on tuomittujen viina. Eikö yksi kadotettu sielu saisi olla ehdoton raitis?

Paholainen. Te pilkkaatte taiteista jalointa!

Don Juan (kylmällä ylenkatseella). Te puhutte kuin hysteerinen nainen, joka koettaa imarrella viulun vinguttajaa.

Paholainen. En suutu. Minä vain säälin teitä. Teillä ei ole mitään sielua ettekä ymmärrä ollenkaan mitä menetätte. Te taasen herra komendantti, olette syntynyt säveltaiteilijaksi. Kuinka ihanasti te laulatte! Mozart ihastuisi, jos hän vielä olisi täällä, mutta hänkin tyhmistyi ja läksi taivaaseen. On vallan omituista kuinka nuo viisaat miehet, joiden olisi varmaan luullut saavuttavan yleistä suosiota täällä, ovat näyttäytyneet yhteiskunnallisesti epäonnistuneiksi, aivan niinkuin Don Juan.

Don Juan. Olen todellakin pahoillani että olen yhteiskunnallisesti epäonnistunut.

Paholainen. Eipä siltä ettemme myöntäisi lahjakkaisuuttanne. Sen kyllä myönnämme. Mutta minä katselen asiaa teidän omalta näkökannaltanne. Te ette viihdy täällä. Tämä paikka ei sovellu teille. Syy on siinä että teillä ei ole — en tahdo sanoa sydäntä, sillä tiedämmehän että teeskennellyn kyynillisyytenne alla teillä sykkii lämmin —

Don Juan (peljästyen). Elkää herran tähden, elkää.

Paholainen (loukkaantuneena). Teillä ei ole iloitsemiskykyä. Tyydyttääkö se teitä?

Don Juan. Se on hiukan siedettävämpi muoto lörpötyksestänne. Mutta jos sallitte, pakenen yksinäisyyteen kuten tavallista.

Paholainen. Miksi ette pakene taivaaseen? Se olisi sovelias paikka teille. (Analle). Ettekö te Señora voisi saada häntä käsittämään että ilmanvaihdos olisi hyödyllistä hänelle?

Ana. Mutta voisiko hän siis mennä taivaaseen, jos hän tahtoisi?

Paholainen. Mikä estäisi?

Ana. Voiko kuka tahansa — voisinko minä mennä taivaaseen, jos tahtoisin?

Paholainen (jokseenkin ylenkatseellisesti). Tietysti, jos teillä on sellainen maku.

Ana. Mutta miksi ei jokainen siis mene taivaaseen?

Kuvapatsas (nauraen). Minä voin sen selittää kultaseni. Siitä syystä että taivas on mitä enkelimäisimmin ikävä paikka koko luomakunnassa. Siitä syystä he eivät mene.

Paholainen. Hänen ylhäisyytensä komendantti sanoo sen sotilaallisella suoruudella. Mutta totta onkin että taivaassa eläminen on sietämättömän ikävää. Kerrotaan että minut ajettiin sieltä pois, mutta asia oli se, ettei mikään mahti olisi saanut minua pysymään siellä kauemmin. Minä läksin sieltä muitta mutkitta ja järjestin tämän paikan.

Kuvapatsas. Sitä en tosiaankaan ihmettele. Ei kukaan voisi kestää iankaikkisuutta taivaassa.

Paholainen. Ooh — se sopii muutamille. Olkaamme rehellisiä herra komendantti, se on temperamentti-kysymys. Minä en ihaile taivaallista temperamenttia. En ymmärrä sitä. Enkä tiedä tokko juuri tahtoisinkaan ymmärtää sitä. Mutta kaikenlaiset ainekset ovat tarpeen maailman kokoonpanossa. Eikä mausta voi kiistellä. Minä luulen että Don Juan pitäisi siitä.

Don Juan. Mutta — anteeksi suorapuheisuuteni — voisitteko todellakin palata takaisin sinne, jos tahtoisitte; vai sanotteko rypäleitä happamiksi?

Paholainen. Takaisinko sinne? Menen usein takaisin sinne. Ettekö ole koskaan lukenut Jobin kirjaa? Onko teillä mitään kanoonista todistusta siitä että meidän piirimme ja sen toisen piirin välillä on mitään aitauksia?

Ana. Mutta ylipääsemätön juopa on ainakin niiden välillä.

Paholainen. Hyvä Señora, vertausta ei pidä ymmärtää sananmukaisesti, juopa tarkoittaa eroitusta enkelimäisen ja pirullisen temperamentin välillä. Mikä sen suurempi juopa voisi olla olemassa? Muistakaa mitä olette nähnyt maan päällä. Ei ole mitään aineellista muuria filosoofin opetussalin ja härkätaistelulavan välillä, mutta härkätaistelijat eivät silti ikinä mene opetussaliin. Oletteko koskaan ollut siinä maassa missä minulla on lukuisimmat seuraajani — tarkoitan Englannissa? Siellä pidetään suuria kilpa-ajoja ja siellä on myöskin laajoja konserttisaleja, missä soitetaan hänen ylhäisyytensä ystävän, Mozartin säveltämää klassillista musiikkia. Kilpa-ajoissa kulkijat voisivat aivan hyvin pysyä poissa niistä ja mennä sen sijaan klassillisiin konsertteihin. Ei mikään laki heitä estä. Englantilaiset eivät koskaan rupea orjiksi. He saavat vapaasti tehdä kaikkea mitä hallitus ja yleinen mielipide sallii. Klassillisten konserttien myönnetään olevan korkeampaakin ja sivistyneempää, runollisempaa, henkevämpää, jalostavampaa huvia kuin kilpa-ajot. Mutta luopuvatko kilpailun ihailijat urheilustaan mennäkseen konserttisaliin? Ei ikinä. Heitä kiusaisi siellä samanlainen ikävyys kuin herra komendanttia taivaassa. Siinä juuri on se vertauksellinen syvä juopa näitten molempien paikkojen välillä. Aineellisen juovan yli voisi rakentaa sillan, ainakin minä voisin sen rakentaa heille (maa on täynnä Paholaisen siltoja), mutta vastenmielisyyden juopa on ylitsepääsemätön ja iankaikkinen. Ja se juuri eroittaa ystäväni täällä niistä, joita typerästi kyllä nimitetään autuaiksi.

Ana. Minä lähden taivaaseen heti paikalla.

Kuvapatsas. Lapseni, kuule ensin varoituksen sana. Salli minun täydentää ystäväni Luciferin vertausta klassillisesta konsertista. Jokaisessa semmoisessa konsertissa Englannissa näet rivittäin väsyneitä ihmisiä, jotka ovat siellä, ei siitä syystä että he tosiaankin rakastavat klassillista musiikkia, vaan siitä syystä että he arvelevat että heidän pitäisi rakastaa sitä. Sama on asian laita taivaassa. Koko joukko väkeä istuu siellä kunnian loistossa, ei siitä syystä että he ovat onnellisia siten, vaan siksi että he arvelevat asemansa taivaassa vaativan sen. He ovat melkein kaikki englantilaisia.

Paholainen. Niin ovat. Etelämaalaiset tavallisesti jättävät koko laitoksen ja tulevat tänne juuri niinkuin tekin. Mutta englantilaiset eivät todellakaan näy tietävän milloin he ovat tuiki onnettomia. Englantilainen aina luulee olevansa siveellinen, kun hän onkin vain ikävystynyt.

Kuvapatsas. Sanalla sanoen tyttäreni, jos menet taivaaseen ilman sopivia ominaisuuksia, ei sinulla tule olemaan hauskaa.

Ana. Ja kuka uskaltaa väittää että minulla ei ole sopivia ominaisuuksia taivaaseen? Kaikkein arvokkaimmat kirkkoruhtinaat eivät koskaan ole sitä epäilleet. Velvollisuuteni itseäni kohtaan vaatii minua heti lähtemään tästä paikasta.

Paholainen (loukkaantuneena). Kuten suvaitsette Señora. Olisin luullut teillä olevan enemmän aistia.

Ana. Isä, toivon että seuraat minua. Et voi jäädä tänne. Mitä ihmiset sanoisivat?

Kuvapatsas. Ihmiset! Paraat ihmiset ovat täällä — kirkkoruhtinaat ja muut. Niin harva menee taivaaseen ja niin monta tulee tänne että autuaat, joita muinoin nimitettiin taivaallisiksi sotajoukoiksi, nykyjään ovat vähenemistään vähentyvänä vähemmistönä. Pyhimykset, kirkkoisät ja entisten aikojen valitut ovat nykyajan tyhmyreitä, intoilijoita, epäsuosiossa olevia.

Paholainen. Se on totta. Alusta alkaen tiesin että ajan pitkään pääsisin voitolle pelkästään yleisen mielipiteen painosta, huolimatta pitkästä panettelusodasta jota käytiin vastaani. Luomakunta on pohjaltaan perustuslaillinen, ja kun on niin suuri enemmistö kuin minulla, ei minua voida iankaiken pitää erillään hallituksesta.

Don Juan. Arvelen Ana, että teidän on paras pysyä täällä.

Ana (mustasukkaisesti). Ette siis tahdo minua tulemaan kanssanne.

Don Juan. Ettehän toki tahtone astua taivaaseen minun kaltaiseni kadotetun olennon seurassa!

Ana. Kaikki sielut ovat yhtä kalliita. Kaduttehan, eikö niin?

Don Juan. Ana hyvä, te olette typerä. Luuletteko että taivas on niin kuin maa, jossa ihmiset uskottelevat itseään että se mikä on tehty voidaan saada tekemättömäksi katumuksella, että se mikä on sanottu voidaan saada sanomattomaksi peruuttamalla, että se mikä on totta voidaan kieltää julistamalla se yhteisellä sopimuksella valheeksi? Ei, taivas on todellisuuden mestarien koti. Siitä syystä aion mennä sinne.

Ana. Kiitos. Minä aion mennä taivaaseen hakemaan onnea. Maan päällä sain vallan tarpeeksi todellisuutta.

Don Juan. Silloin teidän täytyy jäädä tänne, sillä helvetti on epätodellisuuden ja onnen etsijäin koti. Se on ainoa turvapaikka, jonne voi paeta taivaasta, joka on, kuten sanoin, todellisuuden mestarien koti, sekä maan päältä, joka on todellisuuden orjien koti. Maa on lastenkamari, jossa miehet ja naiset ovat olevinaan sankareita ja sankarittaria, pyhimyksiä ja syntisiä. Mutta ruumis särkee mielikuvat aina. Nälkä ja kylmä ja jano, ikä ja lakastuminen ja sairaus sekä ennen kaikkia kuolema tekee heistä todellisuuden orjia. Kolme kertaa päivässä pitää syödä ja sulattaa, kolme kertaa vuosisadassa uusi sukupolvi on synnytettävä. Uskonnon, romantiikan ja tieteen aikakaudet yhtyvät lopulta pakosta samaan rukoukseen: "Tee minusta terve eläin!" Mutta täällä olemme päässeet tuosta lihan hirmuvallasta, sillä täällä me emme ole ollenkaan eläimiä, vaan henkiä, ilmiöitä, mielikuvia, tapoja, kuolemattomia, iättömiä, sanalla sanoen ruumiittomia. Täällä ei ole yhteiskunnallisia kysymyksiä, ei valtiollisia kysymyksiä, ei uskonnollisia kysymyksiä eikä — mikä ehkä on paras kaikesta — terveydellisiä kysymyksiä. Täällä nimitätte ilmausmuotoanne kauneudeksi, tunteitanne rakkaudeksi, tunnelmianne jaloudeksi, halujanne avuiksi, juuri niinkuin ennen maan päällä, mutta täällä ei ole mitään ankaria tosiseikkoja vastustamassa teitä, ei mitään ivallisia tarpeitten ja vaatimusten vastakohtia, ei mitään inhimillistä ilveilynäytelmää, ei mitään muuta kuin ikuista romanttisuutta, yleistä melodraamaa. Tai kuten saksalainen ystävämme sanoo runossaan: "runollinen järjettömyys on täällä järkeä ja iki-naisellinen vetää meitä yhä ylöspäin ja eteenpäin" — emmekä kumminkaan pääse askeltakaan kauemmaksi. Ja kumminkin tahdotte jättää tämän paratiisin!

Ana. Mutta jos helvetti on niin ihana, kuinka hurmaava onkaan sitten taivas!

Paholainen, Kuvapatsas ja Don Juan kaikki alkavat yhtaikaa puhua kiihkeästi vastustaen. Sitten vaikenevat noloina.

Don Juan. Anteeksi.

Paholainen. Eihän toki. Minä keskeytin teidät.

Kuvapatsas. Aiotte sanoa jotain.

Don Juan. Teidän jälkeenne hyvät herrat.

Paholainen (Don Juanille). Te olette niin kaunopuheisesti selittänyt valtakuntani etuja että jätän teidän tehtäväksenne kuvata yhtä puolueettomasti toisen laitoksen varjopuolet.

Don Juan. Taivaassa, sikäli kuin osaan sitä kuvitella hyvä Señora, eletään ja tehdään työtä leikin ja kuvittelun asemesta. Siellä on asioita katsottava semmoisina kuin ne ovat. Siellä ei voi paeta muuta kuin lumousta, ja lujuus sekä vaara ovat kunniaa. Jos näyttelemistä yhä jatkuu täällä ja maan päällä ja koko maailma on näyttämö, taivas on ainakin kulissien takana. Mutta taivasta ei voi kuvata vertauksellisesti. Lähden sinne kohta, sillä toivon ainakin pääseväni valheesta ja ikävästä, vulgääristä onnen etsinnästä viettääkseni aikakausia mietinnässä —

Kuvapatsas. Huh!

Don Juan. Herra komendantti, en moiti teitä ylenkatseestanne. Taulugalleria on ikävä paikka sokealle miehelle. Mutta juuri samoin kuin te nautitte sellaisista romantillisista heijastuksista kuin kauneudesta ja riemusta, samoin minä nauttisin saadessani miettiä sitä mikä enin kiinnittää mieltäni, nimittäin elämää: tuota voimaa, joka iäti pyrkii saavuttamaan yhä suurempaa kykyä tutkistelemaan itseään. Mikä synnytti aivoni? Ei suinkaan jäsenieni liikuttamisen tarve. Hiirellä ei ole kuin puolet sen vertaa aivoja, mutta se liikuttaa jäseniään yhtä hyvin kuin minä. Ei siis tekemisen tarve, vaan tarve tietää mitä teen, etten sokeassa elämisen yrityksessä surmaisi itseäni.

Kuvapatsas. Te olisitte varmaan surmannut itsenne sokeassa miekkailemis-yrityksessänne, ellei jalkani olisi luiskahtanut, hyvä ystävä.

Don Juan. Te vanha irstailija, naurunne loppuu sietämättömään ikävyyteen ennen huomenta.

Kuvapatsas. Ha, ha haa! Muistatteko kuinka minä pelotin teitä sanomalla teille melkein samaa patsaaltani Sevillassa? Se kuuluu jokseenkin nerottomalta ilman minun pasuunoitani.

Don Juan. Olen kuullut sanottavan että se kuuluu jokseenkin nerottomalta pasuunainkin säestyksellä, herra komendantti.

Ana. Oh, elä keskeytä häntä tuollaisilla tyhjänpäiväisyyksillä isä. Eikö taivaassa ole mitään muuta kuin tutkistelemista?

Don Juan. Siinä taivaassa, jota minä haen, ei ole muuta iloa. Mutta siellä on työtä elämän auttamiseksi sen pyrkimyksessä ylöspäin. Ajatelkaappa kuinka se tuhlaa ja hajoittaa itseään, kuinka se rakentaa esteitä itselleen ja hävittää itsensä tietämättömyydessään ja sokeudessaan. Se tarvitsee aivoja, tuo vastustamaton voima, ettei se tietämättömyydessään rupea itseään vastustamaan. Kuinka ihmeellinen tekele ihminen on! sanoo runoilija. Niin on, mutta mikä hölmö! Hänen rakenteensa on suurin ihme, minkä elämä on aikaansaanut, kaikkein elävin elävä olento olemuksien seassa, kaikkein itsetietoisin kaikista elimistöistä — ja kumminkin, kuinka kurjat hänen aivonsa ovat! Tyhmyys, joka vaivannäön ja köyhyyden opettaman todellisuuden vaikutuksesta on käynyt halpamaiseksi ja julmaksi, mielikuvitus, joka on ennemmin päättänyt nääntyä kuin katsoa tuota todellisuutta silmästä silmään, joka kerää valhekuvia peittääkseen sitä, ja joka nimittää itseään viisaudeksi, neroksi! Ja kumpikin syyttää toinen toistaan oman itsensä puutteellisuudesta: tyhmyys syyttää mielikuvitusta hulluudesta, ja mielikuvitus syyttää tyhmyyttä tietämättömyydestä, — surkeata kyllä, tyhmyydellä on kaikki tieto, ja mielikuvituksella on kaikki viisaus.

Paholainen. Ja hyvän sopan ne siitä yhdessä keittävät. Enkös minä sanonut silloin kuin järjestin sen Faustin jutun, että ihmisen järki ei ole tehnyt mitään muuta hänelle, kuin kehittänyt hänet petomaisemmaksi kuin mikään peto. Yksi ainoa oivallinen ruumis on enemmän arvoinen kuin sadan huonoa ruuansulatusta kärsivän ja tyhjästä pullistuneen filosofin aivot.

Don Juan. Te unohdatte että on koetettu aivotonta ruumiin mahtavuutta. Joka suhteessa paitsi aivoihin nähden, äärettömän paljon suurempia olentoja kuin ihminen on ollut olemassa ja hävinnyt. Megatherium, ichthyosaurus ovat mittailleet maata jättiläisaskeleillaan ja peittäneet auringon, pilviä tavoittelevilla siivillään. Missä ne ovat nyt? Kivettyneinä museoissa, ja niin harvoja ja epätäydellisiä sielläkin että yhtä ainoata nivelluuta tai hammasta niistä pidetään enemmän arvoisena kuin tuhannen sotamiehen elämää. Nuo olennot elivät ja tahtoivat elää, mutta aivojen puutteessa ne eivät tienneet kuinka niiden piti täyttää tahtoansa, ja niin ne hävittivät itsensä.

Paholainen. Ja eikö siis ihminen hävitä itseään yhtä paljon huolimatta kehutuista aivoistaan? Oletteko äskettäin käyneet maan päällä? Minä olen. Ja olen myöskin tutkinut ihmisen ihmeellisiä keksintöjä. Voin teille vakuuttaa että elämää edistävillä aloilla ihminen ei keksi mitään, mutta kuolemaa edistävillä aloilla hän voittaa luonnonkin ja tuottaa kemian ja koneitten avulla yhtä paljon kuolemaa kuin maanvaivat, rutto ja nälkä. Talonpoika, jota tänään johdatan kiusaukseen, syö ja juo jokseenkin samaa kuin talonpojat tuhat vuotta sitten, ja rakennus, jossa hän asuu, ei ole tuhannessa vuodessa muuttunut niinkään paljon kuin naisten hattumuoti muutamassa viikossa. Mutta kun hän menee tappotantereelle, on hänellä olallaan mekanismin ihme, joka hänen sormensa kosketuksesta päästää valloilleen kaikki molekylien salatut voimat ja voittaa monin kertaisesti hänen esi-isäinsä heittokeihään, nuolen ja piiskan. Rauhan keksinnöissä ihminen on suuri hutilus. Olen nähnyt hänen pumpulitehtaitaan ja muita semmoisia laitoksia. Niitten koneistoa voisi yhtä hyvin luulla ahneen koiran keksimäksi, joka tahtoo rahaa eikä ruokaa. Tunnen hyvin hänen kömpelöt kirjoituskoneensa ja puhkivat veturinsa ja ikävät polkupyöränsä. Ne ovat lasten leikkikaluja verrattuina Maxim kanunaan tai vedenalaiseen torpedolaivaan. Ihmisen teollisuuskoneissa ei ilmaannu muuta kuin hänen ahneutensa ja laiskuutensa — hänen sydämensä on hänen aseissaan. Tuo ihmeellinen Elämän Voima, jolla te kehutte, on kuoleman voimaa. Ihminen mittaa voimaansa hävityskykynsä mukaan. Mitä on hänen uskontonsa? Veruke, jonka nojalla hän vihaa minua. Mitä ovat hänen lakinsa? Verukkeita, joitten nojalla hän hirttää teidät. Mitä on hänen siveytensä? Pakanuutta! Veruke, jonka nojalla hän voi kuluttaa tuottamatta. Mitä on hänen taiteensa? Veruke, jonka nojalla hän voi ahmia surmakuvia. Mitä on hänen politiikkansa? Joko itsevaltiaan ihailua, siksi että itsevaltias voi surmata, taikka parlamentaarista kukkotaistelua. Vietin äskettäin illan eräässä kuuluisassa lakiasäätävässä kokouksessa ja kuulin padan soimailevan kattilaa mustuudesta ja ministerien vastailevan kysymyksiin. Pois lähtiessäni kirjoitin ovelle tuon vanhan lastenkamari-sananparren: "Elkää kysykö mitään niin teille ei valehdella." Ostin kuuden pencen perhelehden ja näin että se oli täynnä kuvia nuorista miehistä, jotka ampuivat ja iskivät toisiaan kuoliaaksi. Näin miehen kuolevan. Hän oli lontoolainen muurari, jolla oli seitsemän lasta. Hän jätti jälkeensä seitsemäntoista puntaa, jotka hänen vaimonsa tuhlasi loppuun hänen hautajaisiinsa ja meni seuraavana päivänä lapsineen vaivaistaloon. Hän ei olisi antanut seitsemän penceäkään lastensa kouluuttamiseksi, lain täytyi pakoittaa hänet antamaan ne opetettaviksi ilmaiseksi, mutta kuoleman sattuessa hän tuhlasi kaikki mitä hänellä oli. Ihmisten mielikuvitus hehkuu, heidän kykynsä kohoaa, kun he ajattelevat kuolemaa. He rakastavat sitä, ja jota julmempi se on, sitä enemmän he nauttivat. Helvetti on paljoa ylempänä heidän käsityskykyään. Käsityksensä siitä he ovat saaneet kahdelta mitä suurimmalta hupsulta ihmiskunnassa: eräältä italialaiselta ja eräältä englantilaiselta. Italialainen selitti että helvetissä on vain mutaa, pakkasta, likaa, tulta ja myrkyllisiä käärmeitä, kaikki kidutusta vain. Aina kun tuo aasi ei valehdellut minusta, hän höpisi eräästä naishenkilöstä, jonka hän oli nähnyt kerran kadulla. Englantilainen taasen kertoi kuinka minut oli karkoitettu taivaasta kanuunoilla ja ruudilla, ja tänäkin päivänä jok'ikinen brittiläinen uskoo että koko tuo hassu juttu on raamatussa. En tiedä mitä muuta sama englantilainen sanonee, sillä runo on liian pitkä, jotta minä tai kukaan muu olisi jaksanut kahlata sen läpi. Sama juttu kaikkialla. Kirjallisuuden korkein muoto on tragedia, näytelmä, jonka lopussa kaikki surmataan. Vanhoissa aikakirjoissa luetaan maanjäristyksistä ja ruttotaudeista, ja sanotaan että nämä ilmaisivat Jumalan voimaa ja suuruutta ja ihmisen pienuutta. Nykyaikana kertovat aikakirjat tappeluista. Tappelussa kaksi miesjoukkoa ampuu toisiaan kuulilla ja räjähtävillä pommeilla, kunnes toinen joukko juoksee pakoon, jolloin toinen ajaa sitä takaa hevosen selässä ja hakkaa pakenijat palasiksi. Tämä, niin päättävät aikakirjat, osoittaa keisarikuntien suuruutta ja mahtia ja voitettujen mitättömyyttä. Semmoisten tappelujen jälkeen ihmiset juoksevat kaduilla ulvoen ilosta ja kiihoittavat hallituksiaan tuhlaamaan satoja miljoonia rahaa teurastukseen, kun taas voimakkainkaan ministeristö ei uskaltaisi antaa puolta penniäkään ylimääräistä menoa sen kurjuuden ja ruton vähentämiseksi, jonka he joka päivä näkevät edessään. Voisin mainita teille tuhansia esimerkkejä, mutta kaikki johtavat samaan tulokseen: Se voima, joka hallitsee maata, ei ole elämän voima vaan kuoleman, ja se sisäinen tarve, joka on terästänyt elämän ponnistuksiin muodostaakseen itsensä ihmisolennoksi, ei ole korkeamman elämän tarve, vaan tarve hankkia vaikuttavampi hävityksen välikappale. Rutto, nälkä, maanjäristys, myrsky olivat liian satunnaisia toiminnassaan, tiikeri ja krokodiili liian helposti tyydytetyt eivätkä kyllin julmia. Tarvittiin jotain kestävämpää, julmempaa, kekseliäämmin hävittävää, ja tuo tarvittava "jotain" oli ihminen, piinapenkin, marttyyripaalun, hirsipuun ja sähkötuolin keksijä, miekan ja kanuunan keksijä, ja ennen kaikkia oikeuden, velvollisuuden, patriotismin ja kaikkein muiden -ismien keksijä, joitten avulla nekin, jotka ovat kyllin viisaita omistaakseen jalompia taipumuksia, saadaan houkutelluiksi muuttumaan kaikkein hävittävimmiksi kaikista hävittäjistä.

Don Juan. Hyh! Tuo kaikki on vanhaa. Teidän heikko puolenne, perkeleellinen ystäväni, on siinä, että te aina olette ollut hieman yksinkertainen. Te tuomitsette ihmistä hänen omalla mitallaan. Ei mikään voisi hivellä hänen mieltään enemmän kuin teidän arvostelunne hänestä. Nimittäkää häntä tyranniksi, murhaajaksi, merirosvoksi, pomoksi, niin hän ihailee teitä ja kerskailee sanoistanne, tuntien vanhojen merikuninkaitten veren virtaavan suonissaan. Sanokaa häntä valhettelijaksi ja varkaaksi, niin hän vain nostaa kanteen teitä vastaan kunnianloukkauksesta. Mutta sanokaappa häntä pelkuriksi, niin hän tulee hulluksi raivosta ja heittäytyy surman suuhun todistaakseen valheeksi tuon pistävän totuuden. Ihminen selittää menetystapansa kaikilla mahdollisilla tavoilla, paitsi yhdellä, hän puolustaa rikoksiaan kaikilla syillä, paitsi yhdellä, hän puoltaa turvallisuuttaan jos jollakin varjolla, paitsi yhdellä — ja tämä yksi on pelkuruus. Ja kumminkin koko hänen sivistyksensä perustuu hänen pelkuruuteensa, hänen halpamaiseen kesyyteensä, jota hän sanoo kunnioitettavaisuudekseen. Muulin ja aasin kestäväisyydellä on rajansa, mutta ihminen kestää nöyryyttämistä niin kauan kunnes hänen halpamaisuutensa käy niin ilettäväksi hänen sortajilleen, että heidän itsensä täytyy parantaa se.

Paholainen. Juuri niin. Ja noissa olennoissa te muka löydätte sitä mitä nimitätte Elämän Voimaksi!

Don Juan. Löydän. Sillä nyt seuraa hämmästyttävin osa koko asiasta.

Kuvapatsas. Mikä se on?

Don Juan. Se, että voitte muuttaa kenen tahansa noista pelkureista urhoolliseksi panemalla hänen päähänsä jonkun aatteen.

Kuvapatsas. Tyhjiä! Vanhana soturina minä myönnän pelkuruuden. Se on yhtä yleistä kuin meritauti, eikä ole sen vaarallisempaakaan. Mutta aatteen paneminen ihmisen päähän on tyhjää puhetta. Taistelussa ei tarvitse muuta ollakseen rohkea kuin hiukan kuumaa verta ja tieto siitä että on vaarallisempi menettää kuin voittaa.

Don Juan. Ehkäpä juuri siitä syystä tappelut ovatkin niin hyödyttömiä. Mutta ihmiset eivät koskaan todella voita pelkoaan ennenkuin he luulevat taistelevansa yleisen tarkoituksen puolesta — aatteen puolesta, kuten he sitä nimittävät. Miksi ristiretkeilijä oli urhoollisempi merirosvoa? Sillä hän ei taistellut itsensä edestä vaan ristin edestä. Mikä voima se oli, joka kohtasi häntä yhtä suurella urhoollisuudella kuin hänen omansa? Niitten miesten voima, jotka eivät taistelleet itsensä puolesta vaan islamin. He ottivat Espanjan meiltä, vaikka me taistelimme kotimme ja kontumme puolesta, mutta sitten kun mekin rupesimme taistelemaan mahtavan aatteen, katolisen kirkon puolesta, ajoimme heidät takasin Afrikaan.

Paholainen (ivallisesti). Mitä! Oletteko katolilainen Señor Don Juan! Hurskas! Onnittelen teitä!

Kuvapatsas (vakavasti). So-soh! Sotilaana minä en siedä että kirkkoa pilkataan.

Don Juan. Olkaa huoleti, herra komendantti. Katolisen kirkon aate tulee elämään kauemmin kuin islam, kauemmin kuin risti, kauemmin kuin tuo typerien, koulupoikamaisten tappelijain vulgääri korujoukko, jota te nimitätte armeijaksi.

Kuvapatsas. Juan, te pakoitatte minun vaatimaan teitä vastaamaan sanoistanne.

Don Juan. Se on turhaa. En osaa miekkailla. Jokainen aate, jonka edestä ihminen on valmis kuolemaan, on katolinen aate. Kun espanjalainen vihdoinkin oppii ettei hän ole sen parempi kuin sarasenilainen, eikä hänen profeettansa sen parempi kuin Mahomet, silloin hän nousee katolisempana kuin koskaan ja antaa henkensä maailman vapauden ja yhdenvertaisuuden edestä, taistellen barrikaadilla, joka on rakennettu sen likaisen hökkelin yli, missä hän ennen näki nälkää.

Kuvapatsas. Tyhjää puhetta!

Don Juan. Se mitä sanotte tyhjäksi puheeksi, on ainoa jonka edestä ihmiset ovat valmiit kuolemaan. Myöhemmin vapaus ei tule enää olemaan kyllin katolista. Silloin ihmiset antavat henkensä inhimillisen täydellisyyden edestä ja uhraavat mielellään vapautensakin sen hyväksi.

Paholainen. Niinpä kyllä. Kyllä he aina keksivät syitä tappaa toisiaan.

Don Juan. Entä sitten? Ei se ole kuolema, joka jotain merkitsee, vaan kuoleman pelko. Ei tappaminen eikä kuoleminen meitä alenna, vaan halpamainen elämä ja alentumistilan tuottamien palkkojen ja etujen vastaanottaminen. Ennemmin kymmenen kuollutta miestä kuin yksi elävä orja ja hänen herransa! Kerran tulee aika, jolloin ihmiset nousevat taisteluun, isä poikaa vastaan ja veli veljeä vastaan, ja surmaavat toisensa tuon suuren katolisen aatteen, orjuuden poistamisen hyväksi.

Paholainen. Niin — silloin kun se vapaus ja yhdenvertaisuus, josta te tässä saarnailette on saattanut vapaat valkoiset kristityt yhtä halvoiksi työmarkkinoilla, kuin mustat orjapakanat, joita nyt myydään tukuttain huutokaupalla.

Don Juan. Ei ole pelkoa! Valkoisella työmiehellä tulee myös olemaan aikansa. Mutta nyt en aio puolustaa tämän suuren aatteen mahdollisia muotoja tulevaisuudessa. Mainitsen vain esimerkkejä siitä tosiseikasta, että tämä luotu olento, mies, joka omissa itsekkäissä asioissaan on perinpohjainen pelkuri, taistelee sankarin tavoin aatteen edestä. Hän voi olla ryömivä kansalaisena, mutta hän on vaarallinen intoilijana. Hän saattaa olla orjana ainoastaan niin kauan kun hän on henkisesti kyllin heikko kuunnellakseen järjen ääntä. Sanon teille hyvät herrat että jos voitte antaa miehen tehtäväksi sellaisen työn, jota hän nyt nimittää Jumalan työksi, ja jota hän myöhemmin tulee nimittämään monella uudella nimellä, voitte saada hänet täysin välinpitämättömäksi kaikista seurauksista, jotka mahdollisesti saattavat kohdata hänen omaa itseään.

Ana. Niin — hän pudistaa pois kaiken vastuunalaisuuden omilta hartioiltaan ja jättää sen vaimonsa ja lastensa hoidettavaksi.

Kuvapatsas. Hyvin sanottu, tyttäreni. Elä anna hänen puheillaan villitä selvää järkeäsi.

Paholainen. Voi, herra komendantti, nyt kun jouduimme puhumaan naisesta, hän tulee saarnaamaan entistä enemmän. Myönnän tosin että se aine minustakin on kaikkein hauskin.

Don Juan. Naista kohtaan, Señora, miehen velvollisuudet ja vastuunalaisuudet alkavat ja loppuvat leivän hankinnassa hänen lapsilleen. Naiselle mies on ainoastaan välikappale lasten hankkimiseen ja elättämiseen.

Ana. Tuoko on teidän käsityksenne naisen mielipiteestä? Se on suoraan sanoen kyynillistä ja ilettävää aineellisuutta.

Don Juan. Anteeksi, Ana, en puhunut mitään naisen mielipiteistä yleensä. Puhuin vain hänen mielipiteestään miehestä eri sukupuolena. Eikä se ole sen kyynillisempi kuin hänen mielipiteensä omasta itsestään ennen kaikkea äitinä. Sukupuolikannalta katsoen nainen on luonnon välikappale, jolla se ikuistuttaa suurimman tekonsa. Sukupuolikannalta katsoen mies on naisen välikappale luonnon käskyn täyttämiseksi taloudellisimmalla tavalla. Nainen tietää vaistomaisesti että etäällä menneisyydessä, kehityksen tapahtuessa hän keksi miehen, eroitti hänet itsestään, loi hänet, voidakseen sitten aikaansaada jotain parempaa kuin yksi-sukupuolinen toiminta voi tuottaa. Täyttäessään sitä tarkoitusta jota varten nainen loi miehen, hän saa mielellään uneksia unelmiaan, pitää heikkouksiaan, ihanteitaan, urhoollisuuttaan, kunhan vain kaikessa on pohjasäveleenä naisen, äitiyden, perheen, kotilieden jumaloiminen. Mutta kuinka ajattelematonta ja vaarallista olikaan luoda erityinen olento, jonka ainoana tarkoituksena oli naisen hedelmöittäminen! Sillä huomatkaappa mitä on tapahtunut. Ensiksikin mies on monistunut naisen käsissä niin että on olemassa yhtä monta miestä kuin naistakin. Naisen on käynyt mahdottomaksi käyttää tarkoitukseensa muuta kuin pienen pieni osa sitä ääretöntä voimaa, jonka hän on jättänyt miehen itsensä käytettäväksi säästämällä miestä raskaudenajan rasittavasta kärsimyksestä. Tuo ylimääräinen voima on mennyt miehen aivoihin ja lihaksiin. Hän on tullut liian väkeväksi naisen ruumiillisesti hallita, ja häneen on kehittynyt liian paljon mielikuvitusta ja liian paljon henkistä voimaa voidakseen tyytyä pelkkään oman itsensä monistamiseen. Hän on luonut sivistyksen, kysymättä neuvoa naiselta, pitäen naisen kotityötä aivan itsestään selvänä perustuksena siihen.

Ana. Tuo on ainakin totta.

Paholainen. Niin — mutta entäs tuo sivistys! Mitä se oikeastaan on?

Don Juan. Se on varsin hyvä naula, johon voi ripustaa kaikki kyynilliset typeryytensä, mutta ennen kaikkia se on miehen yritys tehdä itsestään jotain enempää kuin pelkän välikappaleen naisen tarkoituksen täyttämiseksi. Mutta tulos elämän alituisista ponnistuksista ei ainoastaan itsensä ylläpitämiseksi, vaan yhä korkeampien elimistöjen ja täydellisemmän itsetietoisuuden saavuttamiseksi on enintäinkin epäilyttävä taistelu sen omien voimien ja kuoleman sekä sukuhuononnuksen voimien välillä. Tappelut tässä sotaretkessä ovat pelkkiä erehdyksiä, ja niissä voitetaan, kuten oikeissa sotatappeluissakin, enimmäkseen huolimatta johtajista.

Kuvapatsas. Tuo oli pistos minulle. Sama se. Jatkakaa.

Don Juan. Se oli pistos paljoa korkeammille vallanpitäjille kuin te, herra komendantti. Mutta onhan kai teidänkin pitänyt huomata toimessanne, että tyhmäkin kenraali voi voittaa tappelussa, jos vastapuolueen kenraali on vielä vähän tyhmempi.

Kuvapatsas (hyvin vakavasti). Hyvin totta Juan, hyvin totta. Muutamilla aaseilla on merkillinen onni.

Don Juan. Elämän Voima on tyhmä, mutta se ei ole niin tyhmä kuin kuoleman ja sukuhuononnuksen voima. Paitsi sitä, nämä ovat koko ajan Elämän Voiman palveluksessa. Ja siis elämä voittaa tavallaan. Kaiken mitä pelkkä hedelmällisyyden suuruus voi hankkia ja pelkkä ahneus säästää, sen me omistamme. Kaikkien sivistystuotteiden, parhaiden pyssyjen ja parhaiten hoidettujen pyssymiesten pysyväisyys tuleviin aikoihin on taattu.

Paholainen. Juuri niin! Ei elämän aseiden vaan vaikuttavimpien kuoleman aseiden pysyväisyys! Te palaatte aina minun tulokseeni huolimatta kiemurtelemisistanne ja väittelemisestänne ja viisasteluistanne, puhumattakaan teidän esityksienne sietämättömästä pituudesta.

Don Juan. So, soh! Kuka se oli, joka alkoi pitää pitkiä puheita? Mutta muutoin, jos minä rasitan liiaksi teidän järkeänne, niin voitte jättää meidät ja siirtyä rakkauden ja kauneuden ja muiden lempi-ikävyyksienne seuraan.

Paholainen (hyvin loukkaantuneena). Tuo ei ole kaunista, Don Juan, eikä kohteliasta. Minä olen samalla henkisellä tasalla. Ei kukaan voi panna enemmän arvoa siihen kuin minä. Minä väittelen kanssanne rehellisesti ja luullakseni kumoan kaikki teidän väitteenne perinpohjin. Jatketaan vain vieläkin tunti, jos haluatte.

Don Juan. Hyvä on. Jatketaan.

Kuvapatsas. Eipä silti että minä uskoisin teidän pääsevän milloinkaan erityiselle katsantokannalle Juan. Mutta täällähän meidän täytyy kuolettaa iankaikkisuutta eikä vain aikaa. Eteenpäin siis!

Don Juan (hiukan kärsimättömästi). Minun katsantokantani, te marmoripäinen vanha mestariteos, on askelta edellä teistä. Olemmeko yhtä mieltä siinä että elämä on voima, joka on kokeillut lukemattomalla tavalla itsensä rakentamista, että mammut ja ihminen, hiiri ja megatherium, kärpäset ja kirput ja kirkkoisät ovat kaikki enemmän tai vähemmän onnistuneita kokeita, joitten tarkoitus on rakentaa tuo raaka voima yhä korkeammiksi yksilöiksi, kohti ihanne-yksilöä, joka on kaikkivoipa, kaikkitietävä, erehtymätön ja sen lisäksi täydellisesti, pettymättömästi itsetietoinen, sanalla sanoen jumala?

Paholainen. Minä myönnän, päästäksemme johtopäätöksiin.

Kuvapatsas. Ja minä myönnän välttääkseni johtopäätöksiä.

Ana. Minä vastustan sitä mitä jyrkimmin kirkko-isiin nähden, ja minun täytyy pyytää ettette sekoita heitä ollenkaan päätelmiinne.

Don Juan. Mainitsin heidät yksinomaa alkusoinnun tähden, Ana, enkä tule enää viittaamaan heihin. Ja nyt, koska me olemme tuota poikkeusta lukuunottamatta, samaa mieltä tähän asti, ettekö myöskin ole samaa mieltä kuin minä siinä, että elämä ei ole mitannut jumaluutta tähtäävien pyrkimyksiensä onnistumista tuloksien, kauneuden tai ruumiillisen täydellisyyden mukaan, sillä näissä molemmissa suhteissa linnut, kuten ystävämme Aristophanes jo aikoja sitten osoitti, ovat niin paljoa ylemmällä kannalla lentotaitoineen, ihanine höyhenineen ja sanoisinpa vielä runollisine lemmentapoineen ja pesineen, että on mahdotonta käsittää kuinka elämä, joka kerran oli linnut tuottanut, olisi sitten — jos nimittäin sen tarkoitusperänä oli rakkaus ja kauneus — muovaellut semmoisia kömpelöitä olentoja kuin elefantit ja niin kamalan rumia kuin apinat, joitten lastenlasten lapsia me olemme?

Ana. Aristophanes oli pakana, ja te Juan, ette ole, pelkään mä, paljoa parempi.

Paholainen. Te päätätte siis että elämän tarkoituksena oli kömpelyys ja rumuus?

Don Juan. En ollenkaan, te paatunut piru, tuhat kertaa en. Elämä tähtää pyrkimyksensä järkeen, ja sen lempi-tarkoituksena on semmoinen elin, jonka avulla se voi saavuttaa ei ainoastaan itsetietoisuutta vaan myöskin itsensä ymmärtämistä.

Kuvapatsas. Tuo on metafysiikkaa Juan. Mitä pirua se — (Paholaiselle) anteeksi.

Paholainen. Ei tee mitään. Olen aina pitänyt nimeni mainitsemista tunteen vahvikkeeksi suurena kohteliaisuutena itseäni kohtaan. Se on vapaasti käytettävänänne, herra komendantti.

Kuvapatsas. Kiitos. Se on erittäin ystävällistä. Taivaassakaan en oikein ollut päästä vanhoista sotilastavoistani keskusteluissa. Aioin vain kysyä Juanilta miksi elämä ahertaa niin paljon saadakseen itselleen aivot. Miksi sen pitää ymmärtää itseään? Miksi se ei voisi olla tyytyväinen osatessaan nauttia itsestään?

Don Juan. Ilman aivoja, herra komendantti, te nauttisitte tietämättä että nautitte, ja siten menettäisitte koko lystin.

Kuvapatsas. Se on totta, hyvin totta. Mutta minä olen täysin tyytyväinen, jos minulla on kylliksi aivoja tietääkseni että nautin. En pyrikkään ymmärtämään miksi. Suoraan sanoen olen mieluummin ymmärtämättä. Kokemukseni on opettanut että meidän huvituksemme eivät kestä miettimistä.

Don Juan. Siitä syystä järki onkin niin vähän suosiossa. Mutta elämälle, tuolle ihmistä pönkittävälle voimalle, järki on välttämätöntä, sillä ilman sitä elämä erehtyisi kuolemaan. Aivan niinkuin elämä aikakausia ponnisteltuaan kehitti silmän, tuon merkillisen ruumiin elimen, jolla elävä elimistö näkee minne se kulkee ja mikä sitä auttaa tai uhkaa, voiden siten välttää tuhansia vaaroja, jotka ennen sitä kohtasivat, samalla lailla se tänä päivänä kehittää hengen silmää, joka on näkevä, ei aineellista maailmaa, vaan elämän tarkoitusta, auttaakseen siten yksilöä työskentelemään tuon tarkoituksen hyväksi, estämättä sitä ja pettämättä sitä, kuten tätä nykyä, kun yksilö asettaa etualaan lyhytnäköiset personalliset päämääränsä. Nykyisissäkin oloissa ainoastaan yhden laatuinen mies on koskaan ollut onnellinen, on koskaan saanut osakseen yleistä kunnioitusta kaikissa etujen ja mielikuvien ristiriidoissa.

Kuvapatsas. Tarkoitatte sotilasta.

Don Juan. Herra komendantti, minä en tarkoita sotilasta. Sotamiehen lähestyessä maailma pistää lusikkansa lukon taakse ja lähettää pois naisväkensä. Ei, minä en ylistä aseita ja sankaria, vaan filosofia, häntä, joka koettaa tutkistelemalla saada selville maailman sisäisen tahdon, keksiä keinoja tuon tahdon täyttämiseksi ja sitten täyttää tuota tahtoa siten keksimillään keinoilla. Kaikenlaisiin muihin miehiin olen väsynyt. He ovat kaikki ikäviä ja epäonnistuneita. Ollessani maan päällä, kaikenlaisia professoreita tunkeili ympärilläni hakien sairasta paikkaa minussa, johon he voisivat tarttua kiinni. Lääkärit käskivät minua miettimään mitä minun tuli tehdä, jotta pelastaisin ruumiini turmiosta, ja ehdottivat kaikenlaisia puoskarikeinoja kuviteltujen tautien parantamiseksi. Vastasin etten ole luulosairas. Silloin he sanoivat minua typeräksi ja menivät matkoihinsa. Jumaluusopin tohtorit käskivät minua miettimään mitä minun tuli tehdä pelastaakseni sieluni. Mutta minä en ollut henkinen luulosairas enemmän kuin ruumiillinenkaan. Siksi he sanoivat minua ateistiksi ja menivät matkoihinsa. Heidän jälkeensä tuli politikoitsija, joka sanoi että luonnolla oli ainoastaan yksi tarkoitus: hänen saattamisensa parlamenttiin. Sanoin hänelle etten välittänyt tuliko hän parlamenttiin vai ei. Silloin hän nimitti minua puolueluopioksi ja meni matkoihinsa. Sitten tuli romantillinen mies, taiteilija, ja hänen kanssaan lempilaulut, taulut ja runoelmat. Hänen kanssaan nautin suurta iloa monta vuotta, ja hiukan hyötyäkin, sillä minä viljelin aistimiani hänen tähtensä. Hänen laulunsa opettivat minua kuulemaan tarkemmin, hänen taulunsa näkemään selvemmin ja hänen runonsa tuntemaan syvemmin. Mutta lopulta hän johti minut jumaloimaan naista.

Ana. Juan!

Don Juan. Niin, minä rupesin uskomaan että hänen äänessään oli laulun koko sointu, hänen kasvoissaan maalauksen koko kauneus ja hänen sielussaan runoelman koko tunne.

Ana. Ja petyitte tietysti. Oliko se hänen syynsä että edellytitte hänessä löytyvän kaikki nuo täydellisyydet?

Don Juan. Osittain oli. Sillä ihmettelevällä vaistomaisella viisaudella hän oli vaiti ja antoi minun ihaella itseään, antoi minun luulla omia kuvitelmiani, ajatuksiani ja tunteitani hänen henkensä omaisuudeksi. Ystäväni, romantillinen mies, oli useinkin liian köyhä tai liian kaino lähestyäkseen niitä naisia, jotka olivat kyllin kauniita tai kyllin hienoja, jotta saattoi luulla heidän vastaavan hänen ihannettaan — ja niinpä hän meni hautaan yhä uskoen unelmaansa. Mutta minua olivat luonto ja olosuhteet suosineet enemmän. Olin jalosukuinen ja rikas, ja silloinkin kun olentoni ei miellyttänyt, hiveli puheeni sydäntä, vaikka useimmiten kyllä onnistuin kummassakin suhteessa.

Kuvapatsas. Turhamainen narri!

Don Juan. Niinpä kyllä. Mutta narrimaisuutenikin herätti mieltymystä. Kun huomasin että olin koskettanut naisen mielikuvitusta, antoi hän minun luulotella itseäni että hän rakasti minua. Mutta kun tahtoni oli täytetty, hän ei koskaan sanonut: "olen onnellinen, lempeni on tyydytetty", vaan hän sanoi ensin: "vihdoinkin aidat ovat murretut", ja sitten: "milloin tulet takaisin?"

Ana. Sillä lailla juuri miehet sanovat.

Don Juan. Väitän etten ikinä sanonut niin. Mutta kaikki naiset sanovat niin. Nuo kaksi lausetta aina peloittivat minua, sillä ensimäinen merkitsi sitä, että naisen tarkoitus oli ollut kokonaan murtaa varustukseni ja valloittaa linnoitukseni, ja toinen ilmoitti suoraan että hän tästälähtien piti minua omaisuutenaan ja laski että aikani oli kokonaan hänen käytettävänään.

Paholainen. Siinä juuri näkyy että teillä ei ole sydäntä.

Kuvapatsas (pudistaen päätään). Teidän ei pitäisi kertoa mitä naiset ovat sanoneet teille, Juan.

Ana (vakavasti). Se olisi pidettävä pyhänä.

Kuvapatsas. Muutoin he kyllä aina sanovat niin. Minä en koskaan välittänyt aidoista, mutta se toinen lause aina hiukan säikähdytti minua, ellen ollut varsin pahasti rakastunut.

Don Juan. Sitten nainen, joka oli ollut vallan onnellinen ja huoleton ennen, muuttui levottomaksi, ajatteli alituiseen minua, sommitteli juonia, vehkeili, vainosi, vartioitsi, suunnaten kaikki ponnistuksensa saaliinsa kiinnipitämiseen — minä tietysti olin saalis. Tuollaista minä en ollut tahtonut. Se oli ehkä hyvin oikeata ja hyvin luonnollista, mutta se ei ollut musiikkia, maalaustaidetta, runoutta eikä iloa ihanan naisen haahmossa. Minä pakenin pois. Pakenin pois hyvin usein. Totta puhuen tulin kuuluisaksi lukuisista pakenemisistani.

Ana. Surkean kuuluisaksi, tarkoitatte.

Don Juan. Minä en paennut teidän luotanne. Moititteko minua siitä että pakenin toisten luota?

Ana. Tyhjää puhetta. Te puhutte nyt 77-vuötiselle naiselle. Jos teillä olisi ollut tilaisuutta, olisitte paennut minunkin luotani — jos olisin päästänyt. Te ette olisi voinut pidellä minua aivan yhtä helposti kuin muutamia muita. Elleivät miehet tahdo olla uskollisia kodilleen ja velvollisuuksilleen, täytyy heidät pakoittaa siihen. Tietysti te kaikki tahdotte vaimoksenne itse ilmeisen musiikin ja maalaustaiteen ja runouden. Mutta se on mahdotonta, sillä semmoista naista ei ole olemassa. Ellei liha ja veri kelpaa, täytyy teidän olla ilman, siinä kaikki. Naisen täytyy tyytyä liha-ja-veri -mieheen — ja hyvin vähän sitäkin joskus. Samoin täytyy teidänkin tyytyä liha-ja-veri -vaimoon. (Paholainen näyttää epäilevältä. Kuvapatsas vääntää naamaansa). Huomaan että sanani eivät miellytä, mutta ne ovat tosia siitä huolimatta. Ja ellette pidä niistä, saatte olla pitämättä.

Don Juan. Hyvä rouva, te olette muutamilla sanoilla sanonut kaikki mitä minulla oli romanttisuutta vastaan. Juuri siksi käänsin selkäni romantilliselle miehelle, jolla oli taiteilijaluonne — siksi hän nimitti hulluuttaan. Kiitin häntä siitä että hän oli opettanut minua käyttämään silmiäni ja korviani, mutta sanoin hänelle samalla että hänen kauneuden ihailunsa ja onnen etsintänsä ja naisten jumaloimisensa ei ollut minkään arvoinen elämän filosofiana. Silloin hän nimitti minua poroporvariksi ja meni matkoihinsa.

Ana. Minusta näyttää siltä kuin nainenkin olisi opettanut teille jotain, huolimatta kaikista puutteellisuuksistaan.

Don Juan. Enemmänkin kuin opetti. Hän selitti minulle kaikki muut opetukset. Ooh ystäväni, kun aidat ensi kerran murtuivat, mikä hämmästyttävä selkeys! Olin valmistautunut hulluuteen, juopumukseen, kaikkiin nuoren lemmen unelmakuviin. Ja katso! Ei koskaan käsitykseni ollut selvempi eikä arvosteluni ankarampi. Lemmittyni kiihkein kadehtija ei ikinä saattanut nähdä kaikkia vikoja hänessä sen selvemmin kuin minä. En ollut soaistu. Otin hänet ilman kloroformia.

Ana. Mutta otitte hänet kumminkin.

Don Juan. Se olikin minulle ilmestys. Siihen hetkeen saakka en koskaan ollut kadottanut tunnetta siitä että olin oma herrani, enkä koskaan ollut astunut askeltakaan ennenkuin järkeni oli tutkinut ja hyväksynyt sen. Olin ruvennut uskomaan että olin ainoastaan järkevä olento, ajattelija! Sanoin samoin kuin se narrimainen filosoofi: "ajattelen, siis olen". Nainen opetti minua sanomaan: "olen, siis ajattelen". Ja myöskin: "tahtoisin ajatella enemmän, siksi minun pitää olla enemmän".

Kuvapatsas. Tuo on liian abstraktia ja metafyysillistä Juan. Jos pysyisitte konkreettisemmissa asioissa ja kertoisitte havaintojanne hauskoina kaskuina lemmenseikkailuistanne olisi paljoa helpompi seurata keskustelua.

Don Juan. Mitä minun pitäisi muka lisätä? Ettekö ymmärrä, kun seisoin silmästä silmään naisen kanssa, jok'ikinen säie kirkkaan kriitillisissä aivoissani varoitti minua säästämään häntä ja pelastamaan itseni. Siveyteni kielsi. Omatuntoni kielsi. Ritarillisuuteni ja säälini häntä kohtaan kielsivät. Oma ylpeyteni kielsi. Korvani, joka oli teroittunut tuhansia lauluja ja symfonioja kuunnellessa, ja silmäni joka oli harjaantunut tuhansia taideluomia tutkiessa, repivät hänen äänensä, hänen kasvonsa, hänen värinsä pirstaleiksi. Minä huomasin kaikki nuo pienet isän ja äidin näköisyydet, jotka antoivat minun aavistaa minkä näköinen hän tulisi olemaan kolmenkymmenen vuoden perästä. Minä huomasin kultaisen paikan kimmeltelevän rikkinäisessä hampaassa hänen nauravassa suussaan. Minä huomasin hermojen synnyttämän oudon tuoksun. Romantilliset unelmani, joissa olin astellut taivaan tantereita kuolottoman, iättömän, korallista ja norsunluusta luodun olennon rinnalla, hävisivät sinä suurena hetkenä. Koetin muistella niitä ja herättää eloon mielikuvani, mutta ne näyttivät minusta typö tyhjiltä keksinnöiltä vain. Arvostelukykyni ei ottanut turmeltuakseen. Järkeni kielsi kieltämistään. Ja kun aloin selitellen vetäytyä pois, otti elämä minut ja heitti minut hänen syliinsä, niinkuin merimies heittää kalan palasen merilinnun suuhun.

Kuvapatsas. Yhtä hyvin olisitte voinut mennä hyvällä, ajattelematta sitä niin paljon, Juan. Te olette samanlainen kuin kaikki viisaat miehet. Teillä on enemmän järkeä kuin on terveellistä ihmiselle.

Paholainen. Ja ettekö ollut onnellisempi sen kokemuksen jälkeen, Señor Don Juan?

Don Juan. Onnellisempiko? En. Mutta viisaampi olin. Sillä hetkellä opin ensi kerran tuntemaan itseni ja itseni kautta koko maailman. Näin kuinka turhaa on säätää ehtoja elämän vastustamattomalle voimalle, saarnata varovaisuutta, huolellista valikoimista, avuja, kunniaa, siveyttä —

Ana. Don Juan! Jos sanotte sanankaan siveyttä vastaan, loukkaatte minua.

Don Juan. En sano mitään teidän siveyttänne vastaan, Señora, varsinkin koska se ilmestyi muodossa: yksi mies ja kaksitoista lasta. Mitä enempää olisitte voinut aikaansaada, vaikka olisitte ollut turmeltuneista turmeltunein nainen?

Ana. Minulla olisi voinut olla kaksitoista miestä eikä yhtään lasta, sen olisin voinut aikaansaada, Juan. Ja sallikaa minun huomauttaa teille, että eroitus olisi kohdannut maata, jonka täyttämistä minä edistin.

Kuvapatsas. Hyvä! Hyvä! Ana. Juan te olette nolattu, masennettu, lamautettu.

Don Juan. En ollenkaan. Sillä vaikka tuo eroitus on tosi oleellinen eroitus — Doña Ana, sen myönnän, on iskenyt suoraan asian ytimeen — se ei ole eroitus rakkaudessa eikä siveydessä eikä edes uskollisuudessakaan, sillä kaksitoista kahdentoista eri miehen lasta täyttäisi ehkä maata vaikuttavammin. Otaksukaappa että ystäväni Ottavio olisi kuollut kun olitte 30-vuotias ette ikinä olisi pysynyt leskenä. Siksi olitte liian kaunis. Otaksukaa että Ottavion seuraaja olisi kuollut, kun olitte 40-vuotias. Olisitte vielä silloinkin ollut vastustamaton. Ja nainen, joka on ollut kaksi kertaa naimisissa, menee varmaan kolmannenkin kerran naimisiin, jos hänellä on siihen tilaisuutta. Kaksitoista laillista lasta, korkeasti kunnioitettavan rouvan synnyttämät kolmelle eri isälle, ei ole mahdottomuus eikä sitä myöskään yleinen mielipide tuomitse. Epäilemättä sellainen rouva on lainkuuliaisempi kuin tyttö raukka, jonka me työnsimme katuojaan siitä syystä että hän oli synnyttänyt yhden laittoman lapsen maailmaan, mutta uskallatteko sanoa että hän on ankarampi itseään kohtaan?

Ana. Hän on siveämpi. Se riittää.

Don Juan. Siinä tapauksessa, mitä on siveys muuta kuin naimisissa olevain ammattiyhdistystä? Katsokaamme asioita suoraan silmiin, hyvä Ana. Elämän Voima antaa arvoa avioliitolle ainoastaan siksi, että se on keksintö, joka takaa suurimman määrän lapsia ja niille parhaan hoidon. Kunniasta, siveydestä ja muista semmoisista se ei välitä tuon taivaallisempaa. Avioliitto on kaikkein irstaisin inhimillinen laitos —

Ana. Juan!

Kuvapatsas (vastustaen). Tosiaankin! —

Don Juan (päättävästi). Sanon vielä, kaikkein irstaisin inhimillinen laitos. Siinä syy, miksi se on niin suuressa suosiossa. Ja miestä etsivä nainen on kaikkein tunnottomin kaikista petoeläimistä. Avioliitto- ja siveellisyyskäsitteiden sekoittaminen toisiinsa on turmellut ihmissuvun omaatuntoa enemmän kuin mikään muu yksityinen erehdys. Kas niin Ana! Elkää näyttäkö noin kauhistuneelta. Tiedättehän paremmin kuin kukaan meistä että avioliitto on miehenloukku, johon on syöteiksi pantu luuloteltuja taitoja ja pettäviä ihanteluja. Kun nykyjään autuas äitinne toralla ja rangaistuksilla pakoitti teidät oppimaan kuinka kymmenkunta kappaletta oli soitettava spinetillä — jota hän vihasi yhtä paljon kuin tekin — oliko hänellä silloin mitään muuta tarkoitusta kuin uskotella kosijoillenne että tuleva miehenne saisi kotiinsa enkelin, joka täyttäisi sen sävelillä, tai joka ainakin soitolla tuudittaisi hänet uneen päivällisen jälkeen? Te valitsitte ystäväni Ottavion. Avasitteko spinetin sen tunnin jälkeen kun teidät oli kirkossa yhdistetty?

Ana. Te olette typerä Juan. Nuorella aviovaimolla on muutakin tekemistä kuin istua spinetin ääressä selkämyksettömällä tuolilla. Sitten häneltä unohtuu koko tapa.

Don Juan. Ei unohdu, jos hän rakastaa musiikkia. Uskokaa minua, hän heittää vain pois syötiin, kun lintu on häkissä.

Ana (katkerasti). Mutta miehet eivät tietenkään koskaan heitä pois naamaria, kun heidän lintunsa on häkissä. Ei kai aviomies koskaan muutu välinpitämättömäksi, itsekkääksi, raa'aksi — ei tietysti!

Don Juan. Mitä nuo syytökset todistavat, Ana? Ainoastaan sitä, että sankari on yhtä karkea petos kuin sankaritar.

Ana. Tuo on turhaa puhetta kaikki. Useimmat avioliitot ovat täydellisesti onnellisia.

Don Juan. "Täydellisesti" on voimakas sana Ana. Tarkoitatte kaiketi, että järkevät ihmiset koettavat saada yhdessäolonsa niin siedettäväksi kuin suinkin. Jos minut lähetetään kalerivankilaan ja kahlehditaan lurjukseen, jonka numero sattuu olemaan lähinnä minun numeroani, täytyy minun tyytyä välttämättömyyteen ja kestää sitä toveriutta niin hyvin kuin voin. Olen kuullut että semmoinen toverius usein kehittyy liikuttavan helläksi, ja useimmiten se on ainakin verraten ystävällistä. Mutta se ei muuta kahleita halutuiksi koristeiksi eikä kalereja autuuden asuinsijoiksi. Juuri ne jotka enin puhuvat avioliiton siunauksesta ja sen valojen kestävyydestä, ovat ensimäisinä selittämässä että jos kahleet murrettaisi ja vangit saisivat valita vapaasti, särkyisi koko yhteiskunnallinen kudelma. Ette voi käyttää samaa todistuskeinoa kummassakin tapauksessa. Jos vanki on onnellinen, miksi hänet on lukittava koppiin? Jos hän ei ole onnellinen, miksi pitää uskotella, että hän on?

Ana. Kaikissa tapauksissa sallikaa minun taas käyttää vanhan vaimon oikeutta ja sanoa suoraan, että avioliitto kansoja lisäännyttää eikä irstaisuus.

Don Juan. Entäpä jos tulee aika, jolloin tuo ei ole enää totta. Ettekö tiedä että jos on tahtoa, on myöskin taitoa — että tahtokoonpa ihminen mitä tahansa täydellä todella, hän myöskin lopulta keksii keinon tahtonsa täyttämiseksi? Te siveät naiset olette tehneet voitavanne kääntääksenne miehen mielen kokonaan kunniallista rakkautta kohti pitäen sitä korkeimpana hyvänä, ja kunniallisella rakkaudella olette tarkoittaneet romanttisuutta, kauneutta ja onnea ihanan, hienon, hennon, hellän naisen omistamisessa. Te olette opettaneet naista panemaan arvoa omalle nuoruudelleen, terveydelleen, muodolleen ja hienontumiselleen ennen kaikkea. Mutta mitä tekemistä on kirkuvilla lapsilla ja taloushuolilla tuossa täydellisessä aistien ja tunteitten paratiisissa? Eikö tuosta kaikesta ole selvänä seurauksena, että ihmistahto tulee sanomaan ihmisjärjelle: Keksi minulle keinoja, jotta voin saada rakkautta, kauneutta, romanttisuutta, tunteita, intohimoja ilman niitten kurjia rangaistuksia, ilman kustannuksia, harmia, koettelemuksia, sairautta, tuskia ja kuoleman uhkaa, ilman palvelijajoukkoja ja lastenhoitajia ja tohtoreita ja opettajia.

Paholainen. Kaikki tuo, Señor Don Juan, on toteutettu täällä minun valtakunnassani.

Don Juan. Niin on, kuoleman hinnasta. Mutta mies ei tahdo maksaa siitä sitä hintaa. Hän vaatii helvettinne romantillisia nautintoja jo ollessaan maan päällä. Ja hän on keksivä keinot. Aivot eivät petä, kun tahto on aivan tosissaan. Se päivä koittaa, jolloin suuret kansakunnat huomaavat asukaslukunsa vähentyvän vähentymistään. Silloin pienen huvilan vuokra nousee kalliimmaksi kuin perheasunnon, ja rikollisesti huolimattomat köyhät sekä tyhmän hurskaat rikkaat viivyttävät rodun kuolemista sukupuuttoon ainoastaan vetämällä sitä alaspäin, kun taasen ylpeän siveät, säästäväisen itsekkäät ja kunnianarat, haaveelliset ja runolliset, rahan ja mukavuuden rakastajat, menestyksen, taiteitten ja lemmen ihailijat, kaikki tulevat asettamaan hedelmättömyyden Elämän Voimaa vastaan.

Kuvapatsas. Tuo on varsin kaunopuheista, nuori ystäväni, mutta jos olisitte elänyt Anan ikään, tai vaikkapa vain minunkin ikäni, olisitte varmaan oppinut että sellaiset ihmiset, joitten ei tarvitse pelätä köyhyyttä eikä lapsia eikä perhehuolia, ja voisivat siis rauhassa nauttia olemuksestaan, sen sijaan vain antavat mielensä alttiiksi vanhuuden, rumuuden, raihnaisuuden ja kuoleman pelolle. Lapsetonta työmiestä kiusaa enemmän vaimonsa laiskuus ja alituinen huvittelemishimo kuin kaksikymmentä lasta, ja hänen vaimonsa on vielä häntäkin onnettomampi. On minullakin ollut turhamielisyyteni, sillä nuorena minua ihailivat naiset ja kuvapatsaana taidearvostelijat minua kiittävät. Mutta tunnustan suoraan, että ellen olisi löytänyt muuta tekemistä maailmassa kuin tuollaisissa nautinnoissa viertämistä, olisin katkaissut kaulani. Kun nain Anan äidin — taikka ehkä minun pitäisi, puhuakseni täyttä totta, sanoa, kun vihdoinkin sallin Anan äidin naida minut — tiesin että kylvin ohdakkeita tielleni, ja avioliitto merkitsi minulle, ylpeälle, nuorelle, tähän asti voittamattomalle upseerille samaa kuin tappio ja vankeus.

Ana (kauhistuneena). Isä!

Kuvapatsas. Olen pahoillani, jos kauhistutan sinua, kultaseni, mutta koska Juan on repinyt pois kaikki säädyllisyyden repaleetkin keskustelusta, voinen minäkin julkilausua kylmän totuuden.

Ana. Hm! Minä kai olin yksi ohdakkeista.

Kuvapatsas. Et suinkaan. Olit usein ruusunen. Katsoppas, äidilläsi oli suurin huoli sinusta.

Don Juan. Saanko siis kysyä, herra komendantti, miksi olette lähtenyt taivaasta tänne viertääkseenne nautinnoissa, kuten sanotte, hentomielisessä onnessa, joka kerran — senhän tunnustitte — olisi saattanut teidät katkaisemaan kaulanne.

Kuvapatsas (ymmällään). Niin — se on totta.

Paholainen (levottomana). Mitä! Aiotteko rikkoa sananne! (Don Juanille). Ja koko teidän viisastelunne on ollut vain naamarina käännytyskiihkolle! (Kuvapatsaalle). Oletteko jo unohtanut sen kamalan ikävyyden, josta pakenitte tänne minun turviini? (Don Juanille). Ja johtavatko teidän ennustuksenne tulevasta ihmissuvun hedelmättömyydestä ja sammumisesta mihinkään parempaan kuin siihen, että tulee parhaan kykynsä mukaan nauttia taiteesta ja lemmestä, jotka, kuten itsekin myönnätte, ovat hienontaneet, jalostaneet ja kehittäneet teitä?

Don Juan. En koskaan ennustanut ihmissuvun sammumista. Elämä ei voi tahtoa omaa sammumistaan, ei entisessä sokeassa muodottomassa tilassaan, eikä missään muodossa, johon se on ruvennut. En ollut vielä lopettanut sanottavaani, kun komendantti minut keskeytti.

Kuvapatsas. Alan epäillä tokko koskaan lopetatte, ystäväni. Te olette kovin ihastunut oman puheenne kuuntelemiseen.

Don Juan. Se on totta. Mutta koska olette kestäneet näin kauan, täytyy teidän kestää loppuun asti. Aikoja ennenkuin tuo hedelmättömyys, jonka kuvasin, kehittyy muuksi kuin selvästi aavistetuksi mahdollisuudeksi, vastatoiminta alkaa. Suuri ydintarkoitus, rodun kehittäminen, niin, rodun kehittäminen semmoiseen täydellisyyteen, jota nyt sanomme yli-inhimilliseksi, se tarkoitus, joka nyt on rakkauden ja romantiikan ja säädyllisyyden ja vaativaisuuden myrkyllisten pilvien peitossa, on puhkeava esiin kirkkaassa päiväpaisteessa tarkoituksena, jota ei sen kauemmin saa sekoittaa personallisten mielitekojen tyydyttämiseen, poikien ja tyttöjen mahdottomien autuus-unelmien toteuttamiseen tai vanhempien henkilöiden toiveisiin saada itselleen seuranpitäjiä ja rahaa. Aikaisten kirkkokuntien suorapuheisia avioliittokaavoja ei enää lyhennellä eikä poisteta puolittain, liian sopimattomina. Raitis siveys, vakavuus ja varmuus niiden selityksessä avioliiton oikeasta tarkoituksesta tulee kunnioitetuksi ja hyväksytyksi, kun taaskin niitten romantilliset valat ja lupaukset ja kuolemaanasti-uskollisuudet ja sen semmoiset poistetaan sietämättöminä tyhmyyksinä. Myöntäkää sukupuoleni kunniaksi, Señora, että me olemme aina käsittäneet että sukupuolisuhde ei ole personallista eikä ystävällistä suhdetta.

Ana. Ei personallista eikä ystävällistä suhdetta! Mikä suhde on personallisempaa, loukkaamattomampaa, pyhempää?

Don Juan. Loukkaamatonta ja pyhää, jos niin tahdotte Ana, mutta ei personallisen ystävällistä. Suhteenne Jumalaan on loukkaamatonta ja pyhää, mutta uskallatteko sanoa sitä personallisesti ystävälliseksi? Sukusuhteessa yleinen luova voima, jonka avuttomia välikappaleita molemmat asianomaiset ovat, voittaa ja pyyhkii pois kaiken personallisen säälin ja hävittää kaikki personalliset suhteet, Pariskunta voi olla vallan vieras toisilleen, puhua eri kieliä, olla eri rotua ja väriä, eri ikää, eri luonnetta, ilman mitään muuta sidettä kuin hedelmällisyyden mahdollisuus, jonka tähden Elämän Voima heittää heidät toistensa syliin ensi silmäyksen jälkeen. Emmekö myönnä sitä silloin kun sallimme vanhempien päättää avioliitoista kysymättä naisen mieltä? Ettekö usein ole julkilausunut paheksumistanne Englannin kansaa kohtaan, missä jalosukuiset miehet ja naiset tutustuvat toisiinsa ja liehakoivat kuin talonpojat? Ja kuinka paljon talonpoikakaan tuntee morsiantaan tai morsian häntä ennenkuin he kihlautuvat? Ette ikinä suostuisi ottamaan miestä asianajajaksenne tai perhelääkäriksenne, ellette tuntisi häntä paremmin kuin sen miehen, johon voitte rakastua ja ottaa aviomieheksenne!

Ana. Niin Juan, kyllä tunnemme tuon irstailijain viisastelun. Ei koskaan oteta huomioon seurauksia naiselle.

Don Juan. Seurauksia, niin. Ne juuri oikeuttavat hänen niin lujasti iskemään kiini mieheen. Mutta ettehän sanone semmoista kiintymistä tunteelliseksi. Yhtä hyvin voisimme nimittää poliisin tarttumista vankiinsa rakkaussuhteeksi.

Ana. Teidän täytyy siis tunnustaa että avioliitto on välttämätön, vaikka, kuten te näytte arvelevan, rakkaus onkin vähäpätöisin kaikista suhteista.

Don Juan. Mistä tiedätte että se ei ole suurin kaikista suhteista? Liian suuri ollakseen ainoastaan personallista laatua. Olisiko isänne voinut palvella maataan, jos hän olisi kieltäytynyt surmaamasta yhtään Espanjan vihollista, ellei hän itse personallisesti vihannut häntä. Voiko nainen palvella maataan, jos hän kieltäytyy ottamasta miehekseen ketään, jota hän ei personallisesti rakasta? Tiedätte että asian laita ei ole niin. Jalosukuinen nainen menee naimisiin aivan samoin kuin jalosukuinen mies taistelee, valtiollisista ja perhe-syistä, ei personallisista.

Kuvapatsas (huvitettuna). Tuo on hyvin viisas näkökohta, Juan. Minun täytyy miettiä sitä, Te olette todellakin täynnä ajatuksia. Kuinka te tuonkin keksitte?

Don Juan. Kokemus opetti sen minulle. Ollessani maan päällä ja kosiskellessani naisia, jotka seikkailut, vaikkakin niitä yleisesti tuomitaan, ovat tehneet minusta niin intresantin satujen sankarin, minulle usein vastattiin että kysymyksessäoleva neitonen lupasi suosiollisesti suvaita lähentelemistäni, jos tarkoitukseni olivat kunnialliset. Kysyessäni mitä tuo pykälä sisälsi, sain tietää että sillä tarkoitettiin, että minä ehdotin ottaa huostaani neitosen omaisuuden, jos hänellä semmoista oli, tai pitää huolta hänen loppuiästään, ellei hänellä ollut omaisuutta; että minä halusin hänen jatkuvaa seuraansa, neuvojaan ja keskusteluaan elämäni loppuun asti ja lupasin rangaistuksen uhalla aina hurmaantua niistä; ja ennen kaikkea, että ikipäiviksi kääntäisin selkäni kaikille muille naisille hänen tähtensä. En vastustanut noita ehtoja siitä syystä että ne olivat liiallisia ja epäinhimillisiä. Se oli niitten täydellinen asiaan kuulumattomuus joka minua tympeytti. Joka kerta vastasin täysin rehellisesti etten ollut koskaan uneksinutkaan noista asioista; että, ellei neidin luonne ja järki olleet samalla tasolla tai ylempänä omaa luonnettani ja järkeäni, hänen keskustelunsa tulisi vetämään minua alaspäin ja hänen neuvonsa johtamaan minua harhaan; että hänen alituinen seuransa voisi, mikäli tunsin itseäni, käydä minulle vallan sietämättömäksi; että en voinut taata tunteitani viikkoakaan eteenpäin, vielä vähemmin elämäni loppuun asti; että luonnollisen ja vapaan seurustelun estäminen toisten ihmisten kanssa tekisi minusta ahdasmielisen ja nurjan; ja että, lopuksi, esitykseni hänelle ei ollut missään yhteydessä yhteenkään näistä seikoista, vaan oli ainoastaan miehuuteni täysin selvä ilmaus hänen naisellisuuttaan kohtaan.

Ana. Tarkoitatte tietysti että se oli epäsiveellinen ilmaus.

Don Juan. Luonto, hyvä rouva, on sellainen, jota sanotte epäsiveelliseksi. Minä punastun sen puolesta, mutta en voi sitä auttaa. Luonto on parittelija, aika on turmelija ja kuolema on murhaaja. Olen aina koettanut katsoa noita asioita suoraan silmiin ja järjestää toimeni sen mukaan. Te mieluummin suosittelette noita kolmea paholaista julistaen heidän puhtauttaan heidän toimeliaisuuttaan ja heidän rakastavaa ystävyyttään, sekä perustatte toimintanne noihin imarteluihin. Onko kumma ellei tuollainen toiminta ota menestyäkseen?

Kuvapatsas. Mitä naiset teille vastasivat, Juan?

Don Juan. So soh! Luottamus luottamuksesta. Kertokaa te ensin mitä teidän oli tapana sanoa naisille.

Kuvapatsas. Minunko? Minä vannoin uskollisuutta kuolemaan asti. Sanoin että kuolisin, jos hän hylkäisi minut. Vakuutin ettei kukaan nainen ikinä voinut olla minulle sitä mitä hän oli —

Ana. Kuka hän?

Kuvapatsas. Se josta silloin sattui olemaan kysymys, kultaseni. Minä sanoin aina muutamia määrättyjä asioita. Yksi niistä oli se, että vaikka olisin 80-vuotias, yksi ainoa valkoinen hiuskarva lemmityn naisen suortuvista saisi minut värähtämään enemmän kuin uhkein kultaletti ihanimmassa nuoressa päässä. Toinen oli se että en sietänyt ajatella ketään toista lasteni äitinä.

Don Juan (vastenmielisyydellä). Te vanha lurjus.

Kuvapatsas. En ollenkaan lurjus. Minä uskoin koko sielullani sinä hetkenä mitä sanoin. Minulla oli sydän. En ollut niinkuin te. Tämä vilpittömyys juuri tuotti minulle niin paljon menestystä.

Don Juan. Vilpittömyys! Jos on kyllin hullu uskoakseen selvää, julkeata, kirkuvata valetta, niin se on vilpittömyyttä! Jos ahnehtii naista niin paljon että pettää itsensä kiihkoillessaan pettääkseen häntä, niin se on vilpittömyyttä!

Kuvapatsas. Hitto vieköön teidän viisastelunne! Minä olin rakastunut mies enkä asianajaja. Ja naiset rakastivat minua siksi, siunatut olennot!

Don Juan. He uskottelivat sitä teille. Mitä sanotte siitä että vaikka minä menettelin jyrkästi kuin asianajaja, uskottelivat he samaa minulle? Minullakin oli hulluudenpuuskia, jolloin latelin tyhjiä ja uskoin itse. Joskus taas heräsi minussa niin suuri halu sanoa miellyttäviä asioita, että sanoin niitä tieten tahtoen. Toisin vuoroin taas puhuin omaa itseäni vastaan pirullisella kylmyydellä, joka nostatti kyyneleet silmiin. Mutta aina oli yhtä vaikea päästä pakoon. Kun naisen vaisto oli kiintynyt minuun, ei minulla ollut muuta neuvoa kun antautua iki päiviksi orjuuteen tai paeta.

Ana. Te uskallatte kehua minun ja isäni kuullen, että kaikki naiset pitivät teitä vastustamattomana.

Don Juan. Onko se kehumista? Minusta näyttää kuin minä aina olisin ollut säälittävin kaikista. Paitsi sitä minä sanoinkin: "Kun naisen vaisto oli kiintynyt minuun". Ei asia aina ollut niin. Ja silloin, oi taivas! Sitä siveellistä suuttumusta! Sitä kunnottoman viettelijän pohjatonta ylenkatsomista! Sitä Imogenen ja Iachimon kohtausta!

Ana. Minä en pannut toimeen mitään kohtausta. Huusin vain isääni.

Don Juan. Ja hän tuli miekka kädessä pelastamaan loukattua kunniaa ja siveyttä murhaamalla minut.

Kuvapatsas. Murhaamalla! Mitä tarkoitatte? Minäkö murhasin teidät vai te minut?

Don Juan. Kuka meistä oli parempi miekkailija?

Kuvapatsas. Minä.

Don Juan. Tietysti. Ja kumminkin te, kaikenlaisten sopimattomien seikkailujen sankari, joista juuri olette meille kertonut, te olitte kyllin julkea esiintymään loukatun siveyden kostajana tuomiten minut kuolemaan! Sillä tapaturmahan vain esti teitä surmaamasta minut.

Kuvapatsas. Minulta vaadittiin semmoista menettelyä, Juan. Sillä lailla asiat ovat järjestetyt maan päällä. Minä en ollut mikään yhteiskunnan parantaja ja menettelin aina niinkuin gentlemannien oli tapana.

Don Juan. Sillä voitte ehkä puolustaa sitä että hyökkäsitte kimppuuni, mutta ette ikinä sitä julkeata ulkokultaisuutta, että yhä vieläkin esiinnytte kuvapatsaana.

Kuvapatsas. Se on kaikki seurauksena menostani taivaaseen.

Paholainen. En vieläkään käsitä, Señor Don Juan, että nuo kohtaukset teidän ja herra komendantin maallisessa elämässä mitenkään saattavat häpeään minun mielipiteitäni elämästä. Sanon vielä kerran, että täällä teillä on kaikki mitä etsitte, eikä mitään siitä, joka oli teille vastenmielistä.

Don Juan. Päinvastoin, minulla on täällä kaikki, joka oli minulle vastenmielistä, eikä mitään, jota en olisi koettanut ja kevyeksi löytänyt. Sanon teille että niin kauan kuin voin aavistaa jotain parempaa kuin oma itseni, en voi saada rauhaa ellen koeta saada sitä esiin tai ainakin raivata tietä sille. Se on minun elämäni laki. Siten minussa työskentelee elämän lakkaamaton pyrintö korkeampaan ilmaisumuotoon, laajempaan, syvempään, voimakkaampaan itsetietoisuuteen ja selvempään itsensä ymmärtämiseen. Tuon tarkoituksen ylemmyys se oli, joka supisti rakkauden minulle pelkäksi hetken huviksi, taiteen pelkäksi aistimieni kouluksi ja uskonnon laiskuuden puolustukseksi, koska se oli asettanut meille Jumalan, joka katsoi maailmaa ja näki että se oli sangen hyvä, vaikka toiselta puolen minun vaistoni, joka katsoi minun silmilläni maailmaa, näki että sitä saattoi parantaa. Sanon teille, että oman iloni, oman terveyteni, oman menestykseni haussa en ole koskaan tuntenut onnea. Ei se ollut lempi, joka syöksi minut naisen käsiin, vaan väsymys, nääntymys. Kun lapsena löin pääni kiveen, juoksin lähimmän naisen luo ja itkin pois tuskani hänen esiliinaansa. Kun kasvoin aikamieheksi ja satutin sieluni raakuuksiin ja tyhmyyksiin, joitten kanssa minun piti taistella, menettelin juuri samoin kuin lapsena. Olen nauttinut myöskin lepoajastani, voimistumisajastani, rauhastani, vieläpä nääntymisajastanikin taistelun jälkeen, mutta mieluummin kahlaisin kaikkien osastojen läpi tuossa mielettömässä italialaisessa infernossa, kuin Europan huvituksien läpi. Siksi tämä ikuisen hauskuuden asuinpaikka on käynyt niin kuolettavaksi minulle. Se on tuon vaiston puute teissä, joka on tehnyt teistä sen omituisen epäsikiön, jota nimitetään Paholaiseksi. Nimenne Kiusaaja, olette saanut siitä menestyksestä, jolla olette vetänyt ihmisten huomion pois heidän oikeasta tarkoituksestaan — tarkoituksesta, joka jossakin määrin on sama kuin minunkin — teidän tarkoitukseenne. Se seikka juuri, että he täyttävät teidän tahtonne, tai oikeammin sanoen huojuvat teidän tahdottomuutenne mukana, eivätkä täytä omaa tahtoaan, on tehnyt heistä tuollaisia tyytymättömiä, petollisia, rauhattomia, teeskenteleviä, kärttyisiä, kurjia olentoja.

Paholainen (loukkaantuneena). Señor Don Juan te olette epäkohtelias ystävilleni.

Don Juan. Hyh! Miksi minun pitäisi olla kohtelias heille tai teille? Tässä valheen pesässä pari totuutta ei haittaa. Teidän ystävänne ovat kaikki typeristä typerimpiä. He eivät ole kauniita, he ovat vain koristeltuja. He eivät ole puhtaita, he ovat vain parturin silittämiä ja tärkkipaitaisia. He eivät ole arvokkaita, he ovat vain muodikkaasti puettuja. He eivät ole sivistyneitä, he ovat ainoastaan tutkintojen suorittaneita. He eivät ole uskonnollisia, he ovat vain kirkossa kävijöitä. He eivät ole siveellisiä, he ovat vain ulkonaisia tapoja noudattavia. He eivät ole hyväavuisia, he ovat ainoastaan pelkureita. He eivät ole edes pahojakaan, he ovat vain raihnaisia. He eivät ole taiteellisia, he ovat ainoastaan hekumallisia. He eivät ole menestyviä, he ovat vain rikkaita. He eivät ole uskollisia, he ovat vain palvelevia; ei tunnollisia, vaan ainoastaan lammasmaisia; ei yleishengen elähyttämiä, vaan ainoastaan isänmaallisia; ei urhoollisia, vaan ainoastaan riidanhaluisia; ei päättäväisiä, vaan ainoastaan itsepäisiä; ei voimakkaita, vaan ainoastaan vallanhaluisia; ei itsensä hillitseviä, vaan ainoastaan tylsiä; ei itseään kunnioittavia, vaan ainoastaan turhamielisiä; ei yhteiskunnallisia, vaan ainoastaan seuraelämää hakevia; ei osanottavia, vaan ainoastaan kohteliaita; ei viisaita, vaan ainoastaan mielipiteillä täytettyjä; ei edistystä rakastavia, vaan ainoastaan kapinallisia; ei mielikuvitusta omistavia, vaan ainoastaan taikauskoisia; ei oikeutta hakevia, vaan ainoastaan kostonhaluisia; ei jalomielisiä, vaan ainoastaan sovinnollisia; ei järjestykseen harjaantuneita, vaan ainoastaan masennettuja; eikä vähääkään vilpittömiä — jok'ikinen heistä on valehtelija sielunsa ytimeen asti.

Kuvapatsas. Teidän sanatulvanne on vallan hämmästyttävä, Juan. Olisinpa minä voinut puhua tuolla lailla sotureilleni!

Paholainen. Ja kumminkin se on pelkkää lorua vain. Kaikkea tuota on ennen sanottu, mutta mitä muutoksia se on tuottanut? Paljonko maailma siitä on välittänyt?

Don Juan. Niin, se on pelkkää lorua. Mutta miksi se on pelkkää lorua? Siitä syystä, ystäväni, että kauneus, puhtaus, rehellisyys, uskonto, siveys, taide, isänmaallisuus, urhoollisuus ja paljon muuta ovat ainoastaan sanoja, joita minä tai kuka muu tahansa voi kääntää nurin niinkuin hansikkaan. Jos ne olisivat tosiasioita, täytyisi teidän myöntää syytökseni todeksi, mutta onneksi teidän itsekunnioituksellenne, perkeleellinen ystäväni, ne eivät ole tosiasioita. Kuten sanotte, ne ovat pelkkiä sanoja vain, hyödyllisiä, koska niillä voi houkutella raakalaisia sivistykseen ja sivistyneitä köyhiä alistumaan ryöstettäviksi ja orjuutettaviksi. Siinä on hallitsevan luokan perhesalaisuus, ja jos me, jotka kuulumme tuohon luokkaan, koettaisimme hankkia enemmän elämää maailmalle, sen sijaan että nyt koetamme hankkia enemmän valtaa ja mukavuutta kurjille itsellemme, niin tuo salaisuus tekisi meidät suuriksi. Koska minä nyt aatelismiehenä olen osallinen tuossa salaisuudessa, ajatelkaappa kuinka väsyttävältä minusta täytyy tuntua teidän ikuinen veisunne kaikista noista koruavuista, ja kuinka likaisen kamalaa on uhrata henkeään semmoisen edestä! Jos te edes itse uskoisitte siveysnäytelmäänne siksi paljon, että osaisitte näytellä taitavasti, olisi sitä edes hauska katsella. Mutta te ette usko. Te petätte joka tempussa, ja jos vastustajanne pettää vielä enemmän, hyökkäätte hänen päällensä ja koetatte surmata hänet.

Paholainen. Maan päällä tuo on jonkun verran totta, sillä ihmiset ovat sivistymättömiä, eivätkä ymmärrä panna arvoa minun rakkaus- ja kauneususkonnolleni, mutta täällä —

Don Juan. Kyllä tiedän. Täällä ei ole mitään muuta kuin rakkautta ja kauneutta. Huh! Se on vallan samanlaista kuin istuisi iankaikkisesti katselemassa muotinäytelmän ensimäistä näytöstä, ennenkuin selkkaukset alkavat. En ikinä kaikkein hirvittävimpinäkään taikauskoisen kauhun hetkinä kuvitellut helvettiä näin kamalaksi. Elän niinkuin hiusten kähertäjä alituisessa kauneuden tutkistelemisessa, leikkien kultakutreilla. Hengitän suloista ilmaa niinkuin puotipoika sokerileipomossa. Herra komendantti, onko taivaassa yhtään kaunista naista?

Kuvapatsas. Ei. Ei ainoatakaan. Kaikki variksenpelättejä. Huonosti puettuja ja ilman jalokiviä. Niinkuin 50-vuotiaat miehet.

Don Juan. Palan kärsimättömyydestä päästä sinne. Puhutaanko siellä koskaan kauneudesta, ja onko siellä mitään taiteellista väkeä?

Kuvapatsas. Vakuutan että he eivät edes ymmärrä ihaella kaunista kuvapatsasta, vaikka se kulkee heidän ohitsensa.

Don Juan. Sinne menen.

Paholainen. Don Juan, pitääkö minun puhua teille suoraan?

Don Juan. Ettekö ennen puhunut suoraan?

Paholainen. Puhuin, sen verran kuin puhuin. Mutta nyt tahdon sanoa lisää ja tunnustaa teille, että ihmiset kyllästyvät kaikkeen, niin taivaaseen kuin helvettiinkin. Historia ei ole mitään muuta kuin maailman heilumista noitten molempien äärimmäisyyksien välillä Aikakausi on vain heilurin heilahdus, ja kaikki sukupolvet uskovat maailman edistyvän siitä syystä että se on alituisessa liikkeessä. Mutta kun olette elänyt minun ikäisekseni, kun olette tuhat kertaa kyllästynyt taivaaseen niinkuin minä ja herra komendantti, ja tuhat kertaa kyllästynyt helvettiin, niinkuin nyt kyllästytte, silloin ette enää kuvittele että jokainen heilahdus taivaasta helvettiin on vapautus, jokainen heilahdus helvetistä taivaaseen kehitys. Siinä missä nyt näette parannusta, edistystä, ylemmän aatteen toteuttamista, ihmisen loppumatonta astumista ylöspäin oman kuoletetun itsensä portaita myöten yhä korkeampiin asioihin, siinä ette tule näkemään muuta kuin harhakuvien ikuista leikkiä. Te huomaatte ystäväni Kohelethin lausunnon syvän totuuden, ettei ole mitään uutta auringon alla. Vanitas vanitatum —

Don Juan (kärsimättömänä). Taivasten taivaat, tämä on pahempaa kuin mitkään veisunne rakkaudesta ja kauneudesta! Sanokaa siis, viisas piru mikä olettekin, eikö ihminen ole parempi kuin mato, tai koira, tai susi, siksi että hän kyllästyy kaikkeen? Pitääkö hänen luopua syömästä siitä syystä että hän turmelee ruokahalunsa tyydyttämällä sen? Onko kenttä hedelmätön kun sitä ei viljellä? Voiko komendantti tuhlata helvetillistä voimaansa täällä kokoamatta taivaallista voimaa seuraavaa autuuskauttansa varten? Otaksutaan että suuri Elämän Voima on keksinyt ruveta heiluriksi ja käyttää maapalloa heilurin levynä; että jokaisen heilahduksen historia, joka tuntuu meistä toimimiehistä niin uudelta, oli vain edellisen heilahduksen historian kertausta; että sen lisäksi ajan käsittämättömässä äärettömyydessä aurinko heittää sylistään maan ja ottaa sen takaisin tuhansia kertoja niinkuin sirkustaiteilija heittelee palloa, ja että kaikkien kausiemme loppusumma on vain se hetki, joka kuluu heiton ja takaisin-oton välillä — eikö tuolla äärettömällä koneistolla ole mitään tarkoitusta?

Paholainen. Ei mitään, ystäväni. Te arvelette että koska teillä on tarkoitus, pitää luonnollakin olla. Yhtä hyvin voisitte otaksua että luonnollakin on sormet ja varpaat, koska teilläkin on.

Don Juan. Mutta minulla ei olisi sormia eikä varpaita, ellei niillä olisi mitään tarkoitusta. Ja minä, hyvä ystävä, olen yhtä paljon osa luonnosta, kuin omat sormeni ovat osa minusta. Niinkuin sormeni on se elin jolla tartun miekkaan ja mandoliniin, ovat aivoni se elin, jolla luonto koettaa ymmärtää itseään. Koirani aivot palvelevat ainoastaan koirani tarkoituksia, mutta minun aivoni työskentelevät saavuttaakseen tietoa, joka ei minua personallisesti hyödytä ollenkaan, vaan saattaa ruumiini minulle katkeraksi ja huononemiseni sekä kuolemani onnettomuudeksi. Ellei minulla olisi tarkoitusta itseni ulkopuolella, olisi minun parempi olla kyntömies kuin filosofi, sillä kyntömies elää yhtä kauan kuin filosofi, syö enemmän, nukkuu paremmin ja nauttii valitsemastaan vaimosta vähemmällä epäluulolla. Tuohon on syynä se että filosofi on Elämän Voiman kourissa. Tämä Elämän Voima sanoo hänelle: "Minä olen tehnyt tuhansia ihmeellisiä asioita tietämättäni, ainoastaan tahtomalla elää ja seuraamalla vähimmän vastustuksen johtamaa tietä. Nyt minä tahdon tuntea itseni ja tarkoitukseni ja valita tieni. Siksi minä olen tehnyt erityiset aivot — filosofin aivot — tarttumaan kiinni tuohon tietoon, aivan niinkuin maamiehen käsi tarttuu auran kurkeen minun puolestani. Siksi", niin sanoo Elämän Voima filosofille, "sinun täytyy koettaa tehdä työtä kuolemaasi asti, jolloin luon toiset aivot ja toisen filosofin jatkamaan työtä".

Paholainen. Mitä hyötyä on tiedosta?

Don Juan. Jotta voisi valita edullisimman tien, eikä vain pienimmän vastustuksen tietä. Eikö laiva purjehdi paremmin määräpaikkaansa, kuin pölkky uiskentelee tuuliajona sinne tänne? Filosofi on luonnon luotsi. Ja siinä juuri on ero meidän välillämme; olo helvetissä on uiskentelemista tuuliajona, olo taivaassa ohjaamista.

Paholainen. Karille luultavasti.

Don Juan. Mikä laiva useimmin joutuu karille tai pohjaan — tuuliajonako uiskenteleva, vai sekö jota luotsi ohjaa?

Paholainen. Hyvä, menkää menojanne Señor Don Juan. Minä olen mieluummin oma herrani, kuin minkään erehtyvän yleisen voiman heiteltävä. Minä tiedän että kauneus on hyvää katsella, musiikki hyvää kuunnella, rakkaus hyvää tuntea ja kaikki nämä hyviä ajatella ja hyvä on niistä puhella. Ja minä tiedän että hyvä harjaantuminen noissa tunnelmissa, tunteissa ja mietelmissä on samaa kuin hienontunut ja sivistynyt olento. Sanokoot minusta mitä tahansa maailman kirkoissa, niin tiedän että joka paikassa hienoissa seuroissa myönnetään, että pimeyden ruhtinas on gentlemanni. Se riittää minulle. Mitä tulee tuohon Elämän Voimaanne, jota te luulette vastustamattomaksi, on se hyvin helposti vastustettavissa, jos miehessä on vähääkään luonteen lujuutta. Mutta jos te olette luonnostanne vulgääri ja herkkäuskoinen, kuten kaikki reformaattorit, niin se heittää teidät ensin uskonnon helmaan, jossa te valelette vettä lasten päähän pelastaaksenne heidän sielunsa minun vallastani. Sitten se ajaa teidät uskonnosta tieteeseen, jossa te sieppaatte lapset pois vedenvalamisesta ja istutatte niihin tauteja pelastaaksenne heitä saamasta samoja tauteja satunnaisesti. Sitten se vie teidät politiikkaan, jossa teistä tulee turmeltuneitten virkailijoiden narri, tai kunnianhimoisten humbugien lakeija. Ja lopuksi seuraa epätoivo ja sortuminen, murtuneet hermot ja pettyneet toiveet, turha katumus tuosta pahimmasta ja tyhmimmästä tuhlauksesta ja uhrauksesta: nauttimiskyvyn tuhlauksesta ja uhrauksesta. Sanalla sanoen, rangaistus hullulle, joka ajaa takaa parempaa, ennenkuin hän on löytänyt hyvän.

Don Juan. Mutta ainakaan minun ei tule ikävä. Elämän Voiman palveluksella on siis etunsa kumminkin. Senpä tähden hyvästi Señor Paholainen.

Paholainen (ystävällisesti). Hyvästi, Don Juan. Tulen usein muistelemaan hauskoja puheitanne asioista yleensä. Toivotan teille paljon onnea. Taivas, kuten jo ennenkin sanoin, sopii muutamille. Mutta jos muuttaisitte mieltänne, niin elkää unohtako että portit tänne aina ovat avoinna katuvalle tuhlaajapojalle. Jos joskus tuntisitte sydämen lämpöä, harrasta, välitöntä rakkautta, viatonta iloa ja lämmintä, henkivää, sykkivää todellisuutta —

Don Juan. Sanokaamme lihaa ja verta yksin tein, vaikka olemmekin jättäneet nuo epäsiistit ainekset maan päälle.

Paholainen (suuttuneena). Te heitätte siis ystävällisen hyvästijättöni minulle takaisin vasten hampaita, niinkö Don Juan?

Don Juan. Enhän toki. Mutta vaikka onkin paljon oppimista kyynillisestä Paholaisesta, en jaksa mitenkään kestää hempeätuntoista pirua. Señor komendantti, te tiedätte tien taivaan rajoille. Olkaa hyvä ja neuvokaa mihin suuntaan.

Kuvapatsas. Oh — raja on ainoastaan eroitus katsantokantojen välillä. Mikä tie tahansa vie teidät sinne, jos todella tahdotte sinne päästä.

Don Juan. Hyvä on. (Kumartaa Doña Analle). Señora — palvelijanne.

Ana. Mutta minähän tulen teidän kanssanne.

Don Juan. Voin löytää oman tieni taivaaseen, Ana, mutta en teidän. (Hän katoaa).

Ana. Kuinka harmillista!

Kuvapatsas (huutaen hänen jälkeensä). Bon voyage, Juan! (Hän lähettää loppusäveleen vyöryvästä akordistaan Don Juanin jälkeen hyvästiksi. Heikko kaiku ensimäisestä aavemaisesta soinnusta vastaa). Ah! Tuolla hän menee. (Puhaltaen pitkän henkäyksen huuliensa läpi). Hjuuh! Kyllä hän jaksaa puhua! He eivät ikinä tule kestämään sitä taivaassa.

Paholainen (synkkänä). Hänen lähtönsä on poliitillinen tappio. Minä en voi pidättää noita elämää jumaloivia. He menevät kaikki. Tämä on suurin tappio, mikä minua on kohdannut sen jälkeen kun se hollantilainen maalari läksi. Se poika saattoi maalata 70-vuotisen peikon yhtä suurella riemulla kuin 20-vuotisen Venuksen.

Kuvapatsas. Kyllä muistan. Hän tuli taivaaseen. Rembrandt.

Paholainen. Niin juuri, Rembrandt. Heissä on jotain epäluonnollista. Elkää kuunnelko heidän evankeliumiansa, Señor komendantti. Se on vaarallista. Karttakaa yli-inhimillisen etsimistä. Se johtaa vain järjettömästi halveksimaan inhimillistä. Ihmiselle hevoset ja koirat ja kissat ovat ainoastaan lajeja ulkopuolella siveellistä maailmaa. Yli-ihmiselle miehet ja naiset ovat myöskin ainoastaan lajeja, ja myöskin ulkopuolella siveellistä maailmaa. Tämä Don Juan oli ystävällinen naisille ja kohtelias miehille niinkuin teidän tyttärenne tässä oli ystävällinen suosikki kissoilleen ja koirilleen. Mutta sen laatuinen ystävällisyys on puhtaasti inhimillisen luonteen ja sielun kieltämistä.

Kuvapatsas. Ja kuka helkkarissa on yli-ihminen?

Paholainen. Oh — hän on Elämän Voiman intoilijain viimeinen muotikeksintö. Ettekö tavannut taivaassa uusien tulokkaiden seassa erästä saksalaispuolalaista hullua — mikä hänen nimensä nyt olikaan? Nietzsche?

Kuvapatsas. En ole koskaan kuullut hänestä.

Paholainen. Hän tuli tänne ensin, ennenkuin hän oli saanut takaisin järkensä. Minulla oli hiukan toivoa hänestä, mutta hän oli piintynyt Elämän Voiman jumaloitsija. Se oli hän, joka ensin rapsi kokoon yli-ihmisen — joka on yhtä vanha kuin Prometheus. Ja nyt 20:s vuosisata juoksee tuon vanhan hulluuden uusimman muodon perässä väsyttyään maailmaan ja lihaan ja minuun, nöyrimpään palvelijaanne.

Kuvapatsas. Yli-ihminen on hyvä mahtisana, ja hyvä mahtisana on kuin puoli voittoa. Tahtoisin mielelläni tavata tuon Nietzschen.

Paholainen. Pahaksi onneksi hän tapasi täällä Wagnerin ja joutui riitaan hänen kanssaan.

Kuvapatsas. Siinä hän oli oikeassa. Mozart on minun mieheni!

Paholainen. Oh, se ei koskenut musiikkia. Wagner oli ennen hairahtunut Elämän Voiman jumaloimiseen ja sommitteli yli-ihmisen, jota hän nimitti Siegfriediksi. Mutta hän tuli järkiinsä jälleen myöhemmin. Kun hän sitten täällä tapasi Nietzschen, soimasi tämä häntä luopioksi, ja Wagner kirjoitti lentokirjasen todistaakseen että Nietzsche oli juutalainen. Juttu loppui siten että Nietzsche vihapäissään läksi taivaaseen. Ja hyvä oli että hänestä pääsimme. Mutta nyt ystäväni, kiiruhtakaamme palatsiini, jossa tahdon viettää tuloanne suurella konsertilla.

Kuvapatsas. Ilolla. Te olette kovin ystävällinen.

Paholainen Tätä tietä, herra komendantti. Me astumme alas vanhoja muuttoportaita pitkin (hän asettuu portaille).

Kuvapatsas. Hyvä on. (Miettien). Yli-ihminen on kumminkin hyvä keksintö. Siinä on jotain kuvapatsasmaista. (Hän asettuu portaille Paholaisen viereen. Ne alkavat laskeutua hitaasti. Punaista hehkua alhaalta). Ah, tämä muistuttaa entis-aikoja.

Paholainen. Minulle myöskin.

Ana. Seis! (Portaat seisahtuvat).

Paholainen. Te Señora ette voi tulla tätä tietä! Teidät julistetaan jumalalliseksi. Mutta te ennätätte palatsiin ennen meitä.

Ana. En seisahduttanut teitä siitä syystä. Sanokaa minulle, missä löydän yli-ihmisen?

Paholainen. Häntä ei ole vielä luotu, Señora.

Kuvapatsas. Ja tuskin luodaankaan. Menkäämme jo. Tuo punainen tuli panee minut aivastamaan. (He laskeutuvat).

Ana. Ei vielä luotu! Siis minun työni ei ole vielä tehty. (Ristien itseään hartaasti). Minä uskon tulevaan elämään. (Huutaen avaruuteen). Isä — isä yli-ihmiselle!

Hän katoaa tyhjyyteen ja kaikki on tyhjää taas. Kaikki olemus näyttää kadonneen iankaikkisiksi ajoiksi. Sitten kuuluu kuin elävä ihmisääni huutaisi hiljaa jossakin. Hämmästykseksemme alkaa vuoren huippu häämöttää valoisampaa taustaa vastaan. Taivaankansi on palannut takaisin, ja me muistamme äkkiä missä olemme. Huuto käy selvemmäksi ja me eroltamme sanat: automobiili, automobiili. Todellisuus palaa yht'äkkiä kokonaan. Silmänräpäyksessä on aamu Sierrassa. Rosvot nousevat pystyyn ja astuvat tietä kohti. Vuohenpaimen juoksee alas kukkulalta ja ilmoittaa toisen moottorin saapumisesta. Tanner ja Mendoza nousevat hämmästyneinä ja tuijottavat toisiinsa aivan ymmällään. Straker istuu ja haukottelee hetkisen, ennenkuin nousee seisomaan, pitäen asiaan kuuluvana olla osoittamatta mitään sopimatonta osanottoa rosvojen kiihkoon. Mendoza katsoo nopeasti ovatko miehet kaikki varuillaan ja vaihtaa sitten pari sanaa yksityisesti Tannerin kanssa.

Mendoza. Näittekö unta?

Tanner. Pirullisesti. Entä te?

Mendoza. Minä myös. Olen unohtanut mitä se oli. Te olitte myös siinä.

Tanner. Samoin te. Merkillistä!

Mendoza. Minähän varoitin teitä. (Tieltä kuuluu laukaus). Tyhmyrit! Eivät malta olla leikkimättä pyssyllä. (Rosvot tulevat juosten ja peloissaan). Kuka ampui tuon laukauksen? (Duvalille). Sinäkö?

Duval (hengästyneenä). Minä en ole ampunut. He ampuivat ensin.

Anarkisti. Sanoinhan että ensin on valtio murrettava. Nyt olemme hukassa.

Hurja sosialidemokraatti (juosten amfiteaatterin poikki). Juoskaa pakoon kaikki.

Mendoza (tarttuen häntä kaulukseen ja heittäen hänet kumoon sekä vetäen esiin puukon). Surmaan heti sen joka liikahtaa. (Sulkee tien. Liike lakkaa). Mikä on tapahtunut?

Totinen sosialidemokraatti. Moottori —

Anarkisti. Kolme miestä —

Duval. Deux femmes —

Mendoza. Kolme miestä ja kaksi naista! Miksi ette ole tuonut heitä tänne? Pelkäättekö?

Hurja sosialidemokraatti (nousten ylös). Heillä on suojelusväkeä.

Totinen sosialidemokraatti. Kaksi varustettua vaunua täynnä sotamiehiä laakson päässä.

Anarkisti. Laukaus ammuttiin ilmaan. Se oli merkki.

Straker viheltää lempinuottiaan, joka kaikuu rosvojen korvissa kuin hautausmarssi.

Tanner. Ei se ole suojelusväkeä, vaan sotilaita, joita on lähetetty teitä kiinniottamaan. Meitä neuvottiin odottamaan heitä, mutta minulla oli kiire.

Hurja sosialidemokraatti (kauhulla). Ja tässä me, hyvä jumala, odotamme heitä. Joudutaan pois vuoristoon!

Mendoza. Hullu! Mitä sinä tiedät vuoristosta? Oletko espanjalainen? Ensimäinen paimenpoika sinut ilmiantaisi. Paitsi sitä me olemme jo pyssynkantaman sisäpuolella.

Hurja sosialidemokraatti. Mutta —

Mendoza. Vaiti! Antakaa minun pitää huolta tästä (Tannerille). Toveri, ettehän petä meitä.

Straker. Ketä te sanotte toveriksi?

Mendoza. Eilisiltana edut olivat minun puolellani. Köyhien rosvo oli rikkaitten rosvon armoilla. Te tarjositte kätenne. Otin sen.

Tanner. En aio syyttää teitä, toveri. Meillä on ollut hauska ilta yhdessä. Siinä kaikki.

Straker. Minä vain en anna kättäni mokomille.

Mendoza (kääntyen häneen, painavasti). Nuorukainen, jos minut vedetään oikeuteen, tulen julistetuksi syylliseksi, ja silloin selitän mikä ajoi minut pois Englannista, kodistani ja velvollisuuksistani. Tahdotteko että kunnioitettu Straker nimi tulee laahatuksi Espanjan tuomioistuimen loassa? Poliisi on tutkiva minut. He löytävät Louisan valokuvan. Se painatetaan kuvalehtiin. Te kalpenette. Muistakaa että olette itse syypää siihen.

Straker (tuhahdetulla raivolla). En minä välitä tuomioistuimesta. Mutta en siedä että nimeämme mainitaan yhdessä teidän nimenne kanssa, senkin mustanaamainen sika.

Mendoza. Sopimatonta kieltä Louisan veljelle. Mutta vähät siitä. Teillä on nyt kuonokoppa. Muuta en pyydä. (Hän kääntyy omien miestensä puoleen, jotka vetäytyvät levottomasti luolaan päin hänen taakseen, kun uusi seurue moottoripuvuissa tulee tieltä vallattomalla tuulella. Anna, joka suuntaa kulkunsa suoraan Tanneria kohti, kulkee ensimäisenä. Sitten seuraa Violet, joka kulkee epätasaisella maalla siten että Hector taluttaa häntä oikeasta kädestä ja Ramsden vasemmasta. Mendoza istuutuu tyynesti presidentti-kivelleen ja miehistö ryhmittyy hänen taakseen. Hänen esikuntansa asettuu hänen ympärilleen, Duval ja anarkisti oikealle puolen ja molemmat sosialidemokraatit vasemmalle).

Anna. Se on Jack!

Tanner. Kiinni!

Hector. Niinpä tosiaankin! Sanoin että siinä on Tanner. Pyörärenkaan puhkeaminen pakoitti meidät seisahtumaan. Tie on täynnä nauloja.

Violet. Mitä te täällä teette kaikkien noiden miesten kanssa?

Anna. Miksi läksitte pois sanomatta mitään?

Hector. Minä vaadin sen ruusuvihkon, neiti Whitefield. (Tannerille). Kun huomasimme että olitte lähtenyt, neiti Whitefield tahtoi minua lyömään vetoa ruusuvihosta, että muka minun moottorini ei saavuta teitä ennenkuin ennätätte Monte Carloon.

Tanner. Mutta eihän tämä tie vie Monte Carloon.

Hector. Vähät siitä. Neiti Whitefield sai selville kulkunne joka pysähdysasemalla. Hän on täydellinen Sherlock Holmes.

Tanner. Elämän Voima! Minä olen hukassa!

Octavius (hypäten iloisesti tieltä amfiteaatteriin ja astuen Tannerin ja Strakerin väliin). Hauska että olet hyvässä tallessa vanha veikko. Pelkäsimme että rosvot olivat sinut ryöstäneet.

Ramsden (joka on tuijottanut Mendozaan). Minusta tuntuu kuin olisin ennen nähnyt tämän ystävänne. (Mendoza nousee kohteliaasti ja astuu hymyillen Annan ja Ramsdenin väliin).

Hector. Minusta samoin.

Octavius. Minäkin tiedän varmaan tavanneeni teidät, mutta en muista missä.

Mendoza (Violetille). Muistatteko te minut neiti?

Violet. Vallan hyvin, mutta minun on niin vaikea muistaa nimiä.

Mendoza. Savoy hotellissa olemme nähneet toisemme. (Hectorille). Teillä oli tapana käydä tämän neidin (Violetin) kanssa siellä luncheonia syömässä. (Octaviukselle). Ja te toitte usein tämän neidin (Annan) ja hänen äitinsä päivällisille mennessänne Lyceum teaatterin. (Ramsdenille). Te, hyvä herra, tulitte usein illalliselle (alentaen äänensä salaperäiseksi mutta vallan kuuluvaksi kuiskaukseksi) monen eri neidin kanssa.

Ramsden (suuttuneena). Mitä se teitä liikuttaa?

Octavius. Violet, minä luulin että te tuskin tunsitte toisianne ennen tätä retkeä, sinä ja Malone.

Violet (suuttuneena). Tuo mies kai oli hotellin johtaja.

Mendoza. Viinuri vain. Muistan teitä kaikkia kiitollisuudella. Päätin siitä suuremmoisesta tavasta, jolla minulle annoitte juomarahoja, että jokainen teistä nautti käynnistään hotellissa hyvin paljon.

Violet. Kuinka nenäkästä! (Kääntyy selin häneen ja astuu mäelle Hectorin kanssa).

Ramsden. Se riittää, hyvä mies. Ette suinkaan odottane että nämä neidit kohtelevat teitä tuttavanaan, siitä syystä että olette palvellut heitä ruokapöydässä.

Mendoza. Anteeksi, tehän halusitte minun tuttavuuttani. Neidit seurasivat teidän esimerkkiänne. Oli miten oli, tämä teidän säätyluokkanne onnettomien tapojen ilmaisu lopettaa tämän kohtauksen. Toivon että tästä lähin kohtelette minua sillä kunnioituksella, jota vieras ja matkatoveri saa vaatia. (Hän kääntyy ylpeästi ympäri ja asettuu jälleen presidentti-istuimelleen).

Tanner. Kas niin! Matkallani löydän yhden ainoan miehen, jonka kanssa voi järjellisesti keskustella, ja vaistomaisesti te kaikki loukkaatte häntä. Uusi mieskin on samanlainen kuin te kaikki muut. Enry, te olette käyttäytynyt kuin kurja herrasmies.

Straker. Herrasmies! En ikinä minä.

Ramsden. Todellakin Tanner, tuo tapa —

Anna. Elkää välittäkö hänestä, ukki. Tunnettehan hänet jo. (Hän tarttuu Ramsdenin käsivarteen ja houkuttelee hänet Violetin ja Hectorin luo. Octavius seuraa häntä kuin koiranpenikka).

Violet (huutaen kukkulalta). Sotamiehet ovat täällä jo. He nousevat juuri pois moottoristaan.

Duval (kauhistuneena). Oh, nom de Dieu!

Anarkisti. Hullut! Valtio on musertamaisillaan teidät, siitä syystä että säästitte sitä porvariston kätyrien käskystä.

Totinen sosialidemokraatti (vihdoin keksien vastauksen). Päinvastoin, tarttumalla kiinni valtion koneistoon —

Anarkisti. Nyt se tarttuu kiinni teihin.

Hurja sosialidemokraatti (kauhu ylimmillään). Ooh! Mitä me odotamme? Mistä syystä —

Mendoza (hampaittensa välissä). Jatkakaa. Puhukaa politiikkaa, hullut, ei mikään kuulu arvokkaammalta. Jatkakaa! Minä vaadin sen!

Sotamiehet miehittävät tien vartioiden amfiteaatteria kivääreillään. Rosvot, taistellen voimakasta halua vastaan, joka on pakoittaa heidät piiloutumaan toistensa taakse, koettavat näyttää niin väliäpitämättömiltä kuin suinkin. Mendoza nousee ylpeänä, pää pystyssä. Sotilaita komentava upseeri astuu esiin tieltä amfiteaatteriin. Hän katsoo tuikeasti rosvoihin ja sitten kysyvästi Tanneriin.

Upseeri. Ketä nämä miehet ovat, Señor Ingles?

Tanner. Minun suojelusväkeäni.

Mendoza, huulilla mefistomainen hymy, kumartaa syvään. Vastustamaton irvistys välähtää rosvojen kasvoilla. He koskettavat lakkiaan, paitsi anarkisti, joka osoittaa ylenkatsettaan valtiolle käsivarret ristissä.

Neljäs näytös.

Erään huvilan puutarha Granadassa. Joka tahtoo tietää minkä näköinen se on, menköön Granadaan katsomaan. Vallan proosallisesti voi kuvitella vuoriryhmän taustassa, siellä täällä huviloita, Alhambra vuoren kukkulalla ja jotenkin suuri kaupunki laaksossa, jonne tullaan tomuista, valkoista tietä pitkin, missä lapset ajatellen ja puuhaillen muita asioita, konemaisesti vinkuvat rahaa ojentaen pienet ruskeat kouransa vastaanottamaan. Tässä kuvauksessa ei ole muuta kuin Alhambra, kerjäläiset ja teiden väri, joka ei sopisi Surreyhin yhtä hyvin kuin Espanjaan. Ero on siinä että Surreyn kukkulat ovat verraten pienet ja rumat — niitä pitäisikin oikeastaan sanoa mäiksi — mutta nämä Espanjan kukkulat ovat vuoria. Miellyttävä asutus, joka peittää niiden koon, ei vaikuta niiden arvokkaisuuteen.

Tämä erityinen puutarha on kukkulalla vastapäätä Alhambraa, ja huvila on niin kallis ja komea kuin suinkin huvilan täytyy olla, jos mielii saada sen vuokratuksi kalustettuna ja viikkokaupalla rikkaille amerikkalaisille ja englantilaisille matkailijoille. Jos seisomme ruohokentällä ja katsomme ylös vuoriin päin, rajoittaa näköpiiriämme kivinen aitaus kivillä lasketun platformun ympäri kukkulan huipulla avaruuden laidassa. Meidän ja tuon platformun välillä on kukkatarha, jonka keskellä on suihkulähde ja pyöreä allas, ja sen ympärillä säännöllisiä kukkalavoja, hiekkakäytäviä ja leikattuja lehtikuusia komeassa järjestyksessä. Puutarha on korkeammalla kuin ruohokenttä, jossa seisomme, ja meidän täytyy astua sinne pieniä portaita myöden keskellä pengertä. Platformu taas on hiukan korkeammalla puutarhaa, josta jälleen lyhyet portaat johtavat sinne. Sieltä meillä on kiviaidan yli kaunis näköala kaupungin ja laakson yli kukkuloille, jotka etäällä muuttuvat vuoriksi. Vasemmalla meistä on huvila, jonne päästään portaita myöten puutarhan vasemmasta kulmasta. Jos palaamme platformulta puutarhan kautta alas ruohokentälle (jolloin huvila on meidän oikealla puolellamme) näemme että huvilan vuokraajilla on kirjallisia harrastuksia, sillä ei missään näy lawn-tennis verkkoja eikä krokettipalloja, mutta vasemmalla meistä on pienellä rautaisella puutarhapöydällä kirjoja, enimmäkseen keltakantisia, ja pöydän vieressä tuoli. Oikealla puolella on myöskin tuolilla pari avattua kirjaa. Ei mitään sanomalehtiä ole näkyvissä, joka seikka, yhdessä kaikenlaisten pelien puutteen kanssa voisi johtaa järkevän katselijan syvämielisiin johtopäätöksiin huvilan asukkaisiin nähden. Tällaiset mietelmät tulevat kumminkin keskeytetyksi tänä erinomaisen ihanana iltapäivänä, sillä pienelle portille vasemmalla meistä ilmestyy Henry Straker moottoripuvussa. Hän avaa portin vanhanpuoleiselle herrasmiehelle ja seuraa häntä ruohokentälle.

Tämä vanhanpuoleinen herrasmies taistelee Espanjan aurinkoa vastaan mustassa pitkässä takissa, housuissa, joissa tumman harmaat ja sinipunervat kapeat paidat sulautuvat yhteen erittäin kunnioitettavaksi väriyhteydeksi, korkeassa mustassa silkkihatussa ja mustassa kaulahuivissa, joka on köytetty solmuksi moitteettoman etumuksen yli. Siitä päättäen hän luultavasti on semmoinen mies, jonka yhteiskunnallinen asema vaatii alituista ja huolellista vakuuttamista riippumatta ilmanalasta. Hän pukeutuisi siten keskellä Saharaakin tai Mont Blanc'in huipulla. Ja koska hänessä ei ole sen luokan leimaa, joka on valinnut elämänsä tehtäväksi ensiluokan räätäliliikkeiden ja hattukauppojen taitavuuden toitottamisen, hän näyttää vulgääriltä komeudessaan, vaikka hän missä työpuvussa tahansa näyttäisi arvokkaalta. Hän on pulloposkinen, punakka mies, lyhyttukkainen, pikkusilmäinen, suu ankarapiirteinen ja pielistä alaspäin venyvä, leuka itsepäinen. Ajan tuottama ihon höllyys ilmaantuu hänellä kaulassa ja poskipelissä, mutta suun yläpuolella hän on vielä kova kuin omena, niin että kasvojen yläosa näyttää nuoremmalta kuin alaosa. Hänellä on luottamusta itseensä niinkuin ainakin semmoisella miehellä, joka on hankkinut paljon rahaa, mutta samalla hänessä on jotain semmoisen miehen raakalaisuutta, joka on hankkinut rahaa raaistavassa taistelussa, sillä hänen kohteliaisuutensa alla on aina selvään huomattava uhka, että kyllä hänellä on muitakin keinoja käytettävinään. Kaikesta huolimatta hän on mies, jota pitää jokseenkin sääliä, kun häntä ei tarvitse pelätä, sillä hänessä on joskus jotain tunteellista, ikäänkuin tuo ääretön kauppakone, joka on puristanut hänet pitkään takkiin ja silkkihattuun, ei olisi antanut hänen juuri ollenkaan astua omia teitään, vaan jättänyt hänen tunteensa nälkäisiksi ja masentuneiksi. Heti kun hän lausuu ensimäisen sanansa, on selvää että hän on irlantilainen, jonka syntyperäinen lausumatapa on takertunut kiinni häneen huolimatta monista paikan ja säädyn muutoksista. Voimme arvata vain että alkuperäisenä aineksena hänen kielessään on ollut nyrpeä Kerryn murre, mutta se kielen turmelus, joka esiintyy Lontoossa, Glasgowissa, Dublinissa ja yleensä suurissa kaupungeissa, on vaikuttanut häneen niin kauan, ettei kukaan muu kuin kiihkein cockney [Lontoon sivistymätöntä murretta puhuva. Suoment. muist.] enää uskaltaisi sanoa hänen kieltään murteeksi, sillä sen musikaalisuus on vallan hävinnyt, vaikka sen nyrpeys onkin vielä huomattavissa. Straker, joka on selvä cockney, herättää hänessä suurta ylenkatsetta englantilaisena, joka ei osaa puhua edes omaa kieltään. Straker taasen pitää tuon vanhan herrasmiehen lausumistapaa kompana, jonka kaikesta huolehtiva kaitselmus on erityisesti valmistanut brittiläisen rodun huvitukseksi, ja kohtelee häntä säännöllisesti sillä anteeksiantavaisuudella, joka on tuleva alemman ja onnettomamman ihmislajin osaksi, mutta joskus kumminkin harmistuen ja hämmästyen huomatessaan, että vanha herrasmies ikäänkuin vaatisi, että hänen irlantilaista loruaan pidettäisi täytenä totena.

Straker. Menen sanomaan neidille. Hän pyysi teitä odottamaan täällä (hän lähtee puutarhan läpi huvilaan).

Irlantilainen (joka on katsonut ympärilleen vilkkaalla uteliaisuudella). Neidille? Neiti Violetilleko?

Straker (seisahtuen äkkiä epäluuloisena). Te kai tiedätte sen?

Irlantilainen. Tiedänkö minä?

Straker (suuttuen). Tiedättekö vai ettekö tiedä?

Irlantilainen. Mitä se teitä liikuttaa?

Straker, hyvin suuttuneena, astuu alas portaita ja katsoo vieraaseen.

Straker. Sanon miksi se liikuttaa minua. Neiti Robinson —

Irlantilainen (keskeyttäen). Oo — hänen nimensä on siis Robinson. Kiitos.

Straker. Ette siis tiedä edes hänen nimeään?

Irlantilainen. Tiedän kyllä nyt kun te sen sanoitte.

Straker (hetken perästä, hämmästyksissään vanhan herran nopeista vastauksista). Mitä tarkoitatte sillä että annatte minun tuoda teidät tänne moottorivaunulla, ellette ole se henkilö, jolle toin kirjeen?

Irlantilainen. Kelle toiselle olisitte sen antanut?

Straker. Minun piti viedä se herra Ector Malonelle neiti Robinsonin käskystä. Neiti Robinson ei ole emäntäni. Minä vein kirjeen kohteliaisuudesta häntä kohtaan. Minä tunnen herra Malonen, ja hän ei ole te, ei sinne päinkään. Hotellissa sanottiin että nimenne on Ector Malone —

Malone. Hector Malone.

Straker (tyyneellä ylemmyydellä). Hector teidän omassa maassanne. Semmoista se on kun elää ikänsä kaikenlaisissa nurkkapaikoissa, niinkuin Irlannissa tai Amerikassa. Täällä sanomme Ector. Ellette ole sitä ennen huomannut, tulette kohta huomaamaan.

Puheen kasvavan kiihkon tyynnyttää Violet, joka astuu alas huvilasta puutarhan poikki portaille, tullen hyvään aikaan Malonen ja Strakerin väliin.

Violet (Strakerille). Veittekö kirjeeni?

Straker. Kyllä neiti. Vein sen hotelliin ja lähetin sisään, odottaen nuorta herra Malonea. Silloin marssii ulos tämä herra ja sanoo tulevansa kanssani. Ja koska hotellissa vakuutetaan että hän on herra Ector Malone, toin hänet tänne. Ja nyt hän puhuu vallan ristiin. Mutta ellei hän ole se jota tarkoititte, niin sanokaa sana vain. Kyllä minä hänet takaisin toimitan.

Malone. Olisin hyvin kiitollinen jos soisitte minulle lyhyen keskustelun, neiti. Olen Hectorin isä, kuten tämä nerokas brittiläinen ehkä olisi arvannut kohtakin.

Straker (kylmästi vastustaen). En iki päivinä sitä olisi arvannut. Kun olemme saaneet kiillottaa teitä yhtä kauan kuin häntä, tulette ehkä hiukan saman näköiseksi. Mutta nyt on siihen vielä pitkä matka. (Violetille ystävällisesti). Te tahdotte puhua hänen kanssaan, neiti. En häiritse. (Hän nyökäyttää päätään toverillisesti Malonelle ja menee ulos pienestä portista).

Violet (hyvin kohteliaasti). Olen pahoillani herra Malone, jos tuo mies on ollut teille epäkohtelias. Mutta mitä voimme tehdä? Hän on meidän chauffeurimme.

Malone. Teidän mikä?

Violet. Meidän moottorinkuljettajamme. Hän voi ajaa moottorilla seitsemänkymmentä penikulmaa tunnissa ja korjata sen, kun se rikkoontuu. Me olemme riippuvaisia moottorivaunuistamme ja moottorivaunumme ovat riippuvaisia hänestä, siis mekin tietysti olemme riippuvaisia hänestä.

Malone. Olen huomannut neitiseni, että jokainen tuhat dollaria, minkä englantilainen ansaitsee, näkyy saattavan hänet riippuvaiseksi yhdestä henkilöstä enemmän kuin ennen. Mutta teidän ei tarvitse pyytää anteeksi palvelijanne puolesta. Minä tahallani houkuttelin hänet puhumaan. Siten sain tietää että olette täällä Granadassa englantilaisessa seurueena, johon kuulu myöskin poikani Hector.

Violet (keskusteluäänellä). Niin. Aioimme lähteä Nizaan, mutta meidän piti seurata erästä jokseenkin oikullista jäsentä seurueessamme, joka läksi edeltäkäsin tänne. Ettekö suvaitse istua? (Hän nostaa pois kirjat läheiseltä tuolilta).

Malone (ihastuneena hänen kohteliaisuudestaan). Kiitos. (Hän istautuu katsellen Violetia uteliaasti tämän mennessä rautapöydän luo ja laskiessa kirjat sinne. Violetin käännettyä hän sanoo). Neiti Robinson, otaksun mä?

Violet (istautuen). Niin.

Malone (ottaen kirjeen taskustaan). Kirjeenne Hectorille kuuluu näin. (Violet ei voi estää pientä vavahdusta. Malone ottaa rauhallisesti esiin kultasankaiset silmälasit ja asettaa ne nenälleen): "Armaani, kaikki ovat menneet Alhambraan iltapäiväksi. Minulla oli olevinaan päänkivistys ja olen puutarhassa aivan yksin. Hyppää Jackin moottoriin, niin Straker lennättää sinut tänne. Pian, pian, pian lempivän Violetisi luo". (Malone katsoo Violetiin, mutta tämä on Jo tyyntynyt ja katsoo tyyneesti hänen silmälasiinsa. Malone jatkaa hitaasti). En tiedä nuorten seuratapoja Englannissa, mutta Amerikassa tämmöinen kirje edellyttäisi hyvin suurta tuttavuutta.

Violet. Niin kyllä. Tunnen poikanne hyvin hyvästi, herra Malone. Onko teillä mitään sitä vastaan?

Malone (hiukan nolona). E-ei, ei minulla oikeastaan ole sitä vastaan, kunhan vain tiedätte että poikani on kokonaan riippuvainen minusta, ja hänen täytyy kysyä minun mieltäni kaikissa tärkeämmissä asioissa.

Violet. Olen varma ettette tule mitenkään kohtuuttomasti häntä kohtelemaan.

Malone. Toivon samaa itsekin. Mutta teidän ikäisistänne tuntuu moni asia kohtuuttomalta, joka minusta on kohtuullista.

Violet (hiukan nytkähtäen). Mikäpä syy meidän olisi tässä teeskennellä, herra Malone. Hector tahtoo minua vaimokseen.

Malone. Arvasin kirjeestänne asian laidan. Niin, neiti Robinson, hän on oma herransa, mutta jos hän menee naimisiin teidän kanssanne, ei hän saa minulta penniäkään. (Hän ottaa pois silmälasinsa ja asettaa ne taskuunsa kirjeen kanssa).

Violet (jotenkin synkästi). Se ei ole juuri imartelevaa minulle, herra Malone.

Malone. En sano mitään teistä, neiti Robinson. Uskon mielelläni että olette rakastettava ja suloinen nuori neiti. Mutta minulla on toisia tuumia Hectoriin nähden.

Violet. Mutta ehkä ne eroavat Hectorin omista tuumista, herra Malone.

Malone. Se on mahdollista. Silloin hän saa tulla toimeen ilman minua, siinä kaikki. Otaksun että olette valmistautunut siihen. Kun nuori neiti pyytää nuorta miestä kiiruhtamaan luokseen pian, pian, pian, ei raha tunnu merkitsevän paljoa, mutta rakkaus sitä enemmän.

Violet (jyrkästi). Anteeksi, herra Malone. Minä en ole niin järjetön. Hectorilla täytyy olla rahaa.

Malone (epäröiden). Oo — hän kai voi tehdä työtä hankkiakseen rahaa.

Violet. Mitä hyötyä on rahasta, jos pitää tehdä työtä hankkiakseen sitä? (Hän nousee ylös kärsimättömästi). Se on tyhjää puhetta, herra Malone. Teidän täytyy tietysti auttaa häntä ylläpitämään asemaansa. Hän voi sitä vaatia.

Malone (happamasti). En neuvoisi teitä ottamaan häntä sen vaatimuksen perustuksella, neiti Robinson.

Violet, joka on melkein menettänyt malttinsa, koettaa hillitä itsensä, avaa puristetun nyrkkinsä ja istautuu jälleen itsetietoisella tyyneydellä ja järkevyydellä.

Violet. Mitä teillä on minua vastaan? Yhteiskunnallinen asemani on vähintäin yhtä hyvä kuin Hectorin. Sen hän myöntääkin.

Malone (viekkaasti). Te kai sanotte sen hänelle tuon tuostakin, vai mitä? Hectorin yhteiskunnallinen asema Englannissa on se, jonka minä suvaitsen ostaa hänelle. Olen tehnyt hänelle hyvän tarjouksen. Hakekoon hän historiallisimman linnan tai hovin koko Englannissa. Samana päivänä kuin hän ilmoittaa minulle että hän tarvitsee sen vaimolle, joka on sen traditsioonien arvoinen, ostan sen hänelle ja annan hänelle varoja sen ylläpitämiseksi.

Violet. Mitä tarkoitatte vaimolla, joka on sen traditsioonien arvoinen? Eikö kuka tahansa hyvin kasvatettu neiti voi esiintyä semmoisen talon emäntänä?

Malone. Ei. Hänen pitää olla syntynyt siihen. Violet. Ei Hectorkaan ole syntynyt siihen, vai mitä?

Malone. Hänen isoäitinsä oli paljasjalkainen irlantilais-tyttö, joka hoiti minua turvevalkean ääressä. Jos Hector nai samanlaisen, en aio säästää myötäjäisiä. Jos hän kohottaa itseään tai toista yhteiskunnallisesti minun rahoillani, toisin sanoen, jos siinä on joku yhteiskunnallinen hyöty saavutettavissa, silloin pidän neuvojani oikeutettuina. Jollakin täytyy olla hyötyä niistä. Mutta avioliitto teidän kanssanne jättäisi asiat aivan entiselleen.

Violet. Monet sukulaisistani vastustaisivat paljon minun avioliittoani sivistymättömän naisen pojanpojan kanssa, herra Malone. Se on ehkä ennakkoluuloa, mutta sitä on myöskin teidän tahtonne naittaa hänelle aatelisneito.

Malone (nousten ja katsoen häneen tutkivasti, mutta samalla osoittaen aika paljon kunnioitusta vasten tahtoaankin). Te tunnutte olevan aika suorapuheinen nuori neito.

Violet. En ymmärrä miksi minun pitäisi tulla lopen köyhäksi, siksi etten voi hankkia hyötyä teille. Miksi tahdotte saattaa Hectorin onnettomaksi?

Malone. Hän tulee kyllä kestämään sen. Miehet kestävät helpommin pettymyksiä rakkaudessa kuin pettymyksiä raha-asioissa. Arvaan että pidätte sitä surkeana, mutta minä tunnen nuo seikat. Isäni kuoli nälkään Irlannissa synkkänä vuonna 47. Olette ehkä kuullut sitä?

Violet. Oliko siellä katovuosi?

Malone (kiihkeällä tunteella). Ei, mutta nälkä. Kun maa on täynnä viljaa, jota se vie muille maille, ei voi puhua katovuodesta. Isäni kuoli nälkään, ja minut vietiin äitini sylissä nälkää näkemään Amerikkaan. Englannin laki ajoi minut ja omaiseni pois Irlannista. Pitäkää nyt Irlantinne. Minä ja minun kaltaiseni tulevat takaisin ja ostavat Englannin. Me ostamme siitä parhaat osat. En tahdo mitään keskisäädyn omaisuutta enkä keskisäädyn vaimoa Hectorille. Se on suoraa puhetta, kuten teidänkin.

Violet (jäätävästi säälien hänen tunteellisuuttaan). Todellako, herra Malone. Minua hämmästyttää kuulla noin vanhan ja järkevän miehen puhuvan niin romantillisesti. Luuletteko että Englannin aatelismiehet myyvät teille linnansa kun vain ojennatte kätenne?

Malone. Minulla on jo kaksi Englannin vanhimpia perhelinnoja tarjolla. Toisella historiallisella omistajalla ei ole varoja pitää huoneita kunnossa, toinen ei jaksa maksaa veroja. Mitä arvelette siitä?

Violet. Se on tietysti kovin häpeällistä. Mutta tiedättehän että hallitus varmaan ennemmin tai myöhemmin estää tuollaiset sosialistiset hyökkäykset omaisuutta vastaan.

Malone (irvistellen). Luuletteko että se ennättää laittaa nuo esteet ennenkuin minä olen ostanut linnan?

Violet (jättäen sen aineen jokseenkin kärsimättömästi). Oh, puhukaamme järkeä, herra Malone. Myönnätte kai ettemme vielä ole sanoneet järkevää sanaakaan.

Malone. Sitä en voi myöntää. Tarkoitan mitä olen sanonut.

Violet. Sitten ette tunne Hectoria niin hyvin kuin minä. Hän on romantillinen ja pää täynnä houreita — sen hän kai on perinyt teiltä — ja hänellä täytyy olla sopiva vaimo, joka voi häntä hoitaa. Ei turhia houraileva ainakaan.

Malone. Semmoinen siis kuin te, vai mitä?

Violet (tyyneesti). Niinpä kyllä. Mutta ettehän voi pyytää että ryhdyn siihen toimeen ilman varoja, joilla voin ylläpitää hänen asemaansa.

Malone (hämmästyneenä). So, soh, hiukan hiljemmin. Minne me nyt joudummekaan. En ole tietääkseni pyytänyt teitä ryhtymään mihinkään.

Violet. Tietysti, herra Malone, voitte saattaa kaiken keskustelun mahdottomaksi, jos heti suvaitsette käsittää minut väärin.

Malone (hiukan nolona). En toki tahdo käyttää väärin valtaani, mutta minusta tuntuu kuin olisimme joutuneet pois asiasta.

Straker, sen näköisenä kuin hän olisi kiiruhtanut kovasti, avaa pienen portin ja päästää sisään Hectorin, joka kiehuen suuttumuksesta astuu ruohokentälle ja suoraan isäänsä kohti. Violet, hyvin pahoillaan, nousee ylös kiiruhtaen häntä vastaan. Straker ei odota, ainakaan hän ei ole näkyvissä korvakuulon päässä.

Violet. Kuinka onnetonta! Hector hyvä, elä virka mitään. Mene pois, kunnes olen lopettanut keskusteluni isäsi kanssa.

Hector (taipumatonna). Ei, Violet. Nyt aion selvittää koko asian. (Hän työntää Violetin syrjään ja kulkee hänen ohitseen sekä tuijottaa isäänsä, jonka kasvot alkavat tummeta, kun irlantilais-veri rupeaa kiehahtelemaan). Isä, tuo ei ollut suoraa peliä.

Malone. Mitä tarkoitat?

Hector. Olet avannut minulle osoitetun kirjeen. Olet esiintynyt minuna ja tunkenut tämän neidin luo. Se on kunnotonta.

Malone (uhkaavasti). Oleppas varovainen kun puhelet minulle. Oleppas varovainen, Hector.

Hector. Olen ollut varovainen. Ja olen varovainen. Pidän varovasti huolta kunniastani ja asemastani englantilaisessa seurapiirissä.

Malone (kuumasti). Sinun asemasi on ostettu minun rahoillani. Ymmärrätkö sen?

Hector. Ja nyt olet turmellut sen avaamalla tuon kirjeen. Kirje englantilaiselta neidiltä, osoitettu toiselle — salainen kirje, arkaluontoinen kirje, yksityinen kirje! Ja isäni avaa sen! Semmoista vastaan ei kukaan mies voi taistella Englannissa. Jota pikemmin lähdemme pois, sitä parempi! (Hän manaa äänettömästi taivasta todistamaan kahden hylkiön häpeätä ja kurjuutta).

Violet (vaistomaisella vastenmielisyydellä kaikkiin tunnekohtauksiin). Elä ole järjetön Hector. Olihan luonnollista että herra Malone avasi kirjeen, koska hänen nimensä oli kuoressa.

Malone. Siinä sen nyt kuulet, Hector. Sinulla ei ole mitään järkeä. Kiitän teitä, neiti Robinson.

Hector. Minäkin kiitän teitä. Olette hyvin ystävällinen. Isäni ei ymmärrä parempaa.

Malone (raivoissaan puristaen nyrkkiään). Hector —

Hector (masentumattomalla siveelliseltä voimalla). Ei maksa vaivaa hektoroida minua. Yksityiskirje on yksityiskirje, siitä ei pääse puuhun ei pakoon.

Malone (korottaen ääntään). Minä en siedä tuommoista puhetta, kuuletko?

Violet. Ssh! Hiljaa, hiljaa! Tuolla palaavat kaikki.

Isä ja poika, hillittyinä, tuijottavat ääneti toisiinsa, kun Tanner astuu Ramsdenin kanssa pienestä portista. Anna ja Octavius seuraavat heitä.

Violet. Takaisin jo!

Tanner. Alhambra oli suljettu tänään.

Violet. Kuinka harmillista!

Tanner kulkee eteenpäin ja äkkiä huomaa seisovansa Hectorin ja tuntemattoman vanhan herran välissä, molemmat nähtävästi melkein tappelun partaalla. Hän katsoo toisesta toiseen hakien selitystä. Molemmat välttävät nyrpeästi Tannerin katsetta ja hautovat vihaansa hiljaisuudessa.

Ramsden. Onko hyvä että olet täällä päiväpaisteessa semmoisella päänkivistyksellä, Violet?

Tanner. Joko sinä olet parantunut, Malone?

Violet. Oh, minä vallan unohdin. Ette ole tavanneet toisianne ennen. Herra Malone, ettekö tahdo esitellä isäänne?

Hector (roomalaisella varmuudella). En. Hän ei ole isäni.

Malone (hyvin suuttuneena). Kiellätkö isäsi englantilaisten tuttaviesi edessä?

Violet. Ah, minä rukoilen elkää panko toimeen mitään kohtausta!

Anna ja Octavius, viivytellen portin lähellä katsovat toisiinsa hämmästyneinä ja vetäytyvät hienotuntoisesti puutarhaan, jossa he voivat nauttia hämmingistä sekaantumatta siihen. Ohi kulkiessaan Anna iskee silmää äänettömällä osanotolla Violetille, joka seisoo selin pieneen pöytään katsellen avuttomalla suuttumuksella miestään, joka leijailee yhä ylemmäksi siveellisiin korkeuksiin, välittämättä vähääkään vanhan herrasmiehen miljoonista.

Hector. Olen kovin pahoillani, neiti Robinson, mutta minä taistelen periaatteen puolesta. Olen poika ja toivoakseni velvollisuutensa tunteva poika, mutta ennen kaikkea olen mies!!! Ja kun isä pitelee yksityiskirjeitäni kuin omiaan, ja sanoo että minä en saa ottaa teitä vaimokseni, jos kerran olen siksi onnellinen, että saan teidän suostumuksenne, silloin näpsähytän sormiani ja menen matkoihini.

Tanner. Violet vaimoksenne!

Ramsden. Oletteko menettänyt järkenne?

Hector (huolettomasti). Oh, en välitä siitä mitä kerroitte.

Ramsden (kauhistuneena). Hyh! Kamalata! (Hän syöksyy portille, kyynäspäät vavahtaen suuttumuksesta).

Tanner. Toinen hullu! Rakastuneet miehet olisivat teljettävät lukon taakse. (Hän luopuu Hectorista toivottomana ja kääntyy puutarhaan, mutta Malone, loukkaantuneena uuteen suuntaan, seuraa häntä ja pakoittaa hänet riidanhaluisella äänellään pysähtymään).

Malone. En ymmärrä tätä. Eikö Hector muka ole kyllin hyvä tälle neidille?

Tanner. Hyvä herra, tämä neiti on jo naimisissa ja Hector tietää sen, mutta siitä huolimatta hän ei luovu mielettömyydestään. Viekää hänet kotiin ja pankaa lukon taakse.

Malone (katkerasti). Siis tällaisen ylhäisen yhteiskunnallisen aseman olen turmellut tietämättömyydelläni ja sopimattomalla käytökselläni! Liehakoimassa toisen vaimoa siis! (Hän astuu suuttuneena Hectorin ja Violetin väliin ja melkein ulvoo seuraavat sanat Hectorin korvaan). Sinä olet siis oppinut Englannin ylhäisön tapoja, eikö niin?

Hector. Rauhoittukaa! Minä vastaan kyllä itse tapojeni siveellisyydestä.

Tanner (astuen Hectorin oikealle puolelle säkenöivin silmin). Hyvin sanottu, Malone! Sinä näet siis että avioliittolait eivät ole samaa kuin siveellisyys. Olen samaa mieltä, mutta ikävä kyllä Violet ei ole.

Malone. Uskallan epäillä sitä, hyvä herra. (Kääntyen Violetiin). Sallikaa minun sanoa teille rouva Robinson, vai mikä lieneekään oikea nimenne, että teillä ei ollut mitään oikeutta lähettää tätä kirjettä pojalleni, koska olette toisen miehen vaimo.

Hector (raivoissaan). Nyt on mitta täysi. Isä, sinä olet loukannut minun vaimoani.

Malone. Sinun vaimoasi!

Tanner. Sinäkö siis olet se kadonnut aviomies! Toinen siveellinen petturi! (Hän lyö otsaansa ja vaipuu Malonen tuolille).

Malone. Olet mennyt naimisiin ilman minun suostumustani!

Ramsden. Olette tieten tahtoen pettänyt meitä, hyvä herra!

Hector. Kas niin. Olen kuullut vallan tarpeeksi soimauksia jo. Violet ja minä olemme naimisissa ja sillä hyvä. Sanokaa nyt sanottavanne jokainen.

Malone. Minä kyllä sanon sanottavani. Hän on ottanut miehekseen kerjäläisen.

Hector. Eipäs, vaan työmiehen! (Hänen amerikkalainen ääntämisensä antaa tuolle sanalle tavattoman vaikuttavan sävyn). Minä alan tehdä työtä elatuksekseni vielä tänä päivänä!

Malone (irvistäen vihaisesti). Helppohan sinun on alkaa, kun lienet eilen tai tänä aamuna saanut vekselin minulta. Odotahan kunnes olet sen tuhlannut. Silloin ehkä röyhkeytesi laimentuu.

Hector (vetää esiin kirjeen lompakostaan). Tässä se on. (Heittää sen isälleen). Vie nyt vekselisi ja itsesi myös pois elämästäni. En välitä vekseleistäsi enkä itsestäsi. En myy kenellekään oikeutta loukata vaimoani tuhannesta dollarista.

Malone (syvästi loukkaantuneena ja täynnä levottomuutta). Hector, sinä et tiedä mitä köyhyys on.

Hector (kiihkeästi). Tahdon oppia tietämään. Tahdon olla mies. Violet, tule kanssani omaan kotiisi. Minä pidän sinusta huolen.

Octavius (hypäten puutarhasta ruohokentälle ja juosten Hectorin vasemmalle puolelle). Anna minun puristaa kättäsi ennenkuin menet, Hector. Ihaelen ja kunnioitan sinua enemmän kuin voin sanoa. (Hän on liikutettu melkein kyyneliin puristaessaan Hectorin kättä).

Violet (myöskin miltei kyynelissä, mutta harmista). Oh, elä ole idiootti, Tavy. Hector on juuri yhtä kykenevä työmieheksi kuin sinäkin.

Tanner (nousten tuolilta toisella puolen Hectoria). Olkaa huoleti, Hectorin ei tarvitse ruveta maata kuokkimaan, rouva Malone. (Hectorille). Ei ole hätääkään pääomasta, jolla voit alottaa. Pidä minua ystävänäsi ja käytä luottoani.

Octavius (tunteellisesti). Ja minun myöskin.

Malone (kiihkeällä mustasukkaisuudella). Kuka teidän mokomia rahojanne tarvitsee? Miksi hän käyttäisi kenenkään muun luottoa kuin oman isänsä? (Tanner ja Octavius vetäytyvät pois, Octavius hiukan loukkaantuneena, Tanner rauhallisena, koska raha-asiat selvisivät. Violet katsoo ylös toivokkaana). Hector poikaseni, elä ole noin äkkipikainen. Olen pahoillani sanoistani. En tarkoittanut loukata Violetia. Peräytän joka sanan. Hän on juuri sopiva puoliso sinulle.

Hector (taputtaa häntä olalle). Hyvä on, isä ukko. Ollaan ystäviä taas. Mutta rahaa en huoli keltään.

Malone (rukoillen nöyrästi). Elä ole kova minulle Hector. Soisin mieluummin että riitelisit kanssani ja ottaisit rahani, kuin että rupeat ystäväksi ja näet nälkää. Et tiedä millainen maailma on, mutta minä sen tiedän.

Hector. En, en, en! Se asia on päätetty eikä muutu. (Hän kulkee isänsä ohi Violetin luo). Kas niin, rouva Malone, nyt lähdet kanssani hotelliin ja otat oikean paikkasi maailmankin nähden.

Violet. Mutta minun täytyy ensin käskeä Davista pakkaamaan tavaroitani, kultaseni. Menehän nyt edellä ja koeta saada minulle huone, jonka ikkunat ovat puutarhaan päin. Puolen tunnin perästä tulen.

Hector. Hyvä on! Syöthän päivällistä kanssamme isä?

Malone (kiihkeänä sopimaan). Tietysti, tietysti.

Hector. Tavataan kaikki myöhemmin. (Hän huojuttaa kättään Annalle, joka nyt on Tannerin, Octaviuksen ja Ramsdenin kanssa puutarhassa, ja menee ulos pienestä portista jättäen isänsä ja Violetin ruohokentälle).

Malone. Koetathan saada häntä järkiinsä, Violet? Tiedän että koetat.

Violet. En aavistanut että hän voi olla noin itsepäinen. Ellei hän taivu, niin minkä minä voin?

Malone. Elä masennu. Taloudelliset huolet ovat ehkä hitaita, mutta varmoja. Kyllä hän myöntyy. Lupaa että koetat tehdä minkä voit.

Violet. Koetan parastani. Tietysti on sulaa hulluutta ruveta tuolla lailla köyhäksi tieten tahtoen.

Malone. Tietysti.

Violet (hetken mietittyään). Ehkä olisi paras antaa se vekseli minulle. Hän tarvitsee sen hotellilaskuunsa. Koetan saada häntä ottamaan sen. Ei vielä tietysti, mutta myöhemmin.

Malone (kiihkeästi). Kyllä, kyllä, kyllä. Tässä se on. (Hän antaa Violetille tuhannen dollarin vekselin ja lisää viekkaasti). Tämä tietysti vain oli laskettu poikamiehelle, ymmärräthän.

Violet (kylmästi). Tietysti. (Hän ottaa vekselin). Kiitos. Ohimennen, herra Malone, nuo linnat, joista mainitsitte —

Malone. Niin?

Violet. Elkää valitko vielä, ennenkuin minä olen ne nähnyt. Sitä ei koskaan tiedä, mikä niissä voisi olla vikana.

Malone. Enhän toki. En tee mitään kysymättä neuvoa sinulta, se on varma.

Violet (kohteliaasti, muutta ilman vähintäkään kiitollisuutta). Kiitos. Se onkin parasta. (Hän menee tyynesti huvilaan ja Malone seuraa häntä alamaisesti puutarhaan asti).

Tanner (huomauttaen Ramsdenille Malonen alamaista käytöstä, kun hän sanoo hyvästi Violetille). Ja tuo mies rukka on biljonääri! Aikamme mahtavimpia! Alentuu rakkina juoksemaan ensimäisen tytön perässä, joka suvaitsee ylenkatsoa häntä! Noinkohan minunkin käy? (Hän astuu alas ruohokentälle).

Ramsden (seuraten häntä). Sitä parempi jota pikemmin niin käy.

Malone (lyöden käsiään yhteen palatessaan puutarhan läpi). Siinä on kerrassa komea rouva Hectorille. En vaihtaisi häntä kymmeneen herttuattareen. (Hän astuu ruohokentälle Tannerin ja Ramsdenin väliin).

Ramsden (hyvin kohteliaana biljonäärille). Odottamaton ilo nähdä teidät tässä maailman kolkassa, herra Malone. Oletteko tullut ostamaan Alhambraa?

Malone. Eipä se olisi hullumpaa. Ainakin osaisin sitä käyttää paremmin kuin Espanjan hallitus. Mutta siitä syystä en ole tullut. Totta puhuen kuulin kuukausi sitten kuinka kaksi miestä väittelivät osake-tukosta. He eivät sopineet hinnasta, molemmat olivat nuoria ja ahneita, eivätkä tienneet että jos osakkeet olivat sen arvoiset, mitä niistä tarjottiin, ne myöskin olivat sen arvoiset, mitä niistä pyydettiin, sillä hintaero oli liian pieni merkitäkseen mitään. Huvikseni menin väliin ja ostin koko tukon. Tähän päivään asti en ole saanut selville mikä liike se on. Pääkonttori on tässä kaupungissa ja nimi on Mendoza, osakeyhtiö. Mutta lieneekö Mendoza kaivos, vai höyrylaivalinja, vai pankki, vai patentti-kone —

Tanner. Hän on mies. Minä tunnen hänet. Hänen periaatteensa ovat täysin kauppakannalla. Emmekö lähde kaupungille moottorillani, herra Malone, niin voimme pistäytyä hänen luonaan?

Malone. Paljon kiitoksia. Mutta saanko kysyä kuka —

Tanner. Herra Roebuck Ramsden, miniänne hyvin vanha ystävä. —

Malone. Hauska tutustua teihin, herra Ramsden.

Ramsden. Kiitos. Herra Tanner kuuluu myöskin meidän piiriimme.

Malone. Hauska tutustua teihinkin, herra Tanner.

Tanner. Kiitos. (Malone ja Ramsden menevät hyvin hyvinä ystävinä pienestä portista. Tanner kutsuu Octaviusta, joka kävelee puutarhassa Annan kanssa). Tavy! (Tavy tulee portaille, Tanner kuiskaa hänelle äänekkäästi). Violet on mennyt naimisiin rosvojen pankkiirin pojan kanssa. (Tanner kiiruhtaa pois Ramsdenin ja Malonen jälkeen. Anna tulee portaille ja hänen päähänsä juolahtaa kiusata Octaviusta).

Anna. Etkö mene heidän kanssaan, Tavy?

Octavius (kyyneleet äkkiä nousten silmiin). Sinä haavoitat sydäntäni, kun tahdot minua poistumaan (hän astuu alas ruohokentälle peittääkseen kasvojaan Annalta).

Anna (seuraa häntä hellitellen). Pikku Ricky Ticky Tavy! Sydän raukka!

Octavius. Se on sinun, Anna. Anna anteeksi, mutta minun täytyy puhua siitä. Minä rakastan sinua. Tiedäthän että rakastan sinua.

Anna. Mitä se hyödyttää, Tavy. Tiedäthän että äiti tahtoo naittaa minut Jackille.

Octavius (hämmästyneenä). Jackille!

Anna. Niin. Eikö se tunnu hullulta?

Octavius (kasvavalla vastenmielisyydellä). Onko siis Jack koko ajan pitänyt minua narrinaan? Siitäkö syystä hän muka on neuvonut minua välttämään sinua, että hän itse aikoo naida sinut?

Anna (säikähtäen). Ei, ei, et suinkaan saa sanoa hänelle että olen siitä sinulle kertonut. En usko hetkeäkään, että Jack tietää oman mielensä. Mutta isän testamentista näkee selvään että hän tahtoi naittaa minut Jackille. Ja äiti on sen varmasti päättänyt.

Octavius. Mutta ei suinkaan sinun aina täydy uhrautua vanhempiesi toiveille.

Anna. Isäni rakasti minua. Äitini rakastaa minua. Epäilemättä heidän toiveensa ovat minulle varmempana ohjeena kuin oma itsekkäisyyteni.

Octavius. Voi Anna, minä tiedän kuinka epäitsekäs sinä olet. Mutta usko minua — vaikka puhunkin omasta puolestani — asialla on toinenkin puoli. Onko oikein Jackia kohtaan että otat hänet ellet rakasta häntä? Ja onko oikein että säret oman onnesi ja minun, jos voisit oppia minua rakastamaan?

Anna (katsellen häntä pienellä säälillä). Tavy rakas, sinä olet herttainen olento — hyvä poika.

Octavius (nöyryytettynä). Eikö muuta?

Anna (veitikkamaisesti huolimatta säälistään). Se on aika paljon. Sen vakuutan. Sinä kai aina tulisit jumaloimaan sitä maatakin, jonka päällä astun?

Octavius. Se on totta. Se kuuluu naurettavalta, mutta se ei ole liioiteltua. Minä jumaloin sitä ja tulen aina jumaloimaan.

Anna. Aina on ankara sana, Tavy. Katsoppas minun täytyisi aina koettaa ylläpitää sinun jumaluuskäsitteitäsi minusta, enkä luule että jaksaisin, jos menisimme naimisiin. Mutta jos menen naimisiin Jackin kanssa, et koskaan tule pettymään — et ainakaan ennenkuin tulen liian vanhaksi.

Octavius. Minäkin tulen vanhaksi Anna. Kun olen 80-vuotias, niin yksi ainoa valkoinen hiuskarva lemmen naisen suortuvasta saa minut värähtämään enemmän kuin uhkein kultaletti ihanimmassa nuoressa päässä.

Anna (vallan liikutettuna). Oh, se on runoutta, Tavy, oikeata runoutta. Se kajahtaa minulle kuin kaiku entisistä olomuodoista ja saattaa minut niin omituisesti tuntemaan että meillä on kuolematon sielu.

Octavius. Uskotko että se on totta?

Anna. Tavy, jos se on oleva totta, täytyy sinun sekä kadottaa minut että rakastaa minua.

Octavius. Oh! (Hän istautuu äkkiä pienen pöydän ääreen ja peittää kasvonsa käsillään).

Anna (vakuutuksella). Tavy, en tahtoisi mistään hinnasta särkeä sinun mielikuviasi. Minä en voi ottaa sinua, enkä liion voi antaa sinun mennä. Näen selvään mikä on paras sinulle. Sinusta täytyy tulla hempeätuntoinen vanha poika minun tähteni.

Octavius (epätoivoisena). Minä surmaan itseni!

Anna. Oo — sitä et tee, se ei olisi ystävällistä. Sinä et tule kärsimään paljon. Tulet olemaan hyvin ystävällinen naisille ja käyt usein oopperassa. Särkynyt sydän on hyvin mukava tauti miehelle Lontoossa, jos hänellä on hyvät tulot.

Octavius (koko joukon jäähtyneenä, mutta itse uskoen vain alkavansa tointua). Ymmärrän että tahdot vain olla ystävällinen, Anna. Jack on uskotellut sinulle että kyynillisyys on paras lääke minulle.

Anna (viekkaasti katsellen häntä). Katsoppas nyt — nyt jo herätän sinussa pettymystä. Sitä minä juuri pelkään.

Octavius. Mutta sinä et pelkää herättäväsi pettymystä Jackissa.

Anna (hänen kasvonsa kuvastaen vallatonta intoa — kuiskaten). En voi. Hänellä ei ole mitään liikoja luuloja minusta. Minä tulen hämmästyttämään häntä toiseen suuntaan. On paljon helpompi poistaa liian huono käsitys kuin ylläpitää ihanteellista käsitystä. Oh — tulen vallan hurmaamaan Jackin joskus.

Octavius (antautuen jälleen tyyneen epätoivoon ja alkaen jo nauttia särkyneestä sydämestään ja arasta asemastaan itse tietämättään). Sitä en epäile. Sinä tulet aina hurmaamaan hänet. Ja hän — mieletön olento — luulee tulevansa onnettomaksi!

Anna. Niin, siinäpä se vaikeus nyt onkin.

Octavius (urhoollisesti). Sanonko minä hänelle että rakastat häntä.

Anna (nopeasti). Elä, elä suinkaan. Hän pakenisi taas.

Octavius (kauhistuneena). Anna, tahtoisitko mennä naimisiin miehen kanssa, joka ei tahdo?

Anna. Voi sinua lapsellista olentoa! Mies ei koskaan tahdo, jos nainen todella tahtoo. (Hän nauraa pahankurisesti). Kauhistutan sinua varmaankin. Mutta sinähän nyt jo löydät jonkun verran tyydytystä, kun olet itse vaaratta.

Octavius (vavahtaen). Tyydytystä! (Moittien). Sinä voit puhua noin minulle!

Anna. Ellei se olisi tyydytystä, et kai pyytäisi lisää sitä?

Octavius. Olenko minä siis pyytänyt sitä lisää?

Anna. Sinä tarjouduit sanomaan Jackille että minä rakastan häntä. Se on uhrautumista, luulen mä. Mutta siinä on varmaan hiukan tyydytystä myöskin. Ehkä siksi että olet runoilija. Sinä olet kuin lintu, joka painaa orjantappuran rintaansa voidakseen laulaa.

Octavius. Asia on hyvin yksinkertainen. Minä rakastan sinua ja toivon onneasi. Sinä et rakasta minua, ja siis minä en voi tehdä sinua onnelliseksi. Mutta minä voin auttaa toista miestä siihen.

Anna. Niin, se näyttää hyvin yksinkertaiselta. Mutta epäilen tokko me koskaan tiedämme syitä tekoihimme. Ainoa vallan yksinkertainen asia on mennä suoraan sitä kohti mitä tahtoo ja tarttua siihen. Otaksun etten rakasta sinua, Tavy, mutta usein minusta tuntuu kumminkin kuin tahtoisin tehdä miehen sinusta. Sinulla on hyvin hullut käsitykset naisista.

Octavius (melkein kylmästi). Olen täysin tyytyväinen käsitykseeni.

Anna. Silloin sinun pitää pysyä heistä erillään ja ainoastaan uneksia heistä. En menisi naimisiin sinun kanssasi mistään hinnasta, Tavy.

Octavius. Minulla ei ole mitään toivoa, Anna, minun täytyy tyytyä kohtalooni. Mutta en usko että vallan ymmärrät, kuinka kipeästi se koskee.

Anna. Sinä olet helläsydäminen. Omituista kuinka toisenlainen sinä olet kuin Violet. Hän on kova kuin rauta.

Octavius. Voi, ei, ei. Olen varma että Violetilla on vallan naisellinen sydän.

Anna (hiukan kärsimättömästi). Miksi sinä puhut noin? Onko siis epänaisellista olla huolellinen ja järkevä ja katsoa asioita kauppakannalta? Tahtoisitko että Violet olisi idiootti, tai jotain pahempaa — niinkuin minä?

Octavius. Jotain pahempaa — niinkuin sinä! Mitä tarkoitat Anna?

Anna. Ooh — tietysti en tarkoittanut mitään. Mutta minä kunnioitan Violetia suuresti. Hän kulkee aina omia teitään.

Octavius (huokaillen). Niinkuin sinäkin.

Anna. Niin. Mutta hän saa aikaan kaikki houkuttelematta — saattamatta ihmisiä hempeätuntoisiksi tähtensä.

Octavius (veljellisellä tunteettomuudella). En luule että kukaan voisi käydä hempeätuntoiseksi Violetin tähden, vaikka hän onkin kaunis.

Anna. Voisi kyllä, jos hän vain tahtoisi.

Octavius. Mutta ei kukaan kunnon tyttö tietysti tahallaan leiki sillä lailla miesten vaistojen kanssa.

Anna (kohottaen päätään). Voi Tavy, Tavy, Ricky, Ticky, Tavy! Taivas sitä naista auttakoon joka tulee sinun vaimoksesi!

Octavius (hänen rakkautensa leimahtaen tuleen taas, kun hän kuulee tuon nimen). Voi miksi, miksi, miksi sinä puhut noin? Elä kiduta minua. En ymmärrä.

Anna. Otaksuppas että hän ei aina puhuisi totta, ja että hän asettaisi ansoja miehille.

Octavius. Luuletko että ikinä ottaisin vaimokseni sellaisen naisen? Minä, joka olen tuntenut sinut!

Anna. Hm! No niin, kaikissa tapauksissa hän ei ikinä rupeaisi vaimoksesi, jos hän olisi vähänkään viisas. Se asia on nyt päätetty. Ja minä en voi enää puhua tästä. Sano että annat minulle anteeksi, niin lopetamme keskustelun tästä aineesta.

Octavius Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa ja se asia on päättynyt. Ja vaikka haavasta vuotaakin verta, et sinä ainakaan ole koskaan sitä näkevä.

Anna. Runollinen viimeiseen saakka. Hyvästi rakas Tavy! (Hän taputtaa Tavya poskelle. Äkkiä hänen tekee mieli suudella Tavya, mutta sitten yhtä äkkinäinen vastenmielisyys häntä estää. Vihdoin hän juoksee pois puutarhan läpi huvilaan).

Octavius taas hakee turvaa pöydän luota, painaa päänsä käsivarsiinsa ja nyyhkyttää hiljaa. Rouva Whitefield, joka on käyskennellyt ympäri Granadan puodeissa, tulee portista, kädessään verkkopussissa joukko kääröjä, ja näkee Octaviuksen.

Rouva Whitefield (kiiruhtaen Octaviuksen luo ja nostaen hänen päätään). Mikä sinua vaivaa, Tavy. Oletko sairas?

Octavius. Ei, en, en.

Rouva Whitefield (yhä vielä pidellen hänen päätään, levottomasti). Mutta sinähän itket. Violetin avioliitonko tähden?

Octavius. Ei, ei. Kuka kertoi teille Violetista?

Rouva Whitefield (jättäen pään jälleen omistajalleen). Tapasin Roebuck Ramsdenin ja tuon hirveän irlantilaisen. Onko varma ettet ole sairas? Mikä sinua vaivaa?

Octavius (tunteellisesti). Ei se ole mitään ei muuta kuin miehen särkynyt sydän. Eikö se kuulu naurettavalta?

Rouva Whitefield. Mutta mistä syystä? Onko Anna tehnyt mitään?

Octavius. Ei se ole Annan syy. Ja elkää suinkaan luulko että moitin teitä.

Rouva Whitefield (hämmästyen). Mistä sitten?

Octavius (puristaen hänen kättään lohduttavasti). mistään. Sanoinhan etten moiti teitä.

Rouva Whitefield. Mutta enhän ole mitään tehnyt. Mitä tämä merkitsee?

Octavius (hymyillen surumielisesti). Ettekö arvaa? Olette vallan oikeassa pitäessänne Jackia sopivampana mieheksi Annalle kuin minua, mutta minä rakastan Annaa, ja se koskee hyvin kipeästi. (Hän nousee ja astuu ruohokentän keskelle).

Rouva Whitefield (seuraten häntä nopeasti). Sanooko Anna että minä tahdon häntä naimisiin Jackin kanssa?

Octavius. Niin, hän kertoi sen minulle.

Rouva Whitefield (mietteissään). Silloin säälin sinua, Tavy. Hän sanoo sillä tavalla siksi että hän itse tahtoo naimisiin Jackin kanssa. Vähät hän siitä välittää mitä minä sanon tai tahdon.

Octavius. Mutta hän ei sanoisi semmoista, ellei hän sitä uskoisi. Ette suinkaan epäile Annaa — petoksesta!!

Rouva Whitefield. Vähätpä siitä, Tavy. En tiedä mikä on parempi nuorelle miehelle, sekö että hän tietää liian vähän, niinkuin sinä, vaiko liian paljon, niinkuin Jack.

Tanner palaa.

Tanner. Nyt olen saattanut vanhan Malonen perille. Esitin hänet Mendoza osakeyhtiölle ja jätin molemmat rosvot keskenään sopimaan asioistaan. Halloo, Tavy! Onko jotain hullusti?

Octavius. Minun kai täytyy mennä hautomaan silmiäni. (Rouva Whitefieldille). Sanokaa hänelle toivonne. (Tannerille). Saat uskoa minua kun sanon että Anna suostuu siihen.

Tanner (hämmästyneenä). Suostuu! Mihin?

Octavius. Siihen mitä rouva Whitefield toivoo. (Hän astuu arvokkaasti huvilaan).

Tanner (rouva Whitefiieldille). Tämä on hyvin salaperäistä. Mitä te toivotte? Se on täytettävä, olkoon se mitä tahansa.

Rouva Whitefield (irvistävällä kiitollisuudella). Kiitos, Jack. (Hän istautuu. Tanner tuo toisen tuolin pöydän luota ja istuu lähelle häntä nojaten kyynäspäitään polviinsa ja kiinnittäen koko huomionsa rouva Whitefieldiin). En ymmärrä miksi toisten ihmisten lapset aina ovat niin hyviä minulle vaikka omani välittävät minusta niin vähän. Ei ole ihme etten näytä kykenevän pitämään huolta Annasta ja Rhodasta niinkuin sinusta ja Tavysta ja Violetista. Maailma on hyvin nurinkurinen. Ennen se tuntui niin suoralta ja yksinkertaiselta, mutta nyt ei kukaan näytä ajattelevan ja tuntevan niinkuin pitäisi. Ei mikään ole ollut oikeassa kunnossa enää siitä lähtien kun professori Tyndale piti sen puheensa Belfastissa.

Tanner. Niin se on. Elämä on monimutkaisempaa kuin luulimme. Mutta millä voinkaan palvella teitä?

Rouva Whitefield. Siitä minun juuri piti puhua sinulle. Tietysti sinä nait Annan kysymättä tahdonko vai enkö —

Tanner (säpsähtäen). Minusta tuntuu niinkuin minut naitettaisi Annalle kysymättä tahdonko minä vai enkö.

Rouva Whitefield (rauhallisesti). Sekin on vallan mahdollista. Tiedäthän millainen hän on, kun hän on saanut jotain päähänsä. Mutta elä syytä minua, muuta en pyydä. Tavy kertoi juuri hänen sanoneen, että minä tahdon häntä naimisiin sinun kanssasi, ja nyt on poika raukan sydän murtua siitä syystä, sillä Tavy on kovasti rakastunut Annaan, vaikka taivas yksin tietää mikä häntä Annassa viehättää. Minä en ainakaan tiedä. Ei maksa vaivaa sanoa Tavylle että Anna panee asioita ihmisten päähän kertomalla että minä tahdon sitä tai sitä, vaikkei semmoinen ajatus ikinä ole johtunut mieleenikään. Se vain kiihoittaa Tavya minua vastaan. Mutta sinä ymmärrät paremmin. Siis, jos nait hänet, niin elä syytä minua.

Tanner (painolla). Minulla ei ole pienintäkään aikomusta naida häntä.

Rouva Whitefield (hiljaisesti). Hän sopisi sinulle paremmin kuin Tavylle. Sinussa hän löytäisi vertaisensa, Jack. Toivoisin että hän kerran löytäisi vertaisensa.

Tanner. Ei kukaan mies vedä vertoja naiselle paitsi keppi kädessä ja naulat koroissa. Eikä aina edes silloinkaan. Kaikissa tapauksissa minä en voisi kohdata häntä keppi kädessä. Olisin suorastaan hänen orjansa.

Rouva Whitefield. Ei. Hän pelkää sinua. Sinä sanoisit hänelle ainakin totuuden hänestä itsestään. Eikä hän pääsisi siitä yhtä helposti kuin minun kanssani.

Tanner. Jokainen sanoisi minua pedoksi, jos sanoisin Annalle totuuden hänestä itsestään ja hänen oman siveysoppinsa sanoilla. Ensiksikin, Anna puhuu asioita, jotka eivät ole täysin tosia.

Rouva Whitefield. Olen iloinen että joku edes huomaa, ettei hän ole enkeli.

Tanner. Lyhyesti — sanoakseni tuon niillä sanoilla, joita suuttunut aviomies tulisi käyttämään puhuessaan suoraa kieltä — Anna on valehtelija. Ja koska hän on rakastuttanut Tavyn suin silmin, ollenkaan aikomattakaan ottaa häntä, hän on keimailija, käyttääkseni tavallista keimailijan määritelmää, jonka mukaan keimailija on nainen, joka koettaa herättää tunteita, joita hän ei aio tyydyttää. Ja koska hän nyt on saanut teidät niin pitkälle, että melkein olette valmis uhraamaan minut alttarille saadaksenne jonkun sanomaan hänelle totuuden vasten kasvoja, niin päätän että hän myöskin on petturi. Hän ei voi pettää miehiä samalla lailla kuin naisia. Siis hän tavallisesti epäröimättä käyttää personallista viehätysvoimaansa saadakseen miehet tottelemaan tahtoaan. Siitä syystä hän on vielä jotain muuta, jolle en keksi kohteliasta nimitystä.

Rouva Whitefield (lempeästi moittien). Ethän voi pyytää täydellisyyttä.

Tanner. En pyydäkkään. Mutta se minua harmittaa että Anna vaatii täydellisyyttä. Tiedän varsin hyvin että kaikki tuo puhe valehtelemisesta ja keikailemisesta ja petoksesta on vain keksitty siveellinen syytös, jonka voi heittää kenen silmille tahansa. Me kaikki valehtelemme, me kaikki petämme niin paljon kuin uskallamme, me kaikki koetamme voittaa ihailua ajattelemattakaan ansaita sitä, me kaikki koetamme kantaa niin paljon korkoja kuin suinkin viehätysvoimastamme. Jos Anna myöntäisi tuon, en riitelisi hänen kanssaan. Mutta hän ei myönnä. Jos hän saa lapsia, käyttää hän heidän valehtelemistaan huvittaakseen itseään antamalla heille selkään. Jos joku toinen nainen iskee silmänsä minuun, kieltäytyy Anna kaikesta tuttavuudesta keimailijan kanssa. Hän tekee itse mitä ikinä tahtoo, mutta vaatii kaikkien muiden seuraamaan yleisten tapojen määräyksiä. Sanalla sanoen, voin kestää mitä tahansa paitsi hänen kirottua ulkokultaisuuttaan. Sitä en kestä.

Rouva Whitefield (tyytyväisyyden valtaamana kuullessaan oman mielipiteensä niin voimakkaasti lausuttuna). Oo — hän on ulkokullattu. Sitä hän on tosiaankin!

Tanner. Miksi siis tahdotte minua naimaan hänet?

Rouva Whitefield (valittavasti). Kas niin! Se on sittenkin minun syyni. En ikinä ajatellutkaan mitään sellaista ennenkuin Tavy kertoi hänen sanoneen, että minä sitä tahdoin. Mutta tiedäthän että pidän niin paljon Tavysta. Hän on kuin oma poikani. Enkä minä soisi että häntä poljettaisi ja saatettaisi onnettomaksi.

Tanner. Mutta minusta ei ole lukua, niinkö?

Rouva Whitefield. Oo — sinä olet erilainen. Sinä kyllä pidät huolta itsestäsi. Sinä pitäisit häntä kurissa. Ja täytyyhän hänen kumminkin kerran joutua naimisiin.

Tanner. Ahaa! Siinä puhuu elämän vaisto. Te vihaatte häntä, mutta tunnette kumminkin että teidän pitää naittaa hänet.

Rouva Whitefield (nousten kauhistuksissaan). Tarkoitatko että vihaan omaa tytärtäni! Et suinkaan uskone minua niin hirveäksi ja luonnottomaksi äidiksi, vaikka näenkin hänen virheensä.

Tanner (kyynillisesti). Te siis rakastatte häntä?

Rouva Whitefield. Tietysti. Kuinka omituisesti sinä puhut, Jack! Emmehän voi sille mitään että rakastamme omaa lihaamme ja vertamme.

Tanner. Tuntuu ehkä miellyttävimmältä sanoa niin. Omasta puolestani epäilen että sukutaulujen luonnollisena pohjana on luonnollinen vastenmielisyys. (Hän nousee).

Rouva Whitefield. Sinun ei pitäisi puhua noin, Jack. Toivon ettet sano Annalle, mitä olen sinulle puhunut. Tahdoin vain saada oman suhteeni selvitetyksi sinulle ja Tavylle. En voinut sietää että minua syytettiin kaikesta.

Tanner (kohteliaasti). Juuri niin.

Rouva Whitefield (tyytymättömänä). Ja nyt olen vain pahentanut asioita. Tavy on suuttunut minuun, koska en jumaloi Annaa. Ja kun sitten pantiin päähäni että Annan pitäisi mennä naimisiin sinun kanssasi, niin mitä voin sanoa muuta kuin että se olisi oikein hänelle.

Tanner. Kiitos.

Rouva Whitefield. Elä nyt taas väännä sanojani muuksi kuin mitä tarkoitan. Täytyy olla rehellinen —

Anna tulee huvilasta Violetin kanssa, joka on ajelupuvussa.

Anna (astuu äitinsä oikealle puolelle uhkaavalla kohteliaisuudella). No, äiti kultaseni. Sinulla on ollut hauska puhella Jackin kanssa. Joka sana kuuluu, ympäri taloa.

Rouva Whitefield (kalveten). Oletko sinä kuunnellut —

Tanner. Rauhoittukaa. Anna vain — hm, mehän juuri puhuimme siitä hänen tavastaan. Hän ei ole kuullut sanaakaan.

Rouva Whitefield (rohkeasti). Sama se, vaikka olisikin kuullut. Minulla on oikeus sanoa mitä haluan.

Violet (tullen ruohokentälle rouva Whitefieldin ja Tannerin väliin). Tulin sanomaan hyvästi. Lähden lempiviikkojani viettämään.

Rouva Whitefield (itkien). Voi, elä sano niin, Violet. Ilman häitä, ilman aamiaiskutsuja, ilman pukuja, ilman mitään.

Violet (hyväillen häntä). En viivy kauan.

Rouva Whitefield. Elä anna hänen viedä sinua Amerikkaan. Lupaa ettet anna.

Violet (hyvin päättävästi). En tosiaankaan. Elkää itkekö, täti. Minähän menen vain hotelliin.

Rouva Whitefield. Mutta kun lähdet tuossa puvussa ja matkakapineitten kanssa, näyttää — (hän ei voi puhua nyyhkytyksiltä, mutta jatkaa hetken perästä). Jospa sinä olisit minun tyttäreni, Violet!

Violet (lohduttaen). Olenhan minä. Nyt Anna tulee mustasukkaiseksi.

Rouva Whitefield. Anna ei välitä minusta vähääkään.

Anna. Hyi äiti! Nyt et saa itkeä enää. Tiedäthän että Violet ei pidä siitä. (Rouva Whitefield pyyhkii silmänsä ja lyyhistyy kokoon).

Violet. Hyvästi Jack!

Tanner. Hyvästi Violet!

Violet. Jota pikemmin sinäkin menet naimisiin, sitä parempi. Sinua ymmärretään paljoa vähemmin väärin sitten.

Tanner (vastahakoisesti). Minä aivan uskon että minut naitetaan vielä tänä päivänä. Te näytte kaikki päättäneen sen asian.

Violet. Hullummin sinulle voisi käydä. (Rouva Whitefieldille pannen kätensä hänen vyötäisilleen). Tulkaa minun kanssani hotelliin. Tuo pieni matka virkistää varmaan. Mennään sisään hakemaan takkia. (Hän vie rouva Whitefieldin huvilaan päin).

Rouva Whitefield (heidän astuessaan puutarhan läpi). En ymmärrä mitä minun pitää tehdä, kun te kaikki lähdette pois, eikä jää muita kuin Anna taloon, ja hän on koko ajan herrojen kanssa! Eihän sinun miehesi tietysti tahdo taloon tällaista vanhaa vaimoa. Oo — elä koeta olla kohtelias, kyllä minä tiedän mitä ihmiset ajattelevat — (Hän puheskelee itsensä ja Violetin pois kuuluvista ja näkyvistä).

Anna miettien Violetin viimeistä satunnaista huomautusta Tannerille, katselee häntä veitikkamaisesti hetkisen kiireestä kantapäihin. Vihdoin hän lausuu mielipiteensä.

Anna. Violet on vallan oikeassa. Sinun pitäisi mennä naimisiin.

Tanner (äkkiä). Anna, minä en mene naimisiin sinun kanssasi. Kuuletko? En, en, en, en tahdo!

Anna (tyyneesti). Eihän kukaan ole sitä pyytänytkään. Se seikka on siis päätetty.

Tanner. Ei kukaan ole pyytänyt, mutta jokainen pitää asiata päätettynä. Se on ilmassa. Kun tulemme yhteen, poistuvat toiset jos jonkin mielettömän syyn nojalla, jättääkseen meidät kahden kesken. Ramsden ei enää solvaa minua, ja hänen silmänsä loistavat niinkuin hän jo hengessä antaisi sinut minulle kirkossa. Tavy käskee minun puhua äitisi kanssa ja antaa minulle siunauksensa. Straker kohtelee sinua julkisesti tulevana emäntänään. Hän siitä minulle ensin sanoikin.

Anna. Siitäkö syystä sinä läksit pakoon?

Tanner. Siitä syystä. Mutta ainoastaan joutuakseni ensin lemmensairaan rosvon käsiin ja sitten kiinniotetuksi kuin vallaton koulupoika.

Anna. Ellet tahdo mennä naimisiin, niin ole ilman (hän kääntyy pois ja istautuu tuolille kaikessa rauhassa).

Tanner (seuraten häntä). Tahtooko kukaan mennä hirsipuuhun? Ja kumminkin menevät miehet vastustamatta hirsipuuhun koko iäkseen, vaikka he edes voisivat iskeä sinimarjan papin silmään. Me täytämme maailman tahdon emmekä omaamme. Minulla on kamala tunne, että annan naittaa itseni siksi että maailma tahtoo että sinulla pitää olla mies.

Anna. Kai minulle joskus pitää tulla mies.

Tanner. Mutta miksi minä — juuri minä kaikkien miesten seasta? Avioliitto on minulle uskoni kieltämistä, sieluni pyhätön solvaisemista, miehuuteni loukkaamista, esikoisoikeuteni myymistä, häpeällistä antautumista, tappion hyväksymistä. Minä tulen rappeutumaan niinkuin ainakin esine, joka jo on tehtävänsä tehnyt ja siis on tarpeeton enää. Sen sijaan että nyt olen mies, jolla on tulevaisuus, tulee minusta silloin mies, jolla on menneisyys. Kaikkien muitten aviomiesten rasvaisissa silmissä olen lukeva heidän tyytyväisyytensä siitä että uusi vanki on saapunut heidän kurjuuttaan jakamaan. Nuoret miehet tulevat pilkkaamaan minua menneenä miehenä. Naiset, joille aina olen ollut arvoitus ja mahdollisuus, tulevat pitämään minua vain toisen omaisuutena, jonkunmoisena toisen luokan miehenä.

Anna. Voihan vaimosi pukeutua myssyyn ja laittaa itsensä rumaksi tukeakseen sinua siveellisesti, niinkuin minun isoäitini.

Tanner. Jotta hän sitä julkeammin näyttäisi voitonriemuaan heittämällä julkisesti pois syötin, kun saalis on häkissä!

Anna. Olisiko eroitus niin suuri? Kauneus on hyvää ensi katsannolla, mutta katsooko kukaan sitä enää, kun se on ollut kolme päivää talossa? Minusta meidän taulumme olivat niin kauniit, kun isä ensin osti ne, mutta vuosikausiin en ole enää vilaissutkaan niihin. Sinä et yhtään välitä minun ulkomuodostani. Et enempää kuin jos olisin sateenvarjoteline.

Tanner. Se on vale, sinä vampyyri. Se on vale.

Anna. Imartelija! Miksi koetat viehättää minua, koska et tahdo mennä naimisiin kanssani?

Tanner. Elämän Voima! Olen Elämän Voiman kourissa!

Anna. En ymmärrä ollenkaan.

Tanner. Miksi et nai Tavya? Hän on halukas. Etkö voi olla tyytyväinen, ellet saa ponnistaa voimiasi?

Anna (kääntyen häneen aivan kuin sanoakseen hänelle salaisuuden). Tavy ei mene koskaan naimisiin. Etkö sinä ole huomannut että semmoiset miehet eivät koskaan joudu avioliittoon?

Tanner. Mitä! Mies joka jumaloi naisia! Joka ei luonnosta löydä mitään muuta kun runollisia maisemia lemmen duettoja varten! Tavy, ritarillinen, uskollinen, helläsydäminen, vilpitön Tavy! Tavyko ei menisi naimisiin? Hän on syntynyt varta vasten hurmaantumaan ensimäisestä sinisestä silmäparista, joka kadulla sattuu häntä kohtaamaan.

Anna. Niinpä kyllä. Mutta kaikissa tapauksissa semmoiset miehet aina elävät mukavissa vanhanpojan huoneustoissa särkyneine sydämineen, talonemäntiensä ihailemina, eivätkä koskaan mene naimisiin. Mutta semmoiset miehet kuin sinä aina menevät.

Tanner (lyöden otsaansa). Kuinka pelottavan, hirvittävän totta. Se on koko ikäni tuijottanut silmiini, enkä koskaan ennen ole sitä nähnyt.

Anna. Oo — naisten laita on sama. Runollinen luonne on hyvin suloinen, hyvin viaton ja runollinen, mutta se on vanhanpiian luonne.

Tanner. Karu. Elämän Voima kulkee sen ohi.

Anna. Niinpä kyllä — jos tarkoitat sitä Elämän Voimalla.

Tanner. Etkö sinä välitä Tavysta?

Anna (katsoo ympärilleen tarkasti, ollakseen varma siitä että Tavy ei kuule). En.

Tanner. Ja sinä välität minusta?

Anna (nousten hiljaa ja pudistaen sormeaan hänelle). Kas niin Jack! Käyttäydy siivosti.

Tanner. Hirveä, julkea olento! Piru!

Anna. Boa constrictor! Elefantti!

Tanner. Ulkokullattu!

Anna (pehmeästi). Täytyy olla tulevan mieheni tähden.

Tanner. Minunko tähteni! (Korjaten sanansa raivoissaan). Tarkoitan hänenkö tähtensä.

Anna (ei ole huomaavinaan korjausta). Niin, sinun tähtesi. Sinun olisi paras naida ulkokullattu nainen, Jack. Semmoiset naiset, jotka eivät ole ulkokullattuja, käyskentelevät ympäri reformipuvuissa, tulevat loukatuiksi ja joutuvat jos jonkinlaiseen kiehuvaan veteen. Ja heidän miehensä tulevat myöskin vedetyiksi sinne ja elävät kaiken ikänsä uusien rettelöiden pelossa. Etkö sinä mieluummin tahtoisi vaimoa, johon voit luottaa?

Tanner. En, tuhat kertaa en! Kiehuva vesi juuri on vallankumouksellisen oikeata elementtiä. Miehiä puhdistetaan samalla lailla kuin maitokehloja, kalttaamalla varilla vedellä.

Anna. Kylmällä vedellä on myöskin hyvät puolensa. Se on terveellistä.

Tanner (epätoivoisena). Sinä olet sukkela. Päättävällä hetkellä Elämän Voima antaa sinulle mitä ominaisuuksia tahansa. Hyvä on. Osaan minäkin olla ulkokullattu. Isäsi testamentti määräsi minut holhoojaksesi eikä kosijaksesi. Aion pysyä uskollisena kutsumukselleni.

Anna (matalalla sireeni-äänellä). Hän kysyi minulta ketä tahtoisin holhoojakseni, ennenkuin hän teki testamenttinsa, ja minä valitsin sinut.

Tanner. Sinun tahtosi siis! Ansa oli viritetty alusta alkaen.

Anna (kooten koko viehätysvoimansa). Alusta alkaen — lapsuudesta alkaen — meille molemmille — Elämän Voiman virittämä.

Tanner. Minä en tahdo mennä naimisiin kanssasi. En tahdo!

Anna. Kyllä sinä tahdot.

Tanner. En, en, en.

Anna. Tahdot, tahdot, tahdot.

Tanner. En.

Anna (houkutellen — rukoillen — melkein näännyksissä). Tahdothan. Ennenkuin on liian myöhäistä katua.

Tanner (säpsähtäen aivan kuin kuulisi kaiun menneisyydestä). Milloin tämä tapahtui minulle ennen? Uneksimmeko molemmat?

Anna (äkkiä kadottaen rohkeutensa, ja tuskalla jota hän ei peitä). Ei. Me olemme valveilla, ja sinä sanoit en. Siinä kaikki.

Tanner (jyrkästi). Entä sitten?

Anna. Minä erehdyin, ei muuta. Sinä et rakasta minua.

Tanner (temmaten hänet syliinsä). Se ei ole totta. Minä lemmin sinua. Elämän Voima hurmaa minut. Pidän koko maailmaa sylissäni, syleillessäni sinua. Mutta minä taistelen vapauteni, kunniani, itseni, jakamattoman itseni puolesta.

Anna. Onnesi ansaitsee sen uhrin.

Tanner. Antaisitko sinä vapauden ja kunnian ja itsesi onnen edestä?

Anna. Ei se tule olemaan pelkkää onnea minulle. Ehkä kuolema.

Tanner (valittaen). Se pitää kiinni ja koskee. Mitä olet löytänyt minussa? Isänkö sydämen ja äidin?

Anna. Ole varovainen, Jack. Jos joku sattuisi tulemaan, kun seisomme näin, täytyisi sinun naida minut.

Tanner. Vaikka seisoisimme jyrkänteen reunalla, puristaisin sinua vain lujemmin ja hyppäisin.

Anna (läähättäen ja väsymistään väsyen). Jack, päästä minut. Olen uskaltanut niin paljon — sitä kesti kauemmin kuin luulin. Päästä minut. En kestä enää.

Tanner. En minäkään. Surmatkoon se meidät.

Anna. Niin. En välitä. Voimani ovat lopussa. Luulen pyörtyväni.

Sillä hetkellä Violet ja Octavius tulevat huvilasta rouva Whitefieldin kanssa, joka on pukeutunut ajoretkeä varten. Samaan aikaan Malone ja Ramsden Mendozan ja Strakerin seuraamina ilmestyvät portille. Tanner häpeissään päästää irti Annan, joka puolipyörryksissä kohottaa käden otsalleen.

Malone. Olkaa varovainen. Neiti on sairas.

Ramsden. Mitä tämä merkitsee?

Violet (juosten Annan ja Tannerin väliin). Oletko sairas?

Anna (horjuen, mutta ponnistaen voimiaan). Olen luvannut ruveta Jackin vaimoksi. (Hän pyörtyy. Violet polvistuu hänen viereensä ja tarttuu hänen käteensä. Tanner juoksee ja ottaa kiinni hänen toisesta kädestään koettaen nostaa hänen päätään. Octavius menee auttamaan Violetia, mutta ei tiedä mitä tehdä. Rouva Whitefield kiiruhtaa takaisin huvilaan. Octavius, Malone ja Ramsden juoksevat Annan luo ja kumartuvat hänen ylitsensä auttaakseen. Straker astuu rauhallisena Annan jalkapuoleen ja Mendoza pääpuoleen, tyyneenä ja itsetietoisena).

Straker. Hyvät naiset ja herrat. Hän ei tarvitse väkijoukkoa ympärilleen, vaan ilmaa — niin paljon kuin suinkin. Olkaa hyvä ja siirtykää — (Malone ja Ramsden sallivat hänen hiljaa työntää heidät puutarhaan päin, jonne Octavius, tuntien hyödyttömyytensä, seuraa heitä. Straker mennessään heidän perässään, seisahtuu hetkeksi opettamaan Tanneria). Elkää nostako hänen päätään, herra Tanner. Antaa sen maata maassa, että veri pääsee virtaamaan siihen.

Mendoza. Hän on oikeassa herra Tanner. Luottakaa Sierran ilmaan. (Hän vetäytyy hienotuntoisesti puutarhan portaille).

Tanner (nousten). Alistun suuremman fysiologisen taitonne alle, Henry. (Hän vetäytyy ruohokentän nurkkaan ja Octavius rientää heti hänen luokseen).

Octavius (syrjässä Tannerille, tarttuen hänen käteensä). Jack! Ole onnellinen!

Tanner (syrjässä Tavylle). En koskaan kosinut häntä. Tämä on minulle viritetty ansa. (Hän astuu puutarhaan päin. Octavius jää seisomaan kivettyneenä).

Mendoza (mennen rouva Whitefieldiä vastaan, joka tulee huvilasta, kädessään lasi konjakkia). Mitä tuo on, rouva? (Hän ottaa lasin).

Rouva Whitefield. Hiukan konjakkia.

Mendoza. Pahinta mitä voisitte hänelle antaa. Sallikaa minun — (Hän nielee sen). Luottakaa Sierran ilmaan, hyvä rouva.

Hetkeksi miehet unohtavat Annan ja tuijottavat Mendozaan.

Anna (Violetin korvaan, kiertäen kätensä hänen kaulaansa). Violet, sanoiko Jack mitään, kun pyörryin?

Violet. Ei.

Anna. Ah! (äänettömällä rauhan ilmeellä hän vaipuu taas alas).

Rouva Whitefield. Voi, nyt hän pyörtyy taas!

Kaikki ovat taas juoksemaisillaan Annan luo, mutta Mendoza estää heitä varoittavalla käden liikkeellä.

Anna (veltosti). Ei, en pyörry. Minun on hyvä olla.

Tanner (äkkiä astuen päättävästi hänen luokseen ja ottaen hänen kätensä Violetin kädestä, koettaa hänen valtasuontaan). Valtasuonihan vallan jyskyttää. Nouse ylös. Mitä tyhjiä! Ylös heti! (Nostaa hänet ylös muitta mutkitta).

Anna. Niin, olen jo toipunut taas. Mutta sinä melkein surmasit minut, Jack.

Malone. Kovakourainen kosija! Mutta ne ovat aina paraat, neiti Whitefield. Onnittelen teitä, herra Tanner. Ja toivon että saamme kohta tervehtiä teitä luonamme linnassamme.

Anna. Kiitos! (Hän kulkee Malonen ohi Octaviuksen luo). Ricky Ticky Tavy! Onnittele minua. (Syrjässä hänelle). Tahtoisin sinut itkemään viimeisen kerran.

Octavius (lujasti). Ei mitään kyyneleitä enää. Olen onnellinen sinun onnestasi. Ja uskon sinuun kaikesta huolimatta.

Ramsden (astuen Malonen ja Tannerin väliin). Olet onnen poika, Jack Tanner. Kadehdin sinua.

Mendoza (tullen Violetin ja Tannerin väliin). Hyvä herra, elämässä on kaksi murhenäytelmää. Toinen on siinä että ihminen ei saa sydämensä toiveita täytetyiksi. Toinen on siinä että hän saa. Minun kohtaloni ja teidän.

Tanner. Herra Mendoza, minulla ei ole mitään sydämen toiveita. Ramsden, teidän on hyvin helppo sanoa minua onnen pojaksi. Te olette vain katsojana. Mutta minä olen toinen asianomaisista ja ymmärrän asian paremmin. Anna, eläppäs johdata Tavya kiusaukseen, vaan palaa minun luokseni.

Anna (myöntyen). Kuinka järjetön sinä olet, Jack. (Hän tarttuu Tannerin tarjoamaan käsivarteen).

Tanner (jatkaen). Minä vakuutan juhlallisesti että en ole onnen poika. Anna näyttää onnelliselta, mutta hän vain riemuitsee voitostaan, menestyksestään. Tämä ei ole onnea, vaan se hinta, josta voimakkaat myyvät onnensa. Tänä iltapäivänä me olemme molemmat luopuneet onnesta, luopuneet vapaudesta, luopuneet rauhasta ja ennen kaikkea luopuneet tuntemattoman tulevaisuuden haaveellisista mahdollisuuksista, antautuaksemme talous- ja perhehuoliin. Pyydän ettei kukaan mies käytä hyväkseen tätä tilaisuutta ruvetakseen puolijuovuksiin ja pitääkseen hupsuja puheita sekä lausuakseen epäonnistuneita sukkeluuksia minun kustannuksellani. Me aiomme kalustaa kotimme oman makumme mukaan, ja täten ilmoitan että ne seitsemän tai kahdeksan matkakelloa, ne neljä tai viisi pukulaatikkoa, vihannesmaljat, lihaveitset ja kalakahvelit, Tennysonin nahkakansiin sidotut runot ja kaikki muut kapineet, joita aiotte meille lahjoittaa, myydään heti paikalla ja tuloilla ostetaan Vallankumouksellisen käsikirjoja vapaasti lainattaviksi. Avioliitto solmitaan kolme päivää sen jälkeen kun olemme palanneet Englantiin, erityisen lupakirjan nojalla piirituomarin toimistossa, minun asianajajani ja hänen apulaisensa läsnä ollessa, jotka herrat, samoin kuin asianomaiset, ovat puetut tavalliseen kävelypukuun —

Violet (syvällä vakuutuksella). Olet sinä koko peto, Jack.

Anna (katsoen Tanneriin hellällä ylpeydellä ja hyväillen hänen käsivarttaan). Elä välitä hänestä, kulta. Jatka pakinaasi.

Tanner. Pakinaasi!

Yleistä naurua.